Joulupidot.
Joulun aikana tänä talvena oli meidän seudullamme koko joukko
muukalaisia enimmiten laivakatteinia, jotka, samoin kuin Martinez
meillä, rajuilman tahi merivahingon tähden oleskelivat eri paikoilla
maalla. Etelästä oli sitäpaitse virkatoimessa saapunut useampia
ylimyksiä. Seuraus tästä taas oli koko joukko pitoja, joissa isännät
vieraanvaraisuudella koittivat voittaa toinen toisensa.
Uudenvuoden kolmantena päivänä olimme sentähden kutsutut päivällisille
ja tanssille rikkaan nimismiehen Röst'in luokse, jossa mainitut herrat
etelästä siihen aikaan majaelivat. Meillä ei ollut kuin puolitoista
peninkulmaa matkustettavana; mutta monella oli kuusi ja kahdeksan
peninkulmaa, josta suurin osa oli merimatkaa.
Röstin laajoihin huoneisin sopi kyllä koko joukko vieraita, mutta tällä
kertaa oli hän, saadakseen yösijaa kaikille kutsutuille, myöskin
pyytänyt naapuritalot käytettäväkseen.
Kun minä nyt siirryn kertomaan näistä pidoista, jotka minulle piti
oleman niin täynnä tapahtumia ja mielenliikutuksia, olen päättänyt olla
hyvin harvasanainen, ja minulta jää sentähden monta kohtaa ja tapaa,
jotka kuuluisivat täydellisempään kuvaukseen elämästä tuolla
pohjoisessa, kertomatta.
Kutsumuksen mukaan piti syötämän kello kolme, mutta useimmat veneet
tulivat pari kolme tuntia aikaisemmin. Sillä välin kuin naiset
yläkerrassa pukeutuivat, kokoontuivat herrat erääsen huoneesen
alakerrassa, joka taholla oli hyvin vähän valaistu ja jossa oli
"vähäsen haukattavaa" ja pieni ryyppy, mitkä kyllä olivat tarpeen
matkan jälkeen. Täällä saattoi kohtelias isäntä vieraat tutuiksi
keskenänsä.
Kauan ja turhaan odotettiin pappia ja hänen naisiaan, kunnes vihdoin
täydyttiin käydä päivällis-pöytään heitä paitse.
Ovet avattiin nyt suureen, juhlallisesti valaistuun ruokasaliin
yläkerrassa, vieraat virtailivat portaita ylös ja asettuivat, monen
pysähdyksen jälkeen ovissa ja pitkäin kohteliain riitain jälkeen
arvo-järjestyksestä, kukin paikoillensa suuren, komeasti katetun,
hevoiskengänmuotoisen pöydän ympärille, joka juhlallisesti oli
varustettu tiheällä viinipullorivillä, kolmehaaraisilla
kynttilänjaloilla ja kukkuroiduilla makeaisrovioilla; kunniapaikalle
oli asetettu suuri kokoelma hopea-astioita. Pappilan herrasväelle
pidätettiin kolme paikkaa ylimyksien vieressä. Isäni istui herra
Martinez'in vieressä pääpöydän luona ja minä asetuin kainosti alemmaksi
erään sivupöydän ääreen.
Päivällisseura oli tuota suoraa, vanhaa, iloista laatua, joka nyt, sen
pahempi, käy yhä harvemmaksi Silloin syötiin vielä veitsellä eikä
hopeakahvelista tietty mitään; mutta sen sijaan vallitsi seurassa
todellinen ilo, ja kauan aikaa senjälkeen oli ainetta moneen hauskaan
keskusteluun.
Alussa, niinkauan kuin vielä istuttiin tuon tavallisen juhlallisuuden
vaikutuksen alaisina, kävi kaikki hyvin kankeasti. Naapurit uskalsivat
tuskin kuiskata toisillensa ja tanssipukuun puetut nuoret naiset, jotka
kaikki ikääskuin magneetisen vetovoiman kautta olivat joutuneet
istumaan vierekkäin, istuivat kauan syvässä, ujossa äänettömyydessä
yhdessä rivissä ikääskuin sininen, punanen ja valkonen kukkaispensas,
jossa ei ainoakaan lintu uskaltanut laulaa.
Päivälliset alkoivat sillä että isäntä tervehti vieraitaan
tervetulleiksi. Parissa, kauemmin valmistetussa puheessa esitteli hän
sitte maljoja läsnäoleville ylimyksille, joihin nämä taas vastasivat.
Nyt tunsivat kaikki, että oli päästy varsinaisen virallisen osaston yli
iloon.
Keveämmällä mielellä esitteli isäntä nyt paljon lyhempiä ja hauskempia
maljoja poissaoleville, joiden joukossa ensimmäisenä tuli: "Lemmittävä
pappi ja hänen perheensä." Tätä maljaa juotaessa huomasi kyllä useampi
kuin minä, että isäni antoi lasinsa seista liikuttamattomana.
