En vieläkään ole saanut sinulta mitään, ja olen siitä aivan onneton.
Joka aamu toivon, että nyt saan. Joka ilta näen, että turha oli
toivoni. Voi! Sydänparkani, kyllä saat kärsiä...
<tb>
Pariisissa huhtik. 26 p:nä 1895.
Tämä päivä on ollut, elämäni kauhein päivä. Eräässä sanomalehdessä
mainittiin, että sinä olet sairaana! Tämä tieto on tuottanut minulle
selittämättömiä tuskia. Tietäen, että olet siellä sairaana, yksin,
enkä saa olla sinua hoitamassa, vaalimassa, se on vallan kauheaa.
Sydämeni ja koko olentoni kärsii sanomattomasti. Ja minä kun olen
kehottanut sinua elämään ja olen itse elänyt toivossa näkeväni sinut
vielä kerran onnellisena; mustat ajatukset täyttävät aivoni. Käännyin
epätoivoisena siirtomaa-ministerin puoleen. Hän sanoi uutisen olevan
perättömän.
Milloinka saan ensimäisen kirjeen sinulta? Minä odotan sitä
lapsellisella kärsimättömyydellä...
<tb>
Pariisissa toukok. 5 p:nä 1895.
Se kirje, jota olen odottanut siitä asti kun tulit perille sinne,
ei ole vielä saapunut. Siitä asti kun tiesin ranskalaisen postin
tulleen (huhtik. 23 p:nä), sykkii sydämeni joka kerta kun postin
tuoja tulee ja joka kerta petyn. Samoin on luvansaanninkin kanssa;
siirtomaa-ministeri ei ole vielä vastannut molempiin hakemuksiini,
jotka lähetin jo helmikuussa. Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on
ajatteleminen?
Pikku Pierresi rukoilee joka ilta että pian pääsisit kotiin. Pikku
raukka, hän oli tottunut vaan näkemään auringonpaistetta elämässä
eikä ymmärrä miksikä hänen rukouksensa ei tule kuulluksi ja hän lukee
sen aina toiseen kertaan pelosta, ettei se ensi kerralla ole tullut
luetuksi kylliksi hartaasti...
<tb>
Pariisissa toukok. 9 p:nä 1895.
Viimeinkin sain sinulta kirjeen. En voi sanoin selittää — iloa,
jota tunsin ja kuinka sydämeni sykki nähdessäni rakkaan käsialasi,
lukiessani noita riviä, joita sinä olit kirjoittanut, ensimäiset mitkä
sinulta sain perille tulosi jälestä, s.o. liki kaksi kuukautta sitten.
Kärsin kanssasi.
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Lauantaina heinäk. 6 p:nä 1895.
Elämäni on yhä samaa kuin ennenkin, epäilyksien ja alituisen valvonnan
alaisena, tuhansia kärsimyksiä päivässä. Sydämeni kiehuu vihasta, mutta
minun täytyy arvoani ylläpitääkseni estää sitä näkymästä.
<tb>
Sunnuntaina heinäkuun 7 p:nä 1895.
Vangit ovat viimeinkin lopettaneet työnsä. Minäkin olen eilen ja tänä
päivänä pessyt pyyheliinani, puhdistanut keittoastiani lämpimällä
vedellä ja paikannut liinavaatteeni, jotka ovat kurjassa tilassa.
<tb>
Keskiviikkona heinäkuun 10 p:nä 1895.
Nyt alkaa kaikenlainen piinaviikko uudella vauhdilla. En enää uskalla
kulkea asuntoni ympärillä, en enää uskalla istuutua sen taakse eräälle
paikalle, jossa on hiukan vilpoista ja varjoisaa. Sen lisäksi on minua
ruvettu pitämään rangaistusvangin muassa, en enää saa sokeria enkä
kahvia, joka päivä palan huonoa leipää ja ainoastaan kahdesti viikossa
250 gr. lihaa. Toisina päivinä muhennosta tai suolaista läskiä. Ehkenpä
kielletään tämän uuden määräyksen mukaan säilykkeiden tuontikin
Cayenne'sta.
Pysyn tästä lähtien hökkelissäni, elän vedellä ja leivällä, kestän sen
verran kuin kestän.
<tb>
Perjantaina heinäkuun 12 p:nä 1895.
Ei tämä minun ravintoni näy olevan vankien annos, vaan erityisesti
minua varten tarkoitettu. Eivät toki kuitenkaan pidättäneet Cayenne'sta
tulevia säilykkeitä.
Mutta mitäs siitä?
Minun hermoni, aivoni ja sydämeni, nehän ne kärsivät!
Mahdotonta mennä istumaan sille ainoalle paikalle, missä on varjoa
päivällä, missä merituuli puhaltaisi minua kasvoihin, kuvaten
ajatuksiani.
<tb>
Samana päivänä iltasella.
Sain juuri säilykkeitä Cayenne'sta. Ruumiin ravinto on kumminkin
sangen vähän merkitsevää, toista ovat ne tuskat, joita minä kärsin.
Minua vahditaan, etten pääsisi karkaamaan — niinkuin milloinkaan
olisin yrittänytkään sitä, sillä ainoa, mitä tahdon, on saada takaisin
kunniani — mutta minua vakoillaan aina, ja kaikkea mitä minä teen,
arvostellaan epäluuloisesti. Jos minä kävelen nopeasti, sanotaan että
minä väsytän vahdin, joka kulkee mukanani; jos minä istun hökkelissäni,
niin minua uhataan rangaista. Mutta vielä on kerran tuleva se päivä,
jona asia valkenee.
<tb>
Sunnuntaina heinäkuun 14 p:nä 1895.
Joka paikassa heiluu trikoloori, lippu, jota aina olen palvellut
kunnialla. Tuskani on niin valtava, että kynä putoo kädestäni, on
sellaisia tunnelmia, joita on mahdoton selittää.
<tb>
Tiistaina heinäkuun 16 p:nä 1895.
Kuumuus on hirvittävä. Se osa saarta, jossa minä saan olla, on aivan
paljas, kookkospalmuja on vaan toisessa päässä saarta.
Suurimman osan päivää oleskelen huoneessani. Eikä ole mitään lukemista!
Viime kuun aikakauslehdet eivät ole vielä tulleet.
Mitä minun vaimoni ja lapseni tekevät tällä aikaa?
Haudan hiljaisuus vaan vallitsee ympärilläni.
<tb>
Lauantaina heinäkuun 20 p:nä 1895.
Päivät kuluvat kamalassa yksitoikkoisuudessa ja tuskassa, paremman
päivän toivossa.
Ainoana työnäni luen vähän englanninkieltä.
