En rupea tässä tekemään selkoa Rennes'in jutun tapauksista.
Huolimatta selvistä todistuksista ja vastoin oikeutta ja kohtuutta,
tuomittiin minut uudestaan.
Ja tuomio langetettiin lieventävien asianhaarojen nojalla! Mistä ajasta
lähtien on lieventäviä asianhaaroja petoksella?
Kaksi ääntä oli kumminkin korottautunut minua puolustamaan. Kaksi
omaatuntoa panivat enemmän arvoa ihmisoikeudelle ja korkeammille
ihanteille kuin puoluehengelle.
Mitä tulee siihen tuomioon, jonka viisi tuomaria julistivat, en sitä
hyväksy.
Minä allekirjoitin tarkastuspyynnön seuraavana päivänä
tuomion saatuani. Sotaoikeuden tuomiot alistetaan ainoastaan
sotilastarkastusoikeuden tutkittaviksi, joka antaa lausuntonsa vain
muotovirheistä.
Minä tiesin miten 1894 tarkastusoikeudessa oli käynyt; siksi en mitään
toivonut tältä. Minun tarkoitukseni oli kääntyä kassatsiooni-oikeuden
puoleen, jonka toivoin jatkavan ja päättävän sen oikeuden ja totuuden
työn, minkä se oli alkanut.
Mutta minulla ei ollut tällä kertaa mitään välikappaletta,
sillä sotilaslaissa vaaditaan, että ennenkun saa vedota
kassatsiooni-oikeuteen, pitää olla 1895 lain mukaan uusi todistus eli
tulee voida näyttää vääräksi joku todistus.
Minun vetoomiseni sotaoikeuteen tuomion tarkastuksesta oli siis vaan
ajan voittamista.
Minä allekirjoitin hakemukseni syyskuun 9 p:nä. Syyskuun 12 päivänä
klo 6 aamusella tuli veljeni Mathieu koppiini, hän oli saanut luvan
sotaministeriltä, kenraali Gallifet’lta puhella kanssani kahdenkesken.
Minulle tarjottiin armoa, mutta sillä ehdolla, että luopuisin
vetoomisestani. Vaikka en uskonutkaan, että vetoomisestani olisi mitään
hyötyä, en kumminkaan tahtonut ottaa sitä takasin. Sillä en tahtonut
armoa, vaan oikeutta. Toisaalta puolen selitti veljeni, että minun
terveyteni oli jo niin huonontunut, etten tällaista menoa pitkältä
kestäisi, jota vastoin vapaudessani voisin voimistua ja sitte jatkaa
juttuani, niiden vääryyksien ilmi saamista varten, joiden uhrina
olin. Mathieu lisäsi, että kaikki ne, jotka sekä kirjoituksissa että
muuten olivat puolustaneet minun asiaani, neuvoivat minun peruuttamaan
vetoomiseni. Ja sitten ajattelin lopuksi vaimoni kärsimyksiä, ajattelin
lapsiani, joita en vielä ollut nähnyt ja jotka Ranskaan palattuani
olivat alati pyörineet mielessäni. Minä siis suostuin ottamaan takaisin
vetoomiseni, mutta lausuin jyrkästi tahtovani että Rennes'n tuomio
tarkastetaan laillisesti.
Samana päivänä, jona minut päästettiin vapauteen, annoin julaista
seuraavan kirjelmän, joka sisälsi ajatukseni ja järkähtymättömän
tahtoni:
"Tasavallan hallitus antaa minulle vapauden. Se ei ole minulle mistään
arvosta ilman kunnian palauttamista.
"Tästä hetkestä lähtien olen jatkava tiedustelujani tämän hirveän
oikeuserehdyksen ilmisaamiseksi, jonka uhrina olen.
"Minä tahdon, että lopullinen tuomio on Ranskalle näyttävä, että olen
syytön. Sydämmeni ei saa rauhaa niin kauan kun on olemassa yksikään
ranskalainen, joka epäilee minua rikoksesta, minkä toinen on tehnyt."
Lisäys.
Kirje Charles Dupuy'lle,
<tb>
Sisäasiainministerille, Pääministerille.
S:t Martin de Re'n vankilassa tammik. 26 p:nä 1895.
Herra Ministeri.
Minut on tuomittu alhaisimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä,
ja minä olen viaton.