Sillä välin kulkivat ruo'at miehestä mieheen ja samassa määrin kuin
viini pulloissa väheni, eneni iloisuus. Nyt tuli esiin monta sekä
sukkelaa että terävää päätä, jotka täällä pääsivät oikealle
ottelukentälle ja se raesade sukkeluuksia, iloisia kokka puheita ja
hauskoja puheita, joka täällä lankesi -- viimeksi mainitut useimmiten
kertomuksen muodossa, jonka alla tavallisesti piili jotakin muuta, kuin
mitä kerrottiin -- antoi vilkkaan kuvan Nordlandilaisen luonteen
omituisuuksista.
Siihen aikaan tapahtui usein seuroissa, että kun piti noustaman
pöydästä, löytyi joitakuita, jotka eivät jaksaneet ylös istuimiltansa
ja toisia, joita jälestäpäin kaivattiin seurasta kadonneina. Näiden
viimeksi mainittujen joukossa, olin, sen pahempi, minäkin.
Hetken vaikutuksella on aina ollut suuri valta minun ylitseni ja
tottumaton kun olin sekä tällaisiin pitoihin että väkeviin juomiin,
olin minä varomattomasti antautunut iloisuudelle, joka valtasi
ympärilläni. Enpä luule koko elämässäni yhteensä nauraneeni niin
paljon, kuin tämän päivällispöydän ääressä. Minun vastapäätäni istui
punatukkainen tmi kauppias Kadel pitkillä, hullunkurisilla kasvoillaan,
ja laukasi sukkeluuksia toisen toisensa perään, ja sivullani kuiskasi
kyttyräselkäinen konttoristi Gram, joka oli laajalle tunnettu terävän
päänsä kautta ja peljätty pistävän kielensä tähden. Hänen sukkelat
muistutuksensa useimmista, jotka istuivat pöydän ympärillä, enenivät
ilkeyydessä samassa määrässä kuin hän joi ja jos hänen sanansa olisivat
tulleet kuulluiksi, olisi varmaankin monen pöydän ympärillä istuvan
loistavat kasvot muuttuneet. Luulenpa myöskin, että hän tämän ohessa
kaikessa hiljaisuudessa hauskuuttelihe sillä, että hän saisi minut
humalaan; kumminkin oli hän kaiken aikaa väsymätöin täyttämään lasiani,
etenkin kun lämmin viini tuotiin esiin. Hänen vilkkaat käärme-silmänsä
ja pari korvaani kuiskattua sanaa johdattivat minun muutoin hyvin
himmeän tarkastukseni moneen hullunkuriseen näkyyn.
Vihdoin tuntui minusta aivan kuin huone ja pöytä olisivat kääntyneet
nurin narin, niinkuin olisimme istuneet suuressa laivankajuutassa
kovassa myrskyssä. Epäselvään muistan myöskin, että tässä purjehtivassa
salissa kahdelta eri haaralta tungettiin toistensa sivutse pöydän
ympäri, seinän ja tuolien välitse ja kiitettiin ruo'asta.
Kaiken tämän jälkeen en muista mitään ennenkuin heräsin pilkoisten
pimeässä ikääskuin raskaasta, sekanaisesta unesta ja tunsin, että
makasin pehmeällä höyhenvuoteella. Vähitellen selkeni tapahtumat
muistissani ja minä huomasin että olin saatettu vuoteelle erääsen
vierashuoneesen naapurikartanossa. Sillä välin kun makasin näitä
miettien ja tunsin itseni ylen määrin onnettomaksi, tuli vanhempi
Martinez luokseni, kynttilä kädessä, katsoakseen miten minä jaksoin.
Silloin huomattiin että kello oli yli kaksi yöllä; ja sitä seikkaa,
että olin maannut kuusi, seitsemän tuntia yhtäpäätä, tuli minun
kiittää, ett'en minä enään ruumiillisesti voinut pahoin; sitä enemmän
sai häpeällinen tunne minut siveellisesti kärsimään.
Sen minkä huomasin kun pu'in päälleni oli että naapuri talo oli
muuttunut oikeaksi sairashuoneeksi samanlaisille päivällis pöydästä
kuin minä, ja niiden joukossa huomasin jonkunmoisella koston himoisella
ilolla konttoristi Gram'in, kyttyräselkäisen sivukumppalini.
Herra Martinez selitti minulle kaikenmoisilla iloisilla liikenteillä
että nyt oltiin innokkaassa tanssissa ja että minun piti olla mukana.
Ajatus, että Susanna nyt vihdoinkin oli mahtanut tulla ja
turhaan odottanut, lensi yhtäkkiä salamana pääni läpi. Miten
silmänräpäykseksikään olin voinut häntä unohtaa oli minulle itselleni
arvoitus; mutta että olin tehnyt sen, makasi raskaasti mielelläni.
Ruokasali oli nyt muutettu tanssisaliksi ja useampina tuntina oli jo
iloisesti tanssittu viulun, klarinetin ja violonsel'in soiton
mukaan. Sopivassa tilaisuudessa, keskellä erästä tanssia, hiivin
huomaamattomana sisään.
