Rannalla.
Vielä enemmän kuin täällä etelä-Norjassa on merenranta Nordlandissa
lasten mieluisin leikkipaikka; sillä pakoveden aikana on se siellä
paljon pitemmälle kuivana kuin täällä.
Savensekainen hietapohja on silloin niin kuiva, ettei löydy muuta kuin
siellä täällä joku vesilätäkkö, jossa kalanpoikia uiskentelee, sillä
välin kuin tuolla ulkona veden rajalla yksi ja toinen kahlaaja-lintu
kävelee, tahi joku yksinäinen kalalokki istuu kivellä. Aallontapaiseksi
muodostunut hiekkapohja on täynnä uurteita, joita suuret kastemadot,
mitkä täällä puikahtavat maan sisään, ovat kaivaneet. Lätäköissä kivien
suojassa makaavat pienet, vilkkaat, lasikirkkaat lierot, jotka, kun
niitä ahdistetaan, luikertavat pakoon matalassa vedessä. Pienet pojat
käyttävät niitä syöttinä nuppineulaongella pyytäessään pieniä
särjenpoikia.
Korkealle nurmitörmälle rannalla rakensimme me lapset litteistä
kiviliuskareista kahden suuremman kiven väliin oman kauppapaikkamme
ynnä siihen kuuluvan ranta-aitan, venetallaan sekä näiden alapuolelle
sillan.
Venetallaassa meillä oli jos jonkinmoisia veneitä, pieniä ja suuria,
nelihankasesta aina viisilautaseen saakka, sekä puusta että kaarnasta,
vieläpä osaksi veneenmuotoisista, sinisistä simpukan kuoristakin.
Lempi-veneemme, tuo mielestämme suuri purjelaiva, joka oli tehty
vanhasta paikatusta kaukalosta, yhdellä mastolla sekä lipputangolla, ja
jota uhkeasti varustimme matkalle Bergeniin -- el ollut somimpia
muodoltaan; ja muistanpa vieläkin että varsin usein istuin kirkossa
ajatellen mahdollisuutta, että tuo komea, täydellisesti taklattu,
kanuunilla varustettu laiva, joka riippui kirkon katossa, olisi meidän
omanamme; muistan miten minä, papin saarnatessa, annoin
mielenkuvitteloni tehdä mitä rohkeimpia purjehdusretkiä tuolla
laivalla, retkiä sellaisia, että Kaarlo ja etenki Susanna
hämmästyksellä olisivat niitä katselleet.
Lahdelman pohjukassa, isäni sillan vieressä, oli meressä syvä uurre,
jossa syyspuolella uiskenteli parvittain särkiä ja muita pieniä kaloja,
ja siellä me lapset ongimme kukin liinalangallamme, jonka päähän oli
nuppineulasta tehty onki kiinnitetty. Me perkasimme itse kalamme,
levitimme ne halaistuina tangoille, joita olimme pystyttäneet
nurmikolle kauppalamme luo ja valmistimme siten niistä kuivia kaloja,
samalla kuin panimme maksan pieniin astioihin märkänemään, kunnes se
muuttui merirasvaksi. Nämät tuotteet ladoimme sitte säännöllisesti
ranta-aittaamme, sieltä lähettääksemme ne suurimmalla laivallamme
Bergeniin; ja, sen Taivahinen tietää, me puuhasimme, raastoimme ja
teimme työtä yhtä innokkaasti ja täyttä totta tehden omissa
askareissamme, kuin täysikasvuiset omissaan, vaikka ainoa puhdas
voittomme siitä oli se auringonpaiste, jonka saimme ahvettuneille
iloisille kasvoillemme.
Kaarlo oli heikkojäseninen poika, joka parhaasta päästä seurasi
kaikessa rivakkaampaa siskoaan. Kumpaisellakin pappilan lapsella oli
tuuhea, keltainen tukka; Susannan päässä se kihertyi luonnollisiksi
suorimoiksi, niin että koko pää näytti aaltoilevan, kun hän sitä
heilahutti, jota hän hyvin usein tekikin poistaakseen tukan otsaltaan.
Kumpaisellakin oli sitäpaitse valkoinen, hieno iho ja herttaiset
siniset silmät. Enpä saata sanoa, oliko Susanna siihen aikaan isällensä
lyhyt vai pitkä. Minun mielestäni hän kumminkin tuntui minun
mittaseltani, vaikka hän varmaan mahtoi olla puolta päätä minua
lyhempi; vajanaisuuden täytti minun ihailemiseni.
Minä muistan selvään mimmoinen hän oli, kun hän sunnuntakisin meni
kirkkoon äitinsä kanssa; tämä oli pieni kalpea, mustaverinen kodikas
rouva, joka aina, paitse sunnuntaina, kutoi pitkää, pehmoista sukkaa.
Susanna asteli hiekkaisella kirkkotiellä puettuna valkoiseen tahi
siniseen hameesen, tumma olkihattu päässä, pieni valkoinen nenäliina
käärittynä suuren, vanhan virsikirjan ympäri; hänen sukkansa olivat
aina lumivalkoiset ja hänen päältäpäin aukiolevat jalkineensa olivat
ristiinsidotuilla nauhoilla jalkaan kiinnitettävät. Enpä luullut
auringon alla löytyvän niin somaa pukua kuin tämä Susannan juhlapuku
oli.
Kirkossa istui papin perhe ensimmäisessä penkissä ja isäni ja minä pari
penkkiä taaempana; mutta Susanna ja minä vaihdoimme kuitenkin
salaisilla merkeillä, joita eivät muut ymmärtäneet, ajatuksia.
Kerran loukkasi Susanna minua hyvin suuresti -- vuodatinpa oikein
katkeria kyyneleitä sentähden. Minä huomasin nimittäin, että hän oli
valinnut isänikin hauskojen havaintojensa esineeksi. Sointuvalla,
voimakkaalla äänellään lauloi isäni maalaisen yksinkertaisella tavalla
virtensä hyvin kovaa, mutta viritti kunkin säkeen loppuun koko jakson
ääniä, joita ei nuotissa löytynyt, vaan jotka olivat isäni omaa
keksintöä; -- tämä tuntui väliin minusta ja muistakin hyvin
juhlalliselta. Isäni laulu lienee joskus ollut puheen esineenä
pappilassa ja Susannan pienet korvat mahtoivat kuulla mitä siitä
lausuttiin. Sillä kirkossa hän kääntyi päin isään ja selvään huomasi
että hänen oli hyvin vaikea olla nauramatta. Mutta kun hän havaitsi
että minä olin keksinyt hänen ilmeensä lakkasi hän siitä ja näytti
varsin surumieliseltä.
Kun Kaarlo tuli kolmentoista vuotiaaksi lähetettiin hän latina-kouluun
Bergeniin ja "kallis" kotiopettaja lähti pois viimeisessä höyrylaivassa
samana syksynä.
Susanna sai tästä lähtien opetusta vanhemmiltansa ja minun täytyi etsiä
oppia kanttorimme luona; tämä hyväsydämminen vanha ukko el taitanut
itsekään paljon muuta kuin soittaa viulua, mutta sitä hän teki
kiihkoisesti ja vieläpä jonkunmoisella, vaikka kokonansa
kehkeytymättömällä taiteellisella maullakin.
Kun kanttori oli saanut isältäni luvan opettaa minua soittamaan, ja kun
minä, samoin kuin kanttorikin, enemmän rakastin tätä huvitusta kuin
lukutunteja, kului kokonaista kolme vuotta, eli kunnes olin yli
kuusitoista vuotias, tällä tavoin soittelemisessa ja joutilaana
olemisessa.
Jos ajatukseni tällä ijälläni olisivat olleet jokapäiväisen työn
ankaran kurituksen alaisina niin olisi varmaankin paljo minussa
muodostunut varsin toisella tavalla. Mutta kun minä täten olin jätetty
kokonansa mielenkuvitteloni valtaan pääsivät minussa ne mielentilat
juurtumaan, jotka sitte niin turmiollisessa määrässä ovat elämääni
hallinneet. Sitä juopaa haaveksittujen olojen ja todellisuuden välillä,
joka kunkin ihmisen sisimmässä löytyy, tulee sellaisien ihmisien, jotka
ovat vilkkaampien miekenkuvitusten vaikutuksen alaisina, huolellisesti
ja todenteolla pitää selvästi eroitettavana, muutoin kuluu se
paikoittain pois ja haaveksiminen tulee hänessä jonkunmoiseksi
taudintapaiseksi tilaksi.
Vaikkemme nyt enää olleet tilaisuudessa olla yhtä paljon yhdessä, kuin
ennen, olimme Susanna ja minä kuitenkin koko nuoruutemme ajan
toisistamme luopumattomia leikkikumppalia ja uskotuita.
Kun hänellä oli jotakin minulle kerrottavaa, piti hän tavallisesti
varalta veräjän luona, joka sulki tien pappilan maan rajalla, kun menin
kanttoriin tahi palasin sieltä takaisin.
Eräänä päivänä kun astuin tietä pitkin kotiini päin, kirjat kainalossa,
istui hän sinisen-kirjavassa hameessaan ja olkihatussaan aidalla
veräjän vieressä. Hän näytti olevan hyvin huonolla tuulella, ja minä
arvasin heti, että nyt saisin jotakin kuulla.
Hän ei vastannut minun tervehdykseeni; mutta kun minä, pikemmin kuin
hän näkyi toivovan, koetin päästä veräjän läpi, kysyi hän kiihkeällä
äänellä, oliko totta mitä kerrottiin, että minä olin niin laiska ja
unelias, ettei minusta ikipäivinä miestä tulisi.