Tuomion saatuani olin valmis lopettamaan päiväni. Perheeni, ystäväni
ovat saattaneet minut näkemään, että jos kuolisin, olisi kaikki
lopussa; nimeni, se nimi, jota lapseni kantavat, olisi silloin
ainiaaksi tahrattu.
Se on pakottanut minut elämään.
Kynäni on kykenemätön kuvaamaan niitä tuskia, joita kärsin; teidän
ranskalainen sydämmenne auttaa teitä ymmärtämään sitä paremmin kuin
minä voin kuvata.
Te tunnette, herra ministeri, sen lähetyskirjan, johon minun
syyttämisen! perustuu.
Sitä en minä ole kirjoittanut.
Onko se valheellinen?... Onko se joutunut sille, jolle se on
osoitettu, mukanaan ne asiakirjat, jotka siinä mainitaan?... Onko
minun käsialaani matkittu minua vahingoittaakseen? ... Eli voisiko
onnettomuudeksi olla olemassa kaksi niin toisiansa muistuttavaa
käsialaa?
Näihin kysymyksiin eivät aivoni voi antaa mitään vastausta.
Minä pyydän teiltä, herra ministeri, en armoa enkä sääliä, ainoastaan
oikeutta.
Sotilaskunniani nimessä, joka minulta on ryöstetty, onnettoman
vaimoni nimessä, lapsiraukkojeni nimessä, pyydän teidän jatkamaan
tiedustelujanne oikean syyllisen selville saamiseksi.
Sellaisena aikakautena kuin meidän, semmoisessa maassa kuin jalojen
ja oikeudenmukaisten mielipiteiden läpitunkemassa Ranskassa, jolla
on niin mainiot urkkimiskeinot, on mahdotonta ettette saisi selville
tätä onnetonta asiaa ja paljastetuksi sitä riiviötä, joka on saattanut
kunniakkaalle perheelle onnettomuutta ja häpeää.
Minä rukoilen teiltä vielä kerran, herra ministeri, kaiken sen
nimessä, mikä teille on rakkainta maailmassa, oikeutta, oikeutta,
jatkaessanne tutkimuksianne.
Mitä minuun tulee, toivon nimeni saavan olla unohduksissa, siksi
kunnes se päivä valkenee, jolloin viattomuuteni tulee tunnustetuksi.
Tänne tulooni asti olen voinut kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani,
olla kirjevaihdossa perheeni jäsenten kanssa, kirjoittaa joka päivä
vaimolleni. Se on ollut lohdutuksena hirveässä asemassani, tässä
kamalassa, joka on niin julmaa, herra ministeri, ettei ihmisen aivot
voi keksiä mitään hirveämpää.
Eilen vielä olin niin onnellinen, etten kadehtinut ketään! Tänään
sysätty ulos yhteiskunnasta ilman mitään syytä! Voi, herra ministeri,
minä luulen, ettei kukaan ihminen tällä vuosisadalla ole kärsinyt
tällaista kidutusta. Kunnia yhtä puhdas kuin kenen tahansa maailmassa
ja yhtäkkiä sen riistävät pois toiset; voiko olla viattomalle
hirveämpää kidutusta!
Yöt päivät vietän, herra ministeri, kopissani yksin ajatuksineni,
ilman mitään tekemistä. Pääni, joka näistä yhtä surullisista kuin
odottamattomista tapauksista on saanut tuntuvia kolahduksia, ei tunnu
enää yhtä varmalta kuin ennen. Pyydän sentähden että saisin tehdä
jotakin työtä kopissani.
Minä pyydän teiltä myöskin lupaa saada toisinaan kirjoittaa perheeni
jäsenille (appivanhemmilleni, veljilleni ja sisarilleni).
Eilen annettiin minulle lupa, että saan kirjoittaa vaimolleni kaksi
kertaa viikossa. Minä pyydän, että saisin kirjoittaa useammin näille
lapsiraukoille, jotka kyllä tarvitsevat lohdutusta ja tukea tässä
kovassa kohtalossa.
Oikeutta siis, herra ministeri ja työtä siksi aikaa, kun aivoni
odottavat viattomaksi julistuksen päivää, se on kaikki mitä onnettomin
ranskalaisista teiltä anoo.
