Lukkarin luona.
Oli ainoastaan pari päivää lähtööni Trondenäsiin purjelaivalla, joka
oli valmis purjehtimaan pohjaiseen päin.
Minun neuvotoinna aprikoidessa kaikenmoisia keinoja miten saisin vielä
viimeisen kerran puhutella Susannaa ennenkuin lähtisin matkalle, tuli
sana lukkarista, että minun välttämättömästi piti tulla hänen luoksensa
seuraavana päivänä, määrältään kello yksiköistä myöhempänä hän ei olisi
kotona.
Samana päivänä kuin sana tuli lukkarista, oli Susanna käynyt siellä.
Hän oli sanaakaan sanomatta istahtanut pöydän ääreen ja kätkenyt
kasvonsa käsiinsä.
Kun peljästynyt lukkari tiedusteli "sydänkäpyltään", niinkuin hän
hädissään Susannaa kutsui, mikä häntä vaivasi, oli hän vihdoin
kääntänyt itkusta kosteat kasvonsa hänen puoleensa ja sanonut että hän
itki siksi, että hän oli niin perin, perin onnetoin.
"Mutta miksi, rakas Susanna?"
"Siksi" -- kaikui äkkiä lukkarin korviin -- "siksi että minä pidän
Taavetista ja Taavetti minusta, ja me olemme kihloissa, mutta siitä ei
saa kukaan kuolevainen tietää muut kuin sinä lukkari -- ja sinä et
ilmaise salaisuuttamme?" Nämät viimeiset sanat lausuessaan heittäysi
hän itkien lukkarin kaulaan, joka oli kokonansa huumautunut tästä
uutisesta, ja jonka sydän jo oli voitettu, kauan ennenkuin hänellä oli
selvillä mihin asiaan hän oikeastaan antausi.
Hän asetti Susannan takaisin istumaan tuolille, puhutteli ja lohdutteli
häntä niinkauan, kunnes hänessä kypsyi se viisas vastaus että meidän
piti käyttää näitä kahta erossa-olon vuotta koetusvuosiksi, ja
sentähden ei meidän pitäisi sillä aikaa kirjoittaakaan toisillemme.
Sitävastoin täytyi lukkarin luvata että me seuraavana edellä puolen
päivänä saisimme silmänräpäyksen ajan tavata toisemme hänen luonansa
viimeisen kerran puhellaksemme kahden kesken ja saadaksemme jättää
hyvästi toisiltamme, ja että lukkarin, sillä ajalla kuin minä olin
poissa, piti kertoman Susannalle kaikki mitä hän minusta tiesi.
Kun minä seuraavana päivänä tulin lukkarin luokse, tapasin hänet
istumassa puutuolillaan hyvin ykstotisena ja syviin mietteisin
vaipuneena, kyynäryspäät polville nojautuneina ja tuijoittaen
laattiaan, joka oli havuilla katettu, aivan kuin juhlaksi. Minun tuloni
ei näkynyt häntä häiritsevän hänen mietteissään, vaikka vähäinen
päännyykkäys minun sisäänastuessani osoitti että hän oli minut
huomannut. Viuluaan heilutti hän kädessään edestakaisin polviensa
edessä, hiljaa napsahuttaen kieliä, jotta ne kajahtelivat kuin etäiset
kirkonkellot. Hänen lempeät, harmaat silmänsä katselivat minua
kiireestä kantapäihin saakka vakavasti ja tarkastellen, ikääskuin hän
ensi kerran minua katseleisi, ja vähäinen hymy hänen huulillaan osoitti
että tarkastus oli ollut minulle edullinen. Hetkisen kuluttua näkyi
ovessa varjo ja sisään astui, minun suureksi hämmästyksekseni --
Susanna. Hän kiiruhti punastuen suorastaan minun luokseni ja tarttui
minun käteeni, lausuen: "Rakas Taavetti, lukkari tietää kaikki; hän on
antanut meille luvan jättää toisiltamme jäähyväiset täällä."
"Niin, sen olen luvannut, lapset", sanoi lukkari, "mutta
silmänräpäykseksi vaan, siksi että Susanna pyysi sitä niin innokkaasti
ja jotta te kumpikin saisitte kuulla mitä minä, tarkoin asiaa
mietittyäni itse asiasta arvelen."
Hän piti nyt pienen puheen, jossa hän lausui, ettei hän nähnyt mitään
hullua siinä että me pidimme toisistamme, vaikka me tosin olimme hyvin
nuoria kumpikin. Että me emme ilmaisseet salaisuuttamme vanhemmillemme,
toivoi hän -- ja hän sanoi tarkoin asiata ajatelleensa -- myöskin
olevan anteeksi annettavaa, koska vanhempamme luultavasti eivät pitäisi
asiaa täytenä totena, ja meidän tunteemme sentähden voisivat tulla
loukatuiksi. Miksikään salaisien rakkauskirjeiden välittäjäksi, joksi
Susanna oli häntä pyytänyt, ei hän tahtonut ruveta sekä itsensä tähden
että meidän tähtemme, sillä meidän pitäisi käyttää näitä kahta
koetusvuotta nähdäksemme oliko rakkautemme todellinen tahi oliko se
vaan sellaisia lapsentunteita, jotka vanhempana tuuleen haihtuvat.
