Renkituvassa.
Se aave-uskoisuus, joka valliisi meidän talossamme, oli ylimmillään
alhaalla renkituvassa, kun rengit ja piiat sekä matkustavat talonpojat,
jotka siellä etsivät yösijaa, iltasin istuivat räiskyvän takkavalkean
ympärillä ja kertoivat juttujaan kaikenmoisista aaveista ja
kummituksista.
Rahilla uunin ja seinän välissä istui kaunis ja pulska Juonas renki,
paikaten rikkinäisiä puuastioita, joita oli hänen ympärillään; hän
askaroitsi vaan kaiken aikaa ja kuunteli äänettömänä mitä muut
kertoivat. Uunin edessä rasvasi "Pieksu-Niilo" pieksuja ja nahkaremeliä
-- Hän oli saanut nimensä siitä, että hän neuloi pieksuja. --
Pieksu-Niilo oli pieni veijari mieheksi, pörhöisellä, keltaisella
tukalla, joka aina riippui otsalla; hänen naamansa oli pyöreä kuin
täysikuu, ja sen keskeltä ilmestyi nenä pienenä nyppylänä; kun hän
hymyili, näytti hänen ohuthuulinen, leveä suunsa, suurine hampaineen,
melkein kuolleen irvistävältä suulta. Hänen pienet, haaleat silmänsä
kipristyivät silloin salaperäisesti kokoon, samalla ilmoittaen että hän
oli terävä-päinen. Tavallisesti oli hänellä enin juttuja kerrottavina;
mutta vielä suurempi oli hänen taitonsa saada matkustajat kertomaan,
aina asianhaarain mukaan, joko näkyväisestä tahi näkymättömästä
maailmasta.
Kolmatta renkiä kutsuttiin liikanimellä, jota ei kuitenkaan hänen
kuullen lausuttu, Antti Tinahattu, syystä että hän väliin juomatuulelle
joutuessaan joi ja mässäsi niin, että hän oli vähällä joutua pois
virastaan. Hän oli kuitenkin tavallaan oikein aimo mies. Kun hätä
myrskyilmassa nousi korkeimmalleen, uskottiin hänelle laivan
päällysmiehen vaikea virka; sillä hänen erinomaista purjehdustaitoaan
täytyi kaikkien ihmetellen kunnioittaa. Mutta kun vaara oli ohi, vaipui
hän takaisin entiseen vähäpätöisyyteensä.
Talon palvelusväen joukossa oli myöskin muuan kahdenkymmenen vuotias
piika, jota me kutsuimme "ranskalainen Martine". Hän oli aivan toista
ihmisrotua kuin muut Nordlandin asukkaat, vilkas ja sukkela; hänen
tuuheat mustat kähäränsä ympäröivät hänen kapeita kasvojaan, joiden
säännölliset juonteet olivat silmiin pistävät. Hän oli heikko
jäseniltään, keskinkertainen pituudeltaan ja solea vartaloltaan.
Tummain silmäripsien alta säteilivät sysimustat silmät. Kun hän
suuttui, näyttivät ne säkenöivän. Hän oli rakastunut harvapuheiseen
Juonaasen, ja oli ilman vähintäkään syyttä äärettömästi mustasukkainen.
Kerrottiin kyllä että heistä tulisi pariskunta kunhan Juonas vaan saisi
tehdyksi pari kalaretkeä vielä lisäksi mutta yleisesti tunnettu ei asia
kuitenkaan ollut, luullakseni siitä syystä ettei Juonas koskaan selvin
sanoin kosinut. Sukuperältään oli Martine äpärä lapsia Norjan
rannikolla, joiden isinä on vieraita kipparia ja merimiehiä. Hänen
isänsä kuuluu olleen muuan ranskalainen merimies.
Isäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasilla renkitupaan;
hän tiesi hyvin, että siellä puhuttiin yhtä ja toista, joka ei ollut
lapsen korville soveliasta kuulla. Mutta vastapainona tuolle kiellolle
oli tieto, että juuri renkituvassa kerrottiin kaikkein hauskinta mitä
saatoin saada kuulla. Seurauksena siitä oli, että minä alinomaa salaa
hiivin sinne. Muistanpa vieläkin miten eräänä pimeänä syysiltana, kun
jälleen olin salaa pistäytynyt renkitupaan, Pieksu-Niilo kertoi
hirmuisen kummitustarinan niiltä ajoilta kun Erlandsen oli isäntänä.
Siihen aikaan seisoi vanha ranta-aitta lähellä pappilaa. Oli joulu
ilta. Kauppalassa juotiin ja vietettiin iloista joulua. Kello
yhdentoista aikaan loppui olut ja silloin lähetettiin muuan renki,
jonka nimi oli Rasmus, ja joka muutoin oli väkevä ja pelotoin mies,
alas ranta-aittaan, jossa oluttynnyri oli, täyttämään suuri, hopealla
reunustettu oluthaarikka, joka pantiin hänelle mukaan. Aitassa asetti
Rasmus lyhdyn tynnyrin päälle ja alkoi laskea olutta haarikkaan. Kun se
oli täynnä ja Rasmus juuri aikoi nostaa se huulilleen, näki hän
oluttynnyrin päällä kauhean suuren, mustan olennon, jonka ruumis
ulottui kellarin pimeään osaan saakka, missä tynnyreitä seisoi pitkässä
rivissä; kylmä henkäys aivan kuin aukiolevasta ovesta kävi hirviösti
päin; tämä vilkutteli hänelle suurta silmäpariaan, joka loisti kuin
kaksi sarvilyhtyä, ja lausui: "varas joulu-oluessa". Mutta Rasmus ei
vitkastellut. Hän paiskasi raskaan oluthaarikan vasten hirviön silmiä
ja lähti sitte hyvää vauhtia painamaan pakoon. Ulkona paistoi kuu
valkoiselle lumelle. Hän kuuli kiljuntaa ja ulvontaa rannalta, ja
huomasi miten kummitukset yhä suuremmissa parvissa ajoivat häntä takaa.
