Trondenäs.
Eräällä niemellä Hindön pohjoispuolella Seujen'issä on Trondenäsin
kirkko ja pappila. Viimeksi mainittu oli Olavi pyhän aikana
kuningaskartano ja Thore Hundin veli Siver asui siellä. Bjarkö, jossa
Thore Hundin päähovi oli, on ainoastaan parin peninkulman päässä siitä.
Kirkko itse on monessa suhteessa merkillinen historiallinen
muistomerkki. Sen kaksi tornia, joista toinen oli neliskulmainen ja
päältäpäin vaskella katettu sekä varustettu rautaisella puikolla ja
toinen kahdeksankulmainen, löytyy nyt ainoastansa sadussa, ja noista
kuuluisista "kolmesta ihmeen korkeasta patsaasta" ei löydy enää kuin
vähäisiä jäännöksiä länteisen sisäänkäytävän luona.
Tämä kirkko on kerran ollut kristikunnan pohjoisin rajalinna, on
seisonut mahtavana valkoisine tornineen, kauaksi kai'uttaen kellojensa
ääntä, ja pyhällä laulullaan, ikääskuin sotilas-piispa valkoisessa
messu-puvussaan, joka kantoi pyhän Olavin kristityn alttarikynttilän
pimeyteen Finnmark'in noitain joukkoon. Tämän voima mielien yli on
ollut erinomaisen suuri. Sinne on menneet sukupolvet kirkkopuvuissaan,
kulkeneet pitkät matkat ennenkuin muita kirkkoja tuonne pohjoiseen
rakennettiin. Jos se vuolukivinen kaste-astia, joka seisoo kuorissa,
voisi luetella nimiä, eli alttari nimittää morsiusparia, jotka sen
luona ovat vihityt, tahi kunnianarvoisa kirkko kertoa mitä se tietää,
niin saisimme kuulla monta ihmeellistä satua.
Nyt on protestanttismi täällä, niinkuin kaikkialla, hävittänyt kirkkoa;
jäännöksiä sen maalatusta alttarikaapista löytyy ovina talonpoikain
ruokakaapeissa ja se, joka oli kaikkein merkillisintä siinä on nyt
rauniona. Mutta kauemmaksi ei myöskään hävitystä ole voitu jatkaa.
Vanha katolisuskoinen henki seuraa sitä osaksi vielä tänäkin päivänä
vanhoissa saduissa, jotka siitä käyvät ja jota vieraat maalaukset
kuorissa, salaperäiset holvit ja kaikki nämä rauniot, jotka
Nordlandilaisen mielenkuvitus jälleen rakentaa epämääräisen suuriksi,
ylläpitää. Talonpoika tuolla pohjoisessa on sitäpaitse uskonnollisessa
katsantotavassaan ja taikauskossaan sangen paljon katolilainen. Ei hän
pidä laisinkaan luonnottomana hengen hädässä luvata vahakynttilöitä
kirkkoon, eikä hän myöskään pidä sopimattomana sulkea neitsyt Marian
rukoukseensa. Hän kyllä tietää, että neitsyt Maria on eroitettu
jumaluuksien joukosta; mutta sulkee hänet kumminkin hurskaasti
rukoukseensa.
Muistini viipyy kauemmin tämän kirkon ja sen ympäristön luona siksi,
että paikan mahtavuus niinä kahtena vuonna kuin minä oleskelin
Trondenäs'issä, suuressa määrin vaikutti minun mielenkuvittelooni.
Ontelo maa luulluilla maanalaisilla holveilla oli minulle ikääskuin
suljettu pohjattomuus ja kirkossa -- jonka mieltäjännittävään
hiljaisuuteen minä usein pakenin, sillä se oli melkein seinätysten
pappilan kanssa ja tavallisesti, seminarin urkuharjoituksia varten,
auki -- loi päivänvalo varjoja käytäviin ja syvennyksiin ikääskuin
siellä liikkuisi olentoja toisilta ajoilta.
Minä luin suurella menestyksellä latinaa ja kreikkaa lemmittävän,
oppineen papin kanssa, jonka perheessä minä asuin ja toisia
kouluaineita erään seminarin opettajan kanssa; mutta vapaahetkilläni
etsin niitä paikkoja, jotka niin suuressa määrin jännittivät minun
mielenkuvitteloani ja Trondenäs ei sentähden ollut laisinkaan sopiva
paikka minun kipeälle mielentilalleni.
Minun ylenmääräinen herkkähermoisuuteni on, niinkuin sittemmin olen
huomannut, yhteydessä kuunvaiheiden kanssa. Sellaisina aikoina
vaikuttivat nuot paikat minuun melkein vastustamattomalla vetovoimalla;
minä hiivin huomaamatta yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä useimpia
tuntia, vaipuneena niiden monenlaisien kuvien katselemiseen, joita
mielenkuvitteloni puoliselkeästi loi eteeni, niiden joukossa Susannan
himeätä olentoa, joka väliin näytti liihoittavan suorastaan minua
kohtaan ilman että minä kuitenkaan koskaan sain oikein nähdä hänen
kasvojaan.
