VIII.

Sellaista yksitoikkoista, tuskaista kulkua vierivät päivät vankeuteni

alkupuolella Salut-saarilla. Joka kolmas kuukausi sain vaimoltani

kirjoja, mutta ruumiillista työtä minulla ei ollut ensinkään; yöt

varsinkin, jotka tässä vyöhykkeessä kestivät kaksitoista tuntia, olivat

julmasti pitkät. Heinäkuussa 1895 olin pyytänyt saada ostaa itselleni

veistotyökaluja, sain vankilan tirehtööriltä lyhyen kiellon sillä

perusteella, että voisin niitten avulla paeta. En ymmärrä mitenkä minä

olisin höylällä paennut saarelta, jota vahdittiin yöt päivät!

Syksyllä 1896 kovennettiin jo ennestään kovaa vankeuttani.

Syyskuun 4 päivänä 1896 sai rangaistussiirtolan komennuskunta

siirtomaaministeriltä Andrée Lebon'ilta käskyn, että minua on

toistaiseksi pidettävä yöt päivät huoneessani, yöt kaksinkertaisissa

kahleissa ja että minun kävelypaikkani on ympäröitävä korkealla

aituuksella. Sitäpaitsi kieltäydyttiin antamasta minulle kirjeitä ja

lähetyksiä, kirjeeni sain tästä lähin kopioituina.

Näiden sääntöjen mukaan piti minun olla huoneessani, enkä saanut

kävellä ulkona yhtä minuuttia. Tätä kesti niin kauan kuin

rakennustarpeita kuletettiin saarelle ja niin kauan kuin aitaa

rakennettiin, s.o. noin kaksi ja puoli kuukautta. Se vuosi oli hyvin

lämmin; oli niin kuuma, että vahdit alituisesti valittivat ja sanoivat

päänsä halkiavan tässä kuumuudessa; heidän valitustensa johdosta

kasteltiin heidän huoneensa seiniä joka päivä vedellä sisältä. Minä

tietysti olin sulamaisillani.

Syyskuun 6 päivästä lähtien pidettiin minua kaksinkertaisissa kahleissa

yöt, ja sitä kesti melkein kaksi kuukautta. Se tapahtui tällä tavalla:

kaksi U muotoista rautaa, kiinnitettiin alapäistään sängyn laitoihin.

Näihin pistettiin rautatanko, johon kiinitettiin kaksi silmukkaa.

Rautatangon toisessa päässä oli nappula, toisessa lukko, niin että

tanko oli kiini raudoissa ja siis myös sängyssä. Pistettyäni jalkani

silmukoihin, oli minun mahdoton liikkua, minä olin ihan kiini sängyssä.

Se oli kauhean tuskallista varsinkin kuumina öinä. Ja rautalenkit

sitäpaitsi kihnuttivat jalkani pian vereslihalle.

Rakennuksen ympärillä oli 2 1/2 metrin korkuinen aita noin 1 1/2 metrin

päässä rakennuksesta. Se oli paljoa korkeampi kuin rakennuksen pienet

ristikkoikkunat, jotka olivat noin 1 metrin korkeudella maasta, ja

siten huoneeseen ei päässyt ilmaa eikä valoa.

Paitsi täydellisesti tiheää lankkuaitausta, joka oli puolustusta varten

varattu, rakennettiin vielä toinenkin yhtä korkea ja yhtä tiheä,

joka pimitti niinkuin ensimäinenkin kaiken näköalan minulta. Tämä

viimeksi mainittu aitaus muodosti siis pienen kävelypihan, jossa minä

sain kolmen kuukauden täydellisen vankeuden jälkeen päivisin kävellä

polttavassa helteessä ilman mitään varjoa, vahtisotamiehen aina ollessa

kintereillä.

Syyskuun 4 päivään saakka 1896 olin minä ainoastaan yöllä ja päivän

kuumimpina hetkinä ollut huoneessani. Paitsi niitä tunteja joina

minä kävelin saarella tuolla 200 metrin alalla, joka minulle oli

määrätty, istuin minä usein majan suojassa ja katselin merelle, ja

vaikka ajatukseni olivat surulliset ja synkät, vaikkakin usein kuumeen

kourissa vapisin, niin oli minulla suuressa tuskassani ainakin se

lohdutus, että sain nähdä meren ja saatoin antaa katseeni harhailla

laineilla ja usein myrskyisinä päivinä tuntea ärjyvien aaltojen

tempaavan sieluni mukanaan. Mutta syyskuun 4 päivästä 1896 oli tämä

kaikki kiellettyä; merta minä en enää saanut katsella, olin tukehtua

huoneessani, jossa minulla ei ole enää ilmaa eikä valoa. Ainoa

kävelypaikkani on käytävä noitten kahden aitauksen välillä, jossa

päivällä, auringon paistaessa, ei ole hituistakaan varjoa.

Kesäkuulla 1896 oli minulla useampia ankaria kuumekohtauksia, joita

seurasi verentungos päähän. Kerran yhtenä tällaisena tuskan ja kuumeen

yönä tahdoin nousta ylös; kaaduin kuin pölkky koppini lattialle

ja jäin siihen makaamaan pyörtyneenä. Vartija oli nostanut minut

vuoteelleni tiedotonna ja verissäni. Seuraavina päivinä ei vatsani

sietänyt minkäänlaista ravintoa. Minä laihduin paljon ja terveyteni

sai kovan kolauksen. Olin vielä kovin heikko, kun tuo mielivaltainen

ja epäinhimillinen lisärajoitus tehtiin syyskuussa 1896; silloin taas

meni terveydentilani tuntuvasti alaspäin. Tällaisissa olosuhteissa en

enää luullut voivani kestää kauempaa; ihmisvoimilla on aina kuitenkin

rajansa, olkoonpa hänen tahtonsa ja tarmonsa kuinka suuri tahansa,

ja sen rajan yli oli jo menty. Sentähden lopetin minä päiväkirjani

pyynnöllä, että se annettaisiin vaimolleni. Kaksi päivää sen jälkeen

otettiin minulta pois kaikki muutkin paperini; sain pitää jonkun määrän

numeroittua ja leimattua paperia, niinkuin tähänkin asti, mutta minun

täytyi heti antaa pois kaikki, minkä olin kirjoittanut, ennenkun sain

uutta.