Seisoessani avonaisen oven ääressä, jonka läpi lämpö virtaeli kylmään
käytävään, ahtaat, valkoiset hansikkaat käsilläni, kalpeana ja ujona,
kärsin alussa suuresti tunteesta että kaikki nyt katselisivat minua ja
ajattelisivat sopimatointa käytöstäni. Pari toisensa jälkeen tanssi
sivutseni niin läheltä että naisten helmat koskettivat minuun, ja minä
aloin, sen minkä lyhytnäköisyyteni salli, ottaa selon keitä salissa
löytyi.
Papin rouva istui sohvassa huoneen perällä, muutaman vanhemman naisen
välissä, pienen tohtorin kanssa.
Pappi pelasi luultavasti korttia alakerrassa -- mutta Susannaa en
nähnyt. Salin perällä tanssi nuori Martinez, loistavin kasvoin,
polkkatanssissa erään silmäänpistävästi kauniin, valkoiseen pukuun
puetun naisen kanssa, jolla oli sininen, liehuva nauha vyötäryksillä.
Hänellä oli paksu, kaunis tukka, joka vivahti keltaseen; suuri hopea
neula oli peitsenkaltaisesti pistetty sen läpi ja leveä kukkakiehkura
laskettu sen päälle. Tanssiessaan katseli hän aina laattiaan. Nainen
oli pitempi ja lihavampi kuin Susanna, mutta hänellä oli erityinen
sulous koko olennossaan, joka muistutti minua hänestä. Keveä,
verrattomasti kaunis tapa, joten hän käytti pieniä jalkojaan tanssissa
-- olipa melkeen kuin hän liiteleisi ilmassa -- oli myöskin hänen
kaltaistansa, ja minä seurasin sentähden tätä pariskuntaa
vastustamattomalla osanotolla.
Minun lyhytnäköisyyteni esti minua tarkkaan näkemästä ja kun he tulivat
minun sivutseni, peittyi sitäpaitse naisen kumarruksissa oleva pää
hänen oman käsivartensa alle, joka luottamuksella nojautui
silminnähtävästi onnellisen Martinez'in olalle. Ainoa, minkä näin, oli
leveä, puhdas otsa, joka ei voinut kuulua kahdelle maailmassa ja että
yksi alasriippuva kähärä leikitteli melkoisilla pyöreillä hartioilla.
Minä tunsin että polveni horjahtivat. Tämä ko'okas, hieno,
ylimyksellinen nainen ei millään muotoa voinut olla Susanna!
Mustasukkaisella tunteella seurasin herkeämättä heidän tanssiaan,
kunnes he ensikerran tulivat sivutse. Juuri ennenkuin he tulivat
kohdalleni, aukaisi nainen silmänsä, hänen katseensa lankesi suorastaan
minuun ja ankara pune valui äkkiä hänen kasvoilleen ja hartioilleen
aina hameen kaulukseen saakka. Se oli Susanna!
Sillä ajalla, vähäsen päälle kaksi vuotta kuin me olimme olleet erossa,
oli hänen kauneutensa kehkeytynyt niin ihmeellisesti rikkaasti.
Hienosta, seitsemäntoista vuotisesta nupusta oli tällä lyhyellä ajalla
kasvanut esiin ihana, täydellisesti kehkeytynyt nainen.
Tanssivat istahtivat salin perään paikoillensa, lähelle vanhempien
naisien riviä.
Minä huomasin nyt, että nämä kaksi paraikaa tanssivat pitojen viimeistä
pitkää tanssia, kotiljongia, jossa tavallisesti ääretöin joukko eri
tanssia vaihteli, ja minun pisti mieleeni, että nuori Martinez illan
kuluessa luultavasti oli voittanut Susannan suosion, koska hän oli
päässyt hänen kumppalikseen juuri tässä tanssissa. Minä huomasin miten
papin rouva silminnähtävästi suosi Spaanialaista ja katkerasti muistui
mieleeni, että hän oli sekä rikas mies ja myöskin, vaikka lyhempi
kasvultaan, näytti aivan toisella tavoin kasvaneelta ja
miehuullisemmalta kuin minä.
Oli aivan kuin puukko olisi pistetty sydämmeeni. Minä olin siis maannut
humalassa niinkuin eläin ja antanut vieraan ottaa Susannan minulta.
Rajulla mustasukkaisuudella huomasin miten kaunis, mykkä, mustilla
tulisilmillään puhuva Martinez hymyillen ja kaikenmoisilla vilkkailla
nyykkäysillä ja liikenteillä koitti tehdä hänelle selväksi uuden
tuurin, joka nyt oli tanssittava, miten hän väliin kumartui hänen
ylitsensä ikääskuin salaa kuiskataksensa jotakin ja miten Susanna taas
paikaltansa katsoi ylös häneen ja hymyili niin suloisesti kuin
ainoastaan Susanna taisi hymyillä. Hän otti Susannaa kädestä ja sai
hänen tekemään kokeen laattialla heidän paikkansa edessä ja tämä näkyi
olevan heistä varsin hauskaa.
Nuori Martinez miellytti häntä silminnähtävästi ja meidän vanha
suhteemme oli siis ainoastaan lapsen leikkiä, jonka kasvanut nainen
mieluummin toivoi unohdetuksi. Päätöksemme mukaan kahdesta koetus
vuodesta olikin kaikki tässä suhteessa meidän välillämme selvillä, niin
että me täysikasvaneena sopivassa tilaisuudessa voimme puhella ja
laskea leikkiä koko jutusta.
