Minä en tiedä minkätähden?
Siitä asti kun tänne tulin, olen tarkasti seurannut niitä määräyksiä,
joita sain.
Ihme, ett'en tullut hulluksi viime yönä. Mutta velvollisuuden tunto
lapsiani kohtaan ja omatuntoni antavat minulle voimia.
Syytön kun olen, on velvollisuuteni pysyä pystyssä niin kauan kuin
voimani kestävät, ja niin kauan kuin eivät tapa minua; ja minä aionkin
täyttää velvollisuuteni.
Mitä niihin tulee, jotka ovat ruvenneet minun vainoojikseni, niin heitä
on kyllä heidän omatuntonsa tuomitseva silloin, kun totuus tulee ilmi,
sillä kerran tulee kaikki ilmi tässä maailmassa.
<tb>
Samana päivänä.
Minä kärsin sanomattomasti, mutta en kuitenkaan tunne edes vihaa niitä
kohtaan, jotka täten saattavat syyttömälle kipua, vaan ainoasti sääliä.
<tb>
Tiistaina syysk. 8 p:nä 1896.
Yöt kahleissa! Mikä siveellinen kärsimys puhumattakaan ruumiillisesta!
Ja ilman mitään selityksiä, tietämättä miksi ja mistä syystä! Mikä tämä
painajainen on, joka on vaivannut minua jo liki kaksi vuotta?
Minun velvollisuuteni on olla luja niin kauan kuin ruumiini voimat
kestävät; ja minä olen luja.
Tämä siveellinen tuska on syyttömälle paljon pahempi kuin ruumiilliset
tuskat.
Syvän epätoivon painamana lähetän vielä kerran hellimmät terveiseni
sinulle, oma rakas Lucie'ni, ja teille rakkaat lapsukaiseni.
<tb>
Samana päivänä klo 2 ip.
Minun aivoni ovat aivan lamassa ja sekasin kaikesta, mitä näinä kahtena
vuotena olen saanut kokea. Minä en jaksa enää, kaikki voimat pettävät.
Tämä on tosiaankin liikaa yhdelle ihmiselle!
Kunpa olisin haudan peitossa! Oi ijäinen lepo!
Vielä kerran uskon lapseni, kun totuus valkenee, Ranskalle, rakkaalle
isänmaalleni.
Pieni rakas Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie'ni. Te
kaikki, joita rakastan sydämeni pohjasta, kaikesta sielustani, olkaa
vakuutetut, jos nämä rivit joutuvat käsiinne, että olen tehnyt kaikki,
mitä ihmisen voimat ovat sallineet.
<tb>
Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896.
Saarien päällikkö kävi täällä eilen. [Tämän päällikön sijaan,
joka aina oli minua kohtaan suora ja jonka nimeä en koskaan
tullut tietämään, saapui piakkoin Daniel.] Hän selitti minulle,
ettei minun rangaistustani oltu kovennettu mistään rikoksesta,
vaan "varovaisuudesta", sillä komennuskunnalla ei ollut mitään
muistuttamista minua vastaan.
Kytketään rautoihin varovaisuuden vuoksi! Minuahan on tähän asti
jo vahdittu kuin villipetoa revolverien ja kiväärien kanssa. Ei,
sanottakoon asioita oikeilla nimillään. Ei, se on lisäpiina, jonka ne
siellä Pariisissa ovat keksineet, ne samaset, jotka ovat vimmoissaan
siitä, etteivät voi piinata koko perhettä, vaan ainoasti yhtä henkeä,
siksi ettei tuo syytön eikä hänen perheensä tahdo alistua tuon hirveän
oikeudellisen erehdyksen alaiseksi.
Minä en osaa aavistaa, kuka se on, joka on ruvennut minun ja perheeni
vainoojaksi.
Voi aivan huomata, että paikallinen vahtikomennuskunta — paitsi
vahtipäällikköä, joka on lähetetty tänne Pariisista — itse inhoo näitä
jumalattomia kurituskeinoja, mutta sillä ei ole oikeutta lieventää
niitä.
Ei, syyt lähtevät kauempaa, tämän kaiken alkuunpanijasta eli
-panijoista.
Mutta vaikka meitä kuinka kidutettaisiin, niin pysyvät meidän
velvollisuutemme muuttumattomina: me olemme syyttömiä ja tahdomme
selvyyttä tähän ikävään juttuun, sillä meillä ei ole mitään
peljättävää, me kun pyydämme vain totuutta.
Kun ajattelen tätä, en tunne edes vihaa, ainoastaan sääliä niitä
kohtaan, jotka näin kiusaavat monta ihmisolentoa. Mitä omantunnon
tuskia he itsellensä hankkivat, kunhan totuus tulee ilmi, sillä
historia ei puhu salaisuuksia!
Kaikki on niin mustaa sielussani, sydäntäni vihavoittaa, aivojani
repii, töin tuskin voin pitää ajatuksiani koossa. Tämä on liikaa
kärsimistä, ja yhä tämä on arvoituksena edessäni!
<tb>
Torstaina syysk. 10 p:nä 1896.
Olen siihen määrin väsynyt ja sielun sekä ruumiin puolesta raadeltu,
että lopetan tänäpänä päiväkirjani, koska en voi tietää kuinka pitkälle
voimani riittävät, eli minä päivänä aivoni menevät murskaksi tämän
kovan painon alla.
Panen tähän loppuun anomuskirjeen tasavallan presidentille sillä
varalla, jos hyvinkin minusta tulisi loppu, ennenkun tämä hirveä juttu
on saatu selville.
<tb>
"Tasavallan Presidentille.
Minä rohkenen pyytää teiltä, että tämä päiväkirjani, jota olen
kirjoittanut päivä päivältä, annettaisiin vaimolleni.
Siinä voidaan ehkä havaita, Herra Presidentti, vihan ja kauhistuksen
huu'ahduksia tästä hirmuisimmasta tuomiosta, mikä koskaan on kohdannut
ihmistä, joka ei ikinä ole pettänyt kunniaansa. Minä tunnen, ettei
minulla ole voimia, lukea sitä läpi ja uudestaan kulkea sama taival.
En syytä ketään tänä päivänä, jokainen on luullut tehneensä
velvollisuutensa ja oikeuksiensa mukaan.
Minä sanon vielä lyhyesti, etten ole syypää tähän inhoittakaan
rikokseen. Enkä minä pyydä mitään muuta kuin että oikea syyllinen ja
tämän pahanteon alkuunpanija haetaan käsiin.
Ja minä pyydän, että silloin kun totuus tulee ilmi, minun rakkaalle
vaimolleni ja rakkaille lapsilleni osoitettaisiin niin suurta osanottoa
kuin näin suuri onnettomuus vaatii."
(Päiväkirjan loppu.)