Viimeinkin sain nukkua, olinkin jo kovin väsynyt.
Ensimäinen ajatukseni herättyäni olit sinä, rakas, kallis vaimoni.
Mietin mitä mahdoit silloin tehdä. Varmaankin puuhasit rakkaiden
lapsukaistemme kanssa. Niistä olet saapa lohdutusta ja voimia
velvollisuuksien täyttämiseen, jos minä sorrun, ennenkun pääsemme
päähän.
Sitte minä hakkaan puita. Kun minä kaksi tuntia paukutan niin,
että veri ja hiki tippuu, saan päivän tarpeet pilkotuksi. Kello
kahdeksan aikaan saan palasen raakaa lihaa ja leipää. Teen tulen,
jonka vihdoinkin saan syttymään. Mutta merituuli puhaltaa savun
silmiini, niin että niitä vihavoittaa. Saatuani tarpeeksi hiiliä,
asetan lihapalasen muutamien rautapalasten päälle, jotka olen sieltä
täältä kerännyt, ja paistan sen. Kävi vähän paremmin syönti kuin
eilen, mutta kyllä oli liha sitkeää ja kuivaa! Päivällinen on paljoa
yksinkertaisempi: leipää ja vettä. Kaikki nämä ponnistukset ovat
murtaneet minut.
<tb>
Perjantaina huhtik. 19 p:nä 1895.
Minä en ole kirjoittanut näinä päivinä. Kaikki aikani on mennyt
taistelussa elämästä, sillä minä tahdon kestää viimeiseen verenpisaraan
asti, tehkööt minulle mitä tahansa. Ruoka ei ole muuttunut, odotetaan
yhä ylempiä käskyjä.
Tänä päivänä keitin soppaa lihasta, suolasta ja pippurista, joita
löysin saarelta. Kesti kolme tuntia, ennenkun sain sen valmiiksi, mutta
kylläpä kirvelikin silmiäni, se oli kauheaa!
Eikä vieläkään mitään tietoja vaimostani ja lapsistani. Ovatko kirjeet
otetut takavarikkoon?
Hermostoani rauhoittaakseni aijoin mennä hakkaamaan puita huomiseksi
päiväksi. Menen hakemaan kirvestä keittiöstä. "Ei saa tulla keittiöön",
huutaa vartija. Minä menen pois, enkä virka mitään, enkä anna pääni
painua. Voi jospa voisin elää hökkelissäni, tarvitsematta koskaan mennä
ulos. Mutta täytyyhän minun hankkia jotakin ravintoa.
Minä aina vähän päästä koetan lukea englanninkieltä, kääntää sitä ja
saada unohdusta työssä. Mutta minun sekautuneet aivoni eivät sitä
kestä, neljännestunnin kuluttua täytyy minun jättää se.
Mutta kaikista hävyttömintä ja kerrassaan epäinhimillistä minusta
on, että pannaan takavarikkoon koko minun kirjevaihtoni. Sen kyllä
ymmärrän, että minua kaikella tavalla koetellaan estää karkaamasta,
sehän on vartiokunnan oikeus sekä velvollisuuskin. Mutta minuthan
haudataan elävältä. Minut estetään avonaisessa kirjevaihdossa
puhelemasta perheeni kanssa, se on kerrassaan vääryyttä. Tuntuu aivan
kuin olisi hypätty useita vuosisatoja taaksepäin; nyt olen ollut kuusi
kuukautta niin teljettynä, etten ole voinut tehdä mitään kunniani
takaisin saamiseksi.
<tb>
Lauantaina huhtik. 20 p:nä 1895 klo 11 ap.
Olen jo keittänyt ruokani koko päivää varten. Tänään jaoin lihani
kahteen osaan, toisesta teen lihalientä, toisesta paistia. Olen
laittanut paistinvartaan saarelta löytämästäni rautapellistä. Juomanani
on vesi. Kaikki valmistan vanhoissa ruostuneissa läkkikastrulleissa:
minulla ei ole mitään, millä ne puhdistaisin, ei ole edes lautastakaan.
Minun täytyy koota kaikki rohkeuteni voidakseni elää.
Olen hyvin väsynyt ja tahdon hiukan levätä vuoteellani.
<tb>
Samana päivänä klo 2 ip.
On ihmeellistä, että meidän vuosisadallamme, sellaisessa maassa
kuin Ranska, jossa oikeuden ja totuuden aatteet ovat vallalla, voi
tapahtua niin ilmeistä vääryyttä! Minä olen kirjoittanut tasavallan
presidentille, minä olen kirjoittanut ministereille ja pyytänyt heidän
koettamaan saada totuutta ilmi. Ei ole oikein antaa tällä tavalla
yhden upseerin ja koko hänen perheensä kunnian mennä lokaan, kun
hallituksella kerta on tarpeelliset keinot hankkiakseen valoa asiaan.
Minä tahdon oikeutta, minä vaadin kovalla äänellä oikeutta, kunniani
nimessä.
Iltapäivällä vaivasi minua niin kova nälkä, että minun täytyi,
tyynnyttääkseni vatsani vaatimuksia, syödä tusina raakoja tomaatteja,
jotka minä löysin saarelta. [Spitaalitautiset olivat tehneet istutuksia
saarelle, joista vielä näkyi jälkiä. Tomaattia kasvoi nykyään villinä
suuret määrät.]
<tb>
Yöllä lauantain ja sunnuntain huhtik. 20 ja 21 p:n välillä 1895.
Minulla oli kuumetta yöllä. Minä olen nähnyt sinusta unta, rakas
Lucie'ni ja rakkaista lapsistamme, niinkuin minä muutoin joka yö näen.