Veri kohisi päässäni ja minä tunsin, että minun täytyi kostaa.
Ennenkuin oikein olin ajatellut miten, päätin äkkipäätä ruveta
innokkaasti pilapuheita laskemaan, mutta niin, että näyttäisi siltä,
kuin tahtoisin kosia maakauppias N--n kaunista tytärtä, joka juuri
sattui seisomaan läheisyydessäni.
Kun Susanna senjälkeen uudessa tuurissa tanssi meidän sivutsemme katsoi
hän minuun hämmästyneenä ja tutkistellen. Seuraavalla kerralla kun hän
tuli takaisin pudotti hän vahingossa nenäliinansa juuri sille kohdalle,
missä minä seisoin. Minä otin sen ylös ja vein sen papin rouvalle, joka
-- joko käytökseni johdosta päivällispöydässä tahi jostakin muusta
syystä -- kohteli minua silminnähtävästi kylmästi. Minä kumarsin yhtä
kylmästi ja palasin takaisiin paikalleni jatkaakseni keskeytynyttä
iloista kanssapuhetta neiti N--n kanssa.
Hetkinen sen jälestä liihoitteli Susanna jälleen sivutseni ja hän
katsoi minuun yksitotisesti, mutta epävakaalla katseella, ikääskuin hän
ei olisi oikein selvillä, mitä hänen piti ajatteleman; sitte loi hän
tahallansa joka kerralla silmänsä maahan.
Mielihyvällä huomasin että herra Martinez tarkemmin katsoessa tanssi
kömpelösti. Sillä aikaa kuin minä vallattomalla iloisuudella nauroin ja
laskin leikkiä kauniin sivukumppalini kanssa, teki minun salaa mieleni
huomaamatta pistää jalkani vähän ulommaksi laattialle, jotta hän ehkä
saattaisi kompastua siihen. Ja enpä tiedä miten oikein olikaan, mutta
kun Martinez seuraavan kerran tanssi sivutseni, kaatui hän koko
pituudellensa laattialle ja loukkasi varmaankin itseään sangen lujasti;
hän oli nimittäin kaatuessaan kyllin ritarillinen laskeakseen irti sen
tukeen, joka hänellä olisi ollut naisessaan ja siten horjahti Susanna
vaan.
Hän nousi seisomaan ja katseli raivoten minuun, viatoin syy
onnettomuuteen, joka näennäisesti olin niin innokkaassa kanssapuheessa
sivukumppalini kanssa, etten vielä oikein ollut huomannut mitä oli
tapahtunut. Katse, jolla minä vastasin hänen katseesensa, ilmaisi
hänelle vastustamattomasti koko totuuden; sillä hän aikoi heti karata
minun päälleni, mutta seisahutettiin sen kautta että Susanna, tosin
hieman kalpeana, astui hänen eteensä ja vallasnaisen hienoudella
tarjosi hänelle käsivartensa, jotta hän taluttaisi hänen
paikallensa.
Kun Susanna ontuvan herra Martinez'in kanssa kulki laattian yli, käänsi
hän äkkiä kasvonsa minuun ja ne olivat niin ilosta säteilevät, että
minun katkera epätietoisuuteni muuttui onnellisimmaksi, iloisimmaksi
varmuudeksi.
Hän oli selvään huomannut, että Martinez'in onnettomuus oli kosto
minulta hänen tähtensä ja siten saanut sen epäilyksen kevennetyksi
rinnastansa, jonka minun käytökseni näiden parin viimeisen tunnin
ajalla oli hänessä synnyttänyt; sillä etten minä ollut humalassa, sen
hän pian oli huomannut, ja teeskentely oli niin kaukana hänen omasta
suorasta, totuutta rakastavasta luonnostaan, ettei hän voinut käsittää
sellaista minussa. Järkähtämättömässä totuudessa oli hän oikeastaan
vaan hienonnettu, naisellinen ilmiö hänen isänsä lujasta luonnosta.
Minä menin nuoren Martinez'in luo ja pyysin häneltä, Susannan kuullen,
väsymättä anteeksi vallattomuudestani, kunnes hän, hyväsydäminen kuin
hän oli, vihdoin leppyi. Hänen kasvonsa nolostuivat hyvin suuresti kun
Susanna esitteli, että minä tanssisin seuraavan tuurin hänen kanssansa,
jotta herra Martinez saisi levähtää loukkaantunutta jalkaansa
seuraavaan tuuriin.
Niin, minä tanssin hänen kanssaan, tuon kauniin, täysi kasvaneen naisen
kanssa valkoisessa tanssipuvussa, jota minä hetkinen sitte en ollut
tuntenut syystä että hänen oma, ihanasti kehkeytynyt kauneutensa teki
hänet tuntemattomaksi.
