<tb>
Pariisissa kesäk. 10 p:nä 1896.
Kirjoitan sinulle sydän vielä liikutettuna sinun rakkaista, hyvistä
kirjeistäsi. Aina ensiksi kun saan kirjeesi ja näen rakkaan käsialasi,
joka tuo minulle ajatuksesi, ainoan viestin sinusta, tulen ikäänkuin
hulluksi surusta, pääni menee sekasin, en ymmärrä mitään, itken
vaan. Sitte tyynnyn, häpeän heikkouttani, että olen antanut vallan
mielenliikutukselleni, ja imen uusia voimia sinun lujuudestasi, sinun
tarmokkaisuudestasi, omasta lujasta rakkaudestani. Kirjeesi tekevät
minulle kumminkin hyvin hyvää, ja vaikka liikutuksesta lyyhistynkin
ihan maan tasalle, saan kuitenkin tuntea henkesi läsnäoloa, kuulla
rakasta ääntäsi...
<tb>
Pariisissa kesäk. 25 p:nä 1896.
Pistän vielä muutaman rivin näiden kirjeiden mukaan, ennenkun posti
lähtee, sanoakseni sinulle, että olen luja, että tahtoni on horjumaton
ja että uskon kunniasi takasin saamisen onnistuvan. Ja minä pyydän:
katso toivomielellä tulevaisuuteen kuten minäkin, se luottamushan meitä
tähänkin asti on auttanut kestämään onnetonta kohtaloamme hankkiaksemme
lapsillemme tahrattoman nimen...
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
<tb>
Elokuun 30 p:nä 1896.
Nyt on taas tuo hermostuttava kirjeiden odotusaika. Jauhan vaan yhtä
samaa ajatusta: milloin ne mahtanevat tulla ja mitä tietoja tuovat
tullessaan?
Elokuu on mahtanut olla kauhea Lucie'lle. Ensiksikin hän saa kirjeen,
jonka minä kirjoitan hänelle heinäkuun alussa kuumeen houreissa, jota
oli kestänyt 10 päivää ja sen jälestä hän ei saa yhtään kirjettä
minulta. Tämä kaikki lisää tuskiani. Siksi en voinut hillitä itseäni,
vaan annoin hänen kuulla epätoivon ja tuskan purkauksiani, ikäänkuin
hänellä ei olisi ollut kylliksi paha olla ennestään ja juuri kun hän ei
yhtä kärsimättömästi odottaisi tämän surullisen näytelmän loppua! Rakas
Lucie-raukkani! Hänen syntymäpäivänsä ei mahtanut olla mikään ilojuhla!
Luulin, ettei enää voisi kärsiä enemmän kuin mitä minä olin kärsinyt,
mutta se päivä oli hirveämpi kuin mikään muu. Jos en olisi niin
hurjasti ponnistellut hillitäkseni sydäntäni ja koko olentoani, olisin
ulvonut ääneen, sillä kärsin niin sanomattomasti, niin armottomasti.
Halki ilmojen lähetän sinulle, oma rakas Lucieni, tänä hetkenä
tervehdyksen syvästä rakkaudestani, hellyydestäni ja toistan sitä
samaa, jota olen ennenkin sanonut: rohkeutta, rohkeutta!
Sen karkotuksen edessä, joka meillä on, nimittäin koko totuuden
paljastamisen, nimemme kunniaansa saattamisen edessä saavat kaikki
kärsimiset, rääkkäykset ja pahoinkohtelut väistyä.
<tb>
Syyskuun 1 p:nä 1896.
Armottoman pitkä päivä tämä postinodotuspäivä. Mitä tietoja mahtanee
tulla?
Olen kuin lamautunut surusta; minun täytyy koota kaikki voimani, etten
ajattelisi mitään enkä näkisi mitään.
Semmoisessa piinassa ja kiusassa koko perhe, jonka elämä on ollut
läpeensä kunniakas ja rehellinen.
<tb>
Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896 klo 12 ap.
Hermoni ovat koko yön olleet tuskassa; aioin tänä aamuna rauhoittaa
niitä kävelemällä, mutta sataa niinkuin saavista kaataen, mikä on
harvinaista tähän aikaan vuotta, sillä nyt on kuiva aika.
Eikä kerrassa mitään lukemista. Ei mitkään niistä kirjoista, joita
rakas Lucie'ni on lähettänyt minulle maaliskuun jälkeen, ole tulleet
perille. Ei ole mitään ajan viekkiä. Joku aika sitten pyysin jotakin
käsityötä, mitä tahansa; eivät suvainneet vastata pyyntööni.