Tämä on haudassa olemista ja vielä kamalampaa, kun sydän oli matkassa.
Iltasella rankka sade, sen perästä kuuma, veltostuttava sumu. Minuun
tulee kuume.
<tb>
Sunnuntaina heinäkuun 21 p:nä 1895.
Olin koko yön kuumeessa; oksennuksia yhtä mittaa. Vahdit näkyvät yhtä
paljon kärsivän ilmanalasta kuin minäkin.
<tb>
Tiistaina heinäkuun 23 p:nä 1895.
Tämäkin yö oli huono. Reumaattisia tai paremminkin hermoilisin
kolotuksia vuorotellen kylkiluissa ja hartioissa. Mutta minä tahdon
taistella tautiani vastaan, minä tahdon elää, minä tahdon nähdä
päätöksen.
<tb>
Keskiviikkona heinäkuun 24 p:nä 1895.
Minut valtaa vielä lisäksi kyllästyminen kaikkeen. Ei koskaan yhtä
miellyttävää naamaa, ei koskaan puhelutoveria, yöt päivät yksin omien
ajatustensa ja tunteitteinsa kanssa!
<tb>
Sunnuntaina heinäkuun 28 p:nä 1895.
Posti on tullut Ranskasta. Mutta minun kirjeeni käyvät ensin
Cayenne'ssa ja tulevat sitten vasta tänne, vaikka ne on luettu ja
tarkastettu Ranskassa.
<tb>
Maanantaina heinäkuun 29 p:nä 1895.
Yhtä ja samaa, voi haikeaa! Yöt ja päivät taistella itsensä
kanssa, etsiä rauhaa myrskyäville ajatuksille, tukahuttaa sydämen
malttamattomuus; sanalla sanoen voittaa elämän kauhut.
<tb>
Saman päivän iltana.
Raskas, tukahuttava, uuvuttava ilma. Minun hermoni ovat jännitetyt niin
tiukalle kuin viulun kielet. Me olemme kuivassa vuodenajassa ja tätä
kestää tammikuuhun asti. Toivokaamme että kaikki on päättynyt siihen
mennessä.
<tb>
Tiistaina heinäkuun 30 p:nä 1895.
Yksi vahti on mennyt pois, sillä häneen tuli kuume. Se on jo toinen,
jonka on täytynyt lähteä pois, sen jälkeen kuin minä tulin. Minä
kaipaan häntä, sillä hän oli kunnon mies, joka teki tehtävänsä
tarkasti, uskollisesti ja tunnollisesti ja oli kumminkin ystävällinen.
<tb>
Keskiviikkona heinäkuun 31 p:nä 1895.
Koko viime yön näin unta sinusta, rakas Lucie, ja lapeistamme. Odotan
kärsimättömästi postia Cayenne'sta. Minä toivon, että se tuo minulle
kirjeitä. Tuovatkohan ne hyviä uutisia? Jokohan vihdoinkin on päästy
sen konnan jälille, joka on tehnyt tämän hirveän rikoksen?
<tb>
Torstaina, elokuun i p:nä keskipäivällä.
Posti tuli Cayenne'sta tänä aamuna neljänneksen yli seitsemän.
Tuoko se minulle kirjeitä ja minkälaisia tietoja? En ole vielä saanut
mitään.
<tb>
Puoli viisi iltapäivällä.
En vieläkään mitään. Odottavan aika on pitkä.
<tb>
Kello 9 iltasella.
En ole saanut mitään. Katkera pettymys!
<tb>
Perjantaina elok. 2 p:nä 1895, aamulla.
Olen viettänyt kauhean yön. Mutta minun tulee kuitenkin yhä rohkeasti
taistella. Joskus valtaa minut vastustamaton halu saada itkeä sydämen
pohjasta, mutta minä hillitsen kyyneleeni, sillä häpeää on näyttää
heikkouttani vahdilleni, jotka minua yöt päivät vartioivat.
Ei saa hetkeäkään olla yksin suruineen!
Nämä liikutukset heikentävät minua ja murtavat sekä sieluni että
ruumiini voimat. Mutta kun kirjoitan Lucie’lle, tahdon häneltä kätkeä
suruni ja rohkaista hänen mieltänsä. Lastemme täytyy saada pää pystyssä
kulkea elämän läpi, käyköön minulle miten tahansa.
<tb>
Kello 7 iltasella.
Minun postini oli tullut, mutta nyt vasta jättivät sen minulle. Ei
mitään uutta. Mutta minä tahdon olla kärsivällinen loppuun asti; se
salaliitto, jonka uhrina olen, täytyy saada selville.
Minun on vielä kärsittävä.
<tb>
Tässä on muutamia paikkoja vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2
päivän iltana:
<tb>
Pariisissa heinäkuun 6 p:nä 1895.
Minä odotan suurimmalla malttamattomuudella muutamia ystävällisiä riviä
sinulta, joitakin tietoja terveydestäsi, josta olen hyvin levoton.
Laiva tuli toukokuun 23 päivänä, nyt on jo kesäkuun 6 päivä, enkä
vieläkään ole saanut kirjeitäsi. Joka kerta kun posti tulee, olen
jännityksessä, mutta ei mitään tule. Olen aina ajatuksissani sinun
luonasi, kuulun sinulle kokonaan...
<tb>
Pariisissa heinäkuun 7 p:nä 1895.
... Juuri kun olin sinulle kirjoittamassa, sain sinun rakkaat, hyvät
kirjeesi... Sinun kärsivällisyytesi antaa minulle voimia, sinä
ylläpidät minua... Siksi voin elää tällä tavalla sinusta erotettuna,
vaikka tiedän sinun kärsivän niin julmia tuskia, että toivoni ja
luottamukseni tulevaisuuteen on rajaton. Mutta minä kärsin niin
erillään olosta, että olen uudestaan jättänyt anomuksen, jossa pyydän
päästä luoksesi maanpakolaisuuteen. Olisin onnellinen saadessani elää
samaa elämää kuin sinä, olla sinun luonasi, osoittaa sinulle rajatonta
rakkauttani.
Minä tuntikausia luen kirjeitäsi moneen kertaan; ne tuottavat minulle
lohdutusta odottaessani sitä onnellista hetkeä, jolloin saan tavata
sinua...
Lucie.
<tb>
Kun ajattelin asemaani täällä Salut-saarilla, arvasin aivan minkälaisen
vastauksen vaimoni tulisi saamaan pyyntöönsä. Tiesin että siihen ei
suostuta.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Lauantaina elokuun 3 p:nä 1895.
En ole nukkunut tippaakaan koko yönä. Nämä mielenliikutukset murtavat
minut aivan kokonaan.