Kun hän saapui hautausmaan aidan luokse, keksi hän hädissään keinon
huutaa: "auttakaa nyt minua kaikki kuolleet!" -- Kuolleet ja peikot
ovat nimittäin aina vihoin toisilleen. -- Silloin kuuli hän miten
kuolleet nousivat haudoistaan ja miten ankara meteli ja ulvonta syntyi.
Rasmusta ajoi kuitenkin yksi kummitus takaa ja oli juuri musertaa hänet
allensa, kun hän sai ovensalvasta kiinni ja pelastuneena pääsi
huoneesen. Mutta siellä pyörtyi hän keskelle laattiaa. Seuraavana
päivänä, ensimmäisenä joulupäivänä, näki kirkkoväki haudoille
hajoitettuina kappaleita ruumiinarkuista ja niiden seassa kaikenmoisia
vanhoja, vedessä maanneita katkonaisia airoja ja laivansiroja,
jotka laineet ajavat rannoille haaksirikon jälkeen. Näitä aseita
olivat kuolleet ja kummitukset tapellessaan käyttäneet; kaikesta
saattoi kuitenkin huomata, että kuolleet olivat päässeet voitolle.
Ranta-aitassa löydettiin myöskin sekä tinahaarikka että lyhty.
Tinahaarikka oli lyöty litteäksi hirviön otsaa vastaan ja lyhdyn oli
kummitus murskaksi musertanut, kun renki pääsi pakoon.
Pieksu-Niilo osasi myöskin kertoa koko joukon tarinoita "aaveiden
näkijöistä" ja heidän näyistään, joko henkimaailmassa tahi
todellisuudessa. Tapahtumista on heillä usein jonkunlainen
ennakkoaavistus tahi saattavat he, aivan kuin kangastuksena heidän
sisällisen näkynsä edessä, nähdä mitä juuri samalla hetkellä tapahtuu
etäisimmilläkin seuduilla. He saattavat istua iloisessa seurassa, mutta
äkkiä käydä kalman kalpeiksi ja levottomina, huomaamatta mitä heidän
ympärillään tapahtuu, tuijoittaa eteensä tyhjään ilmaan. Tapahtumat
joita he näkevät, ovat monenkaltaisia. Väliin he huudahtavat: "Nyt on
valkea valloillaan kauppias N. N:n talossa ... kaupungissa!" Väliin he
taas näkevät pitkiä hautias saattojoukkoja, niin selvään, että he
saattavat kertoa kunkin siinä kulkevan ihmisen paikan ja ulkomuodon,
itse ruumisarkun muodon ja kadutkin, joita pitkin joukko kulkee.
Silloin he äkkiä lausuvat: "Nyt haudataan suuri mies Kristianiassa."
Kun sitte ilmoitukset tapahtumista saapuvat, ovat ne aina yhtäpitäviä
ennustuksen kanssa. Merellä saattaa tapahtua, että tuollainen henkilö
tulee päällikön luokse ja sanoo, että olisi parasta jos vähän aikaa
poikettaisiin siitä suunnasta, johon silloin kuljetaan; ja häntä
totellaan aina; hän näkee silloin laivan edessä jotakin, mitä muut
eivät näe, mutta joka saattaisi tuottaa turmiota laivalle --
tavallisesti merihirviön veneenpuoliskossaan tahi jonkun muun
kummituksen.
Yksi Pieksu-Niilon kertomuksista oli tapahtunut eräälle hänen
tuttavalleen tämän ollessa talvikalastuksellaan. Ilma oli parin päivän
ajan ollut mitä inhoittavin, mutta kolmantena päivänä alkoi vähän
seljetä, niin että muuan venekunta arveli että sinä päivänä varmaankin
kävisi laatuun laskea pyydykset vesille. Toiset eivät sitävastoin
uskaltaneet sellaista ajatellakaan. Nyt on tapana, että venekunnat
auttavat toisiaan saadakseen veneet vesille ja niinpä piti nytkin
tapahtuman. Kun he tulivat alas rannalle, huomasivat he, että airot ja
tuhdot veneessä, joka oli vedetty hyvän matkaa ylös maalle, olivat
asetut nurin ja takaperoisesti, ja sitä paitse oli aivan mahdotointa,
jospa kuinkakin olisivat ponnistelleet, saada venettä liikahtamaan
paikaltansa. He koettelivat voimiaan kerran, kaksi jopa kolmekin kertaa
yhtä huonolla menestyksellä. Silloin sanoi muuan mies joukosta, joka
oli tunnettu aaveiden näkijäksi, että olisi parasta antaa veneen sinä
päivänä seisoa paikallaan; se oli miesmahtia raskaampi. Eräässä täällä
oleskelevassa venekunnassa löytyi myöskin muuan neljäntoistavuotias
vilkas poikanulikka, joka koko ajan hauskuutti muita kaikenmoisilla
kujeillaan, ja joka ei koskaan pysynyt hiljaa alallaan. Tämä otti nyt
suuren kiven ja heitti sen voimansa takaa veneen peräpuoleen. Siitä
syöksähti silloin kaikkein nähden kummitus, merimiehen puvussa. Se oli
istunut takaperin veneessä, venettä painaen, ja heittäysi nyt mereen
niin että vesi vaahdoten pauhasi sen ympärillä. Kun tämä oli tapahtunut
sujui vene helposti veteen. Mutta aaveiden näkijä katsahti poikaan ja
arveli että olisi ollut parasta jos tuo työ olisi häneltä ollut
tekemättä. Poika vaan nauroi ja ilvehti kuin ennen, vakuuttaen ettei
hän ymmärrä tuollaisia uhkauksia peljätä.