Kuinka mahtanet kärsiä, minun rakkaani!
Meidän rakkaat lapsemme eivät onneksi ymmärrä vielä mitään; minkälaisen
käsityksen he muuten saisivat elämästä! Olkoonpa kidutukseni millainen
tahansa, joka tapauksessa on velvollisuuteni horjumatta kestää niin
kauvan kuin voimani riittävät, ja minä aijon kestää.
Kirjoitin juuri majuri du Paty'lle ja muistutin häntä niistä kahdesta
asiasta, jotka hän lupasi minulle tuomioni jälkeen: 1) että hän
ministerin nimessä antaa jatkaa tiedusteluja; 2) että persoonallisesti
ilmoittaa minulle niin pian kun saataisiin tietää, että ministeristöstä
joku antaisi luvattomia ilmiantoja.
Se kurja, joka rikoksen on tehnyt, on joutunut turmiolliselle
luisuvalle pinnalle, jossa hän ei enää voi seisahtua.
<tb>
Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä 1895.
Saarien ylipäällikkö oli niin armollinen ja lähetti tänä aamuna minulle
lihan mukana kaksi purkillista tiivistettyä maitoa. Joka purkista voi
saada noin 3 litraa maitoa; jos minä juon puolitoista litraa päivässä,
niin se riittää minulle neljäksi päiväksi.
Minä en enää välitä soppalihasta, kun en kumminkaan saa siitä
syötävää. Tänä aamuna leikkasin lihan kahdeksi kappaleeksi, toisen
paistan aamiaiseksi, toisen illaksi. Kaikki väliajat, mitkä jäävät
elatushommista, omistan rakkaille omilleni ja ajattelen heidän
kärsimyksiään. Voi rakkaita raukkoja!
Valkeneeko oikeuden päivä pian? Päivät ovat pitkät, minutit ovat
tunteja. Minun on mahdoton tehdä mitään ruumiillista työtä; sitäpaitsi
onkin niin kuuma yhdeksästä aamulla kolmeen iltapäivällä, että on
mahdoton mennä ulos. En voi koko päivää lukea englanninkieltä,
aivoni eivät sitä kestä. Ja muuta lukemista ei ole. Iänikuista omien
ajatuksien jauhamista!
Olin juuri laittamassa tulta keittääkseni teetä. Royale'n saaresta tuli
kanootti, minun piti sääntöjen mukaan mennä huoneeseeni. Siis pelätään,
että minä pidän yhteyttä rikosvankien: kanssa!
<tb>
Maanantaina huhtik. 22 p:nä 1895.
Minä nousin tänä aamuna aikaseen, pesin liinavaatteeni ja panin
villavaatteeni auringon paisteeseen tuulettomaan. Kaikki tyyni
homehtuu, täällä on niin kostea ja kuuma. Toisinaan on polttavan
kuumuuden lomassa lyhyviä sadekuuroja.
Eilen minä pyysin saarien ylipäälliköltä jonkinlaisia lautasia; hän
vastasi, ettei hänellä ollut. Saan olla kekseliäs ja syön milloin
paperilta, milloin vanhoilta rautapeltipalasilta, joita löydän
saarelta. Voi aavistaa, miten paljo likaa saan niellä. Mutta minä
koetan alistua ja kestää kaikki vaimoni ja lasteni tähden. Ja yhä vaan
jätettynä oman onneni nojaan, yksin ajatuksieni kanssa. Olen todellakin
viaton marttyyri ja yhtä hyvällä syyllä kuin konsanaan kristityt
marttyyrit.
Ei vieläkään mitään tietoja omaisista; kahteen kuukauteen en ole saanut
yhtään kirjettä.
Minä sain tuonnoin kuivatutta kasviksia vanhoissa säilykeastioissa,
joita pestessäni ja aikoessani laittaa niistä itselleni lautasia
leikkasin siinä sormeni.
Minä olen saanut käskyn itse pestä liinavaatteeni. Mutta eipäs anneta
mitään saippuaa sitä varten. Kaksi tuntia kestää, ennenkun saan sen
tehdyksi ja silloinkin tulee huononpuoleista puhdasta. Onpahan siitä se
etu, että vaatteet ovat lionneet vedessä.
Minä olen lopussa. Jos saisin edes nukkua. Mutta suuresti epäilen. Minä
olen siihen määrin ruumiillisesti väsynyt ja kovin hermostunut, että
kun rupean maata, lentävät ajatukseni rauhattomina omieni luo.
<tb>
Tiistaina huhtik. 23 p:nä 1895.
Alituista ponnistusta hengissä pysyäkseni. En ole milloinkaan ennen
hionnut niin armottomasti kuin tänä aamuna puita hakatessani.
Olen tehnyt ateriat yhä yksinkertaisemmiksi. Tänä aamuna laitoin
jonkinlaista keittoa häränlihasta ja valkeista pavuista; sitä söin
puolet tänä aamuna, loput syön iltasella. Sillä tavalla en tarvitse
laittaa ruokaa kuin yhden kerran päivässä.
Mutta siitä, että valmistan ruokani ruosteisissa rautapeltiastioissa,
saan vatsatuskia.
<tb>
Keskiviikkona huhtik. 24 p:nä 1895.
Tänään oli suolasta läskiä, heitin sen menemään. Minä valmistan jotain
itselleni kuivatuista herneistä ja se on ruokani täksi päivää.
Melkein yhtä mittaa nipistyksiä vatsassa.