Näin paljon surua kertyy odottamatta ympärilleni ja minä en taida sille
mitään.
<tb>
Sunnuntaina elokuun 4 p:nä 1895.
Minä olen kaksi tuntia 1/2 6:sta 1/2 8:aan pessyt pyyheliinoja ja
villahousuja ja puhdistanut kyökkiastiat. Se työ väsyttää minua, mutta
tekee myöskin hyvää. Voi, minä taistelen kaikin voimin ilmastoa ja
muita kärsimyksiä vastaan, en tahdo antaa myöten, ennenkun tiedän että
olen saanut takaisin kunniani.
Mutta miten äärettömän pitkiä nämä päivät ja yöt ovat!
Minä en ole saanut kahteen kuukauteen mitään aikakauslehtiä, minulla ei
siis ole mitään lukemista.
En puhu enää yhtään sanaa, olen vaiti kuin trappisti. [Trappisti on
eräs uskonlahkolainen. Suom. muist.]
Minä olin pyytänyt Cayenne'sta veistokaluja, saadakseni ruumiillista
liikettä. Mutta minun pyyntöni kiellettiin. Miksi? Se on taas
selittämätöin arvoitus. Minä olen yhdeksän kuukauden ajan saanut
miettiä pääni puhki kaikkia ihmeellisiä asioita, jotka minua ovat
kohdanneet, enkä ole päässyt selville, siksi en enää jaksa vaivata
aivojani.
<tb>
Maanantaina elokuun 5 p:nä 1895.
Lämmin yhä yltyy ja minä olen aivan murtunut ja väsynyt tästä yhdeksän
kuukauden kidutuksesta.
<tb>
Lauantaina elokuun 10 p:nä 1895.
Minä en tiedä kuinka kauan kestän. Sydämeni ja aivoni kärsivät
surkeasti, tämä kauhea onnettomuus himmentää järkeni, usko
inhimilliseen oikeuteen, kunniaan ja hyvyyteen häviää tällaisissa
kauheissa oloissa.
Saat olla rakas Lucie, vakuutettu että jos en hyvinkään kestä tässä
taistelussa, vaan kaadun, ja sinä saat nämä rivit käsiisi, niin tiedä
että olen kuitenkin tehnyt niin paljon kuin olen voinut, kestääkseni
näin pitkää ja vaikeaa kidutusta.
Pysy sinä vaan rohkeana ja lujana, lapsesi olkoot lohdutuksenasi, ja
auttakoot sinua täyttämään velvollisuutesi.
Kun on hyvä omatunto ja on tehnyt velvollisuutensa, niin voi aina
kulkea pää pystyssä ja puolustaa kunniaansa.
<tb>
Maanantaina syyskuun 2 p:nä 1895.
En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani. Mitä
hyötyä siitä olisikaan? Minä taistelen elämästä, vaikka asemani on
epätoivoinen ja sydämeni murtunut. Tahdon olla vaimoni ja lasteni luona
sinä päivänä, kun kunniamme meille palautetaan.
Toivokaamme tämän kerran päättyvän. Sydämeni on niin sairas. Eilen
pyörryin ja sydämeni herkesi yhtäkkiä lyömästä. Luulin kuolevani, ilman
kipuja. Mitähän se lienee ollut, en ymmärrä ensinkään.
Odotan postintuojaa.
<tb>
Perjantaina syyskuun 6 p:nä 1895.
Eikä mitään kirjeitä! Ihmiskieli on kykenemätön kuvaamaan tätä
kärsimysten paljoutta! Kuolleet ovat onnellisempia!
Ja minun pitää vaan elää viimeiseen hengenvetoon asti, niin kauan kun
vaan sydämeni tykyttää!
<tb>
Lauantaina syyskuun 7 p:nä 1895.
Sain juuri ikään kirjeitä. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.
<tb>
Palasia niistä kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani.
<tb>
Pariisissa heinäkuun 8 p:nä 1895.
Olen saanut kirjeesi toukokuulta ja kesäkuun 3 päivältä. Ne tekivät
niin hyvää sydämelle. Olin kuulevinani sinun puhuvan, kuvailin rakkaan
äänesi kaikuvan korvissani; viimeinkin tuli sinulta jotakin minulle,
sinun jalot ja kauniit ajatuksesi kuvastuivat sielussani. En voinut
olla itkemättä näitä kaivattuja riviä lukiessani, mutta niistähän
näen, että olet parantunut. Sinä olet niin luottavainen ja luja, että
pidät meidät kaikki pystyssä. Sinun esimerkkisi auttaa meitä pääsemään
tarkoituksemme perille...
Minä tulin hyvin liikutetuksi sinun Pierrelle kirjoittamastasi
kirjeestä; hän oli ihastunut ja hänen pienet kasvonsa loistavat
ilosta, kun minä luen hänelle kirjettäsi, jonka hän, osaa ulkoa. Hän
on aivan innoissaan, kun hän puhuu sinusta.
<tb>
Pariisissa heinäkuun 10 p:nä 1895.
Minä kehoitan sinua pysymään rohkeana ja kärsivällisenä, kyllä
me lujalla tahdolla ja tarmokkaisuudella vielä voitamme kaikki
vaikeudet, ja hankimme selville tämän salaisuuden, jonka uhriksi
olemme joutuneet. Minulla on tarkoituksena, ainoana toivomuksena,
päähänpistona ja Mathieu sekä kaikki toivovat että sinä vielä pääset
onnelliseksi, kun totuus tulee vielä ilmi. Minun täytyy saada tämän
hävyttömän ja merkillisen jutun alkuunpanijat ja sen syylliset ilmi.
Jos emme me itse olisi sattuneet olemaan tämän hirveän rikoksen
uhreina, niin minä en ikinä olisi myöntänyt, että niin alhaisia,
halpamaisia ihmisiä on olemassakaan, jotka voivat ryöstää koko perheen
kunnian ja hankkia syytteenalaiseksi nuhteettoman upseerin, eikä
heidän omatuntonsa sittenkään ratkaisevalla hetkellä pahoittaisi heitä
tunnustamaan tekoansa.
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Syyskuun 22 p:nä 1895.
Sydämen tykytystä oli koko yön. Tunnen itseni nyt aamusella kovin
väsyneeksi.
Kun vaan vähänkin ajattelen, niin järkeni pysähtyy siihen paikkaan.
Minut on tuomittu käsialan nojalla, nyt olen melkein vuoden ajan
pyytänyt oikeutta, en mitään käsialannäytettä, vaan sen roiston
ilmisaamista, joka on kirjoittanut tämän hävyttömän kirjeen.