Vastaan ottakaa, herra ministeri, minun suurin kunnioitukseni.
Alfred Dreyfus.
<tb>
Kirje Tasavallan Presidentille.
<tb>
Salut-saarilla, heinäk. 8 p:nä 1897.
Tasavallan Presidentille.
Herra Presidentti.
Rohkenen uudestaan vedota teidän korkeaan kohtuuden tuntoonne ja
jalkainne juureen tuoda syvän epätoivoni, surkeat tuskan huutoni.
Tahdon avata teille, herra Presidentti, koko sydämeni, vakuutettuna
että te ymmärrätte minut. Pyydän teidän antamaan anteeksi muodolliset
virheet ja kankeasti esitetyt ajatukseni. Minä olen kärsinyt siksi
paljon, olen siksi sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut,
aivoni liiaksi särkyneet voidakseni ponnistaa ajatuksiani kokoon.
Kuten te, herra Presidentti tiedätte, on minut syytetty ja tuomittu
erään kirjoituksen nojalla, jonka mukaan olisin syyllinen hirveimpään
rikokseen, minkä sotilas voi tehdä, mutta olen kumminkin tahtonut
pysyä hengissä nähdäkseni tämän hirveän näytelmän selitystä,
saadakseni rakkaille lapsilleni takaisin kunnian.
Ainoastaan minun oma sydämeni tietää, herra Presidentti, mitä minä
olen kärsinyt tämän näytelmän alusta saakka! Olen usein kaikin voimin
kutsunut kuolemaa, mutta olen sitte taas kohonnut pystyyn, toivossa
kerran näkeväni oikeuden hetken valkenevan.
Olen kokonaan ja omantunnon mukaisesti alistunut kaikkeen, ja
uskallan sanoa kenelle tahansa, ettei käytöksessäni ole ollut
mitään moittimista. En ole hetkeäkään unohtanut, enkä tule koskaan
unohtamaan, että tässä asiassa on kaksi eri puolta kysymyksessä:
isänmaani ja oma itseni sekä lapseni; toinen on yhtä pyhä kuin
toinenkin.
Olen kyllä kärsinyt kovasti siitä, etten ole voinut keventää vaimoni
ja omieni surua; olen kärsinyt siitä, etten ole saanut omistaa sieluni
ja ruumiini voimia totuuden etsimiselle, mutta ei koskaan ole se
ajatus tullut mieleeni, eikä tule koskaan, että olisin koettanut
saada esille totuutta sellaisilla keinoilla, jotka vahingoittaisivat
isänmaata. En puhuisi ajatusteni puhtaudesta, ellei minulla olisi
takeena tekojeni kunnollisuus, joka on pysynyt samallaisena tämän
synkän näytelmän alusta asti.
Olen tahtonut vedota teihin, herra Presidentti, tuodessani esille
tämän totuuden; olen myöskin rukoillut maamme hallitusta, koska
olin siinä uskossa, että se voi samalla aikaa ajaa oikeuden asiaa,
yhdistäen sääliväisyyden maan asiain harrastuksiin.
Minä puolestani, herra Presidentti, olen kääntynyt teidän puoleenne,
kun tunsin hirveimpien vääryyksien alaisena suruni kasvavan niin
suureksi, että kuolema olisi ollut onni, kun järkeni alkoi horjua,
kun kaikki sisässäni silvottiin, kun näin minua kohdeltavan kuten
kurjinta raatoa, kun, sanalla sanoen, kapinanhuuto pääsi rinnastani
ajatellessani lapsiani, joiden nimi on häväisty, ja jotka ovat
kasvaneet... teihin, herra Presidentti, maani hallitukseen olen
minä viimeiseksi tuskasta huutaen kääntynyt, ja teihin ovat itkusta
punaiset silmäni aina olleet tähdätyt. Minä vaan kuitenkin toivoin,
herra Presidentti, että minut olisi tuomittu tekojeni mukaan.
Tämän kauhean näytelmän alusta asti en ole vähintäkään väistynyt
siltä tieltä, jonka itselleni asetin, ja jonka omatuntoni minulle
osoitti ohjeeksi. Olen kestänyt kaikki, alistunut kaikkeen, minua on
säälimättömästi rääkätty, tietämättä miksi... ja omatuntoni on antanut
minulle voimia kestämään.