<tb>
Torstaina huhtik. 25 p:nä 1895.
Minulle ei anneta kuin yksi tulitikkulaatikko kerrallaan — en ymmärrä
miksi, sillä eihän niissä ole myrkkyä — ja minun pitää aina näyttää
heille, kun laatikko tulee tyhjäksi. Tänä aamuna en tahtonut löytää
tyhjää laatikkoa, ja siitäkös syntyi meteliä ja uhkauksia. Löysin sen
viimein taskustani.
<tb>
Yöllä perjantaita vasten.
Nämä onnettomat yöt ovat hirmuiset. Päivät kuluvat aina jotenkuten,
kun on pientä puuhaa, huoneen siistimistä, ruuan laittoa, pesua. Mutta
niin pian kun rupean maata, niin vaikka olisin kuinka väsynyt, ottavat
hermot ylivallan ja aivot alkavat riehua. Ajattelin vaimoani ja hänen
kärsimyksiään, ajattelen rakkaita pienokaisiani ja heidän iloista,
huoletonta pakinaansa.
<tb>
Perjantaina huhtik. 26 p:nä 1895.
Taas läskiä, annoin sille aika kyydin. Saarien ylipäällikkö tulee
sitten ja tuo minulle tupakkia ja teetä. Teen sijasta olisin mieluummin
halunnut tiivistettyä maitoa, jota olin Cayenne'sta pyytänyt, sillä
vatsakivut eivät ole loppuneet. Lainaksi antavat minulle neljä matalaa,
kaksi syvää lautasta, kaksi kastrullia, mutta ei mitään niihin pantavaa.
Antoivat minulle myös ne aikakauskirjat, jotka vaimoni on lähettänyt.
Mutta ei vieläkään mitään kirjeitä, tämä on todellakin epäinhimillistä.
Minä kirjoitan vaimolleni; silloin tunnen aina itseni harvinaisen
tyyneksi. Aina vaan kehoitan häntä pysymään rohkeana ja tarmokkaana, ja
hankkimaan kunniamme takaisin puhtaana ja tahratonna, niinkuin se on
ollutkin.
Kuumuus on niin kauhea, tulee ihan voimattomaksi ja veltoksi.
<tb>
Lauantaina huhtik. 27 p:nä 1895.
Koska kuumuus alkaa jo kello 10 aikaan aamusella, niin minä muutan
päiväjärjestystä. Minä nousen ylös 1/2 6, sytytän tulet ja keitän
kahvia tai teetä. Sitte panen kuivat vihannekset kiehumaan, järjestän
vuoteeni ja siivoan huoneeni ja kohentelen vähän omaa pukuani. Kello
8 tuovat minulle päivän annoksen, otan kasvikset pois tulelta; niinä
päivinä, joina saan lihaa, keitän sen sitte. Kaikki kyökkitoimeni on
tehty liki kymmeneen ja iltasella syön kylmänä sen, mitä on jäänyt
aamiaisesta, sillä en jaksa enää tuhrata jälestä puolen päivän kolmea
tuntia tulen kanssa.
Kello 10 syön aamiaisen. Minä luen, työskentelen, uinailen, mutta
oikeastaan kidun kolmeen asti. Silloin laittaudun oikein vaatteisiini.
Kuumuuden lakattua, s.o. noin viiden tienoissa, hakkaan puut, tuon
kaivosta vettä, pesen vaatteeni jne. Kello kuusi syön aamiaisesta
jääneet kylmät tähteet. Sitte, minut suljetaankin sisään. Se on pisin
hetki päivästä. Eivät ole antaneet lamppuakaan, vaikka olen pyytänyt.
Vahdilla on kyllä lamppu etuhuoneessa, mutta sieltä tuleva valo on niin
vähäinen, etten minä sen valossa näe tehdä mitään työtä. Ei auta muu
kuin mennä maata, ja silloinkos ajatukseni alkavat lennellä. Taas on
edessäni tuo hirveä näytelmä, jonka uhrina olen, ja vaimoni ja lapseni
ja kaikki rakkaani. Kyllä saavat hekin, raukat kärsiä!
<tb>
Sunnuntaina huhtik. 28 p:nä 1895.
Tänään on myrsky. Ryskäen ja paukkuen kulkevat vihuripuuskat ja
myllertävät kaikki esineet sekaisin. Samanlainen on minunkin
mielentilani vihanpuuskain kohdatessa; Jospa olisin voimakas ja väkevä
kuin tuo tuuli, joka puita puistelee ja niiden juuria järkyttää,
silloin poistaisin kaikki esteet, jotka peittävät totuuden.
Tahtoisin ulvoa kuuluviin kärsimykseni, huutaa ilmi sydämeni epätoivon
siitä häväistyksestä, joka on kohdannut viatonta miestä ja hänen
perhettänsä. Voih, minkälaisen rangaistuksen on se ansaitseva, joka
on saanut tämän kaiken aikaan! Hän on syyllinen isänmaatansa kohtaan,
syyllinen sitä onnetonta raukkaa kohtaan, jonka perheen hän on
saattanut epätoivoon, sen ihmisen täytyy olla aivan epäluonnollisen.
Tänä päivänä keksin minä ruoka-astioiden puhdistuskeinon. Tähän
asti olen minä ne pessyt vaan lämpimällä vedellä ja pyyhkinyt
nenäliinallani. Mutta rasva ja lika eivät lähteneet niistä. Silloin
johtui mieleeni, että porossahan on potaskaa. Astiat puhdistuit
mainiosti, mutta kylläpä tulivat kädet ja nenäliinat näköisiksi!