Me olimme opettaneet toisiamme tanssimaan, ja luulenpa että me kumpikin
tanssimme jotensakin hyvin. Keveä kukkakiehkura hienoilla, valkoisilla
kukilla viheriäisien lehtien välissä suikerteli hänen tuuhevissa
hiuksissaan; minun käsivarteni oli hänen vyötärystensä ympäri ja minä
tunsin miten hän notkeasti nojautui minuun hänen liidellessään
tanssissa kanssani iloisena ja turvallisena kuin lapsi. Hänen otsansa
oli lähellä minun huuliani, ja meidän silmäilyksemme, jotka tanssissa
etsivät toisiaan, ilmoittivat joka kerta kuinka suloista oli tavata
toisensa kun kahden pitkän vuoden ajalla sydämmellisesti on kaivannut
toisiaan.
Kuu minä vein hänen jälleen paikoillensa sain minä kädenpuristuksen ja
silmäilyn, jotka saivat minun täydellisesti unhottamaan papin rouvan
epäystävälliset suun mytistykset. Susanna sai nyt nuhteita
sopimattomasta käytöksestään nuorta herra Martinez'ia kohtaan, mutta
tohtori, joka istui hänen vieressään, piti hänen puoltansa.
Minä seisoin jälleen paikoillani ja näin Susannan Martinez'in kanssa
tanssivan uutta tuuria.
Hänen rypistetty huulensa ilmaisi alussa vanhaa, lapsellista
uhkarohkeutta nuhteiden jälestä; mutta sitte muuttuivat hänen kasvonsa
enemmän tyveniksi ja miettiviksi.
Minun näin seisoessani vaipuneena hänen katselemiseen ja luultavasti
heikkona näistä monista, vaihtelevista tunnonliikutuksista, tunsin
äkkiä, että tuo painava, levotoin, tuskan ja onnettomuuden tunne, joka
tavallisesti kävi aavenäkyjeni edellä, tuli päälleni. Minä koetin
päästä ulos salista, mutta näky ilmestyi sitä ennen eteeni.
Minä näin Susannan kasvot, sillä aikaa kuin hän tanssi herra
Martinez'in kanssa, kalpeina kuin ihanan ruumiin ja viheriäinen seppele
pienine, valkoisine kukkineen riippui hänen hiuksissaan ikääskuin märkä
meriruoho. Oli aivan kuin vettä olisi tippunut Susannasta.
Veri syöksähti sydämmeeni; sali oli milloin pimeä, milloin pyöri se
tuhansien kynttelien valaisemana ympäri silmissäni, tanssivat parit
mukana.
Minä olisin varmaankin pyörtynyt oven luona, ellei tohtori olisi
ottanut minua käsivarresta ja vienyt minua ulos viileälle käytävälle ja
sieltä pieneen vierashuoneesen, jossa hän antoi minun juoda vettä ja
pani minut makaamaan vuoteelle.
Kun hän puoli tuntia tämän jälestä tuli takaisin ja näki, että minä
olin toipunut, istahti hän lempeästi ja ystävällisesti vuoteen laidalle
luokseni ja alkoi sydämellisellä tavallaan puhumaan niinkun hän sanoi,
"suoraan" minun kanssani.
Hän oli, sanoi hän, sillaikaa kuin hän kynttilä saksilla miettiväisesti
halkaisi sydämen kynttilässä, -- jonka hän luultavasti paremmin minua
nähdäkseen oli ottanut pöydältä ja piti nyt kädessään, -- siitä saakka
kuin tulin saliin tarkastanut minua ja luullut huomaavansa, että minä
olin mielistynyt ihanaan neiti Susanna L:iin ja olin mustasukkainen
nuorelle herra Martinez'ille. Hän oli ennenkin kuullut erään linnun
laulavan samasta asiasta.
Se oli tunne, josta monelle nuorelle ihmiselle oli ainoastaan hyötyä,
jonka vaikutuksen alaisina he selkeytyvät, mutta minulle olivat
tällaiset kiihoittavat mielenliikutukset suurimmassa määrässä
vahingolliset; hän oli, sitä pahempi, lisäsi hän hiljaa, huomannut sen
minun äiti parassani, sillä se, että hän lapsuudessani huomasi minun
perineen hänen mielentautinsa, oli ollut lähin syy että hän oli
menettänyt järkensä.
Lääkärinä ja ystävänä tahtoi hän nyt sanoa tämän minulle, sillä hän
arveli vielä olevan aikaa estää tämän tunteen saamasta syvempiä juuria.
Ja hän tahtoi sanoa tämän ei ainoastaan minun tähteni vaan myöskin
Susannan tähden, jota hän suuresti rakasti ja ei millään muotoa
tahtonut saattaa siihen, joka, sen minkä inhimillinen järki voi
käsittää, ainoastaan saattoi loppua surulla.