Mutta näinä pitkinä kidutuksen öinä, kun makasin sänkyyni kytkettynä

ja turhaan odottelin unta silmiini, etsin minä sitä tähteä, joka

johdattaisi minua viimeisen päätöksen? hetkellä, ja yhtäkkiä näinkin

sen loistavan edessäni ja velvollisuuteni tietä viittaamalla sanovan:

"Nyt sinulla on vielä vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta jättää

paikkaasi, sinulla on vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta, vaikkapa

vaan yhdellä päivällä lyhentää surullista ja kurjaa elämääsi. Olkoonpa

kidutuksesi kuinka suuret tahansa, sinun täytyy kulkea, siksi kun sinut

hautaan heitetään, sinun täytyy seisoa pää pystyssä pyöveliesi edessä,

niin kauan kun sinulla on voiman varjoakaan, pienintä elon muruistakaan

pitääksesi sielusi kukistamattoman kaikkivallan avulla heidän silmiensä

edessä."

Tästä hetkestä päätin minä taistella tarmokkaammin kuin koskaan ennen.

Ajanjaksona, syyskuusta 1896 elokuuhun 1897 kovennettiin välitöntä

vartioimistani päivä päivältä.

Vahtisotamiesten luku, paitsi vahtipäällikköä, oli alussa ollut 5, nyt

lisättiin se 6;ksi ja 1897 vuoden lopulla 10:ksL Myöhemmin enennettiin

sitä yhä vielä. Vuoteen 1896 asti sain minä joka kolmas kuukausi ne

kirjat, jotka vaimoni lähetti minulle. Syyskuussa 1896 kiellettiin nämä

lähetykset. Tosin minulle ilmoitettiin että saisin joka kolmas kuukausi

ostattaa 20 kirjaa omilla varoillani; ensimäinen pyyntöni täytettiin

kumminkin vasta monen kuukauden kuluttua, toisen kerran sain odottaa

vielä kauemmin ja kolmannella kerralla ei pyyntöäni otettu ollenkaan

kuuloon. Sen jälkeen sain tyytyä siihen kirjavarastoon, jonka olin

saanut näillä edellisillä kerroilla.

Tässä varastossa oli, paitsi joku määrä kaunokirjallisia ja

tieteellisiä aikakauslehtiä, muutamia siihen aikaan ilmestyneitä

kirjoja: Schérer'inn _Etudes sur la littératur e contemporaine_,

Lauson'in _Historia de la littérature_, muutamia Balzac'in teoksia,

Barras'n _Mémoires_, Janin'in pieni _Critique_, maalaustaiteen

historia, _Frankkien historia_, Rugustin Thierry'n _Récits des temps

mérovingiens_, 7:s ja 8:s osa Lavisse'n ja Rambaud'n _Histoire

générale IV:ème siécle jusqu'à nos jours_, Montaigne’n _Essais_, ja

ennen kaikkia Shakespeare'n kootut teokset. Minä en ole koskaan ennen

ymmärtänyt niin hyvin tätä suurta kirjailijaa kuin tänä surullisena

aikana; minä luin hänen teoksiaan uudestaan ja yhä uudestaan; "Hamlet"

ja "Kuningas Lear" esiintyivät minulle kaikessa mahtavuudessaan.

Minä työskentelin myös tieteellisissä aineissa, mutta kun minulla ei

ollut tarpeellisia kirjoja, täytyi minun itseni valmistaa integrali- ja

differentiali-laskutapojen perusteet.

Tällä tavoin pakoitin muutamaksi hetkeksi, jotka kumminkin olivat aivan

liian lyhyet, aivoni työskentelemään muissa ajatuksissa kuin mitkä

niitä tavallisesti vaivasivat.

Lyhyen ajan perästä olivat kumminkin kirjani surkuteltavassa tilassa;

hyönteiset ottivat niihin asuntonsa, nakersivat ne rikki ja asettivat

niihin munansa.

Asunnossani kihisi eläimiä; sadeaikana rasittivat minua moskiitot

ja kaikkina aikoina muurahaiset, jotka esiintyivät niin suurissa

laumoissa, että minun täytyi eristää pöytäni, panemalla sen jalkojen

alle vanhoja petroolilla täytetyitä säilykelaatikoita. Vesi ei olisi

ollut kyllin tehokasta, sillä muurahaiset muodostivat jonon sen

pinnalle ja siten syntynyttä siltaa myöten kulkivat veden yli.

Enin vahingollisia olivat kumminkin äyriäishämähäkit, joitten purema

on myrkyllinen. Niitten ruumis muistuttaa äyriäisiä, mutta jalat ovat

pitkät kuten hämähäkeillä. Kaikkiaan ovat ne miehen kämmenen suuruiset.

Tapoin niitä suuren joukon asunnossani, johon ne tunkeutuivat katon ja

seinän välisestä raosta.

Lyhyesti, iskun jälkeen syyskuussa 1896 jouduin hetkiseksi epätoivon

valtaan, mutta sitten palautui taas siveellinen tarmoni ja samalla

kohottautui sieluni puhtaampana ja ylevämpänä vaatimuksissaan.

Lokakuussa kirjoitin vaimolleni:

<tb>

Salut'in saarilla lokakuun 3 p:nä 1896.

Minä en ole vielä saanut elokuun kirjeitäsi. Tahdon kumminkin

kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja lähettää kai'un äärettömästä

rakkaudestani.

Minä kirjoitin sinulle viime kuussa ja avasin sydämeni, sanoin sinulle

kaikki ajatukseni. En minä osaa mitään siihen lisätä. Minä toivon

että sinulle annetaan se apu, jota sinulla on oikeus vaatia, ja minä

toivon ainoastaan yhtä asiaa: saada pian tietää, että on saatu valoa

tähän julmaan juttuun. Minä vielä tahdon sanoa sinulle, että meidän

kärsimyksiemme hirmuinen kovuus ei saa turmella sydämiämme. Meidän

nimemme, meidän itsemme täytyy vapautua tästä kamalasta seikkailusta

sellaisina kuin me olimme, ennenkuin meidät siihen sotkettiin.