Oli kevät puolella toisena vuonna olostani Trondenäs'issä, kun minä
eräänä päivällishetkenä, tuollaisen sairaan mielentilan vaikutuksen
alaisena, istuin kirkossa eräällä ylennyksellä lähellä pääalttaria
ajatuksiini vaipuneena Susannan sininen risti kädessä. Seinällä
alttarin vieressä huomasin suuren epäselvän kuvan, jonka usein olin
nähnyt, ilman että se oli minuun tehnyt sen syvempää vaikutusta. Se
esittelee luonnollisessa suuruudessa marttyyria, joka on heitetty
orjantappurapensaasen, minkä terävät, tikarin pituiset piikit
lävistävät hänen ruumiinsa useasta kohden ja joka sitä paitse ei voinut
valittaa, sillä suuri piikki kävi sisään kulkusta ja tuli ulos
avonaisesta suusta.
Nämät kasvot kävivät minulle äkkiä varsin hirveiksi. Ne katselivat
minuun ikääskuin kumppaliin, jonka tulisi maata tuossa pensaassa
sittenkuin marttyyri vihdoin oli kamppailuksensa päättänyt. Oli
mahdotointa kääntää silmänsä pois kuvasta, se kävi aivan kuin eläväksi,
tuli väliin aivan lähelle, mutta pakeni jälleen epäselvään etäisyyteen,
jonka houreileva pääni loi.
Oli ikääskuin tämä kuva olisi vetänyt sivulle osan esiripusta oman
sieluni salaisen historian edestä ja ainoastaan lujalla tahdon
ponnistuksella, jonka pelko, että oma mielenkuvitteloni saattaisi minut
liian kauvaksi, vaikutti, saatoin irroittua siitä.
Kun minä käännyin, seisoi valossa, joka akkunasta kirkkoon lankesi,
lähinnä ylintä penkkiä, nainen ruusulla. Hänen kasvonsa ilmaisivat
ääretöntä surumielisyyttä, ikääskuin hän hyvin tuntisi yhteyden minun
ja tuon kuvan välillä ja ikääskuin ruusun-oksa hänen kädessään olisi
sama orjantappurapensas, jonka päällä marttyyri makasi, mutta
pienemmässä muodossa.
Kirkon yksinäisessä hiljaisuudessa valtasi minut äkkiä sanomatoin
tuska, rupesin hirmuisesti pelkäämään näkymättömiä voimia ja pakenin
kiiruusti ulos.
Tultuani ulos huomasin että olin kadottanut Susannan sinisen ristin. Se
ei voinut olla muualla kuin kirkossa sen ylennyksen luona, jolla olin
istunut. Tällä hetkellä, kun pelko vielä pani vereni kuohumaan, en
olisi tahtonut mistään hinnasta mennä jälleen kirkkoon -- paitse
Susannan sinisen ristin tähden. Minä löysin sen, aivan tyyneenä
hakiessani sitä, laattialta, jossa olin istunut.
Toisen kerran kun hermostoni näinä kahtena vuotena tällätavoin ilmaisi
sairautensa, oli jälkipuolella vuotta pari kuukautta ennenkun minun
piti lähtemän kotia.
Eräs talonpoika oli, sillä välin kuin hän oli sisällä papin luona,
sitonut kirkko-aitaan hevosen, jolla oli kaihi silmillä. Minä pysähdyin
katselemaan sitä vähän aikaa; mutta sen kuollut hengetöin katse vainosi
minua muistissani kaiken päivää. Minusta tuntui ikääskuin sen silmät,
kun ne eivät voineet katsoa ulospäin, katsoisivat meille näkymättömään
mailmaan ja ikääskuin sen mielestä olisi luonnollista, kun unohdettiin
käyttää ohjia, kääntyä pois yleiseltä maantieltä tielle, jota kuolleet
matkustavat.
Kun minä jälkeen puolenpäivän näissä ajatuksissa istuin pappilassa,
jossa puhuttiin kaikenlaista, ilmestyi äkkiä eteeni kasvot kotoa,
kalpeina ja vaivattuina, ja kohta kävi minulle selväksi, että mies
jonka nämä kasvot olivat, kamppaili vimmatusti päästäksensä kuohuvista
hyökylaineista ylös kalliolle. Se ei ollut kukaan muu kun meidän
renkimme Antti. Hän kiinnitti minuun jäykän elottoman katseensa, sillä
välin kuin joku, jota minä en voinut nähdä, hänen jaloissaan esti häntä
kalliolle pääsemästä ja pelastumasta. Näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut sanoa minulle jotakin. Näky kesti ainoastaan pari
silmänräpäystä; mutta tuskaloinen tunne siitä, että tällä hetkellä joku
onnettomuus tapahtui meille, pakoitti minut pois huoneesta ja
levottomasti kuleksimaan sinne tänne lopun päivästä.
Kuu tulin takasin kysyttiin mikä minua oli vaivannut kun yhtäkkiä
kalman kalpeana riensin ulos huoneesta.
Neljätoista päivää sen jälkeen tuli surullinen kirje kotoa. Isäni laiva
"Toivo," joka ajan tavan mukaan oli vakuuttamatta ja suureksi osaksi
lastattu kaloilla, mitkä hän oli omilla rahoillaan ostanut, oli
matkalla Bergeniin myrskyssä joutunut haaksirikkoon. Laivan kylki oli
puhjennut ja jälkeen puolen päivän oli täydytty laskea laiva rannalle.
Miehistö oli päässyt hengissä maihin, mutta meidän Antti rengiltä oli
kumpaisetkin jalat musertuneet.
Tämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimmäisen tuntuvamman
iskun. Toinen tuli seuraavana vuonna kun toinen laiva "Sovinto" myöskin
hukkui ja kolmas, vastaisuudessa painavin isku tapasi häntä kun
hallitus vihdoinkin päätti että meidän kauppalamme ei tulisi olemaan
höyrylaivain pysähdyspaikkana.