Erästä seikkaa pitäisi minun myöskin tarkemmin ajatella, lisäsi hän --
kauan aikaa ääneti istuttuaan, jolla ajalla ikääskuin punnitsi pitikö
hänen jatkaa puhettaan; mutta yhtäkkiä päätti hän lausua lausuttavansa
-- ja se oli että minun onnetoin, perintönä käypä sairauteni teki
ajatukseni mennä naimisiin sangen moitittavaksi; tätä saattoi, lisäsi
hän liikenteellä, joka ilmaisi, että hän nyt vihdoinkin oli saanut
kynttilän täyteen reilaan, pitää samanlaisena tapauksena kuin jos
spitaalinen menisi naimisiin, huolimatta siitä että hän jättää tautinsa
perinnöksi lapsilleen. Minun ei kuitenkaan pitäisi -- tämän lausuessaan
nousi hän ylös ja laski kätensä lohdutellen olalleni -- paneman tätä
kovin raskaasti mielelleni. Katkerimmat lääkkeet, ja sellaisena oli,
sen pahempi, totuus tässä kohden pidettävä, ovat usein parhaimmat ja
minun sairaalle, uneksivalle luonnolleni oli koristelematon, suora
totuus, hänen mielestään, yksivakaisesti ja tarkkaan asiaa ajateltuaan,
ainoa keino parannukseen ja pelastukseen.
Hetkisen ajan pidettyään kynttilätä ylitseni, meni hän ystävällisesti
päätänsä nyykähyttäin; hän huomasi kyllä etten minä tällä hetkellä
voinut ryhtyä mihinkään kanssapuheesen eikä vastata mitään hänen
sanoihinsa.
Se oli kaikessa ystävällisyydessä kuolinisku kaikille minun unilleni ja
mielenkuvitteloilleni.
Minä tunsin tämän iskun kuolettavaisuuden, vaikk'ei sisempi tunteeni
ollut sitä vielä oikein selvään käsittänyt. Minun elämäni vanha
onnettomuuden aavistus oli siis nyt mennyt toteen. Susanna oli siis
minulle ollut ainoastaan lainattu auringonvalo, jonka piti sammuman kun
todellisuus tulisi kysymykseen.
Sill'aikaa kuin minä sisällisellä silmälläni enemmän katselin kuin
ajattelin tätä ja soitto epäselvään kaikui tanssisalista, makasin minä
niin rauhallisena ja tunsin itseni vähitellen hiljaisella tuskalla
ikääskuin kuolevan pois kaikesta siitä, joka oli ollut minulle rakasta
maailmassa. Oli aivan kuin ruumiini olisi jäykistynyt surun painon alla
ja Susannan elottomat kasvot olivat minulle nyt jotakin varsin
luonnollista; olihan rakkauteni vaan kuollut tarina.
Minun vielä näin maatessani synkässä, mieltä kangistavassa
huumaustilassa, jonka läpi kaikki ulkonaiset esineet näyttäytyivät
minulle puolihämärässä, avaantui ovi ja nainen astui sisään. Hän
laittoi äkkiä peilin edessä nuppineulalla paikoilleen erään rikki
revityn palasen tanssihameessaan, mutta säpsähti äkkiä peljästyneenä
kun huomasi että vuoteella puolipimeässä makasi joku ihminen.
Minä tunsin heti Susannan; ja näytti siltä kuin aavistus olisi
kuiskaissut hänelle, että tuo henkilö voisin olla minä, sillä hän
lähestyi tarkastellen ja kuiskasi nimeni.
Luultavasti luuli hän että minä nukuin, kun ei vastausta kuulunut ja
hän ei varmaankaan pitänyt oikeana herättää minua, eikä siihen olisi
ollut aikaakaan. Hetkisen seisoi hän hiljaa vieressäni, aivankuin hän
olisi miettinyt mitä tehdä; sitte kumartui hän ylitseni niin että minä
tunsin hänen lämpöisen hengähdyksensä, sitte painoi hän hiljaa
suudelman minun otsalleni ja meni pois.
* * * * *
Joulupidot näissä pohjoisissa seuduissa kestävät tavallisesti pari
päivää, useimmiten useampiakin. Tälläkertaa kävi niin, että meidän
huonekuntalaiset isäni ja herrain Martinez'ein kiireisien töiden tähden
piti matkustaman viiden neljänneksen matkan kotiimme jo seuraavana
iltana pimeässä, jota vastoin useimpien muiden piti odottaa seuraavaan
päivään.
Papin perheen piti kuitenkin jäämän sinne vieraiksi "ylimyksien" kanssa
viikon loppuun, lauvantaihin saakka. Kuitenkin piti papin ja hänen
rouvansa jo seuraavana päivänä käydä tervehtimässä erästä perhettä
läheisyydessä. Susanna sai luvan jäädä nimismiehen luokse.
Minä olin niinkuin muut vieraat maannut hyvin kauan; mutta minun
päässäni oli tohtori K--n sanat, että asemani oli verrattava
spitaliseen, jyskyttänyt yhä kovemmin ja kipeämmin, kunnes niiden
merkitys yhtäkkiä seisoi edessäni aivan selvänä, kärkensä koko
terävyydellä. Rakastinhan Susannaa tuhansin kerroin enemmän kuin
itseäni ja pitikö minun oman onneni tähden kiinnittää hänet mieheen,
joka oli heikkojärkinen, ainoastansa sentähden että tämä ihminen olin
minä itse? Ja minun mielensairauteni saattoi ehkä elämän pitkään käydä
vielä pahemmaksi.
