Elokuun 25 p:nä 1897 muutettiin minut uuteen majaan, joka oli
rakennettu maallenousupaikan ja spitalisten vanhan olopaikan välillä
olevalle kummulle. Tämä maja oli jaettu kahteen osastoon vahvalla
rautaristikolla, joka ulottui seinästä seinään; minä olin toisella
puolen tätä ristikkoa ja palveluksessa olevat vahtisotamiehet
toisella puolen, niin etteivät he hetkeksikään voineet kadottaa minua
näkyvistään, olipa yö tai päivä. Rautaristikolla varustetut ikkunat,
jotka olivat niin korkealla etten minä niihin ylettänyt, päästivät
sisään valoa ja vähän ilmaa. Sittemmin pantiin ikkunoihin ristikon
päälle tiheä rautalankaverkko, joka vielä enemmän esti ilmaa pääsemästä
sisään; tarkoituksessa etten pääsisi aivan lähelle ikkunaa, joka ei
muutenkaan sallinut minun hengittää edes hiukan raitista ilmaa noina
tukahduttavina päivinä ja öinä Guyanassa, asetettiin huoneeseen
kummankin ikkunan eteen kaksi varjostinta, jotka yhdessä ikkunan kanssa
muodostivat kolmikulmasen särmiön. Toinen varjostimista oli tehty
rautapellistä, toinen kohti- ja vaakasuorista rautatangoista. Majaa
ympäröi 2,80 metrin korkuinen teräväharjainen puuaita, jonka aluksena
etelään ja länteen päin oli 2—2,50 metrin korkuinen kivimuuri, niin
että näköala muulle saarelle sekä merelle oli tykkänään peitossa.
Tämä maja oli kumminkin korkeampi ja tilavampi kuin edellinen ja
sentähden sitä parempi; sitä paitsi oli aitaus yhdellä puolen majasta
loitompana ja aitauksia oli vaan yksi. Mutta kosteus alkoi minua
täälläkin vaivata; hyvin usein oli sadeaikoina asunnossani vettä monen
sentimetrin korkeudelta; ja mitä hyönteisiin tuli, niin oli niitä yhtä
paljon, jos ei enemmänkin kuin entisessä majassa.
Tästä ajasta alkaen kohdeltiin minua vielä pikkumaisemmin kuin ennen ja
vainoamiset kävivät yhä lukuisammiksi ja tiheämmiksi; se tapa, millä
minua kohdeltiin, vaihteli sitä mukaa kuin asema Ranskassa muuttui,
josta minä olin täydellisesti tietämätön. Ryhdyttiin uusiin keinoihin
eroittaakseen minut, jos mahdollista, vieläkin täydellisemmin. Enemmän
kuin koskaan ennen piti minun säilyttää lujuutta esiintymisessä,
etteivät saisi suurempaa valtaa ylitseni. Pauloja viritettiin usein
minun eteeni, vahdit tekivät käskystä salakavaloita kysymyksiä.
Öillä hermoni ollessa ylenmäärin kiihottuneena ja painajaisen
minua ahdistaessa hiipivät vahdit sänkyni luo saadakseen onkeensa
sanoja, jotka luiskahtivat huuliltani. Tänä aikakautena alentui
vankilantirehtööri Deniel, siihen sijaan että olisi tyytynyt tarkasti
tekemään tehtävänsä, tekemään halpamaisen vakoojan töitä; nähtävästi
luuli hän siten pääsevänsä suosioon.
Seuraavat otteet yleisistä siirtovankeutta Pirunsaarella koskevista
määräyksistä naulattiin huoneeni seinälle:
Kohta 22. Siirtovanki pitää itse huolen siisteydestä huoneessaan ja sen
aitauksen sisällä, joka hänelle on määrätty, sekä keittää itse ruokansa.
Kohta 23. Hänelle annetaan säännönmukainen ruoka-annos, ja on hänellä
oikeus parantaa sitä saamalla vastaanottaa ruoka-aineita ja juomia
siinä määrässä, minkä vankilan johtokunta katsoo kohtuulliseksi.
Muita esineitä, jotka ovat määrätyt siirtovangille, ei saa hänelle
jättää ennenkun ne ovat tarkasti tutkitut, ja annetaan ne sitä mukaa
kuin hänen jokapäiväinen elantonsa vaatii.
Kohta 24. Siirtovangin täytyy jättää vahtipäällikölle kaikki kirjeet ja
kirjoitukset, jotka hän on kirjoittanut.
Kohta 26. Pyyntöjä tai valituksia, joita siirtovanki tahtoo tehdä, ei
saa muut ottaa vastaan kuin vahtipäällikkö.
Kohta 27. Päivillä ovat sen rakennuksen ovet, missä siirtovanki
asuu, auki yöhön saakka, ja on hänellä oikeus kuljeskella aitauksen
sisäpuolella.
Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa on kielletty.
Siinä tapauksessa, että vastoin 4:nen kohdan määräyksiä tapahtumat
vahtipalveluksessa tekisivät tarpeelliseksi lähettää saarelle entisten
lisäksi muita vahtisotamiehiä, kuin mitkä siellä tavallisesti ovat,
on siirtovanki suljettava rakennukseensa siksi, kun ne ovat taas
poissiirretyt.
Kohta 28. Yön aikana valaistaan huoneusto, missä siirtovanki asuu ja
siihen asetetaan vahti kuten päivälläkin.
Sain sittemmin tietää että vahtisotamiehet saivat tähän aikaan
myöskin käskyn antaa kertomuksen kaikista minun liikkeistäni ja
kasvojeni ilmeistä; saattaapa kuvailla mielessään kuinka tällaiset
käskyt täytettiin. Hirveintä kaikesta oli kumminkin että Deniel
tulkitsi kaikki nämä liikkeet, kaikki tuskani ja välistä myöskin
kärsimättömyyteni ilmaukset yhtä halpamaisella kuin kiukkuisella
intohimolla. Luonteeltaan ollen yhtä häilyväinen kuin turhamielinen
pani tämä virkamies äärettömän painon pienimpiinkin tapauksiin;
mitättömin savupilvi, joka häämöitti taivaan rannalla, oli hänelle
jo varma merkki mahdollisesta hyökkäyksestä ja sai aikaan uusia
koventamis- ja varovaisuus-toimenpiteitä. Käsittää helposti, että
tältä kannalta otettu vahtiminen, jonka kiukkuisuus välttämättömästi
heijastui myöskin vahtimiesten käytöksessä, oli omiansa pahentamaan
oloja.
En tiedä mitään kauheampaa ja hermostuttavampaa vaivaa kuin sen, minkä
kärsin näiden viiden vuoden kuluessa, ollessani yöt päivät, joka
silmänräpäys, kaikissa tilaisuuksissa alati kahden silmän tähystämällä.
Syyskuun 4 p:nä 1897 kirjoitin minä vaimolleni:
<tb>
Sain juuri heinäkuun kirjeet. Sinä sanot minulle taas, että olet varma
täydellisen valon saamisesta; tämä varmuus on sielussani ja sen antaa
ne oikeudet, joita jokaisen ihmisen tulee vaatia ja tahtoa halatessaan
vaan yhtä asiaa: totuutta.
Niin kauan kun minulla on voimia elää tässä yhtä julmassa kuin
ansaitsemattomassa asemassa, tahdon kirjoittaa sinulle elähyttääkseni
sinua lannistumattomalla tahdollani.
Muutoin ovat viimeksi kirjoitetut kirjeeni sinulle ikäänkuin
siveellisenä testamenttinani. Puhuin niissä ensin uskollisuudestani;
tunnustin myös sinulle että minulla on ollut henkisen ja ruumiillisen
heikkouden hetkiä, mutta vähentymättömällä innolla neuvoin sinulle
velvollisuutesi, koko velvollisuutesi.
Sielunsuuruutta, jota me kaikki olemme näyttäneet, niin toiset
kuin toisetkin, siitä elköön kukaan tehkö turhia kuvitteluja, tämä
sielunsuuruus ei saa olla heikkoutta eikä ylvästelyä; sen täytyy
päinvastoin yhtyä tahdon kanssa, joka päivä päivältä suurenee,
suurenee joka hetkikin saavuttaakseen tarkoitusperän: totuuden,
täydellisen totuuden löytämisen koko Ranskanmaalle.
Haava vuotaa välistä liian paljon ja sydän nousee kapinaan; uupunut
kun olen, horjun usein nuijaniskujen alla ja silloin olen vaan
kärsimyksen ja tuskan alainen ihmisraukka; mutta joskin masentumatoin
sieluni vavahtelee tuskasta, kohottautuu se jälleen tarmoonsa,
voittamattomalla tahtonsa voimalla sen edessä, mikä meille on
kalleinta maailmassa: meidän, lapsiemme ja kaikkien meidän kunnia;
ja minä nousen pystyyn vieläkin — huutaakseni kaikille väräjävän
vetoomishuudon ihmisen puolesta, joka ainoastaan pyytää, ainoastaan
tahtoo oikeutta, voidakseen aina ja yhä uudestaan innostuttua teitä
sillä hehkulla, joka elvyttää sieluani ja joka ei sammu ennenkun
elämäni.
Minä olen elänyt jo pitkät ajat vaan kuumeestani päivän
toisensa perästä, ylpeänä että olen voittanut pitkän,
kaksikymmentäneljä-tuntisen päivän...
Mitä sinuun tulee, et sinä tarvitse tietää mitä puhutaan ja
ajatellaan. Sinun tulee taipumattomana tehdä velvollisuutesi ja yhtä
lujasti pitää kiini oikeudestasi totuuteen ja oikeuteen. Niin, valoa
täytyy saada, minä lausun selvästi ilmi ajatukseni...
Minä voin siis ainoastaan toivoa meidän molempien, teidän kaikkien
puolesta, että tämä peloittava, hirvittävä, ansaitsematon kidutus
vihdoinkin loppuu...
On turhaa että puhun pitkälti itsestäni, kaikista pikkuasioista;
teen kumminkin sen joskus vastoin tahtoani, sillä sydämellä on
vastustamattomia kapinoitsemis-hetkiä; vaikka ei tahtoisikaan,
nousee sydämen katkeruus huulille, kun näkee että kaikki näin
pidetään halpana, kaikki mikä tekee elämän jaloksi ja kauniiksi;
totta tosiaankin, jos olisi kysymys ainoastaan minusta, minun omasta
persoonastani, olisin minä jo aikoja sitten haudan hiljaisuudessa
etsinyt unhotusta kaikelle mitä olen nähnyt ja kuullut, unhotusta
sille, mitä näen joka päivä.
Olen elänyt tukeakseni sinua, tukeakseni teitä kaikkia
lannistumattomalla tahdollani, sillä ei enää ole ollut kysymys
hengestäni, vaan kunniastani, kaikkien meidän kunniasta, lastemme
kunniasta; olen kestänyt kaikki horjumatta, päätäni taivuttamatta,
olen tukahuttanut sydämeni, ehkäisen joka päivä olentoni kapinalliset
tunteet ja vaadin aina ja alinomaa totuutta kaikilta, väsymättä, mutta
myöskin ylvästelemättä.
Toivon kumminkin meille molemmille, rakas ystäväni, kaikille meille,
että ponnistuksistamme tulisi pian jotakin hyötyä, että oikeuden päivä
vihdoinkin meille paistaisi, jotka olemme odottaneet niin kauvan.
Joka kerta kun kirjoitan, on vaikea panna pois kynääni, ei sen vuoksi
että minulla olisi sanomista sinulle, vaan siksi että minun täytyy
taas jättää sinut niin moneksi pitkäksi päiväksi ja sillä ajalla elää
ainoastaan ajatellessani sinua, lapsia ja teitä kaikkia.
Lopetan kumminkin ja syleilen sinua ja myöskin rakkaita lapsiamme,
rakkaita vanhempiasi, kaikkia rakkaita sisariamme ja veljiämme,
puristan sinua kaikilla voimillani rintaani vasten ja kerron sinulle
innolla, jota ei mikään maailmassa saa järkytetyksi, niin kauvan kuin
minulla on hiluistakaan henkeä: rohkeutta, rohkeutta ja tahtoa!
Alfred.
<tb>
Heinäkuun postissa 1897, jonka sain syyskuun 4 p:nä, oli seuraava
kirje vaimoltani; esitän otteen tästä kirjeestä, joka jäi minulle
arvoitukseksi, Sitä kirjettä, heinäkuun 1 päivältä, josta tässä
puhutaan, en minä koskaan saanut.
<tb>
Pariisissa, heinäkuun 15 p:nä 1897.
Sait varmaankin paremman vaikutuksen kirjeestäni, jonka kirjoitin
sinulle heinäkuun 1 p:nä kuin edellisistä. Olin vähemmän tuskan
vallassa, ja tulevaisuus näyttäytyi vihdoinkin hiukan valoisemmissa
väreissä...
Me olemme päässeet äärettömän suuren askeleen totuutta lähemmäksi,
mutta paha kyllä en voi sinulle sanoa siitä enempää...
Lucie.
<tb>
Lokakuussa sain kirjeen, josta panen tähän seuraavan kohdan:
<tb>
Pariisissa elokuun 15 p:nä 1897.
Minä olen vallan huolissani ja hyvin levottomana etten ole vielä
saanut mitään tietoja sinusta; siitä on likemmä seitsemän viikkoa,
kun ei ole tullut kirjettä ja viikot tuntuvat kolmikertaisilta, kun
ne viettää levottomuudessa; toivon ettei siihen ole muuta syytä
kuin viivytys ja että minä kohta saan hyviä uutisia. Kaiken iloni
saan minä kirjoittamiesi rivien lukemisesta, jotka ovat niin täynnä
rohkeutta, odottaessani parempaa, odottaessani että sinut annetaan
minulle jälleen ja että minä suurimmassa onnessa saan elää luonasi ja
lohduttaa itseäni kaikissa tuskissani...
Koettele olla ajattelematta, koettele antaa aivo-parkasi levähtää,
elä kuluta voimiasi hyödyttömiin arvoituksiin. Ajattele ainoastaan
päätarkotusta, loppua; anna pääraukallesi, jota on kiusattu
sellaisessa sekamelskassa, hiukan lepoa.
Lucie.
<tb>
Sitten marraskuussa!
<tb>
Pariisissa syyskuun 1 p:nä 1897.
Ilolla voin vielä kerran vakuuttaa sinulle sen uutisen
todenmukaisuutta, jonka kerroin sinulle viime kuun kirjeissäni. Olen
aivan onnellinen voidessani sanoa että nyt kuljemme oikeata tietä.
