Saaristossa.
Oli kesä. Susanna ja minä olimme nyt kumpikin seitsemännellätoista
ikävuodellamme, ja niin oli päätetty, että meidän piti ennen syksyä
käymän ripillä.
Samana vuonna oli isäni sekaantunut epätasaiseen riitaan seudun
virkakunnan, niiden joukossa voudin ja papin kanssa siitä: pitikö
kauppalamme tulevan vakituiseksi pysähdyspaikaksi höyryaluksille, vaiko
ei? Isäni menestys rippui siitä suuressa määrin, ja mainittu riita,
joka koski koko piirikuntaa, alkoi käydä varsin ankaraksi.
Se oli kieltämättä pääsyitä, miksi vouti sinä kesänä oli vieraisilla
pappilassa, sillä pappimme vaikutus oli hyvin suuri.
Seurusteleminen isäni ja papin välillä ei kuitenkaan ollut kokonansa
lakkautettu, ja se oli luultavasti tehdäkseen sen paremmin
huomattavaksi kun pappi pari kertaa kutsui isäni luokseen vieraisille.
Seurauksena siitä taas oli, että isäni ja minä eräänä päivänä saimme
kutsumuksen tulla mukaan venematkalle saaristoon, joka oli noin
puolentoista penikulman matkan päässä. Siellä piti ensin kalastettaman
vähän aikaa ja sitte syötämän viiliä Gunnarsplads'illa, talo, joka
aputalona kuului pappilan alle.
Tavallista juhlallisempaa oli kun pappilan valkoinen perhevene, neljä
miestä airoissa, kiiti ulos lahdelmasta, ja mielellään seisoi silloin
moni rannalla sitä katsomassa. Mainittuna päivänä seisoi isänikin
portaillaan kiikari kädessä. Hän oli pyytänyt anteeksi ettei hän itse
saattanut seurata mukaan, mutta antoi kuitenkin, sovun ylläpitämiseksi,
minun lähteä matkalle.
Veneen peräkammiossa istui papin rouva ja voudin vaimo ja tytär ja sen
edessä vastakkain pappi ja vouti, tuprutellen savua hopeahelaisista
merivahapiipuistaan ja pilapuheita lasketellen -- he olivat nuoruuden
ystäviä ylioppilasajoilta saakka. Susanna ja minä, sekä tilaisuutta
varten juhlapukuun puettu kamaripiika istuimme etukeulassa. Pappilan
rouva tahtoi kaiken mokomin pitää sen osan talostansa, jota hän
kuljetti mukanaan summattoman suuressa ruokakopissa, aivan silmäinsä
alla. Suuri ruokakori ja laiha pappilan rouva tarvitsivat kokonansa
toisen puolen istuimesta ja voudin naiset, kankeine hameineen täyttivät
lopun ahtaassa peräkammiossa.
Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, ja länsi-vuomalla liikkui vaan
pitkät, kirkkaat mainingit. -- Taisteluista väsyneenä levähti se
nyt. -- Tavattoman kirkas ilma salli silmän seurata vuoren
harjanteita melkein äärettömiin saakka, sillä välin kuin kangastus
-- nurinkäännetty vuoren huippu, jonka rinteellä talo seisoi ja pari
valaskalaa, jotka vettä ilmaan ruiskuttelivat -- loi eteemme kuvia
siintävällä merenpinnalla. Tuon tuostakin tapasimme vesilinnun
uiskentelevan kirkkaissa mainingeissa.
Vähän ennen päivällistä saavuimme saaristoon ja asetuimme nyt
kalastamaan tyvenessä vedessä; sanottiin nimittäin, ruokakoria lukuun
ottamatta, että meidän ensin tuli hankkia päivälliskeitto itsellemme.
Saaren merenpuoleisella rannalla pauhasivat hyökylaineet kivikolle, ja
lähettivät monen sylen pituisia valkoisia aaltoja rannikolle; mutta ne
vetäytyivät samalla takaisin mereen; oli aivan kuin meri olisi
säännöllisesti ja syvään hengittänyt. Levotoin ja vilkas Susanna
kumartui veneen laidan yli, niin että hänen kähäränsä melkein kastuivat
hänen omaan kuvaansa vedessä, katsellakseen kaloja, jotka viidentoista,
kahdenkymmenen sylen syvyydessä uiskentelivat haalean viheriällä
pohjalla ja parveilivat siimojen ympärillä, joilla vanhemmat
kaksinkertaisilla koukuillaan nostivat usein pari kalaa kerrallaan
ylös. Monta kertaa kutsui hän innossaan minua perin sokeaksi kun en
voinut nähdä juuri sitä kalaa, jota hän tarkoitti. Ja lyhytnäköinen
minä todella silloin olinkin, sillä Susannan pieninkin liike huvitti
minua paljon enemmän kuin kaikki kalat.
Luonto ympärillämme oli todellakin hurmaava. Valkoinen vene kellui
kuvansa päällä, aivan kuin olisi se ilmassa riippunut. Veteen kuvautui
Gunnarspladsenkin, pelto alapuolella ja koivikko sen yläpuolella ja
ympärillä. Ilma, joka päivän päällä oli kuumuudesta käynyt utuiseksi,
oli täytetty niin väkevällä lehtituoksulla, ettei semmoista usein tunne
muualla kuin etelässä sateen jäljestä.
Tuskin oli tunti kulunut ennenkuin pytty oli täynnä kaloja; ja kun
meillä nyt oli kyllin yhdeksi keitoksi, menimme maihin.
Nurmikolle kalan viereen oli pappilan rouva toimittanut pöydän, jonka
valkoiselle peitteelle useampia viilipyttyjä oli asetettu. Hän antoi
myöskin keittää kermapuuroa ja lateli sitte pöydän täyteen ruokia
ruokakoristaan.
Viini ja juomat saivat vihdoin voudin pään vähän pyörälle. Hän kertoi,
pappilan rouvan suureksi peljästykseksi, että pappi, joka nyt
harmaahapsisena ja ankarana istui tuossa, oli nuoruudessaan ollut
oikein aika iloinen vekkuli ja että he yhdessä olivat tehneet monelle
miehelle aika kepposet.
Kun hän huomasi että hän oli liian paljon pilapuhetta lasketellut,
esitteli hän, saadakseen kaiken muun unhoittumaan, yksivakaisemman
maljan, jossa hän toivoi että pappi, piirikunnan onneksi, voittaisi
uppiniskaisen ja juonikkaan naapurinsa -- tässä keskeytyi hänen
puheensa kun pappi loi silmänsä hyvin yksivakaisesti puhujaan ja
vilkasi minuun, joka istuin pöydän päässä. -- Puhe päättyi sitte
muutamilla tyhjillä korusanoilla, joiden piti saattaa ajatukset
toiselle tolalle.
Minä tunsin kuinka veri pakeni poskiltani; ruumiini tuntui aivan
kylmältä ja varmaankin istuin siinä kalpeana kuin kuollut. Isäni tähden
täytyi minun teeskennellä ikääskuin en olisi mitään kuullut; mutta
ruoka lisääntyi lisääntymistään suussani, sillä minun oli aivan
mahdotointa mitään nielaista. Minä katsahdin Susannaan, -- hän istui
aivan tulipunaisena.
Sitte seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kukin ajatteli mitä
oli tapahtunut, kunnes kesä-päivän painava uneliaisuus pääsi voitolle
ja pappi sekä vouti, jotka kumpainenkin olivat tottuneet päivällisunta
makaamaan, esittelivät että nyt levättäisiin tunnin ajan ja että kukin
etsisi paikan itselleen jossakin varjopaikassa.
Minä olin varsin onnetoin sen johdosta, mitä päivällispöydässä oli
tapahtunut. Isästäni oli lausuttu ajatus, joka oli niin loukkaava, että
minun oli aivan mahdotointa kauemmin viipyä seurassa.
Vähän matkaa talosta löytyi kaitainen notko, jonka kahden puolen kasvoi
koivuja ja havupuita mäkirinteillä. Notkon pohjalla lirisi kivikossa
pieni, kirkas puro. Sillä välin kuin muut nauttivat päivällisuntaan
menin minä pitkin puroa metsään ja laskeusin makaamaan siimekseen,
yksinäisyydessä ajatellakseni suruani.
En tiedä kuinka kauan noin olin maannut, mutta, kun katsahdin ylös näin
Susannan vieressäni. Hän sanoi, että hänen mielestään olivat muut
olleet pahoja minulle, ja sitte pyyhkäsi hän hiukset otsaltani
ikääskuin hän ei olisi saattanut kärsiä nähdä minun surullisena.
Hänen kätensä oli niin lämpöinen ja hänen, itkun kanssa kamppailevissa
kasvonsävyissä oli sellainen hellyys, ettei minun rakkautta kaipaava
luontoni voinut sitä vastustaa.
Minä en tiedä miten olikaan, mutta sen vaan muistan että minä painoin
häntä hellästi syliini, nojasin poskeni hänen poskelleen ja pyysin että
hän vaan hiukkasen pitäisi minusta, niin minä rakastaisin häntä oikein
äärettömästi kaiken elinaikani. Muistanpa vieläkin että hän lupasi sen
tehdä ja että me silloin itkimme kumpikin ilosta.
Hetkinen sen perästä seisoimme hymyillen käsi kädessä ja katselimme
toisiamme. Silloin syntyi meissä kumpuisessakin yhtaikaa uusi ajatus --
se, että me nyt siis olimme kihlatut. Susanna puki ensin tuon ajatuksen
sanoihin ja lausui, samalla luoden uskolliset, herttaiset sinisilmänsä
minuun, että minun siitä hetkestä saakka aina piti muistaman, että hän
rakasti minua, olipa muut kuinka ilkeitä tahansa.
Meitä huudettiin takaisin seuraan; Susanna kiiruhti vähän matkaa edellä
ja minä tein pienen kierroksen, jotta me kumpikin palasimme eri
haaralta muiden joukkoon -- kepponen, jota aikaisemmin päivällä emme
olisi tulleet ajatelleeksikaan.
* * * * *
Aurinko oli jo ennättänyt korkealle taivaalla seuraavana päivänä kun
Kainulais Anna, tapansa mukaan aina lapsuudestani saakka, tuli minua
herättämään, ja kertoi että isäni, aikaisin samana aamuna äkkiä oli
lähtenyt Tromsöhön. Hän oli käynyt suojassani ennenkuin hän lähti
matkalle, ja kun hän palasi sieltä oli hän lausunut minusta: "hän
hymyili unissaan ja oli niin ylen onnellisen näköinen, poika parka."
Harvoin kuulin isäni suusta lempeitä sanoja, ja senpä tähden nuot sanat
ovat painuneet muistiini.
Silloin oli isäni itse kaikkea muuta vaan ei iloinen. Yllämainitsemani
höyrylaivajuttu lepäsi raskaana hänen sydämmellään, hän tahtoi nyt
koettaa viimeistä keinoa, nimittäin saada asia perin juurin
selvitetyksi sanomalehdissä ja siitä tahtoi hän nyt itse puhella jonkun
asianajajan kanssa Tromsössä.
Näistä asioista en minä kuitenkaan ymmärtänyt sen enempää.