Minä rupesin tuntemaan, että saatoin hurskaalla mielellä tehdä
uhrauksia ja tunsin samalla hyvää tekevän rauhan rinnassani. Olihan
tämä kuitenkin, kun asiata kaikin puolin ajatteli, parasta minkä
tiesin, nimittäin: uhrata elämä Susannalle, ja nämä ajatukset antoivat
minulle vihdoin melkein kiihkoisen halun tehdä se.
Minun päätökseni oli kaikessa tapauksessa tehty, se oli; puhua suoraan,
vakavasti ja selvään hänen kanssaan; sillä pettää häntä jossakin
suhteessa sitä en tahtonut millään ehdolla tehdä.
Jälkeenpuolenpäivän hämärissä, sill'aikaa kuin muut olivat ulkona
virvottelemassa, sain minä tilaisuuden puhua kahdenkesken hänen
kanssansa.
Susanna oli sinä päivänä puettuna samaan mustaan silkki-hameesen, joka
hänellä oli rippipäivänä, ja joka mukautui hyvin hänen ruumiillensa,
pitsikaulus ja ahtaat hihat, ranne-kauluksilla. Hopeainen nuoli piti
hänen hiuksiansa ko'ossa, samoin kuin tanssissa, mutta muutoin oli
hänen tukkansa ilman koristuksitta.
Hän istui nyt totisena ja kuunteli minua vastasytytetyn tulennoksen
edessä, johonka me kumpikin olimme asettuneet istumaan. Joka kerta kun
hän kumartui valoon, joka uunin suusta lankesi, valaistiin hänen
henkevät kasvonsa, sillävälin kuin minä, koettaessani pysyä totuudessa,
mahdollisesti kuitenkin liian kirkkailla väreillä kerroin hänellen
kaikki mielentilastani ja mitä tohtori K. siitä oli sanonut.
Sen mukaan kuin puhuin näin minä hänen kasvonsa käymän yhä
yksivakaisemmaksi ja kalpeimmaksi, kunnes hän vihdoin, käsivarret
nojautuneina polville, käsillänsä peitti silmänsä niin etten voinut
nähdä muuta kuin että hänen huulensa vapisivat ja että hän itki.
Kun minä kerroin, että tohtori oli sanonut asemani olevan
verrattavan spitaliseen ja että siis Jumala itse oli pannut esteen
yhdistyksellemme, sekä lohdutellen koetin esitellä hänelle, että me
kaiken ikämme, lukuun-ottamatta paria viimeistä vuotta, olimme
rakastaneet toisiamme toisella tavoin kuin nyt, niinkuin veli ja sisar
-- nosti hän äkkiä tulisella kiihkeydellä päänsä ylös, niin että minä
saatoin katsoa suoraan hänen kyyneleistä kosteihin kasvoihinsa, kietoi
kätensä minun kaulani ympäri ja pakoitti minua siten polvilleni hänen
eteensä. Hän puristi voimakkaasti päätäni tykyttävälle rinnallensa,
ikääskuin hän tahtoisi suojella minua niitä vastaan, jotka tahtoivat
tehdä minullen pahaa. Sitten silitteli hän kädellänsä hiukset otsaltani
-- minä tunsin miten hänen kyyneleensä lankesivat minun kasvoilleni --
ja hän kertoi alinomaa lohdutellen sanansa, ettei kukaan mailmassa
saisi riistää minua häneltä.
Tämä oli liiaksi minun väsyneelle, vaivautuneelle luonnolleni; minä
tartuin hänen kumpaiseenki käteensä ja itkin, pää leväten hänen
sylissänsä. Minun itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se viimein
muuttui epätoivoiseksi, suonenvedon-tapaiseksi nyyhkimiseksi, jota en
enään voinut hillitä ja joka peljästytti Susannaa; sillä hän koetti
saada minua vaikenemaan, lausui nimeni ja suuteli minua sillävälin
niinkuin lasta saadaksensa minua tyytymään. Minulla oli niin suuri
tarvis saada oikein lujasti itkeä, ettei sitä enää voinut hillitä.
Kun minä vihdoin kävin levollisemmaksi, kietoi hän jälleen kätensä
niskani taakse ikääskuin hän sillä tahtoisi pakoittaa minua
tarkkaamaan, kumartui minun ylitseni ja katsoi minua kauan silmiin;
hänen liikutetut, kauniit kasvonsa olivat samalla kertaa niin
lepyttävän herttaiset ja niin voimakkaat. Minun täytyi, vakuutti hän
vihdoin tuolla pään keikkauksella, jolla hän aina tahtoi antaa painoa
sanallensa, uskoa häntä siinä, että hän tiesi tuhansin kerroin paremmin
mitä Jumala aikoi tulevaisuudestamme, kuin mikään tohtori, ja
ainoastansa Jumalata piti meidän kumpaisenkin tässä totella, eikä
minkään tohtorin inhimillistä viisautta.
Sellaiset ihmiset, kuin tohtori, sanoi hän, ei ymmärrä mitä rakkaus on.