Minulle ilmoittivat, että minun vaatteeni pestään toistaiseksi
sairashuoneella. Se onkin hyvä, sillä minä hikoilen niin armottomasti,
että vaatteeni ovat läpihikiset, sietävätkin perinpohjaisen
puhdistuksen. Toivokaamme että tämä "toistaiseksi" merkitsee
vakituisesti.
<tb>
Samana päivänä klo 7 ip.
Olen ajatellut sinua paljon, rakas vaimoni, ja rakkaita lapsiamme.
Oikeastaan olimme koko sunnuntain yhdessä. Aika kului hitaasti, sangen
hitaasti, ja ajatukseni synkkenivät kuta enemmän ilta lähestyi.
<tb>
Maanantaina huhtik. 29 p:nä kello 10 ap.
En ole elämässäni ollut niin väsynyt kuin tänä päivänä; minun on
pitänyt kantaa moneen kertaan puita ja vettä. Eikä sittenkään ole
aamiaiseni sen kummempia herkkuja kuin vanhoja papuja, jotka ovat
kiehua jyrisseet neljä tuntia pehmenemättä, vähän muhennosta ja
vettä juomaksi. Jos tätä elintapaa kestää kauemmin, varsinkin tässä
ilmanalassa, joka jo itsessään on voimia kuluttava, tulevat voimani
vähenemään kaikista siveellisistä ponnistuksistani huolimatta.
<tb>
Keskipäivällä.
Turhaan koetin nukahtaa. Olen äärettömästi väsynyt, mutta niin
pian kun panen maata, hyökkäävät kaikki surut mieleeni, ja tämän
ansaitsemattoman kohtalon aiheuttama katkeruus nousee sydämestäni.
Kiihottuneet hermoni estävät minua nauttimasta virvoittavaa lepoa.
Sen lisäksi on ulkona hirveä myrsky, taivas pilvessä ja tukahuttavan
kuuma.
Oi jos rankka sade tulisi raitistamaan tätä alituisesti lämmintä
ilmakehää. Meri on sinisen vihreä, aallot ovat raskaan ja suuren
näköiset, niinkuin aikoisivat kokoontua tekemään suurta mullistusta.
Kuolema olisi monta kertaa parempi kuin tämä pitkällinen kuoleman
taistelu, tämä alituinen siveellinen raatelu. Mutta Lucie'n ja
lapsieni tähden ei minulla ole oikeutta kuolla, minä olen sitoutunut
taistelemaan niin kauan kuin voimani sen sallivat.
<tb>
Keskiviikkona toukok. 1 p:nä 1895.
Oih, nämä hirveät yöt! Minä nousin kumminkin eilen ylös, kuten
tavallisesti, puoli kuuden aikaan, pääsin kuin pääsinkin päivän päähän;
en levännyt ollenkaan ja iltasilla sahasin puita melkein tunnin, siksi
kun sääreni ja käsivarteni vapisivat, enkä sittenkään saanut unta ennen
puolta yötä.
Jos edes voisin lukea ja tehdä työtä iltasella, mutta silloin minut
teljetään sisään hökkeliini jo kuuden ja puoli seitsemän aikaan, eikä
anneta minulle mitään valaistusta, vahdin lyhdystä näkyy majaani himmeä
valo, joka on siksi lähellä, että se häiritsee minua nukkuessani, mutta
ei hyödytä minua vähääkään.
<tb>
Torstaina toukok. 2 p:nä 1895 klo 11.
Eilen illalla tuli posti Cayennesta. Tuleeko minulle vihdoinkin tietoja
omaisiltani? Sitä olen koko aamun yhtä mittaa kysellyt itseltäni!
Minulla on ollut niin monta pettymystä näinä kuukausina. Minä olen
kuullut niin monta inhimillistä omaatuntoa masentavaa asiaa, että
epäilen kaikkea ja kaikkia, paitsi omaisiani. Minä toivon ja uskon
varmasti, että he hankkivat valoa tähän asiaan, sillä he asettavat
kunniantunnon niin korkealle; heillä ei tule olemaan yön lepoa, eikä
päivän rauhaa, ennenkun ovat saavuttaneet tämän tarkoituksen.
Tulleekohan ne kirjeet perille, jotka minä laitan vaimolleni. Kyllä
tämä on hirveän mitoittavaa kärsimystä niin heille kuin minullekin!
Täytyy koettaa olla luja, minun ja lasteni kunnia on takaisin saatava!
Minä olen niin yksin, että luulen usein olevani elävältä haudattu.
<tb>
Samana päivänä kello 5 ip.
Royale'n saaresta on kanootti tänne tulossa. Sydämeni sykkii niin,
että luulisi sen halkeavan. Jokohan nyt vihdoinkin saanen vaimoni
kirjeet, jotka jo toista kuukautta sitten ovat tulleet Cayenne'en?
Saanko vihdoinkin lukea hänen rakkaita ajatuksiaan, tuntea kaiun hänen
rakkaudestaan?
Tunsin ääretöntä onnea, kun vihdoinkin sain kirjeitä, mutta petyin
kohta surkeasti nähdessäni, että ne olivat osoitettuja Ré'n saarelle ja
kirjoitettuja ennen minun Ranskasta lähtöäni. Pidätetäänkö siis kaikki
kirjeet, jotka ovat osoitetut minulle tänne? Eli lähetetäänkö ne ensin
Ranskaan luettavaksi? Voisivat edes ilmoittaa perheelleni, että he
tietäisivät lähettää ne ministeriöön.
