Ripillä käynti.
Tällaisien suhteiden vallitessa vanhempiemme välillä, kävimme Susanna
ja minä samana syksynä ripillä. Kun minä tulin rippikouluun vasta
silloin kuin muut jo olivat ennättäneet sangen pitkälle, täytyi minun,
paitse maanantakisin muiden lasten kanssa kirkossa, vielä sitäpaitse
perjantakisin lukea kotona papin luona.
Lyhyellä tavallaan piti isäni minulle, ennenkuin lähdin rippikouluun,
pienen opetuspuheen lausuen toivonsa etten minä tuottaisi hänelle
häpeätä papin edessä.
Lukeminen papin lukusuojassa oli minulle kokonansa uusi hengellinen
kehkeytyminen. Kookas, harmaahapsinen pappi, leveine kasvoineen ja
lasisilmät, paksuine hopeasankoineen, tavallisesti nostettuina otsalle
tuuhevien silmäluomien yli, istui sohvassaan suuri merivahapiippu
suussa ja selitteli uskonnon salaisuuksia, sillä välin kuin minä
juhlapuvussani istuin tuolilla pöydän toisella puolella.
Yhä enemmän selkeni minulle, että pastori mahtoi olla rehellinen ja
perinpohjaisesti totuutta rakastava mies, mutta samalla myös kova ja
ankara, sillä hän puhui aina velvollisuuksistamme ja sanoi, ettemme
saa luulla armon annetuksi meille siksi, että velvollisuuksista
pääsisimme. Väliin hän ryhtyi laveisin selityksiin, jotka eivät
kuitenkaan voineet kaikki olla minulle aiotut; hän koetti kaikin tavoin
poistaa sitä epäilystä, joka saattoi löytyä uskonnollisista asioista,
mutta kaikki ihmeet koetti hän selittää luonnollisella tavalla. Sitä
tehdessä saattoi hän väliin olla varsin leikillinen vertauksissaan ja
silloin luulin, niinkuin usein muulloinki, hänen jäntevissä kasvonsa
juonteissa, kun hän puhui, tuntevani Susannan luonteen. Pienet, somat
kätösensä ja hoikan, solean, vaikkei juuri pitkän vartalonsa oli
Susanna myöskin silminnähtävästi perinyt isältään; samaa perintöä oli
vielä tuo omituinen keikaus, minkä Susanna teki päällänsä kun
jollekulle sanalle oli pantava erinomaisempi paino. Mutta Susannassa
oli samalla lämpöä ja elävyyttä, hänen luonteensa oli niin sanoakseni
tulivuoren kaltainen, jota et voinut huomata papin kylmissä, kirkkaissa
silmissä.
Pappi kehui minua siitä, että minä tarkkuudella seurasin hänen
selityksiään, mutta muistutti minua usein, suureksi nöyryytyksekseni,
että minulla oli paha tapa luoda silmäni vältellen maahan, josta
tavasta hän käski minun vieroittumaan. Pappi luuli varmaankin että minä
olin ylenmäärin ujo tahi myöskin, että minä kärsin siitä kun tiesin
missä suhteessa isäni ja hän oli.
Asia oli kuitenkin se, että hänen jääsiniset tahi harmaat silmänsä
väliin tuijoittivat minuun, aivan kuin ne voisivat katsoa läpitseni ja
sydämmeni sisimmässä sopessa huomata salaisuuteni Susannan kanssa. Olin
aivan kuin kavaltaja, joka petin hänen luottamuksensa; ja kovin
kauhealta tuntui ajatella mitä hän, kun hän saisi tietää koko
salaisuutemme, minusta ajattelisi, joka noin valheellisena ja
petollisena olin saattanut istua hänen edessään, valmistautuessani
tärkeään autuuteni asiaan. Lukua jatkaessamme selkeni minulle yhä
enemmän että suhteeni Susannaan, niinkauan kuin sen pidimme salassa
hänen vanhemmiltaan, oli luvatoin, ja nyt piti minun, tämä tietty synti
sydämmelläni, rohkeasti ja tahdon-peräisesti langeta polvilleni Herran
pöydän eteen.