Hallituksella on kaikki keinot käytettävinään. Tämä on jokseenkin
tavallinen rikos, jonka tekijää ei tunneta, mutta kun kerran sisältö on
tunnettu, voidaan asiaan hankkia valoa, jos vaan tahdotaan.
Muutoin keinot ovat vähän arvoiset.
Mutta kun vaan ajattelen, että tähän asiaan ei ole hankittu vähääkään
valoa, niin joudun aivan pois suunniltani. Ah! Minun pitää saada
oikeutta lapsilleni ja perheelleni ja minä tulen vaatimaan sitä siksi,
kun sen saan, vaikka tulisin kärsimään mitä.
Mutta kyllä tämä on väärin, että semmoisen ihmisen, joka on niin
kunniallinen, kuin ikänä kukaan; pitää kärsiä tätä.
Kuolema olisi hyvätyö! Mutta minulla ei ole oikeus sitä ajatellakaan.
<tb>
Syyskuun 27 p:nä. 1895.
Tätä ei jaksa ihmisen voimat kestää. Sehän on sama kuin kärsiä
kuolemantuskia joka päivä, tahi haudata joku syytön ilmi elävältä.
Voi, tuomitkoon heidän omattuntonsa heidät, koska ovat antaneet tuomita
minut käsialan nojalla, ilman päteviä syitä, ilman todistajia, ilman
mitään vaikutinta, alhaisen rikoksen tekemiseen.
Jospa edes olisivat minun tuomitsemiseni jälkeen, kuten minulle
luvattiin, tarmokkaasti ja voimakkaasti jatkaneet syyllisen etsimistä!
Ja sitäpaitsi on vielä diplomaatillinen tie.
Hallituksella on kaikenlaisia keinoja sellaisen salaisuuden
ilmisaamiseksi; ja se on sen velvollisuus.
Ah! Ihmiskunta himoineen ja vihoineen, kaikkine siveellisine
rumuuksineen!
Ah! Ihmiset itsekkäine pyrintöineen, jotka heitä johtavat! Muusta he
vähät!
Oikeus! Se on kyllä hyvä olemassa, kun on hyvästi aikaa ja kun siitä ei
satu olemaan vaivaa tai vahinkoa kellenkään!
Välistä minua niin kyllästyttää ja väsyttää, että aion ruveta
pitkälleni ja antaa asioiden mennä menojaan ja siihen kuolla
tarvitsematta tappaa itseäni, sillä siihen minulla ei, paha kyllä,
koskaan ole oikeutta.
Kärsimykseni tulevat liian tuskallisiksi.
Tästä täytyy tulla loppu. Minun vaimoni on kohottava äänensä,
syyttömien äänen, joka pyytää oikeutta.
Jos minun olisi taisteltava vain oman elämäni edestä, niin en totisesti
menettelisi tällä tavalla; mutta minä elän kunniani, tähden, ja
taistelen askel askeleelta.
Ruumiin tuskat eivät ole mitään, mutta sielun tuskat ovat hirveät.
<tb>
Syyskuun 29 p:nä 1895.
Tänä aamuna oli ankara sydämen tykytys; olin tukehtumaisillani. Kone
taistelee, mutta kuinka kauvan se on kestävä.
Yöllä näin kauhean unen, huusin ääneen rakasta Lucie raukkaani.
Oi, jos olisin yksin! Inhoon ja vihaan ihmisiä niin, että haluaisin
saada rauhaa, ikuista rauhaa.
<tb>
Lokakuun 1 p:nä 1895.
En tiedä enää miten kuvata tunteitani. Tunnit tuntuvat vuosisatojen
pituisilta.
<tb>
Lokakuun 5 p:nä 1895.
Olen saanut kirjeitä kotoa. Ei mitään ole saatu selville. Kaikista
näistä kirjeistä huokuu tuska, sellainen kärsimyksen huuto, että se
järkytti koko olentoani.
Minä kirjoitin myös tasavallan presidentille seuraavan kirjeen:
"Syytettynä ja sitten tuomittuna käsialan nojalla alhaisimmasta
rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä, olen sanonut ja sanon vieläkin,
ett'en ole kirjoittanut tuota kirjettä, ja ett'en koskaan ole pettänyt
kunniaani.
"Vuoden ajan olen nyt saanut kitua hirveimmissä oloissa, mihin ihminen
voi joutua!
"En tarkoita yhtään ruumiillisia kipuja, ne eivät merkitse mitään;
sielun tuskat ovat jotakin.
"Kauhea on kärsiä tätä yksinään, mutta vielä kauheampaa on, kun tietää
kaikkien omiensa kärsivän samaa. Koko perhe saa kestää kuolemantuskia
inhottavan rikoksen vuoksi, jota en ole koskaan tehnyt.
"En rukoile armoa enkä laupeutta eli siveellisiä todisteita; sitä vaan
rukoilen, että hankitaan täyttä valkeutta tähän salajuoneen, jonka
uhrina perheeni ja minä olemme.
"Että olen pysynyt hengissä ja että vielä elän, — siihen on, Herra
Presidentti, syynä se, että minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä
perhettäni kohtaan, muutoin olisin jo kukistunutkin tämän kuorman alle,
sillä liian raskas tämä on inhimillisille hartioille.
"Minun hirveän erehdyksen kautta ryöstetyn kunniani nimessä, vaimoni,
lasteni nimessä — oi, Herra Presidentti, teitä minun sydämeni vannottaa
isänä, ranskalaisena, rehellisenä miehenä — rukoilen minä teiltä
oikeutta ja koko sielullani ja kaikesta voimastani, kädet ristissä
pyytämällä pyydän teidän hankkimaan valoa tähän surulliseen tapaukseen,
että viimeinkin loppuisi tämä hirveä kärsimys, jota yksi mies ja koko
perheensä, jolle kunnia on kaikki kaikessa, hänen tähtensä kärsivät.".
Minä kirjoitin Lucie'llekin, että hänkin puolestaan toimisi
tarmokkaasti ja päättävästi, sillä nämä kärsimykset tekevät viimein
meistä kaikista lopun.
Minulle sanotaan, että minä enemmän ajattelen toisten kärsimyksiä kuin
omiani. Ja siinä onkin perää, sillä jos olisin yksin maailmassa, enkä
olisi tarvinnut huolia muista kuin itsestäni, niin olisin aikoja sitten
ollut haudassa. Juuri Lucie ja lapseni antavat minulle voimia elämään.
Ah! minun rakkaat lapseni! Kuolema ei ole minusta mitään. Mutta ennen
kuolemaani tahdon tietää, että lasteni nimi on puhdistettu tästä
tahrasta.
<tb>
Muutamia kohtia vaimoni kirjeestä, jotka sain lokakuussa:
<tb>
Pariisissa elokuun 7 p:nä 1895.