Onhan minulla kyllä joskus ollut vihan ja kärsimättömyyden hetkiä, ja
toisinaan en ole voinut olla purkamatta ilmoille mieleeni kertynyttä
katkeruutta. Mutta en hetkeksikään ole unohtanut että kaikkien
inhimillisten kiihkojen yläpuolella on isänmaa.
Minun asemani, herra Presidentti, joka minulle on valmistettu, on
päivä päivältä tullut yhä julmemmaksi, iskuja on alituiseen satanut
päälleni, lakkaamatta, enkä ole ymmärtänyt syytä miksi, sillä en ole
koskaan antanut aihetta niihin, en sanoillani enkä teoillani.
Lisätkää minun jo kyllä julmiin kärsimyksiini vielä häpeän tuottama
kiusa, ilmanala, tukehduttava vankila, jossa minua pidetään, kaikkien
niiden ylönkatse ja halveksiminen, jotka minua ympäröivät, alituisesti
epäluulon alaisena, ja minä kysyn itseltäni, herra Presidentti, eikö
tämä ole liikaa... liikaa ihmiselliselle olennolle, joka aina on
tehnyt velvollisuutensa?
Vaikka minun järkeni on jo alkanut mennä sekasin, sillä se horjuu
joka iskusta, joita se saapi kestää alituiseen, täytyy sen kuitenkin
kauhukseen nähdä, että minua joka päivä kohdellaan yhä kovemmin ja
alhaisemmin, huolimatta suorasta käytöksestäni ja lannistumattomasta
tahdostani, jota ei mitkään kidutukset voita, ja huolimatta siitä että
olen elänyt kuin kunniallinen mies ja kunnon ranskalainen.
Minun kurjuudellani ei ole vertaa, ei minuuttia elämästäni kulu ilman
kidutusta; olkoon ihmisellä kuinka hyvä omatunto tahansa, kuinka
suuret sielunvoimat hyvänsä, lopuksi hän kumminkin tuntee masentuvansa
ja minulle on hauta oleva pelastus.
Mutta, herra Presidentti, kärsimysten ja vaivain runteleman olentoni
syvässä epätoivossa, tässä alentavassa asemassa, joka murtaa minut,
tuskassa, joka minut tukehduttaa, aivoni joutuessa sekasin kaikista
sitä kohtaavista kolahduksista, vetoon teihin, herra Presidentti,
maani hallitukseen, ja uskon huutoni tulevan kuulluksi.
Herra Presidentti, en puhu elämästäni. Se kuuluu maalleni tänään
kuten eilen. Pyydän siltä vaan viimeisenä suosion osotuksena, että
se ottaisi sen heti kokonaan, eikä antaisi minun näin kuihtua
pilkallisesti häpeällisiin tuskiin, joita en ole ansainnut, joita en
ansaitse.
Mutta pyydän maaltani vielä sitäkin, että se levittäisi valoa tähän
kauheaan asiaan; sillä ei kuulu maalleni minun kunniani, vaan se on
minun lasteni isänperintö, se on kahden perheen kallis omaisuus.
Minä rukoilen myöskin koko sielustani, että muistettaisiin vaimoni ja
minun omaisteni julmia kärsimyksiä ja sietämätöntä asemaa, joka on
pahempi kuin kuolema ja että muistettaisiin lapsiani, minun rakkaita
pienokaisiani, jotka kasvavat orpoina, ja tehtäisiin mitä voitaisiin,
sanalla sanoen, kaikki, mikä on maalle edullista, jotta niin pian kuin
suinkin asetettaisiin jo raja niin monen ihmisen kärsimyksille.
Teidän oikeudentuntoonne luottaen, herra Presidentti, pyydän teitä
hyväntahtoisesti vastaanottamaan minun kunnioittavat tunteeni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla marrask. 25 p:nä 1897.
Herra Presidentti.
Minä rohkenen uudestaan kääntyä puoleenne ja jalkainne juureen laskea
syvän epätoivoni.
Kolme vuotta olen nyt, syytönnä siihen rikokseen, josta minut on
tuomittu, pyytänyt, rukoillut oikeutta ja totuuden paljastamista.
Kun majuri du Paty de Clam tuomion jälkipäivänä kävi luonani
sotaministerin nimessä kysymässä olinko syyllinen vai syytön, vastasin
hänelle, että en ainoastaan ollut syytön, vaan että vaadin valkeutta,
täydellistä selvyyttä asiaani ja minä pyysin heti asianmukaista apua
joko sotilasvirastolta eli joltakulta muulta hallituksen käytettävissä
olevalta virastolta.
Minulle vastattiin, että korkeammat toimet estivät näitä
tiedusteluteitä käyttämästä, mutta että etsimistä jatketaan.
Kolme vuotta olen nyt odottanut tukalimmassa asemassa mitä voi
ajatella, eikä tiedustelujen tuloksista kuulu mitään.
Jos korkeammat harrastukset ovat estäneet ja luultavasti aina tulevat
olemaan esteenä niiden ainoain keinojen käyttämiselle, joiden avulla
totuus tulisi ilmi, ja joiden avulla olisi mahdollisuus toivoa, että
tämä kidutus, jota monet ihmiset saavat kestää, saataisiin loppumaan,
sitä suurempi syy on minulla niitä kunnioittaa ja sen olen tekevä
muuttumatta.
Mutta toiselta puolen, herra Presidentti, on tämä hirvittävä
asiainlaita jo kestänyt yli kolme vuotta, lapseni kasvavat
halveksittuina, orpoina; heidän kasvatuksensa on mahdoton, ja minä
tulen hulluksi surusta ja tuskasta... Eivät suinkaan samat asiat vaadi
että rakas vaimoni ja rakkaat lapseni uhrataan sille.
Minä asetan yksinkertaisesti tämän hirveän aseman teidän ja
hallituksen oikeudentunnon ratkaistavaksi. Minä pyydän ainoastaan
oikeutta omilleni ja lapsilleni, jotka etupäässä ovat surkuteltavat.
Luottaen teidän oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän teidän
suosiollisesti vastaan ottamaan minun kunnioittavaiset ja hartaat
tunteeni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla jouluk. 20 p:nä 1897.
Herra Presidentti.
Minä rohkenen viimeisen kerran vedota teihin ja hallituksen oikeuteen.
Minä selitän vielä kerran, että minä en ole kirjoittanut sitä
kirjettä, josta minua syytetään; minä sanon, että koko minun entinen
elämäni, josta nyt on oltu tilaisuudessa tekemään selkoa, että koko
minun elämäni on vastaväite sellaista alhaista ajatustakin vastaan.
Ihan siitä asti kun tämä hirveä näytelmä alkoi, olen minä odottanut
valkeutta, parempaa aamunkoittoa, valoa!
Se asema, missä minä olen ollut kolme vuotta, on yhtä hirveä rakkaalle
vaimolleni ja onnettomille lapsilleni kuin minulle. Minä esitän heidän
kohtalonsa ja oman kohtaloni teille, asetan sen teidän käsiinne,
asetan sen Sotaministerille, maani Oikeusministerille pyynnöllä, eikö
löydy mitään mahdollisuutta saada selville tätä asiaa, lopettaa tätä
kidutusta, jota niin monta ihmistä on kärsimässä.
Luottaen teidän korkeaan oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän
että suosiollisesti vastaanottaisitte minun kunnioittavat tunteeni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla tammik. 12 p:nä 1898.
Herra Presidentti.
Syytön olen siihen inhoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu
ja olen tämän onnettoman jutun alusta asti ainoastaan pyytänyt, että
tähän asiaan hankittaisiin valoa.
Joka kerta kun minä olen pyytänyt hallituksen apua tämän hirveän
jutun selville saamiseksi, on minulle vastattu, että on korkeampia
harrastuksia tiellä. Minä olen alistunut ja alistun vastakin niiden
harrastuksien alle, kuten velvollisuuteni on.
Minä olen nyt odottanut kolme vuotta.
Minun omaisteni asema on hirvittävä, minusta puhumattakaan.
Eivät mitkään harrastukset voi vaatia, että koko perhe, että lapseni,
että viaton ihminen uhrataan niille.
Siksi vetoon teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen oikeuteen,
vaatien takasin kunniaani, vaatien oikeutta niin monelle syyttömälle
uhrille.
Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, pyydän esiintuoda alamaisen
kunnioitukseni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla tammik. 16 p:nä 1898.