Nämät tunnon vaivat vainosivat minua kotonanikin ja kävivät lopuksi
todelliseksi rasitukseksi. Pastori oli selittänyt, että kaikkinainen
synti voidaan saada anteeksi, mutta ei syntiä Pyhää Henkeä vastaan.
Kuta syvemmälle mielikuvitteloni tunkeutui miettimään tuollaista
salaperäistä rikosta jumaluutta vastaan, joka seisoo armon ulkopuolella
ja jota siis emme voi saada anteeksi, sitä suuremmaksi kävi tuska minun
sisimmässäni, sillä arvelin että juuri se synti, jonka minä nyt tieten
ja mietittynä aivoin tehdä, olisi tätä laatua.
Pelkoni koski etenkin Alttarin Sakramenttia, jota minä nyt,
täydellisesti tietäen mitä tein, olin aikeessa saastuttaa, sillä
salatakseni, että petin sitä kättä, joka minulle sen ojensi. Turhaan
koetin poistaa kaikki nämät ajatukset luotani tahi edes saada ne
unhoitumaan viimeisiin päiviin ennen ripille menemistä. Minun mieleni
kävi vaan päivä päivältä yhä levottomammaksi, ja minun kiihoitetussa
mielenkuvittelossani syntyi ajatuksia, jotka eivät enää riippuneet
vapaasta tahdostani, mutta jotka tuottivat minulle mitä kauheimpia
tuskia ja hirveimpiä näkyjä.
Hakea itselleni rauhaa koettamalla saada puhella asiasta Susannalle,
sitä en minä tohtinut; sillä niinkauan kuin hän ei tietänyt että se,
mikä nyt oli tapahtumassa, oli syntiä, niinkauan ei hänessä myöskään
ollut vikaa, ja ennen kuin hänet siihen syöksisin, ennen minä seisoin
yksin taakkani kanssa. Viimeisessä silmänräpäyksessä ilmoittaa kaikki
ankaralle papille, olisi varmaankin tehnyt sen, että olisin kadottanut
Susannan, ja sitä paitse enhän saanut salaisuudestamme hiiskua mitään
ilman hänen suostumustansa. Kaikki tämä kiertyi siis mahdottomuuksien
kehäksi, josta kaikki tiet olivat suljetut.
Kahtena viimeisenä maanantaina kun seisoin kirkon laattialla papin
meitä luettaessa, katsahdin usein Susannaan. Hän seisoi raittiina,
hymyilevänä eikä seurannut tarkkaan kysymyksiä; hän ei aavistanut
mitään pahaa, eikä myöskään voinut minua auttaa.
Päivinä ennen ripille menemistämme paisui synkkämielisyyteni
kuumeentapaiseksi tilaksi, jolloin usein en ollut aivan täydellä
järjellä; minä olin niin onnetoin kuin ihminen olla taitaa. Vihdoin
tuntui minusta aivan silta kuin antaisin autuuteni altiiksi Susannan
tähden. Öisin säpsähdin kauhistuneena ylös unista, joissa näin itseni
polvillani alttarin edessä Susanna sivullani -- hän näytti silloin niin
ylen luonnollisesti ihanalta, hän kun ei mitään pahaa aavistanut --
mutta pappi seisoi edessämme ukonilman kaltaisena, aivan kuin jos hän
olisi tuntenut että yksi sielu nyt menee kadotukseen, ja että hän
rippileivällä ja viinillä nyt täyttäisi Herran koston. Eräänä yönä taas
heräsin siitä että luulin kuulevani pilkallisen naurun vuoteeni alta,
ja aaveenkaltainen luulo, että paholainen itse suuren käärmeen
haahmossa makasi vuoteeni alla, valloitti minut heti. Sykkivin sydämin
makasin piiloutuneena tyynyjen alle, kunnes seuraavana aamuna kuulin
ihmisien olevan liikkeellä, jolloin kiireimmiten pakenin
makuusuojastani.