Kuinka liikutetuksi tulin näistä kirjeistä, vaikka ne olivatkin
puolentoista kuukauden vanhoja! Ihmeellinen on tämä maailman meno. Koko
yön näin unta Lucie'sta ja rakkaista lapsistani, joiden tähden tahdon
elää.
Olin tilannut Cayenne'sta keittiötarpeita ja ruokavaroja, mutta en
niitäkään saanut.
<tb>
Lauantaina toukok. 4 p:nä 1895.
Päivät ovat ijankaikkisia tässä yksinäisyydessä, kun en saa tietoja
omaisistani. Joka hetki kysyn itseltäni mitä heistä tulee, miten
voivat, kuinka pitkälle tutkimukset ovat edistyneet? Viimeinen kirje
oli helmikuun 18 päivältä.
Aamut kyllä aina menevät mukiin, sillä minun pitää puoli kuudesta
kymmeneen puuhata ruuanlaitossa. Mutta saamani, ravinto on niin huonoa,
että voimani vähenevät vähenemistään. Tänään taas suolaista sianlihaa.
Söin aamiaiseksi kuivia herneitä ja leipää. Päivälliseksi: samaa.
Minä kirjoitan toisinaan muistoon jokapäiväiset pienet tapaukset,
vaikka ne niin pian haihtuvat paljoa suuremman ja tärkeämmän tieltä, ja
se on huoli kunniastani.
En kärsi ainoastaan omieni, vaan myös Lucien ja koko perheeni tähden.
Saavatkohan he edes minun kirjeeni? Paitsi muita huolia, saavat olla
vielä levottomia minun tähteni.
<tb>
Samana päivänä iltasella.
Yksinäisyydessäni, jota häiritsee ainoastaan aaltojen kohina, johtuivat
mieleeni ne kirjeet, jotka täällä oloni alkuaikoina lähetin Lucie’lle
ja joissa kuvasin kärsimyksiäni. Vaimoparallani on kyllä ilmankin
kärsimistä ja nyt minä valituksillani yhä vaan lisään hänen tuskiaan.
Minun tulee kaikin voimin koota rohkeuteni, minun tulee esimerkilläni
antaa hänelle voimia kestämään, jotta hän voisi täyttää tehtävänsä.
<tb>
Maanantaina toukok. 6 p:nä 1895.
Yhä vaan olen yksin omien ajatusteni kanssa, sillä ei ole tullut mitään
tietoja kotolaisilta.
Yksin on minun kestettävä suruni, arvokkaisuudella täytyy minun
kestää hirveä rangaistukseni ja antaa vaimolleni ja koko perheelleni
rohkeutta, sillä he kärsivät varmaan yhtä paljon kuin minä. Ei saa
sentähden olla heikkoudesta merkkiäkään! Mukaudu siis vaan kohtaloosi,
siksi kun päivä valkenee, sinun on tehtävä se lastesi tähden.
Turhaan koetan väsyttää hermojani ruumiillisella työllä, mutta ei
ilmanala eikä voimani salli sitä.
<tb>
Tiistaina toukok. 7 p:nä 1895.
Eilisestä asti on ollut rankka sade. Sateiden lomassa vallitsee
tukahuttavan kostea kuumuus.
<tb>
Keskiviikkona toukok. 8 p:nä 1895.
Olen niin ärtynyt tästä haudan hiljaisuudesta ympärilläni ja siitä,
etten kolmeen kuukauteen ole saanut tietoja kotoa, että hakkasin kaksi
tuntia puita rauhoittaakseni hermojani.
Ponnistamalla kaikki tahdonvoimani, olen saanut taas vähän luetuksi
englanninkieltä; tavallisesti luen sitä noin kaksi tai kolme tuntia
päivässä.
<tb>
Torstaina toukok. 9 p:nä 1895.
Tänä aamuna nousin ylös tavallisuuden mukaan päivän valetessa ja keitin
kahvini, mutta tunsin itseni hyvin heikoksi paljosta hikoilemisesta.
Minun täytyi uudestaan ruveta pitkälleni.
Minun täytyy pitää ruumistani kunnossa, sillä se ei saa luhistua,
ennenkun kunniani olen saanut takasin. Vasta sitte on mulla oikeus
langeta voimattomuuteen.
Vaikka olen koettanut vastustaa, oli minulla kumminkin raju itkukohtaus
ajatellessani vaimoani ja lapsiani. Oi, asiaan täytyy tulla valoa,
kunniani täytyy saada takaisin. Ilman sitä näkisin ennemmin molemmat
lapseni kuolleina.
Hirmuinen päivä, minulla on ollut kouristuksia, itku- ja
hermokohtauksia, ei mitään ole puuttunut. Mutta sielun täytyy hallita
ruumista.
<tb>
Perjantaina toukok. 10 p:nä 1895.
Minulla oli kova kuume viime yönä. Minulle ei ole annettu sitä vähäistä
matka-apteekkia, jonka vaimoni antoi minulle.
<tb>
Lauantaina toukok. 11 p:nä, sunnuntaina 12 ja maanantaina 13 p:nä.
On ollut niin vaikeita päiviä. Kuumetta, vatsanväänteitä, kaikki
vastenmielistä. Ja mitä tällä ajalla tapahtuu Ranskassa? Kuinka
pitkälle he ovat jo päässeet tutkimuksissaan?
Sitten minulla on vielä päälle päätteeksi auringon polttama palohaava,
jonka sain siitä, kun olin vähän aikaa paljain jaloin.
<tb>
Torstaina toukok. 16 p:nä 1895.