Susanna oli usein ilveillyt kanssani, enkä minä ollut siitä
millänikään; mutta se minua tällä kertaa niin syvästi loukkasi, kun
huomasin että pappilassa puhutaan meistä ja että Susanna kuuli kaikki
mitä siellä sanottiin. Jospa olisin voinut aavistaa että Susanna sinä
päivänä istui tuossa minun voitettuna puolustajanani, niin varmaankin
olisin käyttäinnyt toisin kuin silloin tein, sillä minä jatkoin
matkaani hyvin loukatun näköisenä, sanaakaan Susannalle vastaamatta.
Kun saavuin kotiin sain minä kuulla että pastori ja isäni olivat
joutuneet kiistaan eräässä kokouksessa. Pastori, joka oli kokouksen
esimiehenä, oli lausunut, että isäni, hänen mielestään, oli kovin
jyrkkä jossakin asiassa, ja isäni oli antanut pastorille hyvin ankaran
vastauksen. Seurauksena tuosta oli että jouduimme keskustelu-aineeksi
pappilassa.
Tämä epäsopu vanhempiemme välillä teki meidät lapsetkin aroiksi, ja
minä muistan että ensi alussa pahoin pelkäsin kulkea pappilan sivutse,
kun mahdollisesti tapaisin pastorin tiellä.
Susanna koitti kuitenkin kaikin tavoin lähestyä minua; mutta kun minä
vaan näin vilahduksen hänen sinisen-kirjavasta hameestaan, poikkesin
minä tieltä metsään tahi piilouin puiden taakse, kunnes hän oli
kadonnut näkyvistä.
Parina päivänä en minä nähnyt Susannaa laisinkaan; mutta kun eräänä
aamuna kuljin veräjän läpi, huomasin, maantien-jaossa pystytetyn paalun
valkoiseen päähän lyijyskynällä kirjoitetuksi: "Sinä olet vihastunut
minuun, mutta S. ei ole laisinkaan sinulle vihainen".
Nuot lapselliset, suuret kirjaimet tunsin minä oitis, ja sinä päivänä
palasin pari, kolme kertaa takaisin paalun luoksi lukeakseni ja jälleen
lukeakseni noita riviä. Niiden kautta astui Susanna eteeni jälleen
uudessa muodossa; ajatuksissani näin hänen kirjaimien takaa aivan kuin
pisteaidan lävitse.
Jälkeen puolen päivän kirjoitin siihen alle: "katso paalun taakse!" Ja
sinne minä kirjoitin: "T. ei myöskään ole vihainen S--lle".
Seuraavana päivänä seisoi Susanna valkamassa ranta-vallin luona, mutta
hän ei ollut minua näkevinänsäkään kun menin hänen ohitsensa; hän
varmaankin katui, että hän niin pian oli lähestynyt minua.
Vaikka ulkonainen suhde isäni ja pastorin välillä näytti hyvin
kohteliaalta, oli kuitenkin seurusteleminen heidän välillään siitä
päivin pidettävä lakkautettuna: he eivät jalkaansa laskeneet toisensa
kynnyksen yli muuta kuin tärkeimpäin asiain sitä vaatiessa ja erityisen
kutsumuksen johdosta. Tämä antoi Susannan ja minun seurustelemiselle
jonkunmoisen salaperäisen muodon. Vaikkei mikään varsinainen kielto
ollut esteenä meidän kanssakäymisellemme, tapasimme kuitenkin toisemme
aivan salavihkaan.
Me olimme kumpikin seura-kumppalia vailla. Susanna istui vangittuna
jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa kodissaan, äitinsä ankaran
katsannon alla, ja surullisessa kodissani tuntui minusta ikääskuin
minua aina vilustaisi ja peloittaisi, ja juuri kuin kaikki ilo olisi
ollut tuolla pappilassa Susannan luona. Eipä ihme, että me alati
halusimme saada tavata toinen toistamme.
Kuta vanhemmiksi kävimme sitä harvemmin saimme olla yhdessä, mutta halu
ja ikävä saada tavata toinen toisemme paisui sen kautta vaan vielä
suuremmaksi, ja ne hetket, joita me sitte saimme yhdessä viettää,
saivat vähitellen, itsemmekin tietämättä, aivan toisen muodon kuin tuo
entinen lapsellinen seurusteleminen. Saada puhella hänen kanssaan oli
nyt käynyt ainoaksi halukseni, ja monta kertaa kiertelin päiväkauden
pappilan ympärillä ainoastaan saadakseni nähdä häntä edes vilahdukselta
vaan.
Minä olin silloin kuusitoista vuotias kun hän kerran, kulkiessani
pappilan kukkatarhan sivutse, viittasi minua luoksensa ja ojensi
minulle pienen kukkasen aidan yli. Hän kiiruhti sitte suoraa päätä
kukkapensaitten läpi pois, ikääskuin olisi hän peljännyt, että joku
olisi sattunut näkemään mitä hän teki.
Silloin minä ensi kerran selvään huomasin kuinka kaunis hän oli; ja
kauan aikaa pysyi hänen kuvansa muistossani sellaisena kuin hän oli,
seisoessaan ruusupensaiden keskellä kirkkaan aamuauringon valaisemana.