Mutta tällaisissa kärsimyksissä täytyy rohkeuden kasvaa, ei kostoa

eikä valittamista varten, mutta sitä varten että vaatisimme valoa

vihdoinkin tähän julmaan murhenäytelmään ja että syyllinen, jonka

uhrina me olemme, saatettaisiin ilmi.

Miksi minä kirjoitan sinulle niin usein ja niin pitkältä, riippuu

siitä että minä tahtoisin sanoa sinulle yhden asian paremmin kuin

mitä minä voin, nim. että meidän tulee, vahvoina omissatunnoissamme,

kohottautua kaiken yläpuolelle ilman huokauksia ja valituksia,

sellaisten ihmisten tavoin, joilla on sydän paikallaan ja jotka

kärsivät syyttömästi kidutuksia ja saattavat sortuakin niiden alle,

tehdessään yksinkertaisesti vaan velvollisuutensa; ja jos tämä

velvollisuus vaatii minua pitämään itseäni pystyssä niin kauan kun

vaan voin, niin vaatii se sinua ja teitä kaikkia koettamaan saada

valoa tähän kamalaan näytökseen, vetoamalla kaikkeen mahdolliseen

apuun, sillä minä epäilen tosiaankin että ihmisolennot ovat koskaan

saaneet kärsiä enemmän kuin me.

<tb>

Salut'in saarilla lokak. 5 p:nä 1896.

Sain juuri rakkaan ja hyvän kirjeesi, elokuussa kirjoitetun, kuin

myös kaikki perheen kirjeet. Kirjoitan sinulle ei ainoastaan niiden

kärsimysten painosta, joita me kaikki kärsimme, mutta myöskin

lievittääkseni sitä tuskaa, jonka sinulle saatoin heinäkuun 6:nen

päivän kirjeelläni.

Oi, rakas Lucie, ihmisen olento on heikko, hän on välistä raukkamainen

ja itsekäs. Luulen, niinkuin olen sanonutkin, sinulle, että olin sillä

hetkellä ruumista ja aivoja polttavan kuumeen vallassa, minä, jonka

sielua niin kovasti on kolhittu ja jota kohdanneet kidutukset ovat

niin suuret. Ja tässä koko olemukseni syvässä epätoivossa olisin minä

tarvinnut ystävällistä kättä, myötätuntoisuutta herättäviä kasvoja, ja

kuumeen houreissa ja tuskassa, kun en saanut kirjeitäsi, täytyi minun

purkaa sinulle suruni, kun en voinut muillekaan tuskaani huutaa.

Minä olen kumminkin toipunut taas, olen tullut samanlaiseksi kuin

olin, ja sellaisena minä pysyn viimeiseen hengenvetooni saakka.

Niinkuin jo sanoin sinulle toispäiväisessä kirjeessäni, niin meidän

täytyy voimakkaina, ajaessamme oikeaa asiaa, kohottautua kaiken

yläpuolelle, ja tehdä se niin suurella tahdon lujuudella, että meidän

viattomuutemme tulee koko Ranskan nähtäväksi.

Meidän nimemme täytyy selviytyä tästä innoittavasta seikkailusta

yhtä puhtaana kuin se oli sitä ennen; meidän lapsiemme täytyy saada

pystyssä päin astua elämään.

Mitä niihin neuvoihin tulee, joita voin sinulle antaa ja joita olen

antanut edellisissä kirjeissäni, niin tulee sinun ymmärtää että voin

antaa ainoasti sydämestäni lähteneitä neuvoja. Sinä ja te kaikki

olette edullisemmassa asemassa ja tiedätte itse parhaiten miten

menetellä.

Toivon niinkuin sinäkin, että tämä hirmuinen tila pian selviäisi

ja kaikkien meidän kärsimykset pian loppuisivat. Olkoon miten

tahansa, meillä täytyy olla se usko, joka auttaa meitä vähentämään

kärsimyksiämme, voittamaan kaikki tuskat ja antamaan lapsillemme

tahrattoman ja kunnioitettavan nimen.

Alfred.

<tb>

Vaimoni kirje, jonka minä sain lokakuun. 5 p:nä 1896, oli kirjoitettu

elokuun 13 p:nä ja se oli ainoa kirje, jonka sain vaimoltani sillä

kuukaudella. Otan siitä tähän vaan seuraavan kohdan:

<tb>

Pariisissa elok. 13 p:nä 1896.

Sain juuri kirjeesi, joka oli kirjoitettu heinäkuun 6 p:nä ja vielä

kyynel silmissä kirjoitan sinulle. Rakas, rakas mieheni, voi mitä

syyttömiä kidutuksia sinun täytyy kärsiä ja minkälaisia tuskia kestää!

Se on siihen määrin julmaa, siihen määrin hirvittävää, että paljas

ajatuskin saattaa minut jo suunniltani pois.

Lucie.

<tb>

Marraskuussa en saanut yhtä ainoata niistä kirjeistä, jotka vaimoni

kirjoitti syyskuussa; ne eivät ole koskaan tulleet minun käsiini.

Joulukuussa sain minä yhden vaimoni kirjeistä, joka oli kirjoitettu

lokakuun 10 p:nä; kirjoitan siitä seuraavan otteen:

<tb>

Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1896.

Odotan kovin levottomana kirjeitä sinulta. Ajattele, minä en ole

saanut mitään tietoja sinusta sitte elokuun 9:nen päivän, s.o. kahteen

ja puoleen kuukauteen; postin väliset viikot ovat hyvin pitkiä,

jokaisen päivän myöhästyminen sen tulossa tuo uusia tuskia.

Lucie.

<tb>

Tammikuun 4 p:nä 1897 kirjoitin ininä vaimolleni:

<tb>

Salut'n saarilla tammik. 4 p:nä 1897.

Sain juuri sinun ja perheeni kirjeet marraskuulta. Syvä liikutus,

jonka ne minulle tuottavat, on aina sama: sanoin selittämätön.