Minä en malta odottaa sinun kirjettäsi, minun täytyy saada puhella
sinun kanssasi, olla lähellä sinun kaunista ja koeteltua sieluasi ja
saada sinulta uusia voimia ja rohkeutta.
<tb>
Pariisissa elokuun 12 p:nä 1895.
Viimeinkin sain sinun kirjeesi, minä ahmin niitä, minä luen niitä yhä
uudestaan ja uudestaan tavattoman ahneesti.
Milloinka minä huolenpidollani ja rakkaudellani saan mielestäsi
hävitetyksi nämä piinapäivät ja tämän hirveän vuoden, joka on
sydämeesi niin syvän haavan jyystänyt. Toivon että voimani olisivat
kolme kertaa suuremmat voidakseni pikemmin päästä siihen tuskallisesti
odotettuun tarkoitukseen, ja näyttää koko maailmalle, että me
olemme puhtaat tästä halpamaisesta liasta, jota meidän päällemme on
heitetty...
<tb>
Pariisissa elokuun 19 p:nä 1895.
Silloin kun tahdon rauhoittaa odotuksesta jännittyneitä hermojani ja
lieventää kärsimättömyyden kuumetta, tulen sinun luoksesi saamaan
lepoa ja uusia voimia.
Kaikista enin minua vaivaa se ajatus, että sinä olet yksin ja niin
kaukana meistä, joita sinä rakastat ja jotka sinua rakastavat koko
sielustaan ja olet kauhean pitkän odotuksen uhrina; sinä vaivaat
järkeäsi tätä salaisuutta miettiessäsi ja sydänraukkasi, joka on
niin hyvä, ja omatuntosi, joka on niin oikeutta rakastava, eivät voi
käsittää sellaista halpamaisuutta...
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Lokakuun 6 p:nä 1895.
Kauhistuttava kuumuus. Tunnit ovat kuin lyijyä,
<tb>
Lokakuun 14 p:nä 1895.
Kiivas tuuli. Ei voi mennä ulos ollenkaan. Päivä on kamalan pitkä.
<tb>
Lokakuun 26 p:nä 1895.
En tiedä kuinka voin elää. Aivoni ovat mäsänä. Valehtelisin jos
sanoisin, ett'en kärsi kamalasti ja ett'en usein toivoisi ikuista
lepoa, ja että taisteluni ihmisten ja olojeni inhoomisen ja
velvollisuuteni täyttämisen välillä on kauhea.
Mutta aina kun pitkinä öinä eli yksinäisinä päivinäni tunnen vaipuvani,
aina kun järkeni joutuu epäilyksiin siitä, että minä koko elämäni
rehellistä elämää elettyäni olen voinut joutua tällaiseen tilaan, ja
kun tahtoisin sulkea silmäni välinpitämättömänä kaikesta, silloin
ponnistan kaikki voimani ja sanon itselleni: "Sinä et ole yksin. Sinä
olet perheenisä, sinun on puolustettava omaa kunniaasi, vaimosi ja
lastesi kunniaa"; ja minä ponnistan pystyyn langetakseni, paha kyllä,
taas vähän ajan perästä ja saan taas alkaa samaa uudelleen.
Semmoista nousemista ja laskeutumista on elämäni yhtämittaa.
<tb>
Lokak. 30 p:nä 1895.
Ankaraa sydämenvetoa.
Raskas ja painostava ilma, joka vie kaikki voimat. Tämä on väliaika
ennen sadekauden tuloa, joka on Cayenne’ssakin kaikista ilkein. Sekö
vihdoin kaataa minut maahan.
<tb>
Yöllä marrask. 2:sen ja 3:nnen päivän välillä 1895.
Posti on tullut Cayenne'sta, mutta ei mitään kirjeitä minulle.
Voikohan kukaan kuvailla, kuinka äärettömästi se koskee, kun
kuukausimäärän tuskallisesti odottaa kirjettä omaisiltaan, eikä
tulekaan mitään.
Enemmän kuin vuoden ajan on jo sydämeni saanut kokea niin monta kovaa,
että on mahdoton enää laskea sen haavoja.
Tämä tuska, jota jo kumminkin olen saanut kestää niin monet kerrat,
että olisi siihen luullut jo tottuneen, koskee minuun kumminkin niin
kovasti, että vaikka nousin tänä aamuna ylös puoli kuuden aikaan ja
kävelin ainakin kuusi tuntia hermojani rauhoittaakseni, niin en saanut
sittenkään unta.
Hirveän tuskallista! Ja kuinkahan kauan tämä kestää?
<tb>
Marrask. 4 p:nä 1895.
Hirvittävän kuuma, ainakin 45⁰.
Ei mikään ole niin masentavaa, eikä mikään niin kuluta sielun voimia
kuin tämä hirvittävä hiljaisuus. Ei kuule yhtä ihmisääntä, ei näe yhtä
miellyttävää eli ystävällistä naamaa.
<tb>
Marrask. 7 p:nä 1895.
Minnekä on mahtanut joutua se posti, joka on minulle osoitettu? Minne
se on mahtanut kadota? Onko se jäänyt Pariisiin vai Cayenne'en? Tätä
kysyn itseltäni alituiseen.
Kysyn itseltäni usein olenko hereillä vai näenkö unta. Tuntuu niin
uskomattomalta ja käsittämättömältä tämä elämä, jota on kestänyt vuoden.
Jätän syntymämaani Elsassin, jätän riippumattoman asemani omaisieni
luona, palvelen isänmaatani koko sielullani, kaikella taidollani, ja
yhtenä kauniina päivänä minä joudun syytteen alaiseksi halpamaisesta,
inhoittavasta rikoksesta, ja minut tuomitaan muutaman epäluulon alaisen
kirjeen nojalla; semmoinen voi murtaa ihmisen ikipäiviksi!
Mutta minä olen velvollinen taistelemaan rakkaan Lucie'ni ja lapsieni
tähden.
<tb>
Marrask. 9 p:nä 1895.
Tämä on sanomattoman pitkä päivä. Ensimäiset sateet. Olen pakoitettu
pysymään sisällä. Ei mitään lukemista. Ne kirjat, joista oli mainittu
elokuun kirjeissä, eivät ole vielä tulleet.
<tb>
Marrask. 15 p:nä 1895.
Viimeinkin sain kirjeeni. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.
Minä vaan koetan pysyä pystyssä, siksi kun voimani tyyten loppuvat.
Tämä on yhtämittaista taistelua. Ilmanala vie voimat, yksinäisyys
tappaa tarmon, ei ole mitään lukemista, yksin vaan omien synkkien ja
epätoivoisten ajatuksiensa raadeltavana.
<tb>
Otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain marrask. 15 p:nä 1895.
Pariisissa syysk. 5 p:nä 1895.
Monta pitkää hetkeä, monta vaikeaa päivää olemme saaneet kestää sen
perästä, kun onnettomuus kohtasi meitä kuin vasaranisku. Toivokaamme,
että kovin osa kärsimyksistämme on jälellä päin, olemme eläneet
hirveimmät tuskat, omatuntomme on auttanut meitä kestämään vaikeat
koettelemuksemme, suokoon Jumala, joka niin kovasti on koetellut
minua, meille voimia täyttämään velvollisuutemme loppuun asti...
Minä ymmärrän tuskasi ja otan osaa niihin, minulla on hirveitä hetkiä
ihan niinkuin sinullakin, mutta silloin minä aina ajattelen sinua,
sinun rohkaisevaa, kaunista esimerkkiäsi, ja sinun rakkaudestasi saan
uusia voimia...
<tb>
Pariisissa syysk. 25 p:nä 1895.
Tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan tämän postin mukaan; rukoilen
taivasta hartaasti, että tämä tapaisi sinut terveenä ja reippaana.
Minä en voi tulla luoksesi, en ole saanut siihen lupaa. Minusta on
tämä odotus sietämätöntä, ja monelle muulle on tämä katkera pettymys...
Lucie.
Tämän kirjeen loppuun oli veljeni Mathieu kirjoittanut muutamia riviä:
Olen saanut sinun hyvän kirjeesi, rakas veljeni, ja on hyvin hauskaa
ja ilahduttavaa kuulla sinun olevan niin hyvissä voimissa. Minä
en sano sinulle: toivo, vaan: usko, luota! Se ei ikinä voi olla
mahdollista, että syyttömän pitää kärsiä syyllisen edestä.
Ei mene yhtään päivää ett'en olisi hengessä luonasi.
Mathieu,
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Marraskuun 30 p:nä 1895.
Minä en viitsi kertoa jokapäiväisistä mieliharmista, minä halveksin
niitä. Pyydän jotakin, mitä tahansa vähäpätöistä, jotain joka päivä
välttämätöntä vahtipäälliköltä ja sitä ei anneta. Mutta minä en koskaan
pyydä toistamiseen, välttääkseni nöyryytystä.
Mutta tämä alituinen kidutus kuitenkin vähitellen samentaa järkeni.
<tb>
Joulukuun 3 p:nä 1895.
Minä en ole vielä saanut lokakuun postia. On synkkä, sateinen päivä.
Ymmärrykseni alkaa horjua ja sydämeni tahtoo haleta.
Taivas on pikimusta, ilma kostea; oikein kuolema- ja hautauspäivä.
Minä muistan usein Schopenhauer'ia, joka ihmisen vääryyttä nähdessään
huudahti:
"Jos Jumala on luonut maailman, niin minä en tahtoisi olla Jumala."
Posti näkyi tulleen Cayenne'sta, mutta minulle ei ole mitään kirjeitä.
Voi kuinka ikävää!
Ei ole mitään lukemista, eikä muutakaan, joka viihdyttäisi ajatuksiani.
Ei tule enää kirjoja, eikä aikakauslehtiä minulle.
Minä kävelen koko päivän, siksi kun olen ihan väsyksissä,
tyynnyttääkseni aivojani ja rauhoittaakseni hermojani.
<tb>
Joulukuun 5 p:nä 1895.
Minkään arvoisia ihmisten omattunnot nykyään ovat?
Tuokin rehellisten miesten kirjoissa oleva Bertillon vannoi
arvelematta, että koska kirjeen käsiala muistutti minun käsialaani,
niin se ei voinut olla kenenkään muun kuin minun kirjoittama tuo
inhoittava kirje. Siveelliset ja muut todisteet eivät tulleet
kuuloonkaan.
Voi, minä toivon, että jos näillä ihmisillä on vähänkään sydäntä, niin
sinä päivänä, jona he saavat varsinaisen syyllisen kiini, he ampuvat
luodin otsaansa, rangaistakseen itseään siitä, että ovat saaneet aikaan
tällaiset kärsimykset kokonaiselle perheelle.
<tb>
Joulukuun 7 p:nä 1895.
Ai, kuinka minua vaivaa tämä alituinen epäluulon alaisena oleminen
ja alituinen vahtiminen yötä päivää. Minua pidetään kuin villipetoa,
niinkuin pahinta pahantekijää.
<tb>
Jouluk. 8 p:nä 1895.
Hermokolotukset päässä tulevat päivä päivältä tuskallisemmiksi. Joka
tunti, joka minuutti on kärsimistä!
Ja aina vaan haudan hiljaisuus, ei ihmisäänen kajahdusta.
Osanottavainen sana, ystävällinen silmäys tuottaa lievitystä
pahimmillekin haavoille ja tyynnyttää hetkeksi kirvelevimpiä kipuja.
Mutta täällä ei ole mitään sellaista.
<tb>
Jouluk. 9 p:nä 1895.
Ei vieläkään mitään kirjeitä. Ne ovat varmaan jääneet Cayenne'en ja
siellä ne saavat loikoa neljätoista päivää. Postilaiva Ranskasta
kulki tästä ohi marraskuun 29 p:nä ja silloin luulisi niiden tulleen
Cayenne'en.
<tb>
Samana päivänä klo 6 iltasella.
Toinen posti Cayenne'sta tuli tänäpänä klo 1. Toiko se nyt minulle
kirjeitä ja minkälaisia uutisia?
<tb>
Jouluk. 11 p:nä klo 6 i.p.
Ei mitään kirjeitä, sydäntäni vihloo, raatelee.
<tb>
Jouluk. 12 p:nä 1895 aamusella.
Minun postini ei siis ole tullut. Minnekä se on jäänyt? Minä olen
antanut sähköittää Cayenne'en siitä.
<tb>
Samana päivänä iltasella.
Minun postini on jäänyt Ranskaan! Sydämeeni koskee niinkuin sitä
puukolla pistettäisiin.
Voi, sinä pauhaava meri, sinä huudat ja valitat lakkaamatta. Se huutaa
samaa kuin haavoitettu sydämeni!
Minun katkera vihani ihmiskunnan vääryyttä vastaan yltyy toisinaan
sellaiseen vimmaan, että tahtoisin nylkeä nahkan ruumiistani,
unohtaakseni ruumiillisen tuskan ajaksi henkiset vaivani.
<tb>
Jouluk. 13 p:nä 1895.
Minut ihan varmaan tappavat näihin tuskiin, tahi hulluksi tulemisen
pelosta teen itsemurhan. Ja häpeän tästä kuolemasta omistan du Patylle,
Bertillonille ja kaikille niille, jotka ovat olleet tässä väärässä
jutussa osallisina.
Joka yö näen unta vaimostani ja lapsistani. Herääminen on aina kamalaa!
Kun avaan silmäni ja näen tämän hökkelin seinät ympärilläni, kouristaa
semmonen ahdistus sydäntäni, että tahtoisin ainiaaksi sulkea silmäni,
enkä enää koskaan mitään nähdä enkä ajatella.
<tb>
Iltasella.
Sydämen kouristuksia ja tukehtumiskohtauksia.
<tb>
Joulukuun 14 p:nä 1895.
Minä pyydän kylpyä, jota minulla lääkärin määräyksen mukaan on oikeus
saada. Ei, vastaa vahtipäällikkö minulle. Vähän ajan perästä kylpee hän
itse. Minä en ymmärrä kuinka viitsinkään pyytää häneltä mitään, tähän
asti en ole pyytänyt mitään asiaa toistamiseen, tästä lähtien en pyydä
häneltä koskaan mitään.
<tb>
Joulukuun 16 p:nä 1895.
Kymmenestä kolmeen, tunnit ovat kauheat, eikä mitään, joka johtaisi
painuneita ajatuksia pois tästä yksitoikkoisuudesta.
<tb>
Joulukuun 18 p:nä 1895.
Rakas pikku Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie, näen teidät
kaikki kolme ajatuksissani. Teidän muistonne antaa minulle voimia
kestämään tätä.
<tb>
Joulukuun 20 p:nä 1895.
Minua häväistään kaikella tavoin. Kun he tuovat minun pesuni Royale'n
saaresta, aukovat he kaikki vaatteet sikin sokin, repivät niitä ja
viskaavat ne sitten minulle kun millekin ilkeälle pahantekijälle.
Aina merta katsellessani, muistelen niitä iloisia, onnellisia
hetkiä, joita olen sen ääressä viettänyt, vaimoni ja lasteni
seurassa. Olen näkevinäni Pierre'n kulkemassa rannalla ja itseni
leikkimässä ja hyppimässä hänen kanssaan, uneksien kauniita unia hänen
tulevaisuudestaan.
Silloin muistan nykyisen kauhistuttavan asemani, sen häpeän, jolla
omani ja lasteni nimi on tahrattu; silmäni himmenevät, veri hyökkää
aivoihini, sydän tykyttää niinkuin se aikoisi haleta, tuska valtaa
koko olentoni. Asian täytyy valeta, totuuden täytyy tulla ilmi, vaikka
sitten saisimmekin kärsiä mitä tahansa sen tähden.
<tb>
Joulukuun 22 p:nä 1895.
Ei vieläkään mitään tietoja kotolaisilta, Haudan hiljaisuus. Olen
viettänyt hirveän yön! Painajainen vaan yltyy edestakaisin kulkevien
vahtimiesten kolinasta.
<tb>
Joulukuun 25 p:nä 1895.
Voi! sama juttu: ei mitään kirjettä.
Englannin posti kulki ohi kaksi päivää sitten, minun kirjeeni ei
luultavasti ole vielä tulleet, sillä minä uskon, että ne muuten kyllä
olisi annettu minulle; mitä minun on ajatteleminen tästä kaikesta?
Sataa yhtämittaa.
Sateen lomassa käyn vähän kävelemässä, ruumistani oikaistakseni.
Tihutti vähäsen vielä. Vahtipäällikkö tulee ja sanoo minun mukanani
olevalle vahdille: "Ei saa olla ulkona, kun sataa." — Missä se on
sanottu? Minua inhoittaa, enkä vastaa, asetun yläpuolelle kaikkia näitä
jokapäiväsiä neulanpistoja.
<tb>
Yöllä joulukuun 26 ja 27 päivän välillä 1895.
On mahdoton nukkua.
Minua on noin viidentoista kuukauden ajan painanut kamala painajainen;
milloinka tämä loppuu?
<tb>
Joulukuun 26 p:nä 1895.
Minua väsyttää armottomasti. Aivoni ovat väsyneet. Mitä tämä merkitsee?
Minkätähden en ole saanut lokakuun kirjeitä? Oi Lucie, jos sinä tulet
lukemaan nämä rivit, jos minun voimani loppuvat, ennenkuin tämä kidutus
on loppuun kestetty, niin sinä kyllä voit ymmärtää mitä minä olen
kärsinyt!
Aina silloin kun heikkous pääsee minussa voitolle ja minä inhoan
kaikkea, kuiskaan hiljaa kolmea nimeä: Lucie, Pierre, Jeanne ja ne
herättävät minut henkiin, kohottavat minun tarmoani ja antavat minulle
uusia, yhä uusia voimia.
<tb>
Samana päivänä kello 11 a.p.
Minä näin juuri Ranskan postin kulkevan tästä ohi. Mutta voi, minun
kirjeeni pitää ensin mennä Cayenne'en, mutta minä toivon että
ensimäinen posti, joka tulee Cayenne'sta, tuo ne minulle ja että minä
vihdoinkin saan tietoja rakkaasta vaimostani, rakkaista lapsistani,
omaisistani, ja että saan kuulla tämän hirmuisen asian tulleen selville
ja että tästä hirveästä kidutuksesta vihdoinkin tulee loppu.
<tb>
Sunnuntaina, joulukuun 29 p:nä 1895.
Oi, kuinka viime sunnuntai oli ihana, kun sain viettää koko päivän
omaisteni seurassa ja leikkiä lasteni kanssa!
Pikku Pierre on nyt melkein viiden vuoden vanha; hän on jo aika iso
poika. Odotin kärsimättömästi tätä hetkeä saadakseni olla hänen
kanssaan, jutella hänen kanssaan, kehittää hänen ymmärrystään, opettaa
häntä ihailemaan kaikkea kaunista, kehittää hänen sielunsa niin
yleväksi, ettei mikään elämän alhainen rumuus siihen ylettyisi; mutta
mitä tämä on, ja tämä alituinen miksi?
<tb>
Joulukuun 30 p:nä 1895.
Veri polttaa nahkaani, kuume polttaa suoniani. Milloinka tämä kiusa
loppuu?
<tb>
Samana päivänä, iltasella.
Minun hermoni kiusaavat minua niin, että minua oikein pelottaa mennä
nukkumaan. Tämä haudan hiljaisuus, ei mitään tietoja kotoa liki kolmeen
kuukauteen, ei mitään lukemista, tämä masentaa minut ja tekee minut
aivan hervottomaksi.
Minun täytyy koota kaiken voimani pysyäkseni pystyssä, mutisen hiljaa
niitä kolmea nimeä, jotka ovat talismanini: Lucie, Pierre, Jeanne.
<tb>
Joulukuun 31 p:nä 1895.
Hirmuinen yö! Kummallisia unia, hirveitä painajaisunia, jotka
pusersivat hien ruumiistani.
Tänä aamuna aikaisin näin veneen tulevan Cayenne'sta. Aamusta asti olen
ollut kummallisessa tuskassa ja joka hetki kysyn itseltäni, saanko
tietoja kotoani.
Ja niitä odottaessa sydämeni sykkii niin, että se on haleta.
<tb>
Tammikuun 1 p:nä 1896.
Tänä aamuna sain vihdoinkin lokakuun ja marraskuun kirjeet. Ei
vieläkään mitään, totuutta ei ole vielä löydetty.
Mutta kuinka suuren surun olen saattanut Lucie'lleni viime kirjeilläni;
mitä tuskia olen tuottanut hänelle kärsimättömyydelläni ja hänen
sydämensä on kuitenkin yhtä suuri kuin minunkin!
<tb>
Muutamia kohtia vaimoni kirjeistä, jotka sain tammikuun 1 p:nä 1896.
<tb>
Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1895.
Tässä postissa ei sinulta, rakas puolisoni, tullut kuin yksi ainoa
kirje, ja sitä kirjettä, jonka sinä kirjoitit elokuun 5 p:nä, en minä
ole saanutkaan; ja kumminkin ovat nuo kirjoittamasi rakkaat rivit
ainoat todistukset olemassaolostasi; ne ovat suurena lohdutuksena
minulle, reippautesi rohkaisee minua, tarmosi antaa minulle voimia
kestämään taistelussa...
<tb>
Pariisissa, lokakuun 15 p:nä 1895.
Tämä päivä herättää mieleeni niin katkeria muistoja, etten malta olla
tulematta hetkeksi luoksesi. Minusta tuntuu paremmalle silloin ja minä
luulen että se tekee sinullekin hyvää. En tahdo muistuttaa sinulle
niitä hirveitä päiviä, jolloin me molemmat kärsimme omalla tahollamme;
parasta on olla niitä ajattelematta, haava on vielä auki ja jos siihen
koskee, niin se luottaa vaan yhä enemmän kipuja; sen vaan tahdon sanoa
sinulle että me olemme täynnä toivoa ja luottamusta, tahtomme on vielä
voittava kaikki esteet ja nuo varsinaiset alhaiset rikokselliset
saavat vielä ansaitun rangaistuksensa.
<tb>
Pariisissa, lokakuun 25 p:nä 1895.
Kuukaudet ovat julmasti pitkiä tällaisessa ikävässä ja ne ovat kaikki
yhtä synkän yksitoikkoisia. Tässä lähtee taas uusi posti, kuten
edellisetkin tuo tämäkin sinulle toivon sanoja ja kai’un äärettömästä
rakkaudestamme... Odotus on pitkä ja ikävä, mutta luota meihin, ei se
ole oleva turha...
<tb>
Pariisissa, marraskuun 10 p:nä 1895.
Minä luen sinulta saamaani kirjettä vähän väliin ja uudestaan. Minä
en tänä aamuna saanut postista mitään muuta kuin sen. Se on sangen
kovaa, mutta onhan toki onni, että minulla on tämä pieni kaiku
rakkaasta olennostasi. Minä kyllä tiedän, että sinä useamminkin olet
tullut puhelemaan minun kanssani, mutta vaikeaahan se on sinulle, kun
et uskalla minulle mitään sanoa, etkä täydellisesti purkaa sydäntäsi
pelosta, että se vaikuttaisi minuun pahasti.
Minkätähden eivät saata antaa minulle kirjeitä, jotka minua niin
lohduttaisivat? Minkätähden tehdään kahden onnettoman elämä yhä
onnettomammaksi?...
Pienet lapset, Pierre ja Jeanne, ovat kilttiä, ja hyväsydämisiä
pienokaisia, ne ovat sangen sievänäköisiä ja kasvavat ja vahvistuvat
päivä päivältä. Ja kunhan saamme ilmi totuuden, silloin saat painaa
rintaasi vasten näitä pieniä, rakkaita olennolta, joita sinä rakastat
niin paljon ja joiden tähden saat niin paljon kärsiä; he rakkaudellaan
tekevät elämäsi onnelliseksi ja suloiseksi.
<tb>
Pariisissa, marraskuun 25 p:nä 1895 keskellä yötä.
Minun täytyy aamulla aikaseen jättää ne kirjeet, jotka menevät siinä
laivassa, joka lähtee 9:tenä päivänä joulukuuta, ja vaikka jo onkin
yö, niin täytyy minun vielä puhella kanssasi. Sydämeni silpoutuu
surusta, kun en osaa tähän kirjeeseen panna puoltakaan hellyydestäni
ja rakkaudestani. Minä en voi kirjoittaa, mitä tunnen sinua kohtaan,
sillä tunteeni on niin voimakas; mutta minusta tuntuu niinkuin olisin
vaan osa omasta itsestäni, sillä minun sieluni ja sydämeni ovat siellä
kaukana sinun luonasi siellä yksinäisellä saarella. Ajatukseni asuvat
luonasi yöt ja päivät; se auttaa minua elämään ja tukee minua...
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Tammikuun 8 p:nä 1896.
Päivät, ja yöt ovat niin armottoman pitkiä, että niistä ei milloinkaan
tahdo tulla loppua. Päivällä odotan kärsimättömänä yötä, toivossa
saavani nauttia virkistävää lepoa; yöllä odotan yhtä hartaasti päivän
tuloa, toivossa saada työnteolla rauhoittaa hermojani.
Viimeksi saamistani kirjeistä ymmärrän mitenkä hirveä isku minun
kuolemani olisi omaisilleni; siksi on velvollisuuteni seisoa sitä
vastaan niin kauan kuin mahdollista.
<tb>
Tammikuun 12 p:nä 1896.
Siihen anomuskirjeeseen, jonka lähetin tasavallan presidentille
lokakuun 5 p:nä 1895, tuli tämmöinen vastaus: "Hylätty ilman
selityksiä".
<tb>
Tammikuun 24 p:nä 1896.
Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa; tunnit ovat toistensa näköisiä,
tuskaisena ja hermostuneena odottaessa uuden päivän nousua.
<tb>
Tammikuun 27 p:nä 1896.
Viimeinkin sain kirjanipakan, monta kuukautta sain sitä odottaa.
Kiinnittämällä aivoni johonkin uuteen, tunnen hetkeksi lepoa, mutta
minä en voi lukea kauan, sillä koko minun olentoni on niin kiihoittunut.
<tb>