Nyt ei ole enää mitään lukemista. Päivät ja yöt ovat yhtä
yksitoikkoiset. Minä en koskaan aukaise suutani, en pyydäkään mitään.
Ainoa mitä kysyn on, onko posti tullut? Mutta minua kielletäänkin
puhumasta eli myöskin — mikä on samaa — kielletään vahtia vastaamasta
minun yksinkertaisiin ja vähäpätöisiin kysymyksiini.
Tahtoisin niin mielelläni elää siihen asti, kun totuus saadaan ilmi,
voidakseni huutaa julki tuskani ja kaikki kärsimykseni, joilla minua on
kiusattu.
<tb>
Maaliskuun 3 p:nä, klo 6 i.p.
Cayenne'sta tuli posti tänä aamuna kello 9. Onkohan siinä minulle
kirjettä?
<tb>
Maaliskuun 4 p:nä 1896.
Ei mitään kirjeitä. Julma kidutus, joka uudistuu liian usein.
<tb>
Maaliskuun 8 p:nä 1896.
Synkät päivät. Kaikki on minulta kiellettyä; minä olen aina ypöyksin.
<tb>
Maaliskuun 9 p:nä 1896.
Tänä aamuna näin rangaistuslaitoksen päällikön tulevan tänne hyvin
aikaiseen, Onkohan hänellä minulle jotakin?
Voi ei, ei ollut mitään; hän tarkasti vain kasarmia.
Minä pysyn pystyssä väin hermojani ja tahtoani tavattomasti
jännittämällä ja tuskallisesti odottaen näiden kärsimysten loppumista.
<tb>
Maaliskuun 12 p:nä 1896.
Viimeinkin sain postin. Ei vieläkään mitään, ah!
<tb>
Otteita vaimoni kirjeistä tähän aikaan:
Pariisissa, tammikuun 1 p:nä 1896.
Tämä Uudenvuoden päivä on vielä pitempi, vielä kauheampi kuin muut
päivät. Miksi? kysyn itseltäni; kärsimisieni syythän ovat samat olipa
yö tai päivä, niin kaavan kun viattomuuttani ei ole tunnustettu; meitä
ahdistava paino on niin suuri, ett'emme voi ottaa osaa ulkonaiseen
elämään, emmekä voi tehdä eroitusta päivistä. Kumminkin kärsii
mielemme näistä tavallista surullisemmista vaikutuksista. Siihen
on tietysti syynä se, että nämä päivät ovat toisiansa rakastaville
olennoille vielä onnellisempia ja iloisempia hetkiä kuin muut ja että
me, jotka olemme niin onnettomia ja joita on niin kovasti koeteltu,
tunnemme vielä suuremman halun lähetä toisiamme, tukea toisiamme ja
lujalla rakkaudella ylläpitää voimiamme...
<tb>
Pariisissa, tammikuun 7 p:nä 1896.
Sain juuri kirjeesi. Kuten ennenkin ovat ne liikuttaneet sieluni
sisintä; iloni ja liikutukseni ovat suuret, kun saan nähdä rakasta
käsialaasi ja omistaa ajatuksesi...
Kirjeesi ilmaisevat suurta tarmokkaisuutta, mutta huomaan kyllä
myöskin kärsimättömyytesi ja ymmärrän sen hyvästi. Kuinkas se voisi
muuten ollakaan! Sinähän olet aina aivan yksin, täydellisesti
eristettynä, aina julmassa ahdistuksessa, miettien sitä häpeällistä
juonta, joka meidät tekee onnettomiksi, omaisistasi eroitettuna,
riistettynä keskeltä onneamme, sinun olosihan on todentotta
hirmuisinta mitä voi ajatella!...
Lucie.
<tb>
Viimeiseen kirjeeseen tammikuun postista oli veljeni liittänyt
seuraavat rivit:
<tb>
Rakas veljeni!
Kuten sanoit kirjeessäsi marraskuun 20 päivältä, kerään kaikki
tahdonvoimani, koko ymmärrykseni yhtä tarkoitusta, totuuden
ilmisaamista varten, ja sen me vielä saavutammekin.
Tätä samaa olen sanova siihen asti, kun voin sinulle sanoa: nyt on
totuus paljastunut ja asia valennut; sinun täytyy elää ja nähdä se
päivä, sinun pitää ponnistaa kaikki voimasi voimaaksesi siveelliset ja
ruumiilliset tuskasi ja siihen sinussa on miestä...
Mathieu.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Maaliskuun 5 p:nä 1896, kello 4 aamusella..
On mahdoton nukkua. Pääni on ihan pökkelönä tästä ruumiin ja hengen
työttömyydestä.
Se kirjanipakka, josta Lucie puhui viime kirjeessään, ei ole vielä
saapunut minulle. Sitäpaitsi ovat aivoni niin väsyneet, niin sekasin,
että minun on mahdoton lukea pitemmän aikaa. Mutta ne lyhyet hetket,
jotka siten pääsen ajattelemasta omaa itseäni, ovat tavallaan levoksi.
<tb>
Maaliskuun 27 p:nä 1896.
Sainpa viimeinkin ne kirjeet, jotka olivat lähetetyt marraskuun 25
päivä 1895.
<tb>
Huhtikuun 5 p:nä 1896.
Tänä päivänä sain helmikuun kirjeet. Syyllistä ei ole löydetty.
Pois valitus, vaikka saisin kärsiä kuin, niin totuuden täytyy tulla
ilmi!
<tb>
Palasia vaimoni kirjeistä, jotka sain huhtikuun 5 p:nä.
Pariisissa, helmikuun n p:nä 1896.
Minä en ole vielä saanut sinun joulukuun kirjeitäsi, en rupeakaan
kertomaan miten ikävälle se on tuntunut, sillä eihän siitä ole
mitään hyötyä, eikä kukaan kumminkaan ymmärrä, kuinka sellaisesta
levottomuudesta saa kärsiä. Ei voi olla mitään hirveämpää kuin se,
ett'ei saa mitään tietoja siltä olennolta, jonka tietää olevan
onnettoman ja jonka elämä on minulle sata kertaa rakkaampi kuin
omani...
Monta kertaa kysyn itseltäni, minkätähden juuri me olemme saaneet näin
kärsiä, minkätähden juuri me olemme joutuneet tähän kidutuksen, johon
verrattuna kuolemakin on suloinen...
<tb>
Pariisissa, helmikuun 18 p:nä 1896.
Minä en ole saanut sinulta vieläkään tietoja, vaikka minä tiedän,
että ne kirjeet, jotka sinä kolme kuukautta sitten olet kirjoittanut,
ovat ministeriössä; minä odotan niitä kärsimättömänä, ne ovat minun
kuukautinen ravintoni ja niiden viipyminen tuottaa minulle tuskia...
<tb>
Pariisissa, helmikuun 25 p:nä 1896.
Juuri jouduttaessani viimeistä kirjettäni postiin tulivat sinun
kirjeesi. Sydämellinen kiitos ihmeteltävästä kestävyydestäsi ja niistä
rauhoittavista riveistä, jotka lähetit...
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Toukokuun 5 p:nä 1896.
Minulla ei ole enää mitään sanomista. Kaikki on yhtä hirveää.
Tämä kamala tyhjyys! Ei hetken lepoa, ei yöllä ei päivällä. Ihan viime
aikoihin asti ovat vahdit istuneet vahtihuoneessa ja minä heräsin vaan
kerran tunnissa, silloin kun he vaihtuivat. Nyt niiden täytyy olla
liikkeessä yhtämittaa ja useimmilla on puukengät!
<tb>
Päiväkirja pysähtyi tässä enemmäksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Päivät
vierivät yhtä surullisina, yhtä tuskaisessa odotuksessa, ja minä
pysyin yhtä lujana enkä antanut minkään tuskien masentaa itseäni. Sitä
paitsi sain kesäkuussa kovia kuumekohtauksia, joista oli seurauksena
verentungosta päähän.
Tässä on muutamia otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain touko-
ja kesäkuussa 1896.
<tb>
Pariisissa, helmikuun 29 p:nä 1896.