Kuumetta kestää yhtä mittaa. Eilisiltana oli kovempi kohtaus, niin että
veri tunkeutui aivoihin. Minä olen kumminkin pyytänyt saada lääkärin,
sillä en tahtoisi tähän loppua.
<tb>
Perjantaina toukok. 17 p:nä 1895.
Lääkäri tuli eilen illalla. Hän määräsi 40 centigrammaa kiniiniä
päivässä ja lupasi lähettää minulle 12 purkkia tiivistettyä maitoa ja
kaksinkertaisesti hiilihappoista natronia. Vihdoinkin saan maitoruokia,
ettei minun tarvitse syödä tätä kauheaa ruokaa, jota minä inhoan niin,
etten ole sitä neljään päivään nauttinut. En ole koskaan luullut, että
ihmisruumiilla olisi niin suuri vastustusvoima.
<tb>
Lauantaina toukok. 18 p:nä 1895.
Maito, jota sain sairashuoneesta, ei ole tuoreinta. On se kumminkin
parempaa kuin ei mitään. Otin muutamia minuuttia sitten 40 centigrammaa
kiniiniä.
<tb>
Sunnuntaina toukok. 19 p:nä 1895.
Kamala päivä. Troopillinen sade koko päivän. Kuume on lakannut kiniinin
vaikutuksesta.
Minä olen asettanut pöydälle vaimoni ja lapsieni valokuvat, että
minulla olisi ne aina silmieni edessä. Minun täytyy heiltä saada voimaa
ja tahdonlujuutta.
<tb>
Maanantaina toukok. 27 p:nä 1895.
Kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia, yhtä yksitoikkoisia ja
hiljaisia. Kirjoitin juuri vaimolleni ja kerroin, että siveellinen
voimani on suurempi kuin koskaan ennen.
Minun täytyy saada, minä tahdon saada täydellistä valoa tähän hämärään
asiaan.
Voi minun lapsiani! Minä olen niinkuin eläin, joka tahtoo, että hänen
ruumiinsa ensiksi poljetaan, ennenkun käydään sen poikien kimppuun.
<tb>
Keskiviikkona toukokuun 29 p:nä 1895.
Sataa lakkaamatta; ilma on niin tukahuttavan painavaa, herpaisevaa.
Voi kuinka minun hermoni tuottavat kärsimyksiä. En saa edes elää,
saatikka sitte käyttää rajatonta tarmoani ja tahdonvoimiani johonkin
kunnolliseen.
Mutta vihdoin tulee jokaiselle vuoronsa. Se kurja, joka on tehnyt tämän
rikoksen, tulee vielä ilmi. Voi jos saisin hänet viideksi minuutiksi
käsiini, niin antasin hänen käydä läpi kaikki kidutukset, jotka hän on
pakoittanut minut kestämään; minä repisin säälittä häneltä sydämen ja
sisälmykset ulos.
<tb>
Lauantaina kesäk. 1 p:nä 1895.
Posti tulee Cayenne’sta, kulkee saaren editse. Saankohan vihdoinkin
tuoreita uutisia vaimoltani? Sitten Ranskasta lähdettyäni, s.o. sitten
helmikuun 20 päivän en ole saanut vähintäkään tietoja kotolaisiltani.
Oih, minun täytyy kokea kaikki tuskat ja kärsimykset.
<tb>
Sunnuntaina kesäk. 2 p:nä 1895.
Ei mitään. Ei mitään. Ei kirjeitä eikä tietoja asiasta, yhä vaan haudan
hiljaisuus.
Minä tahdon pysyä pystyssä, vahvana tiedossani että minulla on puhdas
omatunto ja oikeus puolellani.
<tb>
Maanantaina kesäk. 3 p:nä 1895.
Minä näin juuri postin menevän Ranskaa kohti. Minun sydämeni vapisi ja
tykytti niin, että se oli haljeta.
Posti tuo sinulle, minun rakas Lucie’ni, viimeiset kirjeeni, joissa
minä sinulle yhä huudan rohkeutta ja rohkeutta. Koko Ranskan täytyy
tietää, että minä olen uhri, enkä mikään rikoksellinen.
Petturi! Tätä sanaa mainitessa syöksyy kaikki vereni päähän, koko
ruumiini vapisee vihasta ja harmista, petturi, pahin kaikista
hylkiöistä! Ei, minun täytyy elää, minun täytyy kestää kärsimykseni,
saadakseni nähdä sen päivän, jolloin täydellisesti tunnustettu
viattomuus riemuitsee.
<tb>
Keskiviikkona kesäk. 5 p:nä 1895.
Nämä pitkät tunnit! Minä en saa enää mitään kirjoituspaperia
kirjoittaakseni ja työtä tehdäkseni, vaikka useat kerrat olen pyytänyt
viime kolmen viikon kuluessa; ei minulla ole ollut mitään luettavaa, ei
mitään, millä ajatukseni muualle johtaisin.
Puoleen neljättä kuukauteen en ole saanut mitään tietoja kotoa.
<tb>
Perjantaina kesäk. 7 p:nä 1895.
Nyt olen saanut paperia ja aikakauskirjoja.
On rankkasade.
Minun päätäni pakottaa kauheasti.
<tb>
Sunnuntaina kesäk. 9 p:nä 1895.
Kaikki vaivaa minua, sydämeni vuotaa verta vähäpätöisimmästäkin
seikasta. Kuolema olisi vapahdus, mutta en uskalla ajatella sitä.
Ei vieläkään kirjeitä kotolaisilta.
<tb>
Keskiviikkona kesäk. 12 p:nä 1895.