Niinkuin sinäkin, rakas Lucie'ni, niin ajattelen minäkin aina sinua,

rakkaita lapsiamme ja teitä kaikkia ja kun sydämeni ei enää jaksa

kestää tätä kidutusta, joka musertaa sitä niinkuin myllynkivet jyviä,

joka repii rikki kaikki, mikä on jalointa, puhtainta, ylevintä,

joka murtaa sielun joustavuuden; silloin minä puhkean aina samoihin

sanoihin: "Olkoonpa kärsimyksesi kuinka suuret tahansa, niin kestä

kumminkin, että saatat kuolla levollisena, kun tiedät jättäneesi

lapsillesi rehellisen ja kunnioitettavan nimen."

Sinä tunnet sydämeni ja tiedät, ettei se ole muuttunut. Se on

sotamiehen sydän, joka on välinpitämätön kaikille ruumiillisille

kärsimyksille, joka asettaa kunnian kaiken yläpuolelle, joka on

kestänyt ja vastustanut sen kaiken peloittavaa sortumista, mikä on

tehnyt hänestä ranskalaisen, ihmisen, ja mikä jo yksinään pahoittaa

hänet elämään, siitä syystä että hän oli isä ja että kunnia on

säilytettävä sille nimelle, jota lapset kantavat.

Olen jo sinulle kirjoittanut laajasti tästä asiasta, olen koettanut

selvästi ja asiallisesti esittää, miksi luotan ja uskon ehdottomasti

yhtä hyvin toisten kuin toistenkin ponnistuksiin, sillä olen

vakuutettu, ole varma siitä, että vetoaminen, jonka edelleen olen

tehnyt lapsieni nimessä, velvoittaa ihmisiä, joilla on sydän

paikallaan, auttamaan asiaamme. Toiselta puolen tunnen minä kyllin

hyvin ne tunteet, jotka teitä elähyttävät tietääkseni, ett'ette suo

itsellenne hetkenkään lepoa, ennenkun totuus on saatu ilmi.

Kaikkien sydämet ja voimat täytyy sentähden yhtyä viimeiseen

ponnistukseen, jonka tarkoituksena on ajaa petoeläintä, siksi kun

se on kukistettu eli toisin sanoen paljastaa tämän kauhean rikoksen

alkuunpanija tahi alkuunpanijat. Mutta voi! Kuten olen sinulle

sanonut, jos kohta luottamukseni onkin rajaton, niin on sydämen ja

aivojen voimilla rajansa tässä kauheassa ja peloittavassa asemassa,

jota niin kauan on täytynyt kestää. Minä tiedän myöskin että sinä

kärsit ja se on pahinta.

Ei ole sinun vallassasi lyhentää minun ja meidän syyttömiä

kärsimyksiämme. Ainoastaan hallituksella on kylliksi voimakkaita ja

tehokkaita keinoja siihen, jollei se tahdo että ranskalainen, — joka

ainoastaan pyytää isänmaaltaan oikeutta, täydellistä valoa, totuutta

tähän kauheaan näytelmään, jolla on ainoastaan se yksi rukous tässä

elämässä, että saisi rakkaiden pienokaisiensa tähden nähdä sen päivän

vaikenevan, jolloin heille annetaan heidän kunniansa takaisin, —

sortuu niin kauheissa oloissa, kamalan rikoksen tähden, jota hän ei

ole tehnyt.

Minä toivon siis, että hallitus antaa sinulle apuaan. Käyköön minun

kanssani miten tahansa, niin en voi muuta kuin sieluni kaikilla

voimilla uudestaan ja yhä uudestaan lausua, ett'et kadottaisi

luottamustasi, vaan pysyisit lujana ja voimakkaana, ja minä syleilen

sinua kaikesta sydämestäni kaikilla voimillani, niin kuin sinua

rakastankin, ja myös rakkaita, ihastuttavia lapsiamme.

Alfred.

<tb>

Otteita kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani:

<tb>

Pariisissa marrask. 12 p:nä 1896.

Sain juuri kirjeesi, jotka ovat kirjoitetut 3:s ja 5:s päivä

lokakuuta. Olen vieläkin liikutettuna onnesta saadessani hetkiseksi

heittäytyä siihen suloiseen tunteeseen, jonka sanasi minulle

tuottavat. Minä pyydän sinua, rakkaani, elä ajattele tuskaani ja

kärsimyksiäni, joita minä voin kestää; olenhan jo sanonut sinulle,

että minun personallisuuteni on vaan toisarvoinen, ja minua surettaisi

kovasti, jos lisäisin kärsimyksiäsi omilla valituksillani. Elä siis

välitä minusta, sinä tarvitset kaikki voimasi, kaikki rohkeutesi

voidaksesi pysyä pystyssä tässä siveellisessä taistelussa, joka on

niin tuskallinen, niin kova, ettet vaan lannistuisi ruumiillisen

väsymyksen, ilmanalan, kaikenlaisien kieltäymyksien tuottaman painon

alle.

<tb>

Pariisissa marrask. 24 p:nä 1896.

Minä tahtoisin niin mielelläni puhella kanssasi joka päivä... Mutta

mitä se hyödyttää uudistaa aina samat sanat? Minä tiedän hyvin kyllä,

että kirjeeni ovat toistensa kaltaiset, niissä kaikissa kun on sama

ajatus, se ainoa ajatus, jonka edestä työskentelemme kaikki ja josta

meidän elämämme, lastemme elämä, koko perheen elämä riippuu. Kuten

sinä, voin minäkin kiinittää huomioni ainoastaan yhteen asiaan, sinun

entisen arvosi palauttamiseen; minun päämääräni on vaan hankkia

sinulle takaisin kunniasi; paitsi tätä alituista ajatusta, joka minua

aina seuraa, ei minun mieltäni kiinnitä eikä liikuta mikään...

Lucie.

<tb>

Sitten helmikuussa:

<tb>

Pariisissa joulukuun 15 p:nä 1896.

Toivon saavani vielä tällä kuulla muutamia hyviä kirjeitä sinulta;

iloitsin jo siitä että saisin lukea ystävällisen kirjeesi; mutta kun

en mitään saanut, niin otin taas esille lokakuun kirjeet ja luin niitä

uudestaan ja yhä uudestaan.

<tb>

Pariisissa jouluk. 25 p:nä 1896.