Kun kalastajat iltasella olivat palanneet takaisin ja nukkuivat
kalamajassa, kuulivat he puolen yön aikaan pojan huutavan apua. Muuan
heistä luuli myöskin ihralampun himmeässä valossa näkevänsä vahvan
käden ojentuvan ovesta pojan vuoteelle saakka. Kirkuen ja ponnistellen
vastaan oli poika kuitenkin näkymättömän voiman vetämänä joutunut oven
suuhun saakka, ennenkuin muut tointuivat niin paljon, että saattoivat
iskeä poikaan kiinni estääkseen häntä joutumasta kummituksen valtaan.
Mutta nyt syntyi ovessa ankara ottelu; kummitus veti poikaa sääristä ja
kalastajat pitivät hänen käsistään ja muusta ruumiista kiinni. Siten
kiskottiin keskiyön hiljaisina hetkinä poika parkaa, joka huusi ja
vaikeroitsi, edestakaisin puoliavoimessa ovessa; väliin oli kummitus
väliin taas kalastajat voitolla. Yhtäkkiä laski kummitus pojan irti, ja
silloin kaatui koko lauma mullin mallin toistensa päälle pitkin
laattiaa. Mutta silloin oli poika kuolleena, ja nyt vasta he käsittivät
ettei kummitus päästänyt saalistaan ennenkuin se oli häneltä hengen
riistänyt. Seuraavana talvena kuului aina öisin kello kaksitoista
vaikeroimisia kalamajasta. Ja sitte vasta vaikenivat ne kun maja
muutettiin toiseen paikkaan.
Samoin kuin sisämaan talonpoika useassa paikoin pitää suurimpana
kunnianaan omata parhaimman juoksijan, samoin, ehkäpä vielä
kiihkeämminkin, on Nordlandilaisen suurin kunnia omata nopein
purjevene. Oikein oivallinen vene joutuu tuolla pohjanperillä yhtä
kuuluisaksi kuin oikea maan mainio juoksija etelässä. Kumpaistakin
seuraa kaikenmoisia kertomuksia niiden oivallisuudesta ja nopeudesta
jossakin kilpailussa. Parhaimmat veneet saadaan nykyänsä Ranesta, jossa
laivan rakentaminen on kohonnut hyvin korkealle. Rakentaa sellainen
vene oikealla vesilinjalla, on nerotyö, jota ei voi tieteellisesti
oppia; se riippuu nimittäin rakentajan älystä saada kaikki säntilleen,
kunkin veneen eri laadun mukaan. Se rakennustapa, jonka Nordlandilainen
rakennustaide jo kauan aikaa sitte on huomannut käytännöllisimmäksi,
tuo keuloista korkea, teräväpohjainen vene, yhdellä mastolla ja
leveällä, kauniisti leikatulla raakapurjeella poikittain, joka on niin
erinomaisen sopiva siihen, johon sitä parhaiten tarvitaan, nimittäin
nuolennopeaan myötä- ja laitatuuleen purjehtimiseen, vaikkei se olekaan
niin mukava vastatuuleen risteilemiseen, on veden rajan alapuolelta
aivan saman muotoinen kuin ne nopeakulkuiset Kliperttilaivat, joiden
kautta Englantilaiset ja Amerikalaiset laivanrakentajat ovat tulleet
niin kuuluisiksi. Kuinka paljon vaivaa Nordlandilainen sai nähdä
ennenkuin hän keksi tämän veneen-muodon, joka tekee mahdolliseksi että
hän pienissä veneissään melkein lentämällä kiitää tuulen mukaan noiden
suurien aaltojen alta pois, jotka vaahtoavina vyöryvät hänen jälkeensä,
ja jotka, jos veneen saavuttaisivat, varmaankin hautaisivat sen
allensa; kuinka monta sukupolvea on saanut kärsiä ja taistella,
ajatella ja tuumia tätä muotoa, niin sanoakseni kuoleman rangastuksen
uhalla kustakin hairahduksesta; sanalla sanoen Nordlandilaisveneen
historia sen sukupolven ajoilta, joka ensin rupesi otteluun meren
kanssa tuolla pohjaisessa, tähän päivään saakka -- se on unohdettu
Nordlandilaissatu, täynnä alhaisen työmiehen sankari-töitä.
Eräänä tammikuun iltana, vähää ennenkuin talvi kalastus alkoi, oli
jälleen suuri joukko kalastajia koossa meidän tuvassamme. Kun he
kuulivat Pieksu-Niilon kertovan joitakuita tarinoistaan, innostui muuan
heistä myöskin kertomaan. Hän tahtoi näyttää, että siellä, josta hän
oli kotoisin, nimittäin alhaalta Dönöstä Helgelandissa, läheltä Ranea,
löytyi sekä yhtä ihmeellisiä kertomuksia että oivallisia veneitä kuin
meillä täällä pohjoisessa. Kertoja oli pieni sukkelakielinen mies, joka
koko ajan kuin hän kertoi heilutteli ruumistaan ja muutti yhä paikkaa
penkillä, jolla hän istui. Terävällä nenällään ja pienine punaisine
pyöräsilmineen oli hän levottoman vesilinnun kaltainen ulkona karilla.
Hän vaikeni tuon tuostakin hetkiseksi, aivan kuin kootakseen uusia
voimia kertomustansa jatkaakseen. Kertomus oli seuraava: Kvalholmin
saarella, Helgelandissa, asui muuan köyhä kalastaja nimeltä Eljas,
vaimonsa Karinan kanssa, joka ennen oli palvellut Alstadhaugin
pappilassa. He olivat saaneet pienen majan asuakseen, ja Eljas
kalasteli nyt päiväpalkalla. Autio Kvalholmi ei ollut aivan vapaa
kummituksista. Kun mies oli poissa kuuli vaimo kaikenmoisia ilkeitä
ääniä sekä melua, joka ei voinut olla muuta kuin kummitusta. Eräänä
päivänä kun hän oli ylhäällä saarella niittämässä heiniä talven varalta
niille muutamille lampaille, joita heillä oli, kuuli hän aivan selvään
keskustelua vuoren alta rannalta, mutta hän ei uskaltanut mennä
katsomaan mitä se oli.
He saivat lapsen joka vuosi, mutta kun he kumpikin tekivät uutteraan
työtä ei puute heitä hätyyttänyt. Kun seitsemän vuotta oli kulunut
löytyi tuvassa kuusi lasta. Silloin oli Eljaksella niin paljon varoja
koossa että hän arveli voivansa hankkia itselleen oman kolmisoutusen
purren ja tästä lähin kalastaa omassa aluksessaan.
Eräänä päivänä kun hän kulki näissä mietteissään, pitkä, rautakoukulla
varustettu tanko kädessä, huomasi hän äkkiä kallionlohkareen alla,
rannalla, kauheasti suuren hylkeen, joka makasi lämmittelemässä
kylkeään auringonpaisteessa, ja jolle mies oli yhtä odottamatoin toveri
kuin tämä miehelle. Eljas ei kuitenkaan kuhnastellut; ylhäältä
kallionkieleltä, jolla hän seisoi, iski hän pitkän, raskaan rautapäisen
tankonsa hylkeen niskaan.
Mutta silloinkos meteli syntyi! Hylje karkasi samalla pystyyn
pyrstöllensä, niin korkealle ilmaan kuin veneenmasto, ja katseli
kalastajaa veristynein silmin niin äkäisesti ja myrkyllisesti, että
Eljas oli pelästyksestä käydä hulluksi. Sitte syöksähti se mereen, niin
että verinen vaahto pursueli sen ympärillä. Sen enempää ei Eljas sitä
nähnyt, mutta venevalkamaan Kval-lahteen, jossa hänen mökkinsä seisoi,
ajoi tuuli samana päivänä tangon, josta rautapiikki oli katkaistu.
Eljas ei ajatellut asiaa sen enempää. Hän osti samana syksynä
kolme-soutupurren, jolle hän jo kesän ajalla oli rakentanut pienen
ladon.
Eräänä yönä, kun hän makasi ja ajatteli uutta purttaan, juohtui hänen
mieleensä, että hänen ehkä pitäisi, paremmin venettään varjellakseen,
asettaa vielä useampia tukeita sen alle. Hän oli niin äärettömästi
mieltynyt tähän veneesensä, että hän varsin mielellään nousi lämpimältä
vuoteeltaan ja lähti, lyhty kädessä, sitä katsomaan.
Hänen siinä seisoessaan, venettä lyhdyllä valaisten, huomasi hän äkkiä
tallaan nurkassa erään pyydyskopan päällä kasvot, jotka olivat aivan
hylkeen kuonon muotoiset; ne irvistelivät vähän aikaa tuimasti hänelle
ja valolle; sitte näytti siltä kuin kita olisi käynyt yhä suuremmaksi
ja äkkiä putkahti venetallaan ovesta ulos suuri mies, joka ei
kuitenkaan kadonnut niin nopeasti, ettei Eljas lyhdynvalossa olisi
huomannut, että pitkä rautapuikko pisti esiin hänen seljästään. Ja nyt
näki hän paljonkin kummituksia. Mutta hän pelkäsi enemmän venettään
kuin henkeänsä; hän istahti sentähden veneesen, sitä vartioidakseen, ja
asetti lyhdyn viereensä. Kun hänen vaimonsa aamulla tuli rantaan,
tapasi hän Eljaksen veneessä makaamassa, sammunut lyhty vieressä.
Sinä tammikuun aamuna kun Eljas lähti ulos kalalle omassa veneessään,
kaksi miestä mukanaan, kuuli hän pimeässä äänen eräältä luodolta, juuri
lahden suussa, joka nauroi pilkallisesti ja sanoi; "Kun saat
viisisoutusen, niin varo silloin itseäsi, Eljas!"
Monta vuotta kului kuitenkin ennenkuin Eljas sai viisihankaisen, ja
hänen vanhin poikansa Bernt oli silloin seitsemäntoista vuotias. Sinä
syksynä kun tämä tapahtui, matkusti Eljas perheineen Raneen siellä
myydäkseen kolmisoutuisensa ja vähän rahaa lisää panemalla saadakseen
viisihangan. Kotiin ei jäänyt muita kuin yksi juuri ripillä käynyt
suomalainen piika, jonka he olivat pari vuotta sitte ottaneet
palvelukseensa.
Ranessa löytyi nyt kaupan muuan pieni viisihanka-pursi, jonka seudun
paras veneentekijä edellisenä syksynä oli saanut valmiiksi ja
tervatuksi. Sitä teki Eljaksen suuresti mieli. Hän ymmärsi mimmoisen
veneen piti oleman, ja väitti ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt
veneen, joka olisi ollut niin kauniisti rakennettu vesirajan
alapuolelta kuin tämä. Päältäpäin oli vene sitävastoin kömpelömmin
tehty, niin että se vähemmin kokeneen silmissä näytti pikemmin
raskassoutuiselta kuin keveältä.
Veneentekijä huomasi kyllä tämän yhtä hyvin kuin Eljas. Ja hän
vakuutti, että vene tulisi olemaan paras purjehtija koko Ranessa; mutta
lupasi kuitenkin myydä se Eljakselle helpolla hinnalla, kun tämä vaan
lupaisi, ettei hän tekisi minkäänlaista muutosta veneessä, ei edes
niinpaljon kuin juovan tervaan. Vasta sitte kun Eljas oli varmaan sen
luvannut, sai hän veneen.
Mutta "hiiden ämmä", joka opetti veneentekijälle miten vene vesirajan
alapuolelta oli rakennettava -- sen yläpuolelta sai hän, vointinsa
mukaan, tehdä sen sellaiseksi kuin hän taisi, -- oli luultavasti jo
edeltäkäsin käskenyt veneentekijän myymään vene niin helposta, että
Eljas sen saisi ja myöskin samalla tekemään sen ehdon, ettei veneesen
saanut tehdä minkäänlaisia merkkiä. Siten ei myöskään voitu
tavallisuuden mukaan tervalla maalata ristit keulaan ja perään.
Eljas aikoi nyt purjehtia kotiinsa, mutta hän kävi ensin kauppalassa,
hankkiakseen itselleen ja omaisilleen joulutarpeita, niiden joukossa
hiukkasen viinaakin. Iloisena onnellisesta kaupastaan otti hän itse ja
hänen eukkonsakin pienen naukun ja vanhin poika Bernt sai myöskin vähän
maistimeksi.
Sitte lähtivät he uudella veneellään purjehtimaan kotiin päin. Muuta
varapainoa kuin hän itse, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä joulutarpeet,
ei veneessä löytynyt. Bernt piti toista ja vaimo sekä vanhin poika
toista jalusnuoraa, ja Eljas itse istui peräsimessä kiinni. Kaksi
nuorempaa poikaa käyttivät vuoroon viskainta.
Heillä oli kahdeksan penikulmaa merimatkaa purjehdittavana ja kun he
ennättivät ulapalle aukealle huomasivat he, että he heti ensi kerran
venettä käyttäissään saisivat koettaa mihin se kelpaisi. Tuuli paisui
vähitellen myrskyksi ja meren valtavien aaltojen harjat alkoivat
taittua vaahtopäisiksi.
Nyt sai Eljas kokea minkälainen vene hänellä oli; se sukelsi kuin
vesilintu aaltojen välitse, eikä edes pisaratakaan räiskähtänyt sisään;
hän vannoi ettei mikään tavallinen viisisoutuinen kestäisi tällaista
ilmaa, purjeita pienentämättä.
Päivän päällä huomasi hän vähän matkan päässä merellä toisen
viisihankapurren, täydellä miehistöllä ja purje yhtä paljon auki kuin
hänelläkin. Se kulki samaan suuntaan kuin Eljaskin, ja hänen mielestään
tuntui vähän oudolta, ettei hän ollut ennen sitä huomannut. Näytti
siltä kuin tämä olisi tahtonut purjehtia kilpaa Eljaksen kanssa, ja kun
hän sen huomasi laski hän heti purjeensa vielä suuremmaksi.
Nyt liiti vene nuolen nopeudella niemien, saarien ja karien ohitse,
niin ettei Eljas muistanut koskaan olleensa näin pyöryttävässä
hoijakassa, ja nytpä vene näyttäytyikin sellaisena kuin sen piti
oleman, nimittäin parhaana Ranessa.
Meri oli tällä ajalla käynyt yhä rajummaksi; pari valtavaa aaltoa oli
jo syössyt veneesen; ne vyöryivät sisään etu keulasta, jossa Bernt
istui, ja valuivat takaisin mereen peräpuolelta.
Hämärän tullessa oli tuo toinen vene lähestynyt sangen lähelle ja nyt
ei veneiden väliä enää ollut sen pitemmältä kuin että hyvin olisi
saattanut heittää viskain toisesta veneestä toiseen.
Täten jatkettiin purjehtimista rinnakkain illan pitkään yhä korkeampia
aaltoja vastaan. Purjetta kyllä olisi pitänyt pienentää, mutta Eljas ei
hevin tahtonut antaa perään kilpailuksessa, vaan antoi purjeen olla
entisellään niin kauan, kunnes toisessakin veneessä purjetta
pienennettäisiin, sillä heille se näytti olevan yhtä välttämätöintä
kuin Eljaksellekin. Tuon tuostakin kulki viinaputeli kädestä käteen;
sillä oli taisteleminen sekä kylmyyttä että märkyyttä vastaan. Tuo
omituinen sähkö-valo, joka välähteli mustissa aalloissa lähellä
Eljaksen omaa venettä, loisti niin kummallisesti toisen veneen
vaahdossa jotta näytti aivan siltä kuin sen sivut kyntäsivät
tulivakoja. Kirkkaan fosforivalon loistossa taisi Eljas eroittaa touvin
päät vieraassa veneessä. Hän taisi myöskin selvään nähdä ihmiset
veneessä, nahkaset merimiehen-lakit päässä; mutta kun tuulen puoli
veneestä oli Eljakseen päin käännetty, asettuivat kaikki selin häneen
ja peittyivät suurimmaksi osaksi vedenpinnasta korkealle kohoavan
veneenlaidan taakse.
Äkkiä syöksähti hirmuinen aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan
oli nähnyt pimeässä välähtelevän, sisään keulanpuolelta, jossa Bernt
istui. Se pysähdytti koko veneen hetkiseksi, laidat tärisivät ja
natisivat sen painon alla, ja se valui sitte, kun vene, joka hetken
ajan oli maannut puolikaatuneena, jälleen nousi pystyyn ja lähti
eteenpäin kiitämään, hiljalleen ulos peräpuolelta. Tämän tapahtuessa
luuli Eljas kuulleensa ilkeän huudon toisesta veneestä. Ja kun kaikki
oli ohi lausui vaimo, äänellä, joka viilsi Eljaksen sydämmeen saakka:
"Herra Jumala, Eljas! tuo aalto vei Martin ja Niilon mukanaan!" --
Nämät olivat heidän kaksi nuorinta lasta, ensinmainittu yhdeksän ja
toinen seitsemän vuotias; he olivat istuneet Bernt'iä lähinnä keulassa.
Tähän ei Eljas saanut muuta vastatuksi kuin: "Älä laske vetoköyttä,
tahi muutoin kadotat vielä useamman!"
Ensimmäinen tehtävä nyt oli pienentää purjetta, ja kun se oli tehty,
huomasi Eljas, että sitä täytyi pienentää vielä enemmän, sillä tuuli
yltyi yhä rajummaksi; mutta toiselta puolen ei hän uskaltanut sitä
pienentää enemmän kuin hänen välttämättömästi täytyi, jotta vene
jaksaisi päästä yhä suurenevien aaltojen läpi. Niinpä kuitenkin kävi
että se purjeenkaistale, jota he uskalsivat käyttää, vähitellen
kutistui yhä pienemmäksi. Aallot kuohahtelivat niin, että vesi räiskyi
heidän silmilleen; ja vihdoin täytyi Berntin sekä häntä ijässä lähinnä
olevan veljen, joka siihen asti oli auttanut äitiään vetonuoran
kiinnipitämisessä, tarttua kiinni raakapuuhun, keino, johon ryhdyttiin
ainoastaan silloin, kun ei vene siedä mahdollisesti pienintäkään
purjetta.
Seuralaisvene, joka tällä välin oli ollut näkymättömissä, ilmestyi nyt
jälleen aivan lähelle, purjeet aivan samalla tavoin pienennetyt kuin
Eljaksenkin veneessä; mutta nyt hän rupesi vähän epäilemään
purjehtijoita toisessa veneessä. Ne kaksi, jotka pitelivät raakapuuta,
ja joiden kalpeat kasvot näkyivät leveiden hattujen alta, näyttivät
hänestä, merenvaahdon kummallisessa valossa, enemmän kuolleilta kuin
eläviltä, eivätkä he virkkaneet sanaakaan.
Vähän matkan päässä tuulen päällä huomasi Eljas jälleen uuden aallon
korkean, valkoisen harjan joka lähestyi häntä pimeästä, ja nyt
varustihe Eljas jo aikoinaan ottaakseen sitä vastaan. Keula käännettiin
aaltoa kohti ja purjeesen otettiin niin paljon tuulta kuin mahdollista,
jotta vene saisi kyllin vauhtia voidakseen halaista aalto ja jälleen
jatkaa matkaansa. Kosken kohinalla pauhasi aalto veneesen; jälleen
makasi tämä hetkisen aikaa puoleksi kaatuneena; mutta kun kaikki oli
ohi ei vaimo enää istunut vetoköyden päässä eikä Antoni enää pidellyt
raakapuuta kiinni -- kummankin oli aalto niellyt mereen.