Tämän sanottuaan meni sävyisä lukkari ulos huoneesta.
Kun me jäimme yksin kertoi Susanna minulle kuiskuttaen miksi hän oli
uskaltanut uskoutua lukkarille. Hän oli nimittäin kodissaan kuullut,
että lukkari kerran nuoruudessaan oli onnettomasti rakastanut ja että
se oli syynä siihen ettei hän tahtonut mennä naimisiin ja että hän oli
käynyt niin kummalliseksi. Sitte otti Susanna kiireisesti taskustaan --
hän kävi vielä vanhassa, sinisenkirjavassa, lyhyessä hameessaan, mutta
tukka oli täysikasvaneen tavoin -- ristin pienistä, sinisistä
lasihelmistä, jota minun piti kantaa kaulallani lähinnä rintaani
silkkinauhassa, jonka hän myöskin veti esiin taskustaan.
Taskustaan, joka oli täytetty kaikenmoisella, veti hän sitte, hetkisen
etsittyään, pienet saksit. Nyt oli kähärä minun hiuksistani
kysymyksessä, juuri tuo musta tuossa ohimoiden luona, "jota hän jo
kauan on tähtäillyt", sanoi hän, ja jonka hän aikoi säilyttää
mitaljonissaan. Kun minä sitte vastalahjaksi pyysin samanlaisen
häneltä, jota minä myöskin "olin jo kauan tähtäillyt", sanoi hän etten
minä tarvitse sellaista, sillä helmet siinä ristissä, minkä olin
saanut, olivat pujotetut hänen omille hiuksilleen.
Sitte oli jotakin, jonka minun täytyi luvata hänelle ja joka oli
juolahtanut hänen mieleensä hänen istuessaan kotona neulomapöytänsä
ääressä, sillä silloin ajatteli hän kaikenmoista. Se oli, että minä,
kun pääsin ylioppilaaksi, lahjoittaisin hänelle kultaisen
kihlasormuksen, jonka sisäpuolelle oli kirjoitettu "Taavetti ja
Susanna" toiselle puoliskolle ja toisella piti seisoman "niinkuin
Taavetti ja Jonathan". Meidän vanhempiemme epäsopu oli saattanut hänen
tätä ajattelemaan. "Mutta", keskeytyi hän, "ethän sinä kuule mitä minä
sanon, Taavetti!"
Minä seisoin todellakin ja ajattelin jotakin aivan toista; se oli,
uskaltaisinko suudella häntä jäähyväisiksi; minä muistin kesäpäivää
saaristossa.
Samassa kuului kopinaa kiviportailla oven ulkopuolella, joka merkitsi,
että yhdessäolomme nyt, lukkarin mielestä, pian saisi loppua, ja
suureksi hämmästyksekseni kiiruhti Susanna heti piiloittamaan lahjat,
jotka minä vielä pidin kädessäni, minun rintataskuuni. Tuskin oli hän
saanut tämän tehdyksi ennenkuin lukkari astui sisään ja sanoi että
meidän nyt tuli jättää jäähyväiset toisillemme.
Susanna katseli lukkaria hetkisen ajan ja sitte kalpeana ja kyyneleistä
kostein silmin minuun, ikääskuin ajatus että meidän täytyi erota nyt
vasta olisi käynyt hänelle oikein selväksi. Hän teki nopean liikkeen --
hän tahtoi silminnähtävästi heittäytyä kaulalleni, mutta jätti sen
tekemättä kun lukkari oli läsnä.
Nyt tarttui hän käteeni, nosti sen, sanaakaan sanomatta silmiensä eteen
ja kiiruhti pois.
Tämä oli enemmän kuin mitä minä voin kestää ja luulenpa liiaksi
vanhalle lukkarillekin. Hän käveli edestakaisin laattialla, hiljaa
napsahuttaen viulunsa kieliä sillä välin kuin minä pöydän ääressä
annoin kyyneleeni vapaasti tulvailla.
Ennenkuin minä lähdin soitti hän vähäisen, soman marssin, minkä hän oli
tehnyt kun hän oli kaksikymmentä vuotta. Se liikutti minua suuresti,
sillä minusta tuntui että se oli tehty aivan kuin minusta ja
Susannasta; se kaikui kauan senjälkeen korvissani, niin että minä opin
sen ulkoa.
"Se on tosin tehty eräälle", sanoi hän, kun hän lopetti, ja sitte --
hetkiseksi pysähdyttyään aivan kuin joku katkera muisto olisi hänen
mieleensä juohtunut -- "mutta asia on vähän hullunkurinen eikä sovi
sinulle."
Kun purjelaiva aikaisin seuraavana aamuna lähti, liehui nenäliina
pappilan salin akkunasta ja vastimeksi kiiltonahkainen hattu laivasta.