Jos minä olisin ollut terve ja iloinen olisi varmaankin Jumalan tahto
ollut, että hän olisi jakanut kaiken hyvän kanssani ja niinpä mahtanee
Jumalan tahto myöskin olla että saman rakkauden pitäisi saada jakaa
minun suruni ja tautini; mutta tässä kohden olivat tohtori K. ja
Taivahan Herra eri mieltä -- kuta enemmin hän puhui tohtorista, sitä
enemmän näkyi hänen vihansa häntä kohtaan enentyvän. Hän luuli
sitäpaitsi niin varmaan ja hänen äänensä kävi tätä lausuessaan niin
kummallisesti lempeäksi ja vienoksi, melkein kuiskuttavaksi -- että
juuri se, että me niin sydämmellisesti rakastimme toisiamme, olisi
parempi parannuskeino minulle kuin mikään tohtori voisi keksiä. Hän
tunsi, että hänen mielensä kävisi sairaaksi ja että hän joutuisi
epätoivoon, ellen minä enää rakastaisi häntä, sillä sitähän olimme jo
tehneet siitä saakka kuin voimme muistaa, niin että nyt oli liian
myöhäistä koettaa saada meitä eroitetuksi.
Yksi asia oli nyt lujasti päätetty -- tätä ajatellessaan ilmoittivat
hänen kasvonsa kukistamatonta tahdon lujuutta, joka muistutti minua
hänen isästänsä -- ja se oli, että hän mitä pikemmin aikoi ilmoittaa
koko meidän suhteemme isällensä. Tämä ei enään, sekä minun että hänen
tähtensä, saanut olla mikään salaisuus. Hänen isänsä rakasti häntä
suuresti, ja hätätilassa tahtoi hän yksivakaisesti sanoa hänelle, ettei
hyödyttäisi häntä eikä ketään muuta -- hän tarkoitti tällä äitiään --
kauvemmin koittaa saada jonkun lääkärin viekoittelemaan minua hänestä.
Kaikista vähin tahtoi hän tietää mistään "veljeydestä ja sisaruudesta"
meidän välillämme, niinkuin hän ylenkatseella lausui, ja ikääskuin
saadaksensa tämän ajatuksen oikein tukahdetuksi, käski hän minun, hänen
seisoissaan minun edessäni ja kiihkoisella innolla katsellen minua
kasvoihin, antamaan hänelle suudelman merkiksi siitä, että me vielä
olimme ja aina kaikesta ja kaikista huolimatta tulisimme olemaan
uskolliset kihlatut, jopa vaikken koskaan tulisi niin terveeksi, että
me täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.
Minä syleilin häntä, suutelin häntä lämpimästi ja kiihkoisesti kerran,
kaksi ja kolme kertaa, kunnes Susanna irroittui syleilyksistäni.
Sillä aikaa kuin hän puhui, selkeni minulle että hän väkevällä,
terveellä luonnollaan taisteli taistelun meidän kumpaisenkin edestä, ja
oikeuden edestä, jota mahdollisesti ei voisi sanoilla todeksi näyttää,
mutta jonka pyhyyden minä tunsin seisovan yli kaikkein taidollisten
todistusten.
Minä sain nyt Susannan takaisin onnellisemmin kuin koskaan olin voinut
uneksia, samalla kuin minä käsitin, että kaikki se, jota voisi kutsua
ritarilliseksi itsensä uhraamiseksi minun puoleltani oli paljoa
halvempi kuin meidän rakkautemme. Todellisessa rakkaudessa kantavat
kumpaisetkin rakastavaiset ristiä ja se joka "ritarillisesti" tahtoo
kantaa sitä yksinään, pettää vaan toisen.
* * * * *
Tunti tämän yhdessäolon jälkeen Susannan kanssa, joka loppui
uudistetuilla lupauksilla ja vakuutuksilla, istuin minä melkein
pimeässä talvi-illassa, kuun vaeltaessa pienien harmaiden pilvien
takana, viisi-hankapurtemme perässä, yhdessä isäni ja kahden
Martinez'in kanssa.
Isäni istui harvasanaisena ja piti perää, sillävälin kuin miehemme
soutivat melkoisesti ankaraa vastatuulta vastaan, joka puhalsi eräästä
salmesta, jotta me saisimme tuulta purjeisimme lopuksi matkaa. Minä
ajattelin hiljaisuudessa kaikkea mitä oli tapahtunut tällä lyhyellä
ajalla ja tunsin itseni niin äärettömästi onnelliseksi.
Me tulimme kotia yöllä. Minä koetin maata hereilläni ja ajatella
Susannaa ja kaikkea mitä hän oli minulle sanonut, mutta nukahdin kuin
kivi ja heräsin niin terveenä, onnellisena ja iloisena, että ainoastaan
se, jolle kohtalo on suonut saada nukkua oikein onnellisen unta, voi
sitä tuntea. Ja niin kävi joka yö. Minä nukahdin ennen kun isämeitäni
oli lopussa, laulelin aamusilla ja olin melkein vallattomasti hilpeä,
iloinen ja työhön halukas kaiken päivää.
Kävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että meidän rakkautemme tulisi
olemaan minulle parempana terveyden lähteenä kuin mikään tohtorin
inhimillinen viisaus voisi neuvoa minulle.