Koti.
Isäni oli maakauppias; hänellä oli ----ven niminen kauppapaikka
Länsilofotissa. Hän oli syntyisin Throndhjemistä, josta hän varattomana
nuorukaisena lähti pohjoiseenpäin eräällä niistä kauppalaivoista, joita
sieltä lähetetään Lofotiin kalastusaikoina kauppaa tekemään.
Nuoruudessaan oli hänellä paljon kestettävänä; hän teki jonkun aikaa
työtä eräässä venekunnassa tavallisena kalastajanakin, kunnes hän pääsi
puotipojaksi kauppias Erlandsenin luoksi, jonka vävyksi hän sitte
joutui.
Nuorempana oli isäni varsin kaunis mies, mustatukkainen, tummaverinen,
terävillä nerokkailla kasvojen juonteilla; kasvultaan oli hän pikemmin
lyhytläntä kuin pitkä. Hän kävi aina ruskeassa merimiehentakissa,
kiiltonahkainen hattu päässä. Luonteeltansa oli hän äreä ja vaikea
saada ystävälliseksi; sanottiinpa että hän oli kovasydämminenkin --
mihin ehkä se kova elämän koulu, jossa hän oli käynyt, oli syynä. Jos
tämä puoli hänen luonteestaan ei voinut hankkia hänelle monta ystävää,
niin saavutti hän sitä suurempaa luottamusta toimissaan, joissa hän oli
tarkka ja sukkela, vaikka hän itsepintaisesti pysyi siinä, missä hän
luuli olevansa oikeassa. Häntä peljättiin, eikä kukaan mielellänsä
tahtonut olla vihoin hänen kanssaan.
Tapahtumista kahdeksana ensimmäisenä ikävuotenamme ei jää muuta kuin
hyvin hämärä muisto jäljelle; mutta nämä muistot seuraavat meitä kaiken
ikämme. Onnettomasta äitiparastani kannan sydämmessäni tuollaisen
muiston. Se luopi äitini kuvan eteeni paljon selvemmäksi kuin kaikki
kertomukset, mitä jäljestäpäin olen hänestä kuullut. Näiden kertomusten
mukaan oli hänellä muun muassa haalea tukka ja siniset, lempeät silmät,
mutta heikko rinta ja kalpeat kasvot; varreltaan oli hän ollut
melkoisen pitkä, ja luonteeltaan hiljainen ja surumielinen.
Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän
vielä ollessa Erlandsenin palveluksessa; ja kerrottiin että vanha
Erlandsen itse olisi pannut tämän avioliiton toimeen, kun hän luuli
siten parhaiten saavansa tyttärensä tulevaisuuden vakavalle kannalle
asetetuksi.
Oli lämmin kesäpäivä; niityllä seisoivat niittomiehet paitahihasillaan
pitkillä, suoravartisilla viikatteillaan heinää niittäen; minä
seurasin äitiäni, joka sukkaa kutoen käveli heinämiesten luoksi. Niityn
aidan luona oli alastoin kallionlohkare, jonka taakse äitini oli
valmistanut istuimen itselleen. Sen yläpuolella kasvoi kivien välissä
vaadermapensas ja sen sivulla yksinäinen pienoinen koivu. Sillä aikaa
kuin minä kiipeilin kivien välissä ja söin vaadermamarjoja, kutsui isä
äitiäni luokseen.
Heti äitini mentyä tuli luokseni vastaiselta puolelta ko'okas, kalpea
nainen, joka näytti vanhemmalta kuin äitini; hän oli mustaan pukuun
puettu, valkoinen, poimuihin laskettu kaulus kaulan ympärillä;
ystävällisesti katseli hän minuun ja ojensi minua kohti, ikääskuin
minulle antaakseen, kesyttömänä kasvaneen ruusukukan, joka hänellä oli
kädessä.
Minä en laisinkaan pelännyt, eipä edes tuntunut siltä, kuin hän olisi
ollut vieras minulle. Sitte nyykähytti hän surumielisesti päätänsä,
ikääskuin jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.
Kuu äitini palasi takaisin, kerroin minä hänelle, että luonani oli
käynyt niin ystävällinen, vieras nainen, joka näytti hyvin
surulliselta.
Äitini -- sen muistan niin selvään, kuin jos se olisi juuri nyt
tapahtunut -- seisoi hetken hiljaa, vaaleana kuin lumi ja katseli minua
niin surullisin silmin, että olisi luullut meidän kumpaisenkin nyt
täytyvän kuolla; sitte löi hän kätensä ristiin päänsä ympäri ja kaatui
pyörtyneenä maahan.
Minä peljästyin niin, etten voinut huutaakaan, mutta tahdon muistaa,
että minä, äitini maatessa tainnoksissa nurmikolla penkin edessä,
heittäyin hänen päällensä ja huusin: "Äiti!"
Kohta sen jälkeen olin minä tullut juosten isäni luoksi, joka seisoi
paita-hihasillaan niityllä muiden mukana heiniä niittäen, ja nyyhkien
kertonut, että äitini nyt oli kuollut.
Tästä hetkestä saakka oli äitini mielipuolena. Monta vuotta täytyi
häntä tarkasti vartioida hänen huoneessaan, ja isälläni oli varmaankin
tämän tähden monta katkeraa hetkeä kärsittävänä. Sitte vietiin hän
erääsen hulluin-huoneesen Throndhjemissä, jossa hän kuoli kaksi vuotta
myöhemmin, hetkeäkään olematta selvällä järjellä.
Se, joka tähän aikaan hoiti minua, oli vanha Anna Kainulainen,
rokonarpinen vaimo, rivakka kuin mies, pienillä ruskeilla silmillä,
karkeilla teräsharmailla hapsilla ja melkein noita-akan tapaisilla
kasvojen juonteilla; useimmiten riippui pieni, musta savipiipun-nysä
hänen suupielessään. Hän oli ollut äitini hoitajana tämän lapsuudessa
ja oli koko sielullansa äitiini kiintynyt. Kun äitini tuli
mielipuoleksi vaati hän innokkaasti saada olla vartijana "sinisessä
kamarissa"; mutta tästä toimesta täytyi hänet pian eroittaa, sillä
huomattiin, että juuri hänen läsnäolonsa enin kiihoitti äitini kipeätä
mielentilaa. Äitini ei myöskään kärsinyt nähdä isääni, ja minua he
eivät laisinkaan uskaltaneet hänelle näyttää.
Vanha Kainulais Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä elämässä. Hän
oli hyvin taikauskoinen ja kummallinen. Hän oli tositettu siitä että
haltijat ja tontut yhtä varmaan asustelivat ranta-aitassa ja
veneladossa kuin isäni hallitsi asuinrakennuksessa, ja että kallion
alla valkaman itäpuolella "maan-alaiset" näkymättöminä kalastelivat ja
pyydystelivät yhtä varmaan kuin isäni näkyväisesti itse lahdella. Hän
oli varmaankin täyttänyt onnettoman äitini pään haaveenomaisella
taikauskollaan samassa määrässä kuin minunkin. Kaiken päivää, aina
aamusta iltaan saakka, huomasi hän kaikenlaisia merkkiä ja ihmeitä, ja
hänen kasvonsa sävyt ilmaisivat aina jonkunlaista levottomuutta, juuri
kuin hän alati olisi ollut varuillaan. Kun joku vene tuli rantaan, piti
aina kääntyä merelle päin, sylkeä ja jupista joitakuita sanoja. Hän
näki jokaisen ihmisen näkymättömät seuralaiset. Senpätähden, sanoi hän,
ei pidä sulkea ovea kovin sukkelaan, kun joku menee ulos huoneesta; hän
sanoi aina kuulevansa ratinaa ennenkuin isäni tuli kotiin matkoiltaan.
Kun Kainulais Anna ei enää saanut mennä siniseen saliin äitini luokse
teki hän hiljaisuudessa kaikenlaisia taikatemppuja oven ulkopuolella.
Niinpä muistan kerrankin kun seisoin portailla, Annin minua
huomaamatta, nähneeni hänen kumartelevan ja kyykistelevän, ja aina
väliin syljellä piirtävän ovelle kummallisia piiruja, jupisten
itsekseen, kunnes minä peljästyneenä pötkin tieheni.
Hänen loihtumasanoissaan mainitsi hän usein sanaa "Jumala", joka on
Bjarmien jumalan nimi, jolla ehkeis vielä tänäkin päivänä tuolla
vuorien takana Finnmarkeissa on yksi ja toinen uhrikivi. Kun
Suomalaisia veneitä tuli rantaan, oli hänellä myöskin eri varukeinonsa.
Loihtumisissaan käytti hän sekaisin Kainulaisten epäjumalain ja
kristittyjen Jumalan nimeä, siten voittaakseen Lappalaisten
loihtumisen.
Tällaisien vaikuttimien alaisena kasvoin minä.
Pappila ja valkoinen kirkontorni sen vieressä olivat ainoastaan vähän
matkan päässä meiltä saman lahdelman oikeanpuolisella rannalla, jonka
pohjukassa minun kotini oli.
Pappilassa oli kotiopettaja -- me kutsuimme häntä "maisteriksi". --
Hänen edessään minä luin joka päivä yhdessä pappilan kahden lapsen
kanssa, joista toinen oli vallatoin poika, Kalle nimeltä, vuotta minua
nuorempi, siis kaksitoistavuotias, ja toinen hänen sisarensa, Susanna,
joka oli aivan yhtä vanha kuin minä; hän oli sinisilmäinen, kiltti
lapsi tuuhealla keltaisella tukalla, joka alinomaa oli otsasta pois
pyyhittävä; kun hän vaan sattui maisterin taakse väänteli hän
hullunkurisesti kasvojaan ja teki jos joitakin kujeita saadakseen meitä
poikia nauramaan.
Kotiopettaja oli hyvin ankara ja me pelkäsimme häntä suuresti. Meidän
tuskamme kun tuollaisissa tilaisuuksissa koetimme pidättää nauruamme,
uskaltamatta vilaistakaan toisiimme, jotta emme purskahtaisi ilmi
nauruun, oli kaikkea muuta vaan ei hauskaa, sillä joka kerta kun
naurumme räjähti ilmi, oli siitä meille kaikille pahoja seurauksia;
ensinkin seurasi siitä aikamoinen "tukkamylly" ja lisahtelevia
korvapuustia ja sitte pitkiä, kirjallisia kertomuksia käytöksestämme
päiväkirjoihimme.
Tässä kohden oli Susanna toisinaan melkein armotoin; oli nimittäin jo
mennyt niin pitkälle että hän ainoastaan pienellä vilkutuksella
toisella silmäkulmallaan sai nauruhermomme liikkeelle; ja siinä
istuimme sitte posket tulipunaisina kuin kypseneen omenan kylki, silmät
tuimasti tuijottaen kirjaan, kunnes emme kauemmin voineet pidättyä vaan
purskahdimme nauruun. Etenkin kiusasi hän minua, vaikka hän hyvin
tiesi, että minä sain siitä kovasti kärsiä kotiin tultuani; sillä isäni
oli ankara ukko, joka varsin vähän tunsi lapsen luonteen.
Lupahetkillä leikittelimme niin iloisesti, että harvat lapset voivat
vilkkaudessa vetää meille vertoja.
Verrattuina ankara-kuriseen, ilottomaan elämään kotonani, jossa isäni
oli joko ulkona askareillaan tahi työhuoneessaan, jossa sinisestä
salista tuon tuostakin kuului melua ja kurjan, mielipuolen äitini
huudot, ja jossa Kainulais Anna yhä mellasteli melkein kuin ilkeä
tonttu, olivat leikit pappilan lasten kanssa aivan kuin elämä toisessa
iloisemmassa, auringonvalaisemassa maailmassa.