Herra Presidentti.
Minä kokoan ja uudistan pyyntöni, jonka esitän Valtion Johtajalle,
hallitukselle ja Sotaministerille, pyytäen kunniani hyvitystä,
oikeutta yhdellä sanalla, ellei tahdota että onneton, jonka voimat
ovat loppumaisillaan, raukee tuskien alle, jotka sitä kalvavat joka
tunti, joka sekunti, tietäen että hänen lapsensa jäävät kunniattomiksi.
Luottaen sekä teidän että hallituksen ja Sotaministerin korkeaan
oikeuteen, pyydän teidän vastaan ottamaan kunnioitukseni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla helmik. 1 p:nä 1898.
Herra Presidentti.
Koko olennollani uudistan teille pyyntöni, jonka jo olen esittänyt
valtion Johtajalle, hallitukselle ja herra Sotaministerille.
Minä en ole syyllinen. Enkä koskaan tule olemaan.
Vaimoni, lasteni, kaikkien omieni nimessä tulen pyytämään oikeusasiani
tarkastusta, elämää lapsilleni, sanalla sanoen oikeutta, oikeutta
yhdellä sanalla kaikille viattomasti kärsiville.
Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen ja
sotaministerin oikeudentuntoon, pyydän teidän vastaanottamaan
kunnioitukseni
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla helmik. 7 p:nä 1898.
Herra Presidentti.
Kolmen kuukauden ajalla, kuumeen ja houreen vallassa, olen useat
kerrat vedonnut Valtion Johtajaan ja hallitukseen saamatta mitään
selitystä, mitään loppua tälle kidutukselle, jota niin monta henkeä
kärsii.
Muutamia päiviä sitten lähetin taas uuden anomuksen.
Mutta sain juuri äskettäin kirjeen rakkaalta vaimoltani ja lapsiltani
ja vaikka sydäntäni vihloo ja kouristaa tämä ansaitsematon rääkkäys,
kirkastuu se taas uudelleen.
Kuten jo olen sanonut, kuten yhä vieläkin sanon, sillä tämähän on
vallan hirveää, olen tuomioni jälkeisestä päivästä asti s.o. enemmän
kuin kolme vuotta sitten silloin, kun majuri du Paty de Clam kävi
luonani Sotaministerin puolesta kysymässä olinko syyllinen vai syytön,
selittänyt, että tietysti olin syytön ja sitäpaitsi pyysin valoa,
täydellistä valoa asiaan, ja pyysin ainoastaan apua tavallisilta
tiedusteluvirastoilta, osaksi sotilasviraston kautta, osaksi muilla
mahdollisilla keinoilla.
Sain vastaukseksi, että korkeammat tehtävät estivät käyttämästä
pyytämiäni tiedustelukeinoja, mutta että etsimistä jatketaan.
Tällä tavalla olen odottanut enemmän kuin kolme vuotta, hirveimmässä
asemassa mihin ihminen voi joutua; eikä etsimisistä ole ollut mitään
seurausta.
Jos toiselta puolen korkeammat tehtävät ovat aina estäneet ja tulevat
aina estämään käyttämästä tiedustelukeinoja tämän asian selville
saamiseksi, on minun sitä enemmän niitä pidettävä arvossa ja niin olen
aina tehnytkin.
Mutta toiselta puolen on tätä jatkunut jo yli kolme vuotta,
rakas vaimoni kituu tuskallista kidutusta, lapseni ylenevät
maailmaan ylenkatsottuina, orpoina, minä kärsin kuolemantuskia
vankilakomerossa; ei mitkään harrastukset maailmassa voi vaatia —
sillä se olisi rikos ihmiskuntaa vastaan — että vaimo, lapset ja
syytön mies uhrataan niille.
Vielä kerran asetan tämän surullisen tapauksen teidän ja hallituksen
oikeudentunnon punnittavaksi. Minä pyydän oikeutta omilleni, lasteni
tulevaisuutta, sanalla sanoen loppua niin monen ihmisen kärsimyksille.
Luottaen teidän ja hallituksen jaloon oikeudentuntoon, pyydän lausua
kunnioitukseni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla maalisk. 12 p:nä 1898.
Herra Presidentti.
Viime marraskuun 20 päivänä vetosin teihin ja pyysin asiani
tarkastusta.
Samana päivänä kirjoitin kenraali Boisdeffre'lle, armeijan pääesikunnan
1 päällikölle, vedoten hänen tasapuolisuuteensa ja pyysin hänen
lausumaan mielipiteensä jutun tarkastuksesta Valtion Johtajalle.
Jos hänen lausuntonsa oli myöntyväinen, on teidän mielipiteenne,
herra Presidentti, myöskin ollut myöntyväinen, koskapa olen saanut
virallisen tiedoksiannon, että pyyntö, jonka samana päivänä teille
osoitin, on perustuslaillisessa järjestyksessä jätetty hallitukselle.
Minä vain tänäpänä yksinkertaisesti uudistan pyyntöni.
Minä vetoon siis teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, samoin
kuin anomukseeni 20 p:ltä marraskuuta 1897 annetusta vastauksesta
näkyy, jonka vielä tänäpänä täytyy olla samalla tavalla, koska
julkisesti selitettiin, että minun pyyntöni oli jätetty hallitukselle,
että, sanon minä, vihdoinkin oikeus voittaisi ja tarkastus
pidettäisiin.
Luottaen teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, pyydän teidän
vastaanottamaan kunnioitukseni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla, maalisk. 28 p:nä 1898.
Herra Presidentti.
Minä uudistan kaikki edelliset pyyntöni. Viattomana siihen
mitoittavaan tekoon, josta minut on tuomittu, vetoon Valtion Johtajan
ylevään oikeudentuntoon pyytäen oikeusasiani tarkastusta.
Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan
kunnioitukseni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla, huhtik. 22 p:nä 1898.
Herra Presidentti.
Koska en tiedä mihinkä minun pyyntöni tuomion tarkastuksesta on
joutunut, uudistan tässä ne taas.
Syyttömänä siihen mitoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu,
vetoon Valtion Johtajan ylevään oikeudentuntoon saadakseni asiani
tarkastusta toimeen.
Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän
vastaanottamaan kunnioitukseni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla, maalisk. 28 p:nä 1898.
Herra Presidentti.
Marraskuusta asti v. 1897 olen lähettänyt useita pyyntöjä Valtion
Johtajalle, joissa olen pyytänyt oikeutta omaisilleni, ja loppua tälle
yhtä julmalle kuin ansaitsemattomalle kidutukselle, josta niin monta
olentoa kärsii, sekä juttuni tarkastusta.
Olen kääntynyt hallituksenkin puoleen, senaattiin, eduskuntaan,
niihin, jotka ovat antaneet tuomita minut, yhdellä sanalla isänmaahan,
jonka tehtävä on pitää huoli asiastani. Sillä tämä on oikeuden, jalon
oikeuden asia, siksi että minä en tämän kauhean näytelmän alusta ole
pyytänyt armoa enkä suosiota, vaan aivan yksinkertaisesti totuutta, ja
kun kerran on kysymys näistä kahdesta "oikeus" ja "kunnia", täytyy
kaikkien yksilöllisten kysymysten hälvetä ja intohimojen vaieta.
Tätä on nyt kestänyt kuusi kuukautta, enkä ollenkaan tiedä minkä
kohtalon alaiseksi kaikki tarkastusanomnkseni ovat joutuneet, en
tiedä mitään... Niin, tiedän yhden asian, sen, että jalo nainen,
puoliso, äiti ja kaksi perhettä, joille kunnia on kaikki, kärsivät
viattomasti...
Ja tiedän senkin, että eräs sotilas, joka on palvellut uskollisesti
isänmaataan, joka on uhrannut kaikki, asemansa, omaisuutensa,
pyhittänyt sille kaikki voimansa, niin minä tiedän, että tämä sotilas
kärsii kuolemantuskia vankilakomerossa, yötä ja päivää samojen
häpeällisten tuskien alaisena, epäiltynä, ylenkatsottuna, vääryyttä
kärsivänä.
Herra Presidentti, vielä kerran vetoon vaimoni, lasteni ja omieni
nimessä isänmaahan, maan ylhäisimpiin virkamiehiin, pyytäen oikeutta
onnettomille uhreille sekä että tuomioni tarkastettaisiin.
Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän
vastaanottamaan kunnioitukseni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilla, kesäk. 7 p:nä 1898.
Herra Presidentti.
Pitkät kuukaudet olen alituisesti lähettänyt Valtion Johtajalle
pyyntöjä toisensa perästä asiani tarkastuksesta.
Minä uudistan pyyntöni viime toukok. 26 p:ltä. Joka päivä, joka tunti
odotan vastausta, joka ei tule.
Ruumiin ja sielun voimani vähenevät päivä päivältä, enkä pyydä enää
kuin yhtä asiaa: saada levollisena laskeutua hautaani, varmalla
tiedolla siitä, että lasteni nimi on pesty puhtaaksi tästä hirveästä
tahrasta.
Jos minun on kuoltava viattomana uhrina, tahdon luovuttaa
lapsiraukkani rakkaalle isänmaalleni, jota aina olen palvellut
uskollisesti ja rehellisesti. Minä pyydän kumminkin teiltä, herra
Presidentti, hyväntahtoista vastausta pyyntöihini, vastausta, jota
joka päivä odotan kärsimättömänä.
Täydellisesti luottaen Valtion Johtajan oikeudentuntoon, pyydän teidän
ottamaan vastaan kunnioitukseni.
A. Dreyfus.
Kaksi kirjettä kenraali Boisdeffre'lle.
Salut-saarilla, heinäk. 5 p:nä 1898.
Herra kenraali.
Sammuneella sydämmellä ja ruhjoutuneilla aivoilla lähetän teille
vielä yhden epätoivon huudahduksen, surkeamman ja sydäntä särkevämmän
kuin koskaan ennen. En puhu kärsimyksistä enkä loukkauksista, joita
lakkaamatta päälleni satelee, vaikk'en minä pienimmälläkään teolla ole
niitä ansainnut. Mutta minä puhun teille, herra kenraali, perheeni
äärettömästä surusta, heidän asemastaan, joka on niin surullinen,
että kaikki nääntyvät sen alle. Minä puhun teille yhä uudestaan ja
uudestaan lapsistani, pikku raukoistani, jotka ylenevät maailmaan
ylenkatsottuina, orpoina, koko sielustani, kädet ristissä, sydämmeni
pohjasta rukoilen teitä, että ranskalsisena tekisitte mitä ihmisvoimat
myöten antavat saadakseni loppua näille monen ihmisen kärsimyksille.
Voi, herra kenraali, kuvailkaa, ettei viime kuluneina kolmena vuotena
ole ollut yhtään tuskatonta minuuttia, ei yhtä sekuntia ja syy siihen,
että kumminkin olen pysynyt hengissä tämän hirveän ajan, on se, että
olen tahtonut kuolla rauhassa, tietäen, että nimi, jota lapseni
kantavat, on kunniallinen ja arvokas.
Mutta tänäpänä, herra kenraali, on minun tilani tullut liian
tukalaksi, kärsimyksen! liian sietämättömiksi, minä menehdyn niiden
alle. Siksi lähetän viimeisen epätoivon huudon, se on isä, joka teille
luovuttaa sen, mikä hänellä on kalleinta maailmassa, lastensa elämän,
sen elämän, joka ei heille ole mistään arvosta, ellei tätä hirveää
tahraa ole pesty pois.
Kirjoitan nämä rivit varmassa uskossa, että ymmärrätte minua,
kirjoitan teille koko sielustani, joka kuolemantuskassa vavisten
luoksenne pakenee, kirjoitan teille koko raadellusta ja vavahtelevasta
sydämmestäni.
Minä pyydän teitä myös, herra kenraali, sanomaan yksi ystävällinen
sana vaimolleni ja antamaan hänelle tulevaa rehellistä apuanne.
Minä pyydän lausua kunnioitukseni.
A. Dreyfus.
<tb>
Salut-saarilta, tammik. 8 p:nä 1898.
Herra Kenraali.
Minä rohkenen uudistaa sen pyynnön, jonka tein teille kaksi kuukautta
sitten, silloin kun pyysin teitä hyväntahtoisesti auttamaan perille
minun pyyntöjäni, joissa anoin loppua hirvaille kärsimyksillemme sekä
pyysin turvaa onnettomille lapsilleni, joilla on kaikista säälittävin
osa tässä julmassa näytelmässä.
Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan
hartaan kunnioitukseni.
Alfred Dreyfus.