Myöskin tällä kerralla luuli Eljas kuulleensa tuon ilkeän huudon
ilmassa; mutta kesken kaikkea kuuli hän vaimonsa tuskallisesti huutavan
hänen nimeänsä. Kun hänelle selkeni, että vaimo oli mereen huuhdottu,
sanoi hän ainoastaan: "Jesuksen nimeen!" ja istui sitte ääneti. Nyt hän
olisi kaikkein mieluimmin seurannut vaimoansa meren syvyyteen, mutta
samalla tunsi hän myöskin, että hänen nyt tuli koettaa pelastaa loppu
siitä lastista, joka hänellä oli veneessä, nimittäin Bernt ja hänen
kaksi muuta poikaansa, toinen kahdentoista ja toinen neljäntoista
vuotias, jotka hetken aikaa olivat vuorotellen viskainta heilutelleet,
mutta nyt saaneet paikkansa jalusnuoran luona.
Berntin täytyi nyt yksin tukea raakapuuta ja hänen veljensä auttaa
häntä minkä taisi. Peräsintä ei Eljas uskaltanut laskea kädestään; ja
kiinni hän pitikin sitä rautakouralla, joka jo kauan oli ollut aivan
tunnotoin liiallisesta jännityksestä.
Hetkisen kuluttua sukelsi seuralais-vene jälleen näkyviin; se oli,
samoin kuin äskenkin, ollut vähän aikaa pois näkyvistä. Nyt hän myöskin
voi selvemmin nähdä tuon suuren miehen, joka istui vieraan veneen
perässä, samoin kuin Eljas omassa veneessään. Tuon oudon miehen
seljästä, aivan nahkatakin alapuolelta, pisti esiin noin korttelin
pituinen rautapuikko, jonka Eljas luuli hyvin tuntemansa. Ja samassa
hänelle kävi kaksi asiaa aivan selväksi: ensiksikin, ettei se ollut
kukaan muu kuin itse "merenkummitus", joka aivan hänen lähellä ohjasi
veneen-puoliskoaan, ja joka oli saattanut hänen onnettomuuteen, ja
toiseksi, että vaihettarien kirjoissa oli niin määrätty, että hän sinä
iltana purjehti viimeisellä retkellään. Sillä se, joka näkee
kummituksen merellä, se on varmaan kuoleman oma. Hän ei virkkanut
tuosta mitään pojilleen, jotta ei heidän rohkeutensa masentuisi, mutta
hiljaisuudessa uskoi hän sielunsa Kaikkivaltiaan huomaan.
Näiden viimeisien tuntien kuluessa oli hänen myrskyn tähden täytynyt
laskea vähän sivulle oikealta reitiltä. Samalla tuli lumituiskukin,
niin että hän hyvin tiesi, ettei hän saisi maata nähdäkään ennenkuin
päivä rupeaisi koittamaan. Eteenpäin kuitenkin purjehdittiin niinkuin
ennenkin. Tuon tuostakin valittivat pikku pojat että heillä oli vilu;
mutta minkäpä sille tässä märkyydessä nyt sai; ja Eljas istui sitä
paitse aivan toisissa ajatuksissa. Hänessä oli syttynyt kiihkeä
kostonhimo; ellei hänellä olisi ollut kolmen vielä elossa olevan
poikansa henget pelastettavina, niin olisi hän koettanut äkkinäisellä
käänteellä purjehtia murskaksi tuo kirottu vene, joka yhä, aivan kuin
ivaten, pysyi hänen rinnallaan ja jonka pahat tarkoitukset hän kyllä
huomasi. Kun rautapuikko kerran saattoi kummitusta haavoittaa, niin
eiköhän puukko tahi muu ase sitä voisi myöskin tehdä, ja hän tunsi,
että hän mielellään uhraisi henkensä jos hän vaan saisi antaa oikein
aimo iskun tuolle hirviölle, joka niin armottomasti oli riistänyt
häneltä, mitä hänellä rakkainta elämässä oli, ja joka kuitenkin halusi
vielä enemmän.
Kello kolmen, neljän ajoilla huomasivat purjehtijat jälleen pimeässä
vaahtoisen harjan niin korkean että Eljas ensin luuli olevansa aivan
lähellä jotakin kallioa, jota vasten hyökylaineet taittuivat. Hän
huomasi kuitenkin pian mikä se oikeastaan oli, nimittäin hirvittävä
aalto. Silloin luuli hän kuulemansa naurua toisesta veneestä ja äänen,
joka sanoi: "Nyt viisihankasi menee kumoon, Eljas!" Eljas, joka arvasi
mikä onnettomuus nyt seuraisi, lausui ääneen: "Jesuksen nimeen!" käski
sitte poikansa pitämään lujasti kiinni vihtarenkaista aironhankain
luona jos pursi kaatuisi, eikä laskemaan irti ennenkuin se jälleen
olisi veden pinnalla. Hän antoi vanhemman pojan mennä Berntin luokse
etukeulaan; itse piteli hän nuorinta vieressään, silitteli pari kertaa
pojan poskea ja tunnusteli pitikö hän kyllin lujasti kiinni.
Vaahtoharja hautasi kokonansa veneen allensa; verkalleen kohosi sitte
jälleen etukeula ilmaan, mutta vajosi uudelleen. Kun se sitte ilmestyi
vedenpinnalle, riippuivat Elias, Bernt sekä kaksitoistavuotias Kaarle
kiinni vihtarenkaissa. Kolmas veljistä oli sitävastoin vajonnut
pohjaan.
