Maanantaina kesäkuun 5 p:nä 1899 kello 1/2 1 päivällä tuli
vahtipäällikkö kiireesti huoneeseeni ja antoi minulle paperin, jossa
luin:
"Antakaa heti kapteeni Dreyfusille tieto kassatsiooni-oikeuden
päätöksestä, joka kuuluu: Oikeus kumoo ja peruuttaa sen tuomion, jonka
I:nen sotaoikeus Pariisin sotilaskuvernementissa julisti joulukuun
22 p:nä 1894 Alfred Dreyfus'ille, ja lähettää syytetyn Rennes'in
sotaoikeuden tutkittavaksi jne.
Sanokaa hänelle, että tämä päätös painetaan ja kirjoitetaan Pariisin
sotilaskuvernementin I:sen sotaoikeuden julistaman tuomion reunaan;
sen johdosta ei kapteeni Dreyfus enää ole maanpakolaisuuden alainen,
vaan tavallinen syytetty, saa takaisin arvonsa ja voi ruveta kantamaan
virkapukuaan.
Pyyhkiköön rangaistussiirtolan virasto heti hänen nimensä luettelosta
ja ottakoon pois vartijat Pirunsaarelta; samalla asetettakoon syytetty
sotajoukkojen päällikön katsannon alaiseksi ja vahtisotamiesten sijaan
tulee santarmikorpraali, jonka on tehtävä palvelusta Pirunsaarella
sotilasvankilan sääntöjen mukaisesti.
Risteilijälaiva _Sfax_ lähtee tänäpänä Fort-de-France'ista käskyllä
tuoda syytetty Pirunsaarelta Ranskaan.
Ilmoittakaa kapteeni Dreyfusille valmistava päätös ja _Sfaxin_ lähtö!
Iloni oli rajaton, sanoin selittämätön. Siis vihdoinkin pääsin tästä
piinapenkistä, johon olin ollut naulattuna viisi pitkää vuotta ja
kärsinyt syyttömästi perheeni, lasteni, sekä itseni edestä. Koitti
onni hirveiden tuskien perästä, oikeuden aamukoitto sarasti minulle
vihdoinkin. Luulin, että tämän oikeuden päätöksen jälestä oli kaikki
loppunut ja ettei ollut enää kuin vähäpätöisiä muodollisuuksia jälellä.
Juttuni kulusta en tiennyt mitään. Minä olin seisonut siinä, mihin
1894 jäätiin s.o. bordereaun kannalla, joka oli ainoa painava
asiakirja oikeusjutussa; viimeiset mukana eletyt tapahtumat olivat
sotaoikeuden tuomio, kamala alennus-paraati, eksytetyn kansajoukon
raivoisat henkeäni vaativat huudot, minä uskoin kenraali Boisdeffren
rehellisyyteen, minä uskoin valtion johtajaan Felix Faure'en, luulin
heidän kaikkien harrastavan totuutta ja oikeutta. Sen perästä oli verho
vetäytynyt silmieni eteen, joka paksuni päivä päivältä; ne tosiseikat,
jotka olin saanut tietää muutamia kuukausia sitten, niitä en
ymmärtänyt. Olin vasta äsken kuullut Esterhazy'n nimen ja yliluutnantti
Henry'n väärennyksen ja itsemurhan; minä olin ainoastaan ollut
virallisissa tekemisissä uljaan everstiluutnantti Piquartin kanssa.
Siitä suuremmoisesta työstä, jonka muutamat ylevämieliset miehet olivat
alkaneet valkeuden ilmisaamiseksi, en ollut kuullut mitään.
Tuomioistuimen päätöksessä luettiin, että minä olin viaton, ja että sen
sotaoikeuden, jonka eteen minut nyt määrättiin, oli vaan korjattava
kauhea oikeuserehdys.
Saman päivän iltana, kesäkuun 5 päivänä, lähetin vaimolleni seuraavan
sähkösanoman:
"Sieluni ja sydämmeni ovat teidän, sinun ja lapsien luona. Lähden
perjantaina. Odotan sanomattomalla ilolla onnea saada puristaa syliini
sinua. Tuhat suudelmaa."
Iltasella tuli Cayenne'sta santarmikorpraalikunta, jonka oli määrä
vahtia minua siksi kun lähden. Näin vahtisotamiesten lähtevän pois;
kaikki pii kuin unta, tuntui kuin olisin päässyt pahasta painajaisesta.
Odotin kärsimättömänä _Sfaxin_ tuloa. Torstai-iltana eroitin kaukaa
savupilven; pian tunsin sen sotalaivaksi. Mutta sinä iltana oli liian
myöhäistä muuttaa laivaan.
Cayennen päällikköä saan kiittää siitä, että sain vaatteet, hatun,
alusvaatteet, sanalla sanoen välttämättömältä, jotta pääsin lähtemään.
Perjantaina kesäkuun 9 päivänä klo 7 aamulla tultiin minua hakemaan
Pirunsaarelta rangaistuslaitoksen purjeveneellä. Pääsin vihdoinkin
tästä saaresta, jossa olin niin paljon kärsinyt. _Sfax_, kun oli
syväkulkuinen, oli pysähtynyt kauemmas. Purressa tultiin sen paikan
luo, missä sotalaiva oli, mutta siinä minä sain odottaa kaksi tuntia,
ennenkun pääsin laivaan. Meri kävi korkeana, ja pursi, joka oli kuin
lastu, keikkui Atlantin suurilla aalloilla. Minä olin merikipeä, samoin
kuin kaikki muutkin purressa olijat.
Noin klo 10 tienoissa tuli käsky laskea liki ja minä nousin _Sfaxin_
kannelle, missä toinen päällikkö otti minut vastaan ja vei minut
aliupseerin hyttiin, joka oli järjestetty minua varten. Hytin ikkunassa
oli rautaristikko ja varmaankin oli sitä juuri laitettu sen aikaa, kun
minun piti odottaa purjeveneessä; hytin lasiovella seisoi merisotamies
kiväärin kanssa. Iltasella arvasin laivan liikkeistä, että se nosti
ankkurin ja läksi liikkeelle.
Minua kohdeltiin laivalla, kuten upseeria kovassa vankeudessa; yhden
tunnin aamupäivällä ja yhden tunnin iltapäivällä sain kävellä kannella.
Muun ajan olin suljettu hyttiini. Käytöksessäni noudatin _Sfax_
laivalla koko ajan samaa arvokkaisuutta, mitä alussakin ja pidin itseni
muiden vertaisena. En puhunut kenenkään kanssa muuta kuin virallisesti.
Sunnuntaina kesäkuun 18 päivänä tulimme Viheriäniemen saarien luo,
jossa _Sfax_ otti hiiliä, sieltä lähdimme tiistaina kesäkuun 20 p:nä
jatkamaan matkaa. Laiva kulki hitaasti tehden ainoastaan 8 tai 9 solmua
tunnissa.
Kesäkuun 30 päivänä tulivat Ranskan rannat näkyviin. Viisivuotisen
kidutuksen perästä tulin takasin saamaan oikeutta. Hirveä painajainen
loppui viimeinkin. Minä luulin, että he olivat älynneet erehdyksensä ja
luulin tapaavani omaiseni ja heidän takanaan toverini ottamassa minua
vastaan avoimin sylin kyyneleet silmissä.
Mutta samana päivänä jo kohtasi minua ensimäinen pettymys ja
tuskallinen tunne.
Kesäkuun 30 päivänä aamusella pysähtyi _Sfax_. Minulle ilmoitettiin,
että vene tulee minua hakemaan ja että se vie minut maihin, mutta
minulle ei tahdottu sanoa, missä minut lasketaan maihin. Eräs vene
tuli tosiaankin, mutta se toi vaan käskyn tehdä liikkeitä ulapalla.
Minun maalle pääsyni siis myöhästyi. Kaikki nämä varokeinot, tämä
salaperäinen edestakasin kulkeminen tuntui kiusoittavalta. Tunsin
luissani, että jotakin on tekeillä.
Jälestä puolen päivän läksi _Sfax_ taas hitaasti kulkemaan pitkin
rantaa. Noin seitsemän tienoissa illalla se taas pysähtyi. Yö oli
pikimusta, ilma kostea, sade valui virtana. Minulle sanottiin, että
iltasella tulee höyrylaiva minua hakemaan.
Kello 9 sanottiin minulle, että vene odottaa _Sfax'_in rappusien
edessä viedäksensä minut höyrylaivalle, joka ei pahalta säältä päässyt
lähemmäksi. Meri pauhasi, myrsky riehui, sade virtasi. Vene keikkui
Sfaxin rappujen juurella tuskin pysyen pystyssä. Minun piti suorastaan
viskautua siihen ja loukkasin kovasti itseäni tuhtoihin, niin että
sain haavankin. Sitte vene souti pois kovassa sateessa. Loukkautuneena
siitä, että minua näin kohdeltiin ja myöskin kylmän vaikutuksesta sain
kuumeen, niin että leuvat tärisivät. Kokoomalla koko tahdonlujuuteni
sain itseni hillityksi. Keikuttuamme pärskyävillä laineilla pääsimme
viimein höyrylaivan luo, johon minun oli hyvin vaikea kiivetä portaita
myöten, sillä äsken saamani haava haittasi minua. Olin yhtä mittaa
ääneti kuten tähänkin asti. Laiva läksi liikkeelle, mutta pysähtyi
taas. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin tai minne minua
vietiin; minulle eivät virkkaneet sanaakaan. Noin parin tunnin kuluttua
käskettiin minun laskeutua soutuveneeseen. Yö oli yhä pilkkosen pimeä,
satoi lakkaamatta, mutta meri oli tyynempi. Minä otaksuin, että olemme
jossakin satamassa. Kello neljänneksen yli 2 nousin maihin erääseen
paikkaan, jonka sittemmin sain tietää olevan Port-Houliguen.
Siellä nousin vaunuihin kerallani santarmikapteeni ja kaksi santarmia.
Näiden kanssa ajoin vaunuissa kahden sotamiesrivin välitse sanaakaan
puhumatta junalle, joka parin kolmen tunnin kuluttua pysähtyi
asemalle, missä minä nousin junasta. Uudet vaunut veivät minut aika
kyytiä erääseen kaupunkiin, jossa ajettiin muutamaan pihaan. Minä
nousin vaunuista ja huomasin ympäröivästä väestä olevani Rennes’in
sotilasvankilassa; kello oli silloin 6 aamusella.
Voi ymmärtää mikä hämmästys, suru ja sanomaton tuska minut valtasi
siitä, että minun piti tällaisissa oloissa palata isänmaahani. Siellä,
missä olin odottanut tapaavani kaikki yksimielisinä, totuutta ja
oikeutta etsimässä ja tahtoen kaikin tavoin haihduttaa kärsimieni
hirveiden tuskien jäljet, siellä olikin vastassani levottomia kasvoja,
pikkumaisia varokeinoja, vaivalloinen maallenousu myrskyisellä merellä
ja tämän lisäksi vielä olin ruumiillisesti sairas. Onneksi olivat
sieluni, hermoni ja ruumiini noina vankeuteni pitkinä, synkkinä
kuukausina oppineet kestämään.
Nyt oli heinäkuun 1 päivä. Kello 9 aamusella tultiin minulle
ilmoittamaan, että saan tavata vaimoani muutaman silmänräpäyksen
perästä koppini viereisessä huoneessa. Tämä huone oli samoin kuin
minunkin, varustettu tiheällä puuristikolla, joka esti näköalan
pihalle, mutta siinä oli toki pöytä ja tuolia. Tässä huoneessa
pidettiin kaikki keskustelut, mitä minulla oli omaisteni ja
asianajajieni kanssa. Vaikka olinkin voimissani, en kuitenkaan voinut
pidättää ruumistani vapisemasta, kyyneleet vuotivat silmistäni,
kyyneleet, joita en kaavalle ollut nähnyt, mutta sitte rauhoituin taas.
Sitä liikutusta, joita vaimoni ja minä tunsimme kohdatessamme toisemme,
on mahdoton sanoin kuvata, siksi se oli liijan kiivas ja syvä.
Siinä oli kaikkea: iloa, surua; koetimme lukea toistemme kasvoista
kärsimystemme jälkiä, olisimme tahtoneet sanoa toisillemme kaikki,
mikä oli sydämellämme, tuoda ilmoille kaikki ne tunteet, jotka meidän
vuosikaudet oli täytynyt tukehduttaa ja sanat kuivuivat huulillemme.
Me katselimme vaan toisiamme ja koetimme toistemme katseista saada
voimia rakkaudellemme ja lujuutta tahdollemme. Jalkaväen luutnantti,
joka oli vartioimassa meitä, vaivasi meitä ja esti ettemme voineet
purkaa tunteitamme. Toisekseen en tiennyt mitään, mitä oli tapahtunut
näinä kuluneina viitenä vuotena. Olin tullut toivo mielessä, mutta
se oli pahasti pettynyt viime yön tapahtumista. Enkä uskaltanut
vaimoltanikaan kysyä mitään pelosta, että hän siitä pahastuisi ja hän
antoi asianajajien selittää minulle tapahtumat.
Minun vaimolleni annettiin lupa käydä olemassa minun luonani 1 tunnin
joka päivä. Ja vähitellen sain tavata kaikkia muitakin perheidemme
jäseniä, eikä sitä jälleennäkemisen riemua; kun taas pitkän eron
perästä toisemme tapasimme, voi verrata mihinkään.
Heinäkuun 3 p:nä tulivat herrat Demange ja Labori minun luokseni.
Minä syleilin ensin Demangea, sitte minut esitettiin herra Laborille.
Luottamukseni herra Demange'en ja hänen ihmeteltävään alttiuteensa
oli pysynyt muuttumattomana; Laboria kohtaan tunsin heti mieltymystä,
hänhän oli niin kaunopuheliaasti ja rohkeasti puolustanut totuutta
ja minä olin siitä suuresti kiitollinen. Sitte teki Demange tarkan
selon "jutusta". Minä kuuntelin häntä liikutuksesta vavisten ja pala
palalta sain kuvan tästä surullisesta historiasta. Labori täydensi
puolestaan kuvausta. Sain kuulla, miten paljon vääryyksiä ja rikoksia
oli tehty viattomuuteni pahentamiseksi. Kuulin senkin, mitenkä muutamat
valitut sielut olivat tehneet sankarimaisia tekoja, ponnistaneet
kaikki voimansa, taistelleet, nuo harvat ylevähenkiset, suuret, jaloa
taistelua, valhetta ja vääryyttä voittaakseen. Minussa, joka en koskaan
ollut lakannut luottamasta oikeuteen, pani tämä kaiken uskoni ja
luottamukseni horjumaan. Minun kuvitellut käsitykseni eräistä entisistä
päälliköistäni särkyivät toinen toisensa perästä ja sieluni täytti
levottomuus ja suru. Minä tunsin ääretöntä sääliä ja suurta surua sitä
armeijaakin kohtaan, jota rakastin.
Jälkeen puolenpäivän tapasin rakasta veljeäni Mathieu'ta, joka oli
osoittanut sellaista intoa minun asiani selvittämisessä alusta asti,
eturinnassa osoittaen ihmeteltävää rohkeutta, älykkäisyyttä ja
tahdonlujuutta, sekä antanut niin kauniin todistuksen veljenrakkaudesta.
Heinäkuun 4 päivänä antoivat asianajajani minulle 1898 vuoden
pöytäkirjat, rikostuomioistuimen pöytäkirjat sekä pöytäkirjat niistä
istunnoista, joita kassatsiooni-oikeuden osastot olivat pitäneet.
Seuraavana yönä luin kertomuksen Zolan jutusta, enkä tahtonut voida
sitä jättää käsistäni. Näin mitenkä Zola oli tahtonut sanoa ja
sanonut totuuden, luin siitä kuinka kenraali Boisdeflre valalla
vannoi Henry'n väärennyksen oikeaksi. Mutta vaikka suruni eneni
nähdessäni ihmisten olevan kiihkojensa eksyttäminä ja miten rikokset
vainoovat viatonta, uhkui sieluni kiitollisuudesta niitä urheita
miehiä, oppineita ja työntekijöitä, suuria ja pieniä kohtaan, jotka
rohkeasti olivat antautuneet puolustamaan oikeuden ja totuuden
riemuvoittoa niiden periaatteiden säilyttämiseksi, jotka ihmiskunta
on perinyt. Ja kunniaksi on oleva Ranskan historialle tämä kaikkien
kansankerrosten yhteinen kohoaminen. Oppineet, jotka siihen asti olivat
olleet laboratoorioiden ja oppisalien hiljaiseen työhön syventyneinä,
työmiehet, jotka olivat sidotut jokapäiväisen leivän hankkimiseen, ja
valtiomiehet, jotka olivat asettaneet yleisen edun omansa yläpuolelle,
oikeuden, vapauden ja totuuden palvelukseen.
Sitte luin sen mainion kirjelmän, jonka tekijä herra Mornard oli
jättänyt kassatsiooni-oikeudelle ja siitä hetkestä asti tunsin
vilpitöntä kunnioitusta tätä etevää asianajajaa kohtaan, mikä vaan
eneni tultuani tuntemaan hänet sekä hänen etevän ja vapaan henkensä.
Minä nousin ylös aikaseen neljän ja viiden välillä ja tein työtä koko
päivän. Ahneesti tutkin kaikki asiapaperit, jota tehdessäni hämmästyin
vähä väliä tavatessani tuon kauhistuttavan määrän eri tapauksia. Näin
miten laittomasti 1894 vuoden oikeudessa oli menetelty, miten kenraali
Mercier oli antanut käskyn jakaa salaa itselle sotaoikeudelle vääriä
paperia, semmoisia, jotka eivät kuuluneet minuun sekä myöskin, miten
syyllistä koetettiin salatuumaisesti pelastaa.
Minä sain siihen aikaan tuhansittain kirjeitä kaikista osista Ranskaa,
muualta Euroopasta ja ympäri maailmaa; en ole voinut kiittää heitä
jokaista erityisesti, mutta minä tahdon tässä julkilausua heille
tiettäväksi, että olin syvästi liikutettu heidän myötätuntoisuudestaan,
ne tekivät minulle hyvää ja minä sain voimaa niistä.
Olin tullut hyvin araksi ilmanalan muutoksille. Minua paleli
alituisesti ja minun piti pitää paljo päälläni, vaikka oli keskikesä.
Heinäkuun loppupäivinä tuli minuun kova kuume ja maksan turvotus.
Minun täytyi ruveta vuoteen omaksi, mutta tarmokkaalla hoidolla pääsin
pian jalkeille. Minä söin sitte ainoastaan maitoa ja munia ihan
koko Rennes'sä olinaikani. Tutkintojen aikana otin sitäpaitsi kolaa
kestääkseni pitkissä, loppumattomissa istunnoissa.
Tutkintojen avaaminen määrättiin elokuun 9 päiväksi. Minun täytyi
hillitä kärsimättömyyttäni; säälin vaimoani, joka oli jo aivan lopussa
kaikista näistä mielenliikutuksista, ja itsekin toivoin loppua tälle
kärsimysten sarjalle. Halusin nähdä rakkaita lapsiani, jotka eivät
vielä tietäneet mitään, halusin päästä rauhassa olemaan vaimoni luona
ja unohtaa kaikki menneet surut ja syntyä jälleen uuteen elämään.