En voi muuta kuin uudestaan kertoa: ole luottavainen, elä kadota
toivoasi, anna varmuuden onnistumisestamme täyttää sielusi...
<tb>
Pariisissa, syyskuun 25 p:nä 1897.
Minä lisään yhden ainoan sanan pitkiin kirjeisiini tältä kuulta
[syyskuun 1 ja 25 p:nä kirjoitetut kirjeet olivat ainoat, jotka sain
käsiini]; olen niin onnellinen ajatellessani että niistä olet saanut,
paitsi ääretöntä toivoa, tarpeellisia voimia jaksaaksesi odottaa
oikeuksiesi palauttamista. Minä en voi sanoa sinulle enempää kuin
viime kirjeissäni...
Lucie.
<tb>
Vastasin näihin kirjeisiin:
<tb>
Salut-saarilla marraskuun 4 p:nä 1897.
Sain juuri kirjeesi; sanat, rakas vaimoni, eivät kyllin kykene
ilmaisemaan niitä vihlovia tunteita, joita rakkaan käsialasi näkeminen
herättää sydämessäni, ja kumminkin ovat ne tunteet, joita tämä
liikutus synnyttää, syvän rakkauden tunteita, ja ne antavat minulle
voimaa odottaa päivää, jolloin totuus vihdoinkin tulee ilmi tässä
synkässä ja kauheassa näytöksessä.
Kirjeesi huokuvat sellaista luottamusta, että ne ovat rauhoittaneet
ja lohduttaneet sydäntäni, joka kärsii niin paljon sinun ja rakkaiden
lapsiemme tähden.
Sinä neuvot minua, ystävä parkani, etten enää pyrkisi ajattelemaan,
enkä ymmärtämään; sitä en ole koskaan tehnytkään, sillä se on ollut
mahdotonta, mutta kuinka voisin olla ajattelematta? Kaikki mitä voin
tehdä, on koetella odottaa, niinkuin jo olen sanonut sinulle, totuuden
viimeistä päivää.
Viime kuukausina olen kirjoittanut sinulle pitkiä kirjeitä, joissa
olen keventänyt liian täyttä sydäntäni. Kolmen vuoden ajan olen ollut
niin monen, minulle aivan vieraan tapahtuman heiteltävänä, mutta en
ole poikennut säännöstä, jonka olen käytökseni suhteen asettanut ja
jota omatuntoni leppymättömästi on vaatinut minulta hallitukselle
ja maalleni uskollisena sotamiehenä, senvuoksi vastoin tahtoanikin
katkeruus kohoaa sydämestä huulille, viha saa minut valtoihinsa,
ja tuskan huuto pääsee huomaamattani suustani. Olin kyllä kerran
vannonut, etten koskaan puhu itsestäni, että suljen silmäni kaikelle,
koskei minulla voi olla niinkuin sinulla, niinkuin teillä viimeistä
lohdutusta, totuuden, täydellisen selvyyden lohdutusta.
Mutta liian pitkällinen kärsimiseni, hirmuinen asemani, ilmanala, joka
jo yksinään sytyttää aivot tuleen, joskin tämä kaikki ei ole saanut
minua unhottamaan velvollisuuksiani, niin on se kumminkin saattanut
aivot ja hermot sellaiseen kiihoitustilaan, joka on kauhea...
Puhelen kanssasi, vaikkei minulla ole mitään sanomista sinulle, mutta
se tekee niin hyvää, se tyynnyttää sydäntäni ja turruttaa hermoni.
Näetkö, usein kutistuu sydämeni kirvelevästä tuskasta ajatellessani
sinua ja lapsia, ja ihmetellen kysyn silloin, olenko kenties tehnyt
jotakin pahaa täällä maan päällä, jonka vuoksi ne, joita enin rakastan
ja joiden edestä antaisin viimeisen verenpisarankin, saavat kärsiä
syyttömästi tällaista kidutusta.
Mutta silloinkin, kun pikarista vaahto valuu yli reunan saan
ajatellessani sinua, rakkaani, ja lapsiani — nämä ajatukset panevat
koko olentoni vapisemaan ja väräjämään ja kohottavat sen täyteen
voimaansa — uudelleen voimaa pystyyn päästäkseni ja singahuttaakseni
kuuluville värisyttävän vetoamiseni miehen edestä, joka jo pitkät ajat
ei ole itselleen ja omilleen pyytänyt muuta kuin oikeutta ja totuutta,
ei kerrassa mitään muuta kuin totuutta.
Olen muutoin selvästi lausunut sinulle tahtoni, jonka tiedän myös
olevan sinun, meidän, ja jota ei mikään voi lannistaa.
Se on tämä tunne, yhteydessä kaikkien velvollisuuksieni tunteen
kanssa, joka on pahoittanut minut elämään, se on myöskin se, mikä
edelleen saa minun pyytämään sinulta ja teiltä kaikilta voimakkaampaa
ponnistusta kuin koskaan ennen oikeuden ja hyvityksen saamiseen
yksinkertaisessa asiassa, ja sitä varten kohottautukaamme yläpuolelle
kaikkia persoonallisia kysymyksiä ja kärsimyksiä.
Tarvitsenko minä vielä vakuuttaa sinulle rakkauttani? Se on turhaa,
vai kuinka, sillä sinä tunnet sen, mutta minä vielä tahdon sanoa
sinulle, että joku päivä sitten luin taas kaikki kirjeesi saadakseni
viettää muutaman pian pakenevan hetken sinun rakastavaisen sydämesi
luona ja sanomaton ihailun tunne valtasi minut arvokkaisuutesi ja
rohkeutesi vuoksi. Jos suurten onnettomuuksien kärsiminen on ylevien
sielujen koettelemuksena, niin on, rakkaani, sinun sielusi yksi
kauniimpia ja jaloimpia mitä ajatella voi!
Alfred.
<tb>
Marraskuu 1897 meni ja joulukuukin enkä saanut kirjeitä. Vihdoinkin
tammikuun 9 p:nä 1898 sain pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen
yhdellä kertaa vaimoni kirjeet lokakuulta ja marraskuulta, joista otan
seuraavat kohdat:
<tb>
Pariisissa, lokakuun 6 p:nä 1897.
Minä en viimeisessä kirjeessäni onnistunut sinulle ilmaisemaan enkä
varsinkaan, luulen minä, täysin vakuuttavasti esittämään sinulle
sitä suurta luottamusta, joka meillä oli onnemme palaamisesta. Tämä
luottamus on senjälkeen yhä vielä lisääntynyt. Tahtoisin kertoa
kaiken sen ilon, jonka tunnen, kun näen taivaanrannan kirkastuvan
tällä tavoin ja huomaan kärsimyksiemme lähestyvän loppuaan, tunnen
itseni hyvin kömpelöksi koettaessani sinulle ilmilausua tunteitani,
sillä sinä, maanpakolaisraukka, saat yhä odottaa, tuskallisesti
odottaa, olla tietämätön kaikesta, mitä me teemme, ja ne epämääräiset
lauseet ja hämärät viittaukset eivät sano sinulle mitään, joll'eivät
ne vakuuta sinulle syvää rakkauttamme ja usein antamaa lupaustamme,
että me lopuksi onnistumme saamaan sinut entiseen asemaasi. Jos sinä
olisit, kuten minä, selvillä tekemistämme edistysaskeleista, siitä
tiestä, jota olemme kulkeneet pimeyden läpi saavuttaaksemme vihdoinkin
täydellisen valon, niin silloin tuntisit itsesi lohdutetuksi, sydämesi
keveäksi! Kirvelee sydäntäni, kun en voi kertoa sinulle kaikkea,
joka antaa minulle aihetta suureen toivoon. Kärsin ajatellessani,
että sinua kidutetaan syyttömästi; jos kärsimyksesi ruumiillisesti
jatkuukin siksi, kun erehdys virallisesti tunnustetaan, on se ainakin
siveellisesti tarpeeton ja sillä aikaa kun minä tunnen itseni
levollisemmaksi, toivorikkaammaksi, olet sinä vuoroon tuskassa,
vuoroon levottomuudessa, josta kaikesta sinut voitaisiin säästää...
<tb>
Pariisissa, marraskuun 17 p:nä 1897.
Olen levoton, kun en ole saanut kirjettä sinulta. Sinun viimeisen
kirjeesi, kirjoitetun syyskuun 4 p:nä, sain lokakuun ensimäisinä
päivinä ja sitten olen ollut aivan ilman uutisia. En ole koskaan
valittanut, ja se on varma etten nytkään tule sitä tekemään, mutta
Jumala nähköön kuinka minä kärsin, kun minua viikko viikolta pidetään
tässä tuskassa, jonka kirjeiden viipyminen tuottaa. Joka päivä luulen
tuskieni loppuvan, luulen tulevani rauhalliseksi niin paljon kuin
se on mahdollista, kun ajattelen sinun julmia kärsimyksiäsi. Mutta
toivo kumminkin kaikin voimin! Kuinka minä voin selittää sinulle
luottamukseni, kun minun täytyy pysyä niiden rajoituksien sisällä,
jotka minulle ovat määrätyt? Se on vaikeaa, ja voin ainoastaan
nimenomaan vakuuttaa sinulle, että vähän ajan perästä, kenties
hyvinkin pian pääset jälleen vapauteen. Oi! jos voisin avata sydämeni
sinulle, puhua kaikista niistä rettelöistä, mitä tässä kamalassa
näytöksessä on ollut...
Toivon, että kun tämä kirje tulee Guyana'an, olet saanut sen hyvän
uutisen, jota omatuntosi on odottanut kolme pitkää vuotta.
Lucie.
<tb>
Kun nämä kirjeet saapuivat minulle tammikuussa 1898 Pirunsaarelle,
pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen, niin olin jo saanut sen hyvän
uutisen, johonka he edeltäpäin viittasivat, mutta samalla oli olonikin
tehty kaksin kerroin tukalammaksi ja vartioiminen kovemmaksi. Ennen oli
ollut kymmenen vahtisotamiestä ja yksi päällikkö ja nyt oli päällikköä
lukuunottamatta sotamiesten lukumäärä kolmetoista; vartijoita oli
asetettu majani ympärille, kauhua huokui ympäristöni, sen huomasin
vahtieni käytöksestä.
Samoihin aikoihin rakennettiin torni, joka kohosi vahtisotamiesten
kasarmin yli ja johon oli asetettu Hotchkisstykki suojelemaan saarta
hyökkäykseltä.
Minä uudistin tasavallan presidentille ja hallituksen jäsenille
pyyntöni, jonka jo ennen olin tehnyt.
Helmikuun ensimäisinä päivinä 1898 sain minä vaimoltani kaksi kirjettä,
jotka olivat kirjoitetut joulukuun 4 p:nä ja joulukuun 26 p:nä 1897,
ja nämä molemmat kirjeet olivat osittain jäljennöksiä kirjeistä, jotka
vaimoni oli kirjoittanut.
Sain myöhemmin tietää, että vaimoni kirjeissään elokuulta tai
syyskuulta 1897 varovaisin sanoin oli ilmoittanut, että eräs ylhäinen
senaatin jäsen oli ottanut asiatani ajaakseen; mutta luonnollisesti
tämä kohta pyyhittiin ja vasta kun tulin Ranskaan 1899, sain minä
tietää herra Scheurer-Kestner'in ihailtavasta alotteesta, samoinkuin
silloin vasta tulin tuntemaan mitä Ranskassa siihen aikaan tapahtui.
Ote, joka minulle jätettiin vaimoni kirjeestä joulukuun 4 p:ltä 1897,
oli erittäin surullinen:
<tb>
Olen saanut kaksi kirjettä sinulta. Vaikk'et mitään mainitse
kärsimyksistäsi ja vaikka näissä kirjeissä, niinkuin edellisissäkin
ilmenee ihailtava rohkeus, huomasin kumminkin, että sinun tuskasi
kuulti niistä läpi sellaisella selvyydellä, että sain halun lohduttaa
sinua ja antaa sinun kuulla muutamia rakkauden sanoja, jotka tulevat
rakastavasta sydämestä ja joiden hellyys ja uskollisuus ovat, niinkuin
tiedät, yhtä syvät kuin muuttumattomatkin.
Mutta kuinka monta päivää on kulunut siitä, kun kirjoitit nämä kirjeet
ja kuinka pitkä aika kuluu siihen, kun saat käsiisi nämä muutamat
rivit, jotka tulevat muistuttamaan sinulle, että ajatukseni on luonasi
yötä päivää, joka tunti, joka hetki pitkän kidutuksesi aikana, että
sieluni, sydämeni, kaikki, joka on tunteellista minussa, kärsii
kanssasi, ja että minä olen julmien kärsimyksiesi kaiku ja antaisin
elämäni lyhentääkseni kidutuksiasi. Jos tietäisit, kuinka suren,
etten saa olla luonasi ja millä ilolla minä ottaisin osaa kovimpaan,
kauheimpaan elämään saadessani jakaa maanpakolaisuuttasi ja ollessani
vierelläsi joka tunti ja hetki pysyttämässä sinua pystyssä heikkoina
hetkinäsi, hoivaamassa sinua rakkaudellani, ja hoitamassa, vaikkapa
vähänkin haavojasi.
Mutta ei ollut meille sallittu sitä lohdutusta, että olisimme saaneet
kärsiä yhdessä ja tyhjentää katkeruuden malja sakkaan saakka...
<tb>
Sitten seurasi toivosta muutamia himmeitä viittauksia, joita niin usein
oli kerrottu.
Vastaukseksi tähän kirjeeseen kirjoitin vaimolleni:
<tb>
Salut-saarilla, helmikuun 7 p:nä 1898.
Sain juuri rakkaat kirjeesi joulukuulta ja sydämeni tahtoo haljeta,
rikki repeytyä monista, ansaitsemattomista kärsimyksistään Olen
sanonut sinulle: ajatellessa sinua ja lapsia saan uusia voimia
tuskassani ja virkistytän tahtoani sille asialle, joka meille on
kalleinta maailmassa: kunniamme, lastemme elämä, toitottaakseni yhä
valtavamman vetoamishuudon miehen puolesta, joka pyytää ainoastaan
oikeutta itselleen ja omilleen ja siihen on hänellä täysi oikeus.
Kolmen kuukauden kuluessa olen kirjoittanut kuumeen ja houreen
vallassa, kärsien kidutusta yötä päivää, sinun ja lapsiemme tähden
pyynnön toisensa perästä valtionjohtajalle, hallitukselle, niille,
jotka ovat sallineet minun tulla tuomituksi, saadakseni vihdoinkin
oikeutta ja lopun hirmuisille kärsimyksillemme, mutta en ole saanut
mitään vastausta.
Minä lähetän taas tänään samat rukoukseni valtionjohtajalle,
hallitukselle, jos mahdollista, vieläkin suuremmalla tarmolla, sillä
sinä et saa kärsiä samanlaista kidutusta, eikä lapsemme saa kasvaa
häpeässä. Minä en ole kamppaileva kuoleman tuskia rosvoluolassa
kamalan rikoksen tähden, jota en ole tehnyt. Joka päivä odotan saavani
kuulla, että oikeuden päivä vihdoinkin on vaiennut meille...
Alfred.
<tb>
Helmikuun lopulla lisättiin yhä ankaruustoimenpiteitä ja kun en saanut
mitään vastausta edellisiin anomuskirjoituksiini valtionjohtajalle ja
hallituksen jäsenille, kirjoitin minä seuraavan kirjeen edustajakamarin
presidentille ja edusmiehille.
<tb>
Salut-saarilla, helmikuun 28 p:nä 1898.
Herra edustajakamarin presidentti.
Herrat edusmiehet.
Tuomioni jälkeisestä päivästä saakka s.o. enemmän kuin kolme vuotta
sitten, kun majuri du Paty de Clam tuli luokseni sotaministerin
nimessä kysymään, sitten kun minut oli tuomittu häpeällisestä
rikoksesta, jota minä en ollut tehnyt, olinko syytön tahi syyllinen,
olen julkilausunut, että olin syytön ja että tahdoin valoa,
täydellistä selvitystä asiassa, että heti tahdoin apua kaikilla
tavallisilla tiedustelukeinoilla, joko sotilaslähetystöjen kautta tai
jonkun muun hallituksen käytettävissä olevan keinon avulla.
Minulle vastattiin silloin, että korkeammat edut kuin minun, estivät
käyttämästä tavallisia tutkimuskeinoja tämän kamalan ja surullisen
jutun sekä syyttävän kirjeen syntymiseen nähden, mutta että
tiedusteluja kyllä jatketaan.
Olen odottanut kolme vuotta hirveimmässä tilassa, mitä ajatella voi.
Minua on vainottu ja kidutettu lakkaamatta, ilman syytä, ja nämä
tiedustelut eivät ole johtaneet mihinkään tuloksiin.
Jos siis edut, jotka ovat korkeammat kuin minun, estivät ja yhä vaan
estävät käyttämästä tutkimuskeinoja, jotka yksin voivat tehdä lopun
tälle kamalalle kidutukselle, joissa on monta ihmistä osallisena,
jotka yksin voivat levittää täydellistä ja kirkasta valoa tähän
julmaan ja surulliseen asiaan, eivät nämä samat edut voi vaatia että
vaimo, lapset, syytön uhrataan niille. Toisin menetteleminen olisi
taantumista historiamme synkimpiin vuosituhansiin, jolloin totuus
tukahdutettiin ja valo himmennettiin.
Jo muutamia kuukausia sitten alistin minä koko tämän surullisen ja
ansaitsemattoman kohtaloni kaikkine kauhuineen hallituksen jäsenien
korkean oikeuden ja kohtuuden tunnon ratkaistavaksi, samoin vetoan
minä myös herrojen edusmiesten korkeaan oikeuden ja kohtuuden tuntoon,
pyytäen oikeutta omilleni, elämää lapsilleni ja loppua niin monen
ihmisolennon syyttömästi kärsimille kidutuksille."
<tb>
Sama kirje, kirjoitettuna samoilla sanoilla, lähetettiin samana
päivänä presidentille ja senaatin jäsenille. Nämä anomuskirjoitukset
uudistettiin sitten vähän ajan perästä taas.
Herra Méline, joka silloin oli hallitusta johtamassa, tukahutti
valitushuutoni ja piti luonaan nämä kirjeet, jotka eivät siis koskaan
tulleet määräpaikkaansa.
Nämä kirjeet saapuivat perille juuri silloin, kun rikoksen
alkuunpanijaa ylistettiin ja hänen kunniakseen juhlittiin, mutta
samoihin aikoihin olin minä tietämätönnä kaikista tapauksista, jotka
Ranskassa tapahtuivat ja kalliooni kahlehdittuna huusin syyttömyyttäni
viranomaisille ja monistelin rukouksiani niille, joiden asiana oli
levittää valoa ja suojella oikeutta!
Maaliskuussa sain vaimoni kirjeet alkupuolelta tammikuuta, joissa
aina oli samanlaisia epämääräisiä lausuntoja ja himmeitä toivon
viitteitä, hänen saamatta tarkemmin ilmoittaa, mihin toiveisiin hänen
luottamuksensa perustui.
Sitten huhtikuussa taas uudestaan syvä hiljaisuus. Kirjeitä, jotka
vaimoni kirjoitti tammikuun viimeisinä päivinä ja helmikuulla 1898, en
saanut koskaan.
Mitä taas niihin kirjeisiin tulee, jotka tämän ajan jälestä kirjoitin
vaimolleni, ei hän saanut niitä alkuperäisinä ja meillä on niistä vaan
typistettyjä jäljennöksiä. Muutoin koko tällä ajalla sain minä vaimoni
kirjeet aina vaan jäljennöksinä.
Tässä julkaisen muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän
aikaan jäljennettyinä:
<tb>
Pariisissa, maaliskuun 6 p:nä 1898.
Vaikka kirjeeni ovat niin jokapäiväsiä ja yksitoikkoisia, en voi
kumminkaan vastustaa haluani saada lähestyä sinua ja puhella vähän
kanssasi.
Tiedätkö, on hetkiä, jolloin sydämeni on niin ylen täysi, jolloin
kärsimyksesi synnyttävät minussa vastakaiun sellaisella voimalla,
etten enää voi hillitä itseäni, tahtoni käy tehottomaksi, olen surusta
pakahtumaisillani, ero painaa liiaksi minua, se on kovin katkera, koko
olentoni voimalla ojennan käteni sinua kohden ja ponnistaen viimeiseen
saakka koettelen päästä luoksesi, lohduttaa sinua, elähyttää sinua.
Kuvailen silloin mielessäni että sinä olet luonani, puhelen lempeästi
kanssasi, annan sinulle rohkeutta ja toivoa. Mutta liian pian tempaa
minut unelmistani lapsen ääni, hälinä ulkoapäin, joka yhtäkkiä vie
minut takasin todellisuuteen. Tunnen silloin itseni taas eroitetuksi,
hyvin surulliseksi ajatuksieni ja varsinkin kärsimyksieni kanssa.
Miten onneton lienetkään ollut, kun et ole saanut mitään uutisia,
kuten kirjoitat kirjeessäsi tammikuun 6 p:ltä. Vaikka et saa kirjeitä
minulta, niin elä koskaan unhoita että olen ajatuksissani luonasi,
etten päivällä enkä yöllä hylkää sinua ja jollei sana voi ilmaista
sinulle syvää rakkauttani, niin ei kumminkaan mikään voi estää
sydämiämme, ajatuksiamme yhtymästä.
<tb>
Pariisissa, huhtikuun 7 p:nä 1898.
Sain juuri kirjeesi maaliskuun 5:neltä päivältä, ne ovat verrattain
tuoreita uutisia meille, jotka olemme tottuneet kärsimään niin paljon
postin säännöttömyydestä, minä iloisesti hämmästyin, kun huomasin
niin läheisen päivänmäärän kirjeessäsi. Miten onnettomuudet muuttavat
ihmisen! Miten nöyrästi tyytyy asioihin, jotka näyttävät mahdottomilta
kestää... Kun sanon, että nöyrästi tyydyn kohtalooni, niin se ei ole
totta. Minä en valita, sillä siksi kun sinun täydellinen viattomuutesi
tunnustetaan, täytyy minun elää ja kärsiä tällä tavoin, mutta
sisässäni nousee koko minun olentoni kapinaan, on pahoillansa ja
näiden monien pitkien vuosien odotuksen painamana tahtoo kuohua yli
vaivoin pidätetystä kärsimättömyydestä.
<tb>
Pariisissa, kesäkuun 5 p:nä 1898.
Istun vieläkin kyynäspäät pöytää vasten synkkiin ajatuksiin
vaipuneena; tulin sinulle kirjoittamaan, mutta kuten minulle
tapahtuu kaksikymmentä kertaa päivässä, olen nytkin vaipunut pitkiin
unelmiin. Sinun luoksesi pakenen minä näin joka hetki, turrutan
hermoni päästessäni vapaaksi itsestäni, ja ajatukseni liittyvät
sydämeeni, joka aina on luonasi kaukaisessa maanpakolaisuudessasi.
Käyn luonasi usein, hyvin usein ja koska minun ei ole vielä sallittu
tulla luoksesi, tuon minä sinulle kaikki, mikä kuuluu minulle, koko
minun siveellisen persoonani, kaikki ajatukseni, tahtoni, tarmoni ja
varsinkin rakkauteni, kaikki sellaista tavaraa, johon ei kukaan voi
käydä käsiksi, eikä mikään ihmisolento kahlehtia.
<tb>
Pariisissa, heinäkuun 25 p:nä 1898.
Kun tunnen itseni liian murheelliseksi ja elämän taakka näyttää liian
raskaalta, liian vaikealta kantaa, käännyn pois nykyisyydestä, loihdin
muistoni esille ja saan voimia taas jatkaakseni taistelua...
Lucie.
<tb>
Tämä kirje oli ainoa, jonka sain heinäkuulla. Tästä ajasta lähtien sain
taas kirjeet alkuperäisinä.
Äärettömän kärsimättömästi seurasin päivien kulkua, kun en ymmärtänyt
mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mitä anomuskirjoituksiin tuli, jotka
lähetin valtionjohtajalle, sain niihin muuttumattomasti vastauksen:
"Teidän anomuksenne ovat perustuslaillisen hallitusmuodon mukaan
jätetyt hallituksen jäsenille." Senjälkeen ei ole kuulunut mitään;
odotin yhä lopullista vastausta pyyntööni oikeusjutun tarkastuksesta.
En tuntenut ollenkaan lakia ja vielä vähemmän uutta lakia vuodelta
1895, joka koski tarkastusta s.o. siltä ajalta, jolloin minä jo olin
vankeudessa. Pyyntöni saada lakikirja hylättiin.
Elokuussa 1898 kirjoitin vaimolleni:
<tb>
Salut-saarilla, elokuun 7 p:nä 1898.
Vaikka kirjoitin kaksi pitkää kirjettä viime postissa, en tahdo
kumminkaan antaa tämän postin mennä lähettämättä sinulle kaiun
rajattomasta rakkaudestani, puhelematta kanssasi ja antamatta sinun
kuulla aina samoja sanoja, joiden tulee tukea sinun kukistumatonta
rohkeuttasi.
Selvä tieto velvollisuudestamme on tekevä meidät lujiksi kaikkea muuta
vastaan. Miten julma kohtalo lieneekin, täytyy sielun olla kylliksi
ylevän, voidakseen hallita kohtaloa siksi, kun se taipuu edessäsi.
Ne sanat, joita minä lakkaamatta olen sanonut sinulle jo pitkän
aikaa, ovat ja pysyvät muuttumattomina. Kunniani on omaisuuteni,
lastemme perintö, ja se täytyy antaa heille; tämän kunnian olen
vaatinut takaisin isänmaalta. Voin ainoastaan toivoa, että tämä julma
kidutuksemme vihdoinkin loppuisi.
Edellisissä kirjeissäni puhuin paljon tapsistamme, heidän
tunteellisuudestaan, jota sinä valitit, vaikka minä olen vakuutettu
että sinä kasvatat nämä rakkaat pienokaiset ihailtavalla
tavalla. Jos taas koskettelen tätä ainetta, niin tapahtuu se
siksi, että onnenpäivinä olivat he ajatustemme ainoana esineenä;
ansaitsemattomassa onnettomuudessa, joka meitä on kohdannut,
pakoittavat he meitä elämään. Tunteellisuus, minä tarkoitan sitä,
joka koskettelee sielun ja sydämen asioita, on kasvatuksen suuri
käyttöratas. Millaisen vaikutusvallan voi saada laiskaan ja
tunteettomaan luonteeseen?
Ennen kaikkea täytyy turvautua siveelliseen vaikutusvaltaan, yhtä
hyvin silloin, kun se koskee kasvatusta kuin myös järjen kehittämistä,
sillä järkeä ei voi kehittää tunteettomassa olennossa. Minä en
ole ruumiillisen rangaistuksen puoltaja, vaikka sekin on joskus
välttämätöntä tottelemattomille ja kovapäisille lapsille. Mutta sielu,
jota pelko ohjaa, jää aina heikoksi. Surulliset kasvot, ankara käytös
ovat tunteelliselle lapselle aivan kylliksi saamaan hänet ymmärtämään
virheensä.
Minusta tuntuu aina hyvälle saada lähestyä sinua ja puhella kanssasi
lapsistamme, aineesta, joka onnenpäivinä oli tuttavallisten puheidemme
esineenä ja nykyään ainoana elämisemme ehtona.
Jos kuunteleisin ainoastaan sydäntäni, niin kirjoittaisin sinulle
paljon useammin, sillä minusta tuntuu — tiedän kyllä, että se on
paljasta mielikuvitusta, mutta se lohduttaa kumminkin — että sinä
samalla hetkellä, samalla minuutilla, välimatkasta huolimatta, joka
eroittaa meidät, tunnet sydämen lyövän, sydämen, joka elää ainoastaan
sinua, lapsiamme varten, sydämen, joka rakastaa sinua...
Mutta ylitse kaikkea väikkyy kunnioitus kunniaa kohtaan sanan
oikeassa merkityksessä. Meidän täytyy vapauttaa itsemme yhtä
paljon sisällisistä kärsimyksistä, joita tuska tuottaa, kuin siitä
ahdistuksesta, jonka ulkonaiset asianhaarat tuottavat. Tämä kunnia,
joka on minun paras omaisuuteni, lapsiemme perintö, heidän elämänsä,
täytyy meidän tahtoa takaisin, rohkeasti, väsymättä, kerskailematta,
mutta myöskin ilman heikkoutta.
Alfred.
<tb>
Samaan aikaan kysyin sekä kirjeessä että sähkösanomalla mihin tuloksiin
tarkastuspyyntöni suhteen oli tultu, vaan sain niihin aina samanlaisen
arvoituksen tapaisen vastauksen. Ainoa vastaus minkä sain oli vaitiolo,
aina vaan vaitiolo. En tiennyt mitään niistä seikoista, jotka olivat
tapahtuneet ja jotka parhaallaan tapahtuivat Ranskassa. Kun minä
vihdoinkin toivoin äärimäisyyskeinon avulla saavani vastauksen,
ilmoitin minä syyskuussa 1898 lopettavani kirjevaihtoni siksi aikaa,
kun odotin vastausta tarkastuspyyntööni. Tämä selitys sähkötettiin
väärin vaimolleni ja siitä tuli paljon ikävyyksiä.
Lokakuussa sain vaimoni postin elokuulta, siinä hän yhä puhui samasta
toivosta, jota hän kumminkaan ei voinut perustella ja tarkemmin
selvittää, typistetyissä ja usein perillesaapumattomissa kirjeissään.
Uudistin anomukseni saada vastausta tarkastuspyyntöihini.
Lokakuun 27 p:nä 1898, kun en vielä tiennyt että vaimoni oli
jättänyt tarkastuspyynnön ja että hänen pyyntönsä oli jätetty
kassatsioni-oikeudelle tarkastettavaksi, vastattiin minulle vihdoinkin
että minä saan lopullisen vastauksen valtionjohtajalle tekemiin!
tarkastuspyyntöihin.
Kirjoitin heti vaimolleni seuraavan kirjeen:
<tb>
Salut-saarilla, lokakuun 27 p:nä 1898.
Kirjoitan muutaman rivin ainoastaan, lähettääkseni sinulle suuren
rakkauteni kaiun ja koko hellyyteni ilmaisun. Minulle juuri
ilmoitettiin että saan lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini.
Odotan levollisena ja luottamuksella, enkä epäile ollenkaan että tämä
vastaus tulee sisältämään minun vapauttamisen!.
Alfred.
<tb>
Muutamia päiviä myöhemmin, marraskuun alussa, sain minä vaimoni kirjeet
syyskuulta, joissa hän ilmoitti että oli tapahtunut erittäin tärkeitä
asioita, jotka minä myöhemmin saisin tietää ja että hän oli jättänyt
tarkastuspyynnön, jonka hallitus oli vastaan ottanut.
Tämä uutinen oli yhdenmukainen sen vastauksen kanssa, jonka itse sain
lokakuun 27 p:nä. Kirjoitin heti vaimolleni:
<tb>
Salut-saarilla, marraskuun 5 p:nä 1898.
Sain juuri syyskuun kirjeesi, joissa sinä ilmoitat niin hyviä uutisia.
Kirjeessäni lokakuun 27 p:nä annoin sinun tietää että minulle oli
ilmoitettu saavani lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini. Sanoin
silloin jo sinulle että odotin vastausta luottamuksella, enkä epäile
että tämä vastaus tulee sisältämään vapauttamisen!...
Alfred.
<tb>
En vieläkään tiennyt että hallitus oli jättänyt tarkastuspyyntöni
kassatsioni-oikeudelle ja että neuvottelut olivat jo alkaneet.
Marraskuun 16 p:nä 1898 sain minä seuraavan sähkösanoman:
<tb>
Cayenne'ssa, marraskuun 16 p:nä 1898.
Kuvernööri siirtovanki Dreyfus'ille Salut-saarien ylipäällikön kautta.
Täten ilmoitetaan teille että tarkastus-oikeuden rikososasto
on julistanut pyyntönne tuomionne tarkastuksesta muodollisesti
kelpaavaksi ja päättänyt teidän tietoonne saattaa tämän päätöksen ja
kehoittaa teitä tuomaan esille puolustuskeinonne.
<tb>
Minä ymmärsin että tuomioistuin oli julistanut pyynnön muodollisesti
kelpaavaksi ja että tutkistelu alkaisi sen sisällöstä. Minä ilmoitin
haluavani asianajajakseni herra Demange'ea, joka oli puolustajani
1894. En tiennyt muutoin mitään siitä, mitä sen ajan perästä oli
tapahtunut, tunsin ainoastaan bordereau'n, joka oli ainoa syyttävä
todistus-kappale jutun asiakirjojen joukossa. Minulla ei ollut
siis omasta puolestani mitään lisättävää siihen, mitä ensimäisessä
sotaoikeudessa olin sanonut, eikä mitään muuttamista lausunnoissani
bordereau'sta. En tiennyt, että bordereau'n saapumisen päivämäärä oli
muutettu, että arvelut, joita oli tehty ensimäisessä oikeudenkäynnissä,
ja jotka koskivat erilaisia bordereau'ssa esitettyjä ilmiantoja, olivat
muutetut. Luulin siis, että koko asia olisi hyvin yksinkertainen ja
että se supistuisi niinkuin ensimäisessäkin sotaoikeudessa keskusteluun
käsialasta.
Marraskuun 28 p:nä 1898 sain minä luvan kuljeskella varustetun leirin
aitauksen sisäpuolella kl. 7—11 ap. ja kl. 2—5 ip. Varustetuksi
leiriksi kutsuttiin alaa, johon kuului majani vieressä oleva
vahtikasarmi ja jota ympäröi 80 cm korkea kivimuuri. Kävelypihani oli
siis oikeastaan vaan käytävä, joka oli kasarmin ja sen ulkohuoneitten
ympärillä, ja johon aurinko paahtoi täydeltä terältä. Mutta minä
saatoin nähdä meren, jota en ollut nähnyt enempään kuin kahteen
vuoteen, näin taas saarien niukan vihreyden; silmäni saivat lepoa
nähdessään muutakin, kuin vankilan neljä seinää.
Joulukuussa en saanut mitään postia vaimoltani. En saanut koskaan niitä
kirjeitä, jotka hän kirjoitti minulle lokakuun kuluessa 1898, Tämän
kuukauden aikana olin hyvin kärsimätön; pyysin selityksiä ja kysyin,
koska neuvottelut alkaisivat kassationi-oikeudessa? (En tiennyt että
kuulusteluja oli pidetty lokakuun 27, 28 ja 29 p:nä.) En saanut mitään
vastausta.
Joulukuun 28 p:nä 1898 sain vihdoinkin seuraavan kirjeen vaimoltani:
<tb>
Pariisissa, marraskuun 22 p:nä 1898.
En tiedä, oletko saanut kirjeitäni viime kuulta, joissa [En saanut
ainoatakaan niistä kirjeistä.] minä yleisissä piirteissä tein selvää
ponnistuksistamme voidaksemme pyytää oikeudenkäyntisi tarkastusta,
istuntojen alkamista ja saadaksemme anomus päteväksi. Vaikka jokainen
uusi menestys teki minut iloiseksi, niin himmensi iloani ajatus,
että sinä onneton raukka olet aivan tietämätön asiain kulusta ja
luultavasti aivan epätoivoon joutumaisillasi.
Viime viikolla vihdoinkin sain tietää, että hallitus on lähettänyt
sinulle sähkösanoman ilmoittaen, että anomus on otettu vastaan.
Pari viikkoa sitten sain tiedonannon kirjeesi sisällöstä, jossa sinä,
kuten näyttää, olet ilmoittanut päättäneesi, ettet kirjoita enää, et
minullekaan...
Lucie.
<tb>
Ihan vimmoissani näin väärästä ajatusteni tulkitsemisesta kirjoitin
heti Guyana'n kuvernöörille kirjeen, osapuilleen tähän tapaan:
<tb>
"Kirjeestä, jonka juuri sain rouva Dreyfus'ilta, näen minä, että hänen
tietoonsa on saatettu ainoastaan osa siitä kirjeestä, jonka viime
syyskuussa lähetin hänelle, samalla kun ilmoitin teille että lopetin
kirjevaihtoni siksi aikaa kun odotin vastausta tarkastuspyyntöihini,
jotka olin lähettänyt valtionjohtajalle. Kun rouva Dreyfus'ille
ilmoitettiin ainoastaan osa kirjeestä, käännettiin sen sisällys
niin, että se tuntui varmaankin enemmän kuin tuskalliselta rakkaalle
vaimolleni. Se on siis omantunnon asia hänelle — en tiedä kuka hän on,
enkä tahdo sitä tietääkään — joka on tehnyt tämän teon, että hän myös
sovittaa sen."
<tb>
Sain tietää, että vaimolleni oli lähetetty kirjeestäni
kaabelisähkösanoma ja sekin väärin!
Samaan aikaan kirjoitin vaimolleni seuraavan kirjeen:
<tb>
Salut-saarilla, joulukuun 26 p:nä 1898.
En ollut saanut mitään kirjeitä sinulta kahteen kuukauteen. Joku päivä
sitten sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu marraskuun 22 p:nä. Jos
minä sillä kertaa olin lopettanut kirjeenvaihtoni, riippui se siitä
että odotin vastausta tarkastuspyyntöihini, enkä voinut muuta kuin
toistaa samoja sanoja. Sen jälkeen olisi sinun pitänyt saada monta
kirjettä minulta.
Jos minun ääneni olisi herennyt kuulumasta, olisi se riippunut siitä,
että se olisi ollut ainiaaksi mykistyneenä, sillä jos minä olen
elänyt, on se tapahtunut tahtoakseni takaisin kunniani, parhaimman
omaisuuteni, lapsiemme perinnön, tehdäkseni velvollisuuteni, niinkuin
minä aina ja kaikkialla olen tehnyt, ja niinkuin se aina on tehtävä,
kun on kohtuus ja oikeus puolellaan, pelkäämättä koskaan mitään...
Alfred.
<tb>
Uutiset, jotka viime kuukausina sain, tuottivat minulle äärettömän
lohdutuksen. En ollut koskaan vajonnut epätoivoon; en koskaan ollut
kadottanut uskoani tulevaisuuteen, ensimäisestä päivästä lähtien olin
vakuutettu, että totuus tulisi ilmi, että olisi mahdotonta niin kamalan
rikoksen, jolle olin aivan vieras, jäädä rankaisematta. Mutta kun en
tiennyt mitään siitä, mitä Ranskassa tapahtui, ja päinvastoin näin,
että oloani vaikeutettiin päivä päivältä mitä hirveimmällä tavalla
ja että minun yötä päivää piti taistella luonnonvoimia, ilmanalaa ja
ihmisiä vastaan, aloin minä epäillä tokko itse saisin nähdä tämän
julman näytöksen loppua. Tahtoni ei ollut heikontunut, se jäi yhtä
taipumattomaksi, mutta minulla oli rajuja epätoivonhetkiä ajatellessani
rakasta vaimoani, rakkaita lapsiani ja sitä tilaa, mihin heidät oli
saatettu.
Vihdoinkin kirkastui näköpiiri; näin että omaisteni ja minun itseni
hirvittävät kidutukset loppuvat. Minusta tuntui että sydämeni
vapautettiin äärettömästä painosta, hengitin vapaammin.
Joulukuun lopulla sain johtavan lausunnon tarkastusoikeuden
yliprokuraattorilta. Luin sen suuresti hämmästyen.
Minä sain tietää sen kanteen, jonka veljeni oli nostanut majuri
Esterhazy'ä vastaan, jota minä en tuntenut, hänen vapauttamisensa,
Henry'n kavalluksen, tunnustuksen ja itsemurhan. Mutta monen tapauksen
merkitys jäi minulle salaisuudeksi.
Tammikuun 5 p:nä 1899 kuulusteli minua Cayenne'n vetoomis-oikeuden
presidentti tutkijakunnan edessä. Hämmästykseni oli suuri, kun
ensimäisen kerran kuulin puhuttavan näistä valetunnustuksista, tästä
kurjasta sanojeni vääristelystä, joita lausuin sinä päivänä kuin minut
alennettiin virassani, ja jotka päinvastoin olivat vastaväitteenä,
kiivaana selityksenä syyttömyydestäni.
Tämän jälkeen kului päiviä ja kuukausia, enkä voinut saada tarkkoja
tietoja, ja sillä aikaa harhailin minä täydellisessä tietämättömyydessä
siitä, mitä tuomioistuimen kuulustelusta oli käynyt ilmi. Joka
kuukausi puhui vaimoni kirjeissään, jotka usein tulivat minulle pitkän
viipymisen jälkeen, kärsimyksiemme pikaisen lopun toivosta, mutta tämä
loppu ei näyttänyt koskaan tulevan.
Helmikuun viimeisinä päivinä jätin minä tavallisuuden mukaan
rangaistuslaitoksen päällikölle Deniel'ille pyynnön saada
ravintoaineita ja tarvekaluja seuraavaksi kuukaudeksi. En saanut
kumminkaan mitään. Olin lujasti päättänyt ensimäisestä päivästä saakka
ja sitä päätöstäni en ollut rikkonut, etten koskaan valittaisi, etten
tekisi muistutuksia rangaistuksen käyttämisestä, sillä se olisi ollut
sama kuin sen tunnustaminen oikeaksi, ja sitä minä en koskaan tehnyt;
sentähden en nytkään sanonut mitään ja olin ilman koko maaliskuun.
Lopulla kuuta tuli Deniel sanomaan minulle, että hän oli hukannut
pyyntöni ja kehoitti sentähden minua tekemään uuden. Jos hän todellakin
olisi hutiloinut sen hukkaan, niin olisi hänen pitänyt huomata se
niin pian kuin tuli vene, joka oli lähetetty Cayenne'en hakemaan
ruokavaroja. Silloin en vielä tuntenut miten kurjaa ja halpamaista
osaa tämä mies näytteli; sen tulin tuntemaan vasta sitten kun tulin
Ranskaan; luulin hänen olevan paljaan välikappaleen, varsinkin kun hän
itse niin innoissaan vakuutti että "hän on ainoastaan toimeenpaneva
virkamies" ja tiesin että löytyy henkilöitä, jotka lainaavat itsensä
kaikkeen. Nykyään minulla on suuri syy luulla, että monet seikat
tapahtuivat hänen toimestaan ja että se käytös, jota muutamat vahdit
osoittivat minua kohtaan, riippui hänen vaikutuksestaan.
Minä puolestani en voinut ymmärtää julkisen tutkinnon venyttämistä;
se näytti minusta niin aivan yksinkertaiselta, sillä minä en tuntenut
muuta kuin bordereaun. Minä pyysin useaan kertaan selitystä; on melkein
tarpeetonta sanoa ettei sitä koskaan annettu.
Siveellinen tarmoni ei heikontunut näinä kahdeksana kuukautena,
joina joka päivä odotin kassatsiooni-tuomioistuimen päätöstä, mutta
ruumiilliset ja henkiset voimani kutistuivat tässä tuskaisessa,
tappavassa odotuksessa.