Vielä kerran panen kirjeet postiin sinulle menemään katkeraksi

surukseni, ett'en vieläkään voi antaa sinulle sitä tietoa, jota

haluat, jota me kaikki odotamme kovin levottomina, nim. sinun

asettamista entiseen arvoosi. Minä tiedän, että tämä tulee olemaan

sinulle uusi pettymys, kärsimyksiesi pitennys, ja se surettaa minua

kaksin kerroin... Ystävä-raukka, minua vaivaa kamala tuska, sydämeni

kärsii peloittavasti kärsimyksiesi tähden, jota kaikkien meidän

toimeliaisuutemme, kaikkien meidän tahtomme ei voi lyhentää,

Lucie.

<tb>

Maaliskuussa 1897 annettiin, minun odottaa 28:nteen päivään, ennenkuin

minulle annettiin vaimoni kirjeet tammikuulta. Ensimäisen kerran

annettiin nämä kirjeet minulle jäljennöksenä. Missä määrin vieraan,

välinpitämättömän käden kirjoittama sisältö oli alkuperäisen kanssa

yhtäpitävä, sitä en voi sanoa. Tuntui katkeralta tämä uusi häväistys

niin monen muun jälestä, ja se tuntui aina sieluni syvyyteen saakka,

mutta ei mikään voinut heikontaa tahtoani.

[Sen jälkeen kun olin kirjoittanut nämä rivit, pyysin siirtomaiden

ministeriltä saada vaimoni kirjeet, sekä ne, joita en koskaan ollut

saanut, että ne, joista olin saanut jäljennökset, ja vieläpä nekin,

jotka minä olin kirjoittanut Pirunsaarella ollessani ja joihin

käyttämäni jokainen vihko, jonka lehdet olivat numeroidut ja leimatut,

otettiin heti pois, kun sen olin täyteen kirjoittanut, ennen kun

minulle annettiin uusi.]

[Kaikki ne paperit, jotka minä kirjoitin Pirunsaarella, löydettiin ja

annettiin minulle takaisin. Mutta niistä lukuisista vaimoni kirjeistä,

sekä alkuperäisistä että jäljennöksistä, ei voitu antaa takaisin muuta

kuin neljä, sillä kaikki muut olivat hävitetyt silloisen siirtomaiden

ministerin Lebon'in käskystä.]

<tb>

Kirjoitin vaimolleni:

<tb>

Salut'in saarilla maalisk. 28 p:nä 1897.

Pitkän ja tuskallisen odotuksen perästä sain juuri jäljennöksen

kahdesta kirjeestäsi, jotka olivat tammikuussa kirjoitetut. Sinä

valitat etten enää kirjoita sinulle. Minä olen kirjoittanut monta

kirjettä tammikuun jälkeen, ehkenpä ne ovat nyt saapuneet perille.

Ne tunteet, jotka hallitsevat sydämissämme, jotka johtavat sielujamme,

ne me tunnemme. Olemmehan me kaksi ja me kaikkikin tyhjentäneet

kärsimyksen pikarin viimeiseen tippaan.

Sinä pyydät, rakas Lucie’ni, minun puhumaan paljon itsestäni. Mutta

paha kyllä, minä en voi. Kun saa kärsiä niin kauheasti, kun saa kestää

sellaista siveellistä kurjuutta, on mahdotonta tietää yhtenä päivänä,

mitä seuraavana päivänä tapahtuu.

Sinä annat kaiketi minulle anteeksi, jollen aina ole ollut

maltillinen, jos usein olen antanut sinun jakaa suurimmat tuskani,

sinun, joka jo kärsit niin paljon ennestään. Mutta välistä kävi liian

tukalaksi, ja minä olin niin yksin.

Mutta tänään kuten eilenkin, pois kaikki valitukset ja nuhteet.

Elämä ei ole minkään arvoinen, sinun täytyy riemuita kaikista

kärsimyksistäsi, olkootpa ne millaiset tahansa, hyvin ylevän ja

puhtaan sielun tavoin, jolla on pyhä velvollisuus täytettävänään.

Ole voittamattoman vahva ja urhoollinen, katse kiinnitettynä suoraan

eteenpäin päätarkotusta kohden, katsomatta oikealle tai vasemmalle.

Oi, minä tiedän hyvin että sinäkin olet vaan ihmisolento; mutta kun

tuska tulee liian suureksi, kun ne koettelemukset, joita tulevaisuus

tuo helmassaan, ovat liian suuret, niin katsele lapsiamme ja vakuuta

itsellesi että sinun täytyy elää, että sinun täytyy olla heidän

tukenaan ja turvanaan siihen päivään asti, jolloin isänmaa tunnustaa,

että olen ollut se mikä olen...

Mutta mitä minä yhä tahdon sinulle kertoa sieluni koko voimalla

ja tällä äänellä, jota sinun aina tulee kuulla, se on: rohkeutta,

rohkeutta! Sinun kärsivällisyytesi ja tahdonlujuutesi ei saa loppua,

meikäläiset eivät saa väsyä, ennenkun totuus on saatu ilmi ja tullut

tunnustetuksi.

En voi koskaan kirjeissäni ilmituoda sitä rakkautta, jota tunnen

sinua ja kaikkia teitä kohtaan. Jos olen aina tähän saakka voinut

vastustaa niin suurta siveellistä kurjuutta, tulee se siitä, että olen

ammentanut voimaa ajatellessani sinua ja lapsia...

Alfred.

<tb>

Vaimoni kahdesta, vieraan käden jäljentämästä kirjeestä, jotka sain

vasta maaliskuun 28 p:nä, panen tähän seuraavan kohdan:

<tb>

Pariisissa tammik. 1 p:nä 1897.

Tänään on minulla tavallista suurempi tarve tulla luoksesi, lähestyä

sinua, puhella kanssasi suruistamme ja toiveistamme. Tämän päivän,

joka on synkempi muita, siksi että se tuo mieleen suloisia muistoja

kauvan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisin viettää kokonaan

puhelemalla kanssasi, se tuntuisi siten lyhemmältä, vähemmän

katkeralta; minä en tarvitseisi uudestaan lausua niin usein ja kauan

aikaa sitte kerrottuja toivomuksia. Kaikilla voimillani halajan minä

sitä kauan odotettua hetkeä, jolloin voimme elää rauhassa, jolloin

voin antaa takaisin sinulle kunniallisen nimen, jolloin voin puristaa

sinua rintaani vasten... Toivokaamme että tämä uusi vuosi toteuttaa

toivomuksemme...

Siinä alituisessa odotuksessa, jossa minä elän, voivat ainoastaan

sinun kirjeesi tuottaa minulle lepoa; se on jotakin sinusta, pieni

osa ajatuksistasi, joka tulee luokseni ja lohduttaa minua kokonaisen

kuukauden...

Lucie.

<tb>

Niistä muutamista jäljennetyistä kirjeistä, joita sain, en voinut saada

selville, mitä siihen aikaan Ranskassa tapahtui. Sivumennen muistuu

niistä mieleeni:

Kirjoitus sanomalehdessä _l'Éclair_ syyskuun 15 päivältä 1896, joka

ilmaisi että oikeuden käsittelyhuoneessa ilmoitettiin tuomareille

yksinään salainen asiakirja.

Bernard Lazare'n rohkea teko, kun hän marraskuussa 1896 julkaisi

lentokirjasensa: _Une erreur judiciaire_ (eräs oikeus-erehdys);

Sanomalehti _Matin’issa_ marraskuun 10 päivänä 1896 tarkan jäljennöksen

julkaiseminen bordereau'sta.

Castelin'in interpellatsioni edustajakamarissa marraskuun 18 p:nä.

Tarkemman selon näistä tapauksista sain vasta takaisin tullessani 1899.

Ei vaimoni eikä kukaan sotaministeristöön kuulumaton henkilö tiennyt

silloin, että everstiluutnantti Picquart oli keksinyt todellisen

petturin, yhtä vähän kuin he olivat selvillä tämän ihailtavan upseerin

urhoollisesta käytöksestä ja niistä rikoksellisista tempuista, jotka

estivät häntä loppuun suorittamasta työtään totuuden ja oikeuden

hyväksi.

Sitten rupesin saamaan kirjeet taas alkuperäisinä. Huhtikuussa sain

vaimoltani yhden ainoan kirjeen helmikuun 20:ltä päivältä, josta

julkaisen otteen; siitä kirjeestä sain tietää että minun kirjeistäni

oli samoin jätetty hänelle vaan jäljennökset.

<tb>

Pariisissa helmikuun 20 p:nä 1897.

Minulla on ollut ilo saada uusi, rakas kirje sinulta, olen yhä vielä

siitä suuresti onnellinen, vaikka sainkin sen vaan jäljennöksenä.

Oli aina suuri lohdutus minulle nähdä käsialaasi; minusta tuntui

että silloin omasin palasen sinusta itsestäsi, jäljennöksestä häviää

kirjeen sydämellinen luonne ja se persoonallinen leima, jonka

koneellinen kirjoittamistyö tuo mukanaan ajatuksen syntyessä ja

muodostuessa. Minä kaipaan tätä erikoisuutta, kun sinun kirjeesi ovat

välinpitämättömän käden jäljentämiä, ja se on yksi niistä seikoista,

joka on ollut minulle raskain kaikista pikkusuruista, joita minun on

täytynyt kärsiä...

Lucie.

<tb>

Toukokuussa kirjoitin vaimolleni:

<tb>

Salut'in saarilla, toukok. 4 p:nä 1897.

Sain juuri sinun ja perheen kirjeet maaliskuulta, luen aina

samanlaisella kirvelevällä mielellä, samanlaisella tuskalla, mitä

sinä ja te kaikki olette kirjoittaneet, siinä määrin ovat sydämemme

haavoittuneet ja rikkirevityt paljojen kärsimyksien kautta.

Odottaessani kirjeitäsi kirjoitin sinulle muutamia päiviä sitten

ja sanoin sinulle etten tahtonut tutkia, en ymmärtää enkä tietää,

miksi minulle annettiin kannettaviksi kaikki nämä tuskat. Joskin

minä omantuntoni voimalla, velvollisuudentuntoni avulla olen voinut

kohottaa itseni kaiken yläpuolelle, tukahduttaa uudestaan ja yhä

uudestaan sydämeni ja koko olentoni kapinaa, niin ei se kumminkaan

todista ettei sydämeni olisi kärsinyt kovasti ja ettei kaikki olisi

riekaleina.

Mutta minä olen myöskin sanonut sinulle, etten hetkeksikään ole

kadottanut rohkeuttani ja ettet sinä ettekä kaikki muutkaan saa

kadottaa rohkeuttanne.

Niin, julmaa on kärsiä tällä tavalla, kaikki tämä on hirmuista, se kun

hämmentää uskonkin siihen, mikä tekee elämän kauniiksi ja jaloksi;

mutta nykyään ei löydy muuta lohdutusta meille kaikille kuin totuuden

löytäminen, täyden selvyyden saaminen.

Niin suuri kuin tuskasi lieneekin, niin paljon kuin me kaikki

saammekin kärsiä, niin sano kumminkin itsellesi, että sinulla on

täytettävänä pyhä velvollisuus, jota ei mikään saa järkyttää, tämä

velvollisuus on: kohottaa yksi nimi kaikkeen kunniaansa, koko Ranskan

nähtäväksi.

Tällä haavaa on tarpeetonta sanoa sinulle mitä sydämessäni tunnen

sinua, lapsiamme ja kaikkia teitä kohtaan.

Onnenpäivinä ei huomaakaan hellyyden koko syvyyttä ja voimaa, joka

piilee sydämen pohjalla rakkaitansa kohtaan. Onnettomuus, niitten

kärsimyksien tunteminen, joita saavat kestää henkilöt, joitten edestä

tahtoisi uhrata viimeisen verenpisarankin, on tarpeen ymmärtääkseen

sen voimaa ja mahtavuutta. Jos sinä tietäisit, kuinka minun on

epätoivon hetkinä täytynyt ajatuksissani turvautua sinuun ja lapsiin

pakoittaakseni itseäni elämään, mukautuakseni siihen, johon en ilman

velvollisuuden tunnetta ikinä olisi alistunut.

Tämä johtaa minut aina, rakkaani, siihen samaan: tee velvollisuutesi

urhoollisesti, masentumatta, niinkuin hyvin ylevä ja ylpeä ihmissielu,

joka on äiti ja tahtoo että se nimi, jota hän ja hänen lapsensa

kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta. Toivon siis

sinulle ja kaikille teille aina vaan rohkeutta, rohkeutta...