* * * * *
Oli rippi-pyhä.
Minä seisoin aamulla ennen kuin kirkonmeno alkoi ja pu'in itseäni
uuteen pukuuni peilin edessä "Sinisessä salissa", samassa huoneessa,
missä äitini oli pidetty lukittuna ne monet vuodet, joina hän sairasti.
Minä näin pieni-lasisista akkunoista veneitä täynnä pyhävaatteisin
puettuja rippilapsia juhlapukuun puettujen vanhempiensa keralla
ehtimiseen kirkkaana syyspäivänä kiitävän lahdelmaa ja laskevan maalle,
mitkä meidän sillalle, mitkä pappilan rantaan.
Tämä juhlallinen näky sai minun epäilykseen; minä ajattelin että kaikki
nämä taitaisivat päästä Jumalan autuuteen yhtä huokeasti kuin he nyt
rauhallisena pyhäaamuna soutivat auringon kirkastamaan lahdelmaan, --
minä yksin seisoin autuuden toivonkin ulkopuolella. Äkkiarvaamatta
selkeni minulle, että minä suruisessa, hengellisesti pimeässä kodossani
jo lapsuudestani olin syvimmässä sielussani tuntenut aina, ettei onnea
eikä autuutta ollut minulle aiottu, ja että kaikki todellinen onni ja
ilo, mikä minua tähän saakka oli kohdannut, oli ollut ainoastaan
laina-valo pappilasta. Susannan voisin minä synnillä, jota olin
aikeessa tehdä, myöskin saada lainaksi kuolinpäivääni saakka; mutta
silloin pitäisi meidän eroaman, ja minun jälleen palaaman takasin
pahain onnettomuuden voimien luo, mitkä aikaisimmasta nuoruudestani
täällä kotona olivat ikäänkuin ottaneet minut omaisuudekseen.
Minä käännyin seinään päin ja itkin.
Kun sitte jälleen aloin jatkaa pukemistani ja heitin silmäilyn peiliin,
niin pelotta, vieläpä jommoisella rauhoittumisellakin näin lapsuuteni
vanhan näyn: naisen ruusun kanssa seisovan takanani kamarin auki
olevalla ovella, vaaleana ja surullisesti katsellen minua, kunnes hän
äkkiä katosi. Kirkon kellot soivat ja kaikki väki samosi kirkolle.
Tänään oli Kainulais Anna ja kaikki talonväki kirkkomatkalla. Isä
saattoi minua ja tervehti sivumennen kohteliaasti pappia, kun he
tapasivat toinen toisensa kirkon ovella.
Järjestys, missä meidän, rippilasten, tuli seisoa kirkon laattialla,
oli viime maanantaina määrätty. Minun tuli seisoa ensimmäisenä poikain
niinkuin Susanna tyttöjen puolella.
Jo oli virsi veisattu kun Susanna tuli äitinsä kanssa, puettuna
niinkuin täysikasvanut nainen mustaan silkkihameesen, kaula ja
käsivarret harsovaatteessa ja mitaljoni rinnalla. Hän jäi istumaan
pappilan penkkiin, kunnes voimallisesti vaikuttava saarna oli loppunut.