Minä tuijotan taivaan rantaan ikkunani rautaristikon lomasta, toivossa
näkeväni Cayenne'sta tulevan postilaivan savua.
Samana päivänä keskipäivällä.
Cayenne'n puoleisella taivaanrannalla näkyy savupilvi. Se on varmaan
posti.
<tb>
Samana päivänä klo 7 iltasella.
Postilaiva tuli valkamaan kello yhden aikaan iltapäivällä; en ole vielä
saanut mitään kirjeitä, minä luulen ettei ole ollutkaan minulle mitään.
Tämä on helvetillistä tuskaa!
Kaiken tämän yli loistaa tuo yhteinen saavutettava tarkoituksemme,
kunniamme takasin saaminen; se loistaa muuttumatonna, olkoot
kärsimyksemme mitkä tahansa.
<tb>
Torstaina syysk. 3 p:nä klo 6 ap.
Hirveä yö: kuumetta ja hourailua.
<tb>
Samana päivänä klo 9 ap.
Cayenne'sta tuli kanootti, mutta ei tuonut minulle kirjeitä. Ne ovat
siis tietysti jääneet Cayenne'en, jossa ne ovat olleet jo viime kuun 28
päivästä.
<tb>
Perjantaina syyskuun 4 p:nä 1896.
Eilen illalla sain sen postin, joka oli tullut, mutta ei kuin yksi
ainoa kirje rakkaalta Lucie’ltani. Voi huomata kuinka kaikki ovat
tuskassa ja epätoivossa siitä, etteivät voi vielä ilmoittaa pääsneensä
rikollisen jälille.
Hiki valui otsastani ja jalkani vapisivat lukiessani näitä perheeni
jäsenten kirjeitä.
Onko mahdollista, että inhimilliset olennot saavat kärsiä näin
ansaitsemattomasti?
Mitä merkitsee kertoa tästä julmuudesta; voi tuskin enään tuntea
mitään, on niin tylsistynyt.
Voi oma rakas Lucie'ni, voi minun rakkaat kiltit lapseni.
Voi jos näiden kärsimysten paino kerran, sinä päivänä, jona totuus
vaikenee ja syyllinen joutuu kiini, joutuisi niiden omalle tunnolle,
jotka tällä tavalla ovat vainonneet onnetonta ihmistä ja koko hänen
perhettään.
<tb>
Lauantaina syysk. 5 p:nä 1896.
Olen juuri kirjoittanut Lucie'lle kolme pitkää kirjettä, joissa
kehoitan häntä pysymään rohkeana, toimimaan ja hankkimaan apua joka
puolelta, sillä tällainen olotila, jota jo on näin kauan kestetty,
tulee jo aivan sietämättömäksi, kerrassa hirveäisi. Kysymys on nimemme
kunniasta, lastemme elämästä; kaiken täytyy vaieta sen tarkotuksen
edessä, kaiken kapinan sydämissämme, kaiken mikä myllertää mieltämme,
kaiken mikä katkeruutena purkaikse huuliltamme.
En viitsi enää kertoa päivistäni ja öistäni, ne ovat kaikki yhtä julmia.
<tb>
Sunnuntaina syysk. 6 p:nä 1896.
Nyt minulle ilmoitettiin, että minä en enää saa kävellä sillä osalla
saarta, jossa tähän asti on ollut lupa liikkua, vaan ainoastaan
huoneeni ympärillä.
Mitenkähän kauvan minä vielä kestän? En tiedä. Minä toivon että
tämä kauhea kärsimys loppuisi, muutoin minä testamenttaan lapseni
Ranskalle, isänmaalleni, jota aina olen palvellut uhrautuvaisuudella ja
rehellisesti, ja rukoilen kaikesta sydämestäni niitä, joilla valta on,
hankkimaan selvyyttä tähän hirmuiseen murhenäytelmään. Kerran he vielä
saavat nähdä, miten kauheasti ja syyttömästi inhimilliset olennot ovat
saaneet kärsiä ja osoittakoot he lapsilleni sitä myötätuntoisuutta,
mitä tällainen onnettomuus ansaitsee.
<tb>
Samana päivänä klo 2 ip.
Kuinka päätäni pakottaa, kuinka kuolema olisi suloinen! Voi, rakas
Lucie'ni, rakkaat lapsikultani, kaikki omani.
Mitä syntiä minä olen tehnyt tässä maailmassa ansaitakseni tällaista
kidutusta?
<tb>
Maanantaina syysk. 7 p:nä 1896.