Alfred.

<tb>

Muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka minä sain tähän aikaan:

<tb>

Pariisissa, maaliskuun 5 p:nä 1897.

Tahdoin odottaa postin tuloa, ennenkuin rupeaisin puhelemaan kanssasi,

mutta minä en voi hillitä kärsimättömyyttäni, on aivan mahdotonta

kestää niin pitkää kidutusta, tarvitsen keventää mieltäni, tulla

sinun luoksesi, lämmittää sydäntäni sinun sydämesi vieressä ja päästä

edes silmänräpäykseksi ajattelemasta tätä pitkää, loppumatonta

erillä-oloamme, joka mieleni saattaa aina kuohuksiin. Kirjoittaessani

sinulle, saan ainakin hetkeksi rauhan, kynä, mielikuvitus,

tahdonponnistus vievät minut sinun läheisyyteesi, niin lähelle, kuin

tahtoisin ollakin sinua lohduttamassa ja rauhoittamassa tulevaisuuden

suhteen ja antamassa sinulle kaiken sen toivon, joka on sydämeeni

suljettu ja jonka niin mielelläni tahtoisin kanssasi jakaa. Se on

hyvin pian hupeneva hetki, mutta siten onnistun muutamaksi hetkeksi

päästä läheisyyteesi ja tunnen elähtyväni uudelleen...

Lucie.

<tb>

Pariisissa maaliskuun 16 p:nä 1897.

Muutama päivä sitten tulin minä puhelemaan kanssasi, olin silloin

suuressa tuskassa uutisia odottaessani; nyt olen saanut rakkaat

kirjeesi, odotetut ja niin hartaasti toivotut. Siitä saakka olen

painamalla painanut mieleeni sanojasi, en väsy niitä lukemasta

uudestaan ja yhä uudestaan; ne ovat ainoat iloiset hetkeni, jolloin

elän lähempänä sinua.

Niinkuin viime kuussakin, niin en nytkään saanut iloa nähdä

käsialaasi; minulle annettiin vaan jäljennös, ja voit ajatella kuinka

sydämeni vuotaa verta, kun minulta ryöstettiin tämä ainoa lohdutus,

jota tähän kesään saakka ei minulta kielletty. Mikä katkeruuden ja

tuskan tie meillä on kuljettavana; nämä ovat tosin pikkuasioita, jotka

pitäisi jättää mainitsematta, jos niitä vertaa tehtävämme suuruuteen,

mutta tunteellisille luonteille eivät nämä haavat ole vähemmän

kirveleviä.

Koska meidän täytyy jatkaa, niin elkäämme seisahtuko tähän, ja koska

me onnettomuudessamme olemme kutsutut täyttämään pyhän velvollisuuden

nimemme kunnian puolesta, sen nimen, jota lapsemme kantavat, niin

kohottautukaamme myös tehtävämme tasalle emmekä saa laskeutua kaiken

tämän kehnouden likaan. Jos suru murtaa meidät, niin lohduttakaamme

itseämme ainakin sillä, että olemme tehneet velvollisuutemme,

tekeytykäämme lujiksi omantuntomme puhtaudessa ja säilyttäkäämme koko

tarmomme, koko voimamme päästäksemme onnellisesti tarkoitustemme

perille.

Lucie.

<tb>

Kesäkuussa 1897 tapahtui hälytys, josta olisi voinut olla surulliset

seuraukset. Määräyksissä sanottiin, että pieninkin minun puoleltani

tahi ulkopuolelta toimeenpantu karkausyritys saattaisi minulle maksaa

henkenikin. Vahtisotamiehen tuli nimittäin keinolla millä tahansa estää

minun poisviemistäni tai karkaamistani. Saattaa siis ymmärtää, kuinka

vaaralliseksi tällaisten määräyksien mukaan jokainen vartijastossani

syntynyt hälytys voi käydä. Nämä säännöt olivat muutoin inhoittavia,

sillä ei suinkaan minua voitu panna edesvastuuseen yrityksestä, joka

tehtiin ulkoapäin, jos sellainen todellakin olisi tapahtunut, mutta

kaikessa tapauksessa olisin minä ollut sille aivan vieras.

Kesäkuun 6 p:nä, noin kello 9 aikaan iltasella lennätettiin yhtäkkiä

raketti ilmaan Royale'n saaresta. Kerrottiin että yksi kuunari

oli näyttäytynyt siinä virrassa, joka on Pyhän-Josefin saaren ja

Pirunsaaren välillä. Rangaistuslaitoksen päällikkö antoi käskyn ampua

sitä tyhjillä laukauksilla ja miehittää kaikki varustukset taistelua

varten. Itse tuli hän lisämiehistöllä vahvistamaan Pirunsaarella olevaa

osastoa. Minä olin jo paneutunut maata ja sulkeutunut hökkeliini

vahtisotamiehen kanssa, niinkuin oli tapana tehdä joka yö; heräsin

äkkiä kanuunan paukkeeseen, jota seurasi kiväärin laukaukset ja minä

näin vahdin, kivääri valmiina, terävästi tarkastavan minua. Kysyin:

"Mikä nyt on hätänä?" Vahti ei vastannut. Kun minä ajattelin ainoastaan

yhtä asiaa: kunniaani, enkä välittänyt siitä mitä ympärilläni tapahtui,

heittäysin uudestaan vuoteelleni. Tämä oli kenties onneksi; vahdilla

oli ankarat määräykset ja mahdollista on että hän olisi ampunut minua,

jos minä hämmästyneenä tuosta oudosta hälinästä olisin rynnännyt ylös

sängystäni.

Elokuun 10 p:nä 1897 kirjoitin vaimolleni:

<tb>

Sain juuri kirjoittamasi kolme kirjettä kesäkuulta ja kaikki perheen

kirjeet; sen aina yhtä elävän, yhtä vihlovan mielivaikutteen alaisena,

jonka ne monet suloiset muistot ja yhtä monet julmat kärsimykset

tuottavat minulle, tahdon vastata niihin.