Ensi tehtävänä oli nyt saada köydet toiselta sivulta poikki
leikatuiksi, jotta masto pääsisi nousemaan veden pintaan purren
sivulle, sen sijaan kuin se nyt keikutteli venettä sen alla; sitte oli
pprkiminen istumaan levottomasti kelluvalle pohjalle sekä saada
tapinreikä auki lyödyksi, jotta veneen sisässä oleva ilma pääsisi ulos
ja kumossa oleva vene siten painuisi syvemmälle veteen ja pysyisi
vakavampana. Ankarain ponnistuksien jälkeen tämä onnistuikin, ja Elias,
joka ensin pääsi veneen pohjalle, auttoi poikansakin sinne.
Ja siinä he nyt istuivat pitkän, pimeän talviyön, käsin ja polvin
pusertaen itseänsä kiinni veneen köliin, jonka yli aalto aallon perään
huuhteli. Jo parin tunnin kuluttua kuoli Kaarle liiallisesta
ponnistuksesta ja soljui mereen, vaikka hänen isänsä, voimainsa takaa,
koetti pitää häntä pystyssä. He olivat monta kertaa koettaneet huutaa
apua, mutta luopuivat siitäkin yrityksestä, kun huomasivat ettei siitä
mitään apua ollut.
Näin kahdenkesken istuessaan veneenpohjalla sanoi Eljas Berntille, että
hän varmaan uskoi itsekin joutuvansa tuonne äidin seuraan, mutta että
hän toivoi Berntin pelastuvan, kun hän vaan pitäisi itseänsä kiinni
kuin aika mies. Sitte kertoi hän kummituksesta, jonka niskaan hän oli
rautapuikon iskenyt ja joka nyt oli hänelle kostanut, "eikä varmaankaan
tyydy ennenkuin olemme kuitit."
Kello oli 9 paikoilla aamusella kun päivä alkoi hämärtää. Silloin
ojensi Elias Berntille, joka istui hänen sivullaan, hopeakellonsa ynnä
sitä seuraavat messinkiketjut, jotka hän oli reväissyt poikki
saadakseen kellon kiinninapitetun liivinsä taskusta. Hän istui vielä
hetkisen aikaa; mutta kun päivä valkeni enemmän, huomasi Bernt että
hänen isänsä kasvot olivat kalman kalpeat, hiukset olivat lähteneet
useasta kohden hänen päästänsä, niinkuin usein kuoleman lähestyessä
tapahtuu, ja nahka oli kokonansa kulunut hänen käsistään, joilla hän
piteli itseänsä kiinni veneen pohjalla. Poika huomasi nyt että isän
viimeinen hetki lähestyi ja aikoi, niin hyvin kuin veneen kiikunta sen
salli, siirtyä lähemmäksi ukkoa, häntä tukeakseen; mutta kun Eljas
tämän huomasi sanoi hän: "Pidä nyt vaan itseäsi lujasti kiinni!
Jesuksen nimeen! minä lähden äitisi luokse." Näin sanoen heittäysi hän
takaperin mereen.
Kun meri on omansa saanut, rauhoittuu se hetken ajaksi, niinkuin
jokainen, joka on kaatuneen veneen pohjalla istunut, hyvin tietää.
Berntin oli nyt paljon helpompi pitää itseään kiinni; ja kuta enemmän
päivä valkeni, sitä suuremmaksi kävi hänen toivonsa. Myrsky asettui, ja
kun päivä kävi aivan selkeäksi luuli hän tuntevansa paikan, jossa hän
oli; hän olikin juuri oman kotinsa, Kvalholmin saaren, edustalla tuulen
ajeltavana.
Hän alkoi taas huutaa apua, mutta pani suurimman toivonsa merenvirtaan,
jonka hän tiesi kulkevan maata kohti erään niemen luona, joka ulostui
saaresta meren aaltoja taittamaan, ja jonka takana oli aivan tyyni. Hän
lähestyikin yhä lähemmäksi maata ja tuli vihdoin niin lähelle erästä
kalliota, että masto, joka uiskenteli veneen sivulla, vieri ylös ja
alas kallion rinteellä, hyökyaaltojen mukaan.
Vaikka hänen jäsenensä olivat kovin kankeat vaivaloisesta istumisesta
ja ankarasta jäsenten jännityksestä, onnistui hänen kuitenkin, kovasti
ponnisteltuaan, päästä ylös kalliolle, jonne hän sai mastonkin
vedetyksi ja veneensä kiinnitetyksi.
Suomalainen tyttö, joka oli yksin kotiin jätetty, luuli parin tunnin
ajan kuulevansa avuksi-huutoja; ja kun niitä kuului yhä edelleenkin,
juoksi hän ylös läheiselle kukkulalle paremmin nähdäkseen ympäristölle.
Sieltä huomasi hän nyt Berntin istuvan kalliolla ja viisihangan
loukuttelevan ylös alas kallion kylkeä vastaan. Hän juoksi heti alas
venelatoon, työnsi vanhan veneen vesille ja sousi sillä pitkin rantaa
saaren ympäri Berntin luokse.
Bernt makasi sitte sairaana hänen hoitonsa alla kaiken talvea, eikä hän
sinä vuonna päässyt laisinkaan kalalle. Siitä saakka vaipui hän tuon
tuostakin synkkään alakuloisuuteen ja kävi varsin kummalliseksi
luonteeltaan.
Merelle ei hän enää tahtonut lähteä; siitä hän jo oli saanut kyllin.
Hän nai sitte tuon suomalaisen tytön ja muutti ylös Malangeniin, jossa
hän sai vähän viljelysmaata, ja elää vieläkin oikein hyvissä varoissa.