Silloinkun minä sain sinun joulukuun kirjeesi, olivat kaikki minun
kirjeeni valmiina lähetettäviksi; ne muutamat rivit, jotka perästäpäin
lisäsin, ilmaisivat hyvin laimeasti iloani ja onneani kirjeittesi
johdosta. Sinun rakkautta uhkuvat kirjeesi liikuttivat minua syvästi.
Kun on äärettömästi onneton ja sydän rikki revelty ja sielu mustana,
ei ole mitään sen suloisempaa, kuin keskellä surujansa tuntea armaan
rakkautta, tietää että on ystävä, joka panee kaikki voimansa,
tahtonsa, ymmärryksensä siveellisesti tukeakseen toista ja siten tekee
kymmenkertaiseksi heikon olennon voimat, joka surun suurimmillaan
ollessa on masentumaisillaan...
<tb>
Pariisissa maalisk. 20 p:nä 1896.
Voit kuvailla, missä tuskassa olen aina, kun loppupuoli kuuta
lähestyy, jolloin posti lähtee täältä. Viimeiseen asti toivon aina
saavani lähettää sinulle hyviä uutisia, jotakin toivoa surumme
loppumisesta. Mutta ei mitään kuulu, kirjeet lähtevät tyhjinä ja
sydäntäni kouristaa ajatellessa, miten petyt saadessasi ne.
<tb>
Pariisissa huhtik. 1 p:nä 1896.
Surumielin lähetin viimeisen postin menemään. Olin viime hetkeen asti
toivonut, että saan liittää siihen edes jonkun lohduttavan sanan...
Mutta ole luja, sitä pyytää kaikesta sydämestään vaimosi, joka
rakastaa sinua, ja helläin lastesi nimessä, jotka jo rakastavat
sinua nuorten sydämensä voimalla ja tulevat kiittämään sinua, kun
oppivat ymmärtämään, minkä suuren uhrauksen sinä olet tehnyt. Mitä
minuun tulee, en voi kylliksi ilmi tuoda ihailuani, rakkauttani ja
ajatuksiani, jotka yötä päivää seuraavat sinua ja surkuttelevat kovaa
kohtaloasi. Sinun surusi, sinun tuskasi, kaikki se paha, joka sinua
vaivaa, herättää vastakaikua minun sydämessäni ja saattaa minulle
hirveitä tuskia. Minusta ei ole mikään niin julmaa kuin se, ett'en
saa olla luonasi tukemassa heikkouttasi, lieventämässä epätoivoasi
ja kärsimyksiksi. Olisi ollut suureksi lohdutukseksi minulle tässä
kauheassa onnettomuudessa saada olla luonasi vaalimassa sinua,
rakastavana olentona läheisyydessäsi kuuntelemassa valituksiasi ja
sydämesi purkauksia vastaanottamassa. Palava rakkauteni yhä vaan
yltyy eron tuottamasta tuskasta ja siitä, etten saa mitään tietoja
yksinäisestä, surullisesta elämästäsi. Minä lopetan kertomasta näistä
surullisista tunteista, ne vaan lisäävät kärsimyksiksi ja sitäpaitsi
ne ovat liijan syviä ja liijan voimakkaita ilmituotaviksi kylmällä,
jokapäiväisellä paperiliuskalla.
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Heinäkuun 26 p:nä 1896.
En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani.
Ajatukseni, tunteeni, suruni ovat ennallaan; mutta vaikkakin ruumiini
ja henkeni yhä heikkonevat, pysyy tahtoni silti yhtä lujana.
En ole edes saanut vaimoni tämän kuukautisia kirjeitä.
<tb>
Elokuun 2 p:nä 1896.
Viimeinkin sain toukokuun ja kesäkuun kirjeet. Ei kuulu vieläkään
mitään, mutta siitä en välitä. Minä vaan koetan ponnistaa
ylläpitääkseni ruumistani, aivojani, sydäntäni niin kauan kuin minulla
on voiman tutuistakaan jälellä ja niin kauan kuin hautaan minut
kätkevät, sillä tahdon nähdä tämän synkeän näytöksen lopun.
Toivon kaikkien meidän tähtemme, ettei siihen olisi pitkältä.
<tb>