Sanon sinulle vielä kerran ensiksi koko syvän rakkauteni, äärettömän

hellyyteni, koko ihailuni sinun jalosta luonteestasi; minä avaan

sinulle koko sieluni ja sanon sinulle mikä on velvollisuutesi ja

oikeutesi, se oikeus, jota et saa jättää ennenkun kuoleman edessä.

Ja tämä oikeus, tämä luovuttamaton velvollisuus niin hyvin maatani

kuin sinua ja kaikkia teitä kohtaan vaatii hankkimaan täyttä ja

perinpohjaista valoa tähän kauheaan näytökseen, se vaatii tahtomaan

ilman heikkoutta, ilman kerskaamista, mutta murtumattomalla

tahdonvoimalla, että meidän nimemme, se nimi, jota meidän rakkaat

lapsemme kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta.

Tämä tarkoitus täytyy sinun ja teidän kaikkien saavuttaa hyvinä ja

urhoollisina ranskalaisina, jotka kärsivät syyttömästi, mutta jotka,

olkoonpa vääryydet ja häväistykset millaisia tahansa, eivät koskaan

hetkeksikään unhoita velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan. Ja sinä

päivänä, jolloin valo on saatu, jolloin koko totuus on tullut ilmi

— ja sen täytyy tapahtua, sillä sellaisessa asiassa ei saa säästää

aikaa, ei kärsivällisyyttä eikä tahtoa — no niin, jos minä en silloin

enää ole elossa, niin on se sinun asiasi puhdistaa muistoni tästä

uudesta, ansaitsemattomasta häväistyksestä, jota ei mikään koskaan

ole oikeuttanut. Niin, minä kerron uudestaan, että millaiset ovatkin

kärsimykseni olleet ja miten hirmuiset ne kidutukset, joilla minua on

rääkätty ja joita en koskaan voi unhoittaa enkä käsittää muuten kuin

ajattelemalla, että ihmisiä väliin voivat intohimot eksyttää, olen

aina muistanut, että yläpuolella ihmisten intohimoja ja erehdyksiä on

isänmaa. Sen asia on siis olla minun korkein tuomarini.

Kunniallisena ihmisenä oleminen ei riipu siitä, ettei halua varastaa

sataa sou'ta [sou vastaa noin 5 penniä Suomen rahaa. Suom. muist.]

naapurinsa taskusta; kunniallisena ihmisenä oleminen, sanon minä,

on siinä, että voi aina katsoa itseään siinä kuvastimessa, joka ei

unhota, vaan näkee kaikki ja tuntee kaikki, sanalla sanoen, voida

katsoa kuvaansa omassatunnossaan varmana siitä, että aina ja joka

paikassa on tehnyt velvollisuutensa. Siitä olen minä varma.

Siis, rakas ja hyvä Lucieni, tee velvollisuutesi rohkeasti,

leppymättä, niinkuin hyvän ja urhoollisen ranskattaren tulee, joka

kärsii syyttömästi, mutta joka tahtoo että se nimi, joka hänellä on,

joka hänen lapsillaan on, tulee puhdistetuksi tästä julmasta tahrasta.

Valoa täytyy saada ja sen täytyy loistaa oikein kirkkaasti. Aika ei

vaikuta enää mitään asiaan.

Minä tiedän sitäpaitsi liiankin hyvin, että ne tunteet, jotka

elähyttävät teitä kaikkia, ovat yhteisiä meille kaikille, niin sinun

rakkaalle perheellesi kuin minunkin.

Lapsista en voi sinulle puhua. Tunnenhan sinut kyllin hyvin voidakseni

edes hetkeäkään epäillä kasvattamistapaasi. Elä jätä heitä koskaan,

ole aina heidän luonaan sydämellä ja sielullasi, kuuntele heitä aina,

olkoonpa heidän kysymyksensä kuinka kiusallisia hyvänsä.

Niinkuin olen usein sanonut sinulle, ei kasvattamisen taito riipu

siitä että turvan heidän aineellisen tai vieläpä henkisenkin elämänsä,

vaan siitä että takaa heille sen tuen, jonka heidän aina tulee löytää

vanhemmissaan, sen luottamuksen, jota näiden aina pitää istuttaa

heihin, sen varmuuden, joka heillä aina tulee olla tietääkseen,

missä he voivat keventää sydämiänsä, löytää unhotusta suruillensa,

vastoinkäymisilleen ja tappioilleen, kuinka pieniltä ja vähäpätöisiltä

ne väliin voivat näyttääkin.

Näihin viimeisiin riveihin tahtoisin minä vielä panna koko rakkauteni

sinua kohtaan, rakkaita lapsiamme, rakkaita vanhempiasi, sanalla

sanoen, kaikkia teitä kohtaan, joita minä rakastan sydämeni

syvyydestä, kaikkia ystäviä kohtaan, joiden muuttumattoman ystävyyden

minä tunnen; minä tahtoisin edelleen kehoittaa sinua rohkeuteen ja

yhä rohkeuteen ja sanoa sinulle ettei mikään saa järkyttää tahtoasi,

että minun elämäni päällä väikkyy viimeisenä huolena huoli nimeni

kunniasta, sen nimen, joka myös on sinun ja lastemme; tahtoisin

innostaa sinua sillä hehkulla, joka elähyttää minun sieluani,

hehkulla, joka sammuu vasta elämäni kanssa.

Alfred.

<tb>

Sitten kun nuo aitaukset asuntoni ympärille olivat valmistuneet, tuli

se melkein mahdottomaksi asua; siellä olo oli sama kuin kuolema.

Siellä ei ollut enää ilmaa eikä valoa; lämpö oli kuivana vuodenaikana

polttavaa ja tukahduttavaa; sadeaikana oli asunto hyvin kostea, tässä

maassa on kosteus yksi suurimpia rasituksia eurooppalaisille. Olin

hyvin masentunut, en ainoastaan liikunnon puutteesta, vaan vielä

enemmän epäterveellisen ilman vaikutuksesta. Lääkärin ehdotuksesta

päätettiin rakentaa uusi maja.

Elokuulla 1897 purettiin kävelypihan aitaus käytettäväksi aidan

rakentamiseen uuden majan ympärille. Sinä aikana pidettiin minut

jälleen sisään suljettuna.