Tänään sain vihdoinkin kirjeen vaimoltani ja perheeltäni. Kirjeet ovat
saapuneet tänne maaliskuun lopulla ja sitten luultavasti palautetut
Ranskaan. Enemmän kuin kolme kuukautta viipyvät kirjeet siis matkalla
luokseni. Voi tuntea kuinka heidän tuskansa ja ääretön harminsa pistää
esille rivien välistä! Nuhtelen itseäni vieläkin enemmän, kun kirjoitin
tänne tultuani niin epätoivoisia kirjeitä vaimolleni. Minun olisi
pitänyt kärsiä aivan yksin eikä antaa heidän jakaa minun kauheita
kidutuksiani, heillä on jo ennestäänkin kylliksi.
Sitten tulee lisäksi alituinen, tavaton, käsittämätön epäluulo, joka
yhä enemmän saattaa jo ennestään murretun sydämeni verta vuotamaan.
Kun saarien päällikkö toi kirjeeni minulle, sanoi hän:
"Pariisissa kysytään eikö teillä ole keskenänne sovittua sanakirjaa."
"Etsikää, sanoin hänelle, mitä muuta vielä luullaan?"
"Oh! vastasi hän, ei se näytä siltä kuin uskottaisiin teidän
viattomuuteenne."
"Ah! Minä toivon eläväni kylliksi kauan voidakseni puhdistaa
itseni niistä halpamaisista valheista, jotka viha ja intohimo ovat
synnyttäneet ihmisten mielikuvituksissa."
Meidän täytyy myös kaikkien päästä selville ei ainoastaan tuomiosta,
mutta myöskin kaikesta, jota sen jälestä on tehty ja sanottu.
Minä olen saanut kyökkiastiani ja ensimäisen kerran säilykkeitä
Cayenne'sta. Minun aineellinen elämäni on minulle yhdentekevää, mutta
sen kautta voin minä ylläpitää voimiani.
Kuritusvangit tulevat tänne päivillä tekemään työtä. Sentähden suletaan
minut hökkeliini, pelosta että keskusteleisin heidän kanssaan! Voi
inhimillistä rumuutta!
Minä keskeytän tässä päiväkirjani julaistakseni muutamia otteita
vaimoni kirjeistä, jotka minä sain kesäkuun 12 päivänä. Nämä kirjeet
olivat tosiaankin tulleet Cayenne'en maaliskuun lopulla, mutta
sieltä ne oli lähetetty takaisin Ranskaan luettavaksi siirtomaa-
ja sotaministeriöön. Myöhemmin ilmoitettiin vaimolleni, että hänen
pitäisi jättää aina joka kuukauden 25 päivänä siirtomaa-ministeriöön
minulle tulevat kirjeet. Hänet oli kielletty puhumasta "jutusta"
ja yleisesti julkisistakin asioista. Hänen kirjeensä saivat kulkea
monen käden kautta, ne luettiin ja niitä tutkittiin, ja useasti eivät
ensinkään joutuneetkaan minulle; ei niihin siis voinut kirjoittaa
arkaluontoisista asioista. Sillä kun hän kerran tiesi, mitenkä ne
tarkastettiin, niin eihän hän esim. ensinkään voinut kirjoittaa niistä
yrityksistä, mitä asian valaisemiseksi oli tehty, sillä silloinhan
ne, jotka perikatoamme harrastivat, olisivat voineet käyttää sitä
hyödykseen.
<tb>
Pariisissa helmik. 23 p:nä 1895.
Rakas Alfred!
Tulin sangen pahoilleni, kun kuulin sinun lähteneen Re'n saarelta.
Olit sielläkin etäällä minusta, mutta minä sain toki puhella kanssasi
joka viikko ja kuinka onnellinen olin saadessani tavata sinua,
sain silmistäsi lukea kärsimyksesi ja aina ajattelin vaan, miten
niitä voisin lieventää. Nyt on minulla yksi ainoa toivomus saada
tulla luoksesi, kehoittaa sinua kärsivällisyyteen ja rakkaudellani
auttaa sinua tyynesti odottamaan hyvityksen päivää. Tämä oli varmaan
kumminkin viimeinen kappale kärsimyksen tiellä, minä toivon ainakin
että laivalla on ollut inhimillisiä olennoita, jotka ovat säälineet
onnetonta, syytöntä marttyyriä!...
En hetkeäkään voi olla ajattelematta sinua, rakas mieheni. Yöt ja
päivät huolehdin terveydestäsi ja mielentilastasi. Ajattele, että minä
en tiedä sinusta mitään enkä saa kuullakaan sinusta mitään, ennenkun
tulet perille!...
<tb>
Pariisissa helmik. 26 p:nä 1895.
Ajattelen sinua yötä ja päivää, säälin sinua sydämestäni, tuntuu niin
tuskalliselta ajatella että sinä tuolla tavalla lähdet, kuljet siellä
myrskyisellä merellä ja että siveellisien tuskiesi lisäksi saat kärsiä
ruumiillisia vaivoja. Minkätähden kohtalo meitä niin vainoo?
Toivon saada olla luonasi, koettaisin vähän hellyydelläni ja
rakkaudellani lieventää ääretöntä suruamme; minä olen pyytänyt
siirtomaa-ministeriltä lupaa saada tulla luoksesi, sillä lakihan
sallii maanpakolaisuuteen tuomittujen vaimojen ja lapsien seurata
mukana; en luule että sitä voidaan kieltää minulta; odotan
kuumeenomaisella kärsimättömyydellä vastausta...
<tb>
Pariisissa helmik. 28 p:nä 1895.