Lienen varmaanki näyttänyt sangen sairaalta ja väsyneeltä, sillä kun
pappi ylipäästä, minusta, alkoi kysymyksiänsä, hän vaikeni kesken
katsannolla, kuin olisi hän tahtonut kysyä, mikä minua vaivasi. Minä
vastasin oikein ja pään nyykkäyksellä kääntyi hän Susannaan, joka
seisoi siinä ristissä käsin, itkeentynein silmin ja kysymystä
odottaessaan vaaleana jännityksestä. Hänen isänsä kysyessä katsoi hän
häneen siunatuilla, sinisillä silmillään niin uskollisesti ja
semmoisella luottamuksella, jotta selvää selvempi oli, ettei hänessä
tällä hetkellä ollut rahtuakaan pahan omantunnon ajatusta. Kun hän oli
vastannut ja hänen isänsä kulki edemmäs alaspäin laattiaa, hymyili hän
vienosti vaikka vakavasti minulle, ikäänkuin olisin minä ollut toinen
asian-omainen, johon hänen tuli pitää itseänsä tällä hetkellä.
Minä katselin, sen kun taisin, kenenkään huomaamatta häntä, missä hän
seisoi kirkkaana ja kauniina, rikkaat hivuksensa asetettuna
täysikasvaneiden tavalla. Aina tuon tuostakin loi hän silmänsä minuun,
mutta nyt väistin minä hänen silmäilyksiään. Ne saivat nyt vaan
syntilukuni yhdellä enentymään, samaten kuin joka ainoa pyhä sana,
jonka kuulin oli ainoastaan lisäyksenä syntini painavuuteen -- ne
vaikuttivat siunauksen vastakohdan.
Jumalanpalvelus kesti kauan ja hermojeni ylöllinen ponnistus vaikutti,
niinkuin sittemmin niin usein minussa, että pääni rupesi suhisemaan ja
maailma tummeni, luoden mustia pilkkuja silmäini eteen. Hirmukseni näin
minä näitä mustia pilkkuja kaikkialla, minne vaan käänsin silmäni ja
kauhistuksella ajattelin että tämä jo ehkä oli kirouksen alkua. En
uskaltanut nyt enää katsella Susannaan, jotten saisi häneenkin pilkkua,
enkä voinut viimein pidättää itseäni tarkastamasta laattiaa, millä
seisoin, nähdäkseni, eikö jalkojeni alla näkyisi palo-merkkejä. Minä
muistin vedenhaltijaa, joka Vaakenin kirkossa oli houkutellut papin
tytärtä mukaansa, ja jonka vainu oli ajanut pois kirkosta siunausta
luettaessa; minä, minä olin tuomittu seisomaan.
Himmeästi muistan, että kun lupaukset olivat tehdyt, pidettiin taasen
puhe ja veisattiin virsiä.
Kotomatkallani isäni kanssa, joka huolellisena tuki minua, oli
viimeinen muistoni kaikesta, että Susanna, joka epäilemättä oli
huomannut, että minä olin sairas, Jumalanpalveluksen loppupuolella oli
luonut silmänsä minuun juuri samankaltaisella katseella kuin aamulla
nainen ruusun kanssa -- hiljaisena, vaaleana, surumielisenä, niinkuin
se, joka mielellään tahtoo auttaa, mutta ei voi.
Minä luulen ettei isäni varoitus, etten, näet, häpäisisi häntä papin
edessä, niin aivan vähässä määrin ollut syynä siihen, että aina
viimeiseen saakka koetin pitää itseäni pystyssä; sillä minä pyörryin
kun pääsimme kotiin ja saatettiin makaamaan, jollaikaa isäni, joka nyt
todella oli pelästynyt, paikalla pani noutamaan lääkäriä.
Kuu lääkäri seuraavana päivänä tuli, tapasi hän minun raivoisassa
kuume-houreessa. Minun kuvatusaistini oli paisunut, kuten virta, josta
kaikki sulut ovat poistetut, mitä hurjimmaksi haave-lähteeksi. Oli
minusta kuin olisi helvetillisiä olentoja tanssinut ja nyykkinyt
päitään vuoteeni ympärillä, joista yhdellä oli pitkä, sinetillä
varustettu kirouskirjoitus, ja kuin Kainulais Anna olisi mulkoillut
tirkisteleviä silmiänsä, Susannan ehtimiseen katsellessa minua
tuskallisella katsannolla, ikäänkuin ei hän olisi voinut estää minun
kadotustani.
Sen mukaan mitä sittemmin olen kuullut, arveli lääkäri alussa, että
minulla oli kuumetauti, mutta muutamista oireista ja kuvatusteni
laadusta, joita Kainulais Anna, jolla oli omat ajatuksensa asiasta,
piti huolenaan hänelle ilmoittaa, muutti hän mielensä kokonaan. Hän oli
hoitanut äitiäni hänen hourutilassaan ja nyt huomasi hän minussa,
pojassa, vallitsevan samat luulot Naisesta ruusun kanssa ja pahojen
voimien pelon.
Kolmen viikon kuluttua olin minä, vaaleana ja pitkällisen hermotaudin
puuskauksen heikontamana, taasen aivan terveenä. Koko syntituskani
ankara paino oli kadonnut rinnastani ja minä menin Herran Pyhälle
Ehtoolliselle tuntematta vähintäkään arvelua.
Olin mielestäni aivan ansiollinen, kun seuraavana pyhänä mustassa
juhlapuvussa menin rippi-tervehdykselle pappilaan. Tässä tilaisuudessa
näin Susannan -- joka vähän oli koristanut itseänsä minun tähteni --
niinkuin täysikasvanut ainakin istuvan ompelupöytänsä ääressä
ylennyksellä akkunan vieressä. Kun hänen äitinsä meni ulos noutamaan
viinimarja-viiniä ja leivoksia täytyi minun Susannan viittauksesta
kiireisesti katsella tätä kallista ompelupöytää ja siinä olevia loovia
-- niitä mitkä olivat pöydän yläpuolella, ja niitäkin mitkä tulivat
esiin, kun ylimäiset loovat vedettiin ulos. Eräässä näissä viimeeksi
mainituissa, mitkä Susanna vähän ivallisella katsannolla avasi, mutta
aivan pikaisesti jälle sulki, kun äiti samassa tuli huoneesen, makasi
lasikivineen messinkisormus, minkä hän oli saanut minulta, ja sen
vieressä pari vanhaa kirjepalasta lapsuudestani, jotka minä tunsin.
Kun lähdin pois hypähti sydämmeni minussa ilosta, sillä odottamatta
oli minulla ollut kohtaus, joka oli näyttänyt Susannan sydämmen
uskollisuutta voimallisemmasti kuin mikään suusanallinen vakuutus.
Mieleeni lensi ajatus, että jotakin oli tapahtunut kotonani viime
aikoina, sillä isäni äkkinäinen, kylmä käytöstapa minua kohtaan oli
nähtävästi muuttunut; hän näet lahjoitti minulle nyt kaksipiippusen
pyssyn, hylkeen nahkaisessa kotelossa, ja kellon, ja pani itsestään
minun käyttö-valtaani, päiviksi ennenkuin läksin, sekä palvelija
Jensenin että veneen, milloinka vaan tahdoin lähteä ampumaan tahi
kalastamaan.
Selville tuli minulle mitä oli tapahtunut, kun tohtori eräänä päivänä
tuli meille ja käski minun seurata häntä kamariini.
Kaljupäinen, leveähartioinen, pieni tohtori sarka-takissa,
teräshankaiset lasisilmät tynkkänenällään oli noita kovakuorisia
lääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan matkustaa jos minkälaisessa
ilmassa. Parhaimmalla tuulella oli hän, kun hän tuli taloon
rajuilmasta. Hän oli jäykkä, rehellinen mies, jonka mielipide
välttämättömästi antoi luottamusta; hänellä oli siihen lisäksi jotakin
lempivää ja uskollista olennossaan, joka vaikutti, että hän, kun hän
vaan tahtoi, taisi voittaa sydämmet. Hän oli sekä meidän että papin
kotilääkäri ja molempien perheiden hyvä ystävä.
Kun tulimme kamariini, käski hän minun istumaan ja kuuntelemaan, mitä
hänellä olisi sanomista, -- ja tätä sanoessaan mittasi hän itselleen
tilan laattialla, jolla hän, kuten hänellä puhuessansa oli tapana,
taitaisi, kädet selän taakse asetettuina, kulkea edestakasin.
Hän oli, sanoi hän, tarkoin miettinyt, joko olla ilmoittamatta minulle,
mitä hänellä oli sydämmellään, tahi puhua, niinkuin hän nyt teki; mutta
hän oli päättänyt viimeksi mainittua, syystä että minun terveeksi
tulemiseni riippui siitä, että itse saisin selvästi tietää, mikä minua
vaivasi. Minun viime tautini oli näet ollut jommoisia mielen-vian
oireita, jonka hän tiesi perintötaudiksi äitini suvussa monta polvea
taaksepäin. Että tämä kohtaus nyt oli ilmaantunut minussa, siihen oli
tosin syynä se, että minä liian mielivaltaisesti olin antaunut
kaikenlaisiin hourekuvatuksiin, johon tuli lisäksi joutilaisuus, jota
hän tiesi minun aina käyttäneeni kotona ollessani. Ainoa pätevä keino
tätä vastaan olisi työ, jolla olisi määrätty tarkoituksensa,
esimerkiksi lukeminen, johonka hän luuli minulla olevan luonnollisen
taipumuksen, ja siihen lisäksi raittiin elämänlaadun, käyntiretket,
metsästyksen, kalastuksen, toverit ja harrastuksen; mutta ei
joutilaisuutta, ei jännittäviä romaaneja, eikä luonnottomia unelmia.
Hän oli puhunut isäni kanssa minusta ja vaatinut, että minä pantaisiin
Trondenäsin seminarioon, jossa saisin tilaisuuden alkaa oppiani, ja
jossa samalla saisin tilaisuuden muuttaa nykyistä elämääni.
Kun tohtori vähän ajan kuluttua jätti minun, istuin minä kamarissani ja
mietin tilaani vakavalla, liikutetulla sydämmellä.
Että näin olin tullut itseni tuntemaan ja saanut elämäni arvoituksen
selville, sai minulle erinomaisen helpoituksen -- voinpa sanoa, että se
oli käänne elämässäni.
Tunto henkisestä pahanvoipaisuudestani, joka hiljaisena mielipainona,
pahana aavistuksena aina niin kauas taaksepäin kuin muistini ulettui,
oli salautunut sielussani -- vaikka väliin valoisempana kesä-aikana
kanssa-käyminen Susannan kanssa työnsi sen syrjälle -- ei siis
ollutkaan mitään syntiä eikä rikoksen painavuutta, ainoastaan tauti,
tauti vaan, jota oli kohdeltava tavallisilla parannuskeinoilla!
Enpä usko, että kukaan ilomielin voi istua ja kuulla onnensanomana,
että hän on hullu tahi ainakin hulluksi tulemaisillaan; mutta nyt
tiedän minä että semmoistakin voi tapahtua maailmassa.
Minä rukoilin nyt, niinkuin minusta tuntui enskerran elämässäni
levollisesti ja turvallisesti Jumalaa, jota siis uskalsin lähestyä
minäkin aivan niinkuin muutkin ihmiset, tahi, jos mitään eroitusta oli
minun ja muitten välillä, vielä likemmin, sairas raukka kun olin.
Oli minusta kuin olisi Jumalan aurinko pitkän, raskaan sadepäivän
jälkeen koittanut minulle. Minä rukoilin oman itseni, Susannan ja isäni
edestä ja tämän turvallisen olotilan nautinnossa jatkoin minä
rukoustani ensinnä jokaisen yksityisen edestä kodissani, sitten
pappilalaisten ja lukkarin viimein, muitten puutteessa niinkuin
kirkossakin "kaikkien sairaiden ja viheliäisten edestä" joiden lukuun
minä sydämmestäni iloisena luin oman itseni.