En voi sanoin selittää suruani ja kaihoani, jota tunnen, kun
tiedän sinun joutuvan yhä kauemmaksi; katkerat ajatukset kiusaavat
minua päivin, öisin hirveät unennäöt; mutta lapset tulevat
suloisille hyväilyineen ja puhtaine sieluilleen muistuttamaan
minua velvollisuuksistani sekä siitä, ettei minulla ole oikeutta
heittäytyä epätoivoon; silloin ponnistan taas pystyyn ja koetan
kaikella huolellani kasvattaa heitä sinun toivojesi mukaisesti ja
sinun oivallisia neuvojasi seuraten, jotta heistä tulisi jaloja
sieluja, niin että ne sinun takaisin palatessasi olisivat sellaisia,
jommoisiksi sinä olet ne kuvaillut.
<tb>
Pariisissa maalisk. 5 p:nä 1895.
Edellisen kirjeeni mukana lähetin sinulle nipun kaikenlaisia
aikakauskirjoja, joista saat huvia ja saat aikasi paremmin kulumaan
odottaessasi iloista uutista syyllisen löytymisestä. Hyvä Jumala,
kunhan ei elämäsi siellä kaukana tulisi kovin vaikeaksi etkä
tarvitsisi nähdä siellä puutetta ja voimasi kestäisivät niitä
vaikeuksia, jotka sinua kohtaavat...
Sinun lähdettyäsi Ranskasta on minun ollut puolta vaikeampi olla, niin
vaikea, että sitä on mahdoton mihinkään verrata. Olisin sata kertaa
onnellisempi, jos olisin luonasi, tietäisin ainakin miten sinä jaksat,
miten terveytesi on, millä mielellä olet, enkä tarvitseisi olla niin
levoton...
Lucie.
<tb>
Päiväkirjani jatkoa.
Lauantaina kesäk. 15 p:nä 1895.
Minun on pitänyt olla kolme viikko huoneeseeni suljettuna, sillä
rangaistusvankeja on ollut täällä rakentamassa kasarmia vahdeille.
Se vasta oli tuskallista.
Viime yönä minulla oli vatsanväänteitä, niin että minun piti pyöriä
tilallani.
<tb>
Keskiviikkona kesäk. 19 p:nä 1895.
Kuiva ja kuuma; sadeaika lähenee loppuaan. Minun ruumiini on täynnä
pahkuroita moskittain ja muiden hyönteisten puremista.
Vähät niistä! Ruumiilliset kärsimiset eivät ole mitään henkisten
tuskieni rinnalla, ei kerrassa mitään.
Aivoni ja sydämeni kärsivät ja valittavat kivusta. Milloinka syyllinen
tulee ilmi, milloinka tämä surullinen vyyhti selviää? Ja elänkö minä
edes siihen asti? Toisinaan on koko olentoni vajonnut niin kauheaan
epätoivoon, että epäilen sitäkin. Ja rakas Lucie-raukkani ja omat
lapseni! Ei, minä en ole hylkäävä heitä; minä tahdon tukea heitä koko
sieluni innolla niin kauan kuin minulla on hitunenkaan voimia jälellä.
Minun täytyy saada takaisin kunniani, lasteni kunnia.
<tb>
Lauvantaina kesäk. 22 p:nä klo 1 ip.
On mahdotonta nukkua. Kello puoli seitsemästä illalla olen ollut
sisällä ilman muuta valoa kuin vahtimiehen lyhdystä tuleva
kajastus. Enkä muutenkaan voisi lukea koko yötä englanninkieltä. Ne
aikakauslehdet taas, jotka minulle tulevat, ovat pian luetut.
Sitten vielä puuhaavat vahtihuoneessa myötäänsä edestakaisin ja
paukuttavat ovia. Vahtia kun muutetaan joka toinen tunti ja sitä
paitsi yövahti käy merkitsemässä joka tunti ajan kulun vahtituvassa.
Tämä alituinen edestakaisin kulkeminen, tämä lukkojen ja telkien
kalisteleminen tuntuu kymmenkertaiselta unissani.
Milloinka tämä hirveä ansaitsematon kidutus loppuu?
<tb>
Tiistaina kesäk. 25 p:nä 1895.
Vangit tulevat taas saarelle työhön. Minut suljetaan hökkeliini.
<tb>
Perjantaina kesäk. 28 p:nä 1895.
Yhä olen suljettu huoneeseeni noitten vankien läsnäolon vuoksi.
Kooten kaiken tahdonvoimani saatan päivittäin tutkia englanninkieltä
3 à 4 tuntia, mutta muun ajan liikkuvat ajatukseni yksinomaan
kärsimyksissäni. Minusta tuntuu joskus aivan kuin sydämeni ja pääni
halkeisivat.
<tb>
Lauantaina kesäk. 29 p:nä 1895.
Olen tänään nähnyt Ranskasta tulevan postilaivan kulkevan saaren ohi.
Tämä nimi panee minun sieluni värähtämään! Ajattele että isänmaani,
jolle olen antanut kaikki voimani, kaiken kykyni, saattaa pitää minua
roistona! Voih! Ihmisjärki ei totisesti jaksa kestää tätä ajatusta.
<tb>
Torstaina heinäk. 4 p:nä 1895.
Olen ollut niin liikutettuna saatuani vihdoinkin tuoreita, terveisiä
vaimoltani ja perheeltäni, etten ole voinut kirjoittaakaan näinä
päivinä. Viimeiset kirjeet, jotka sain, olivat kirjoitetut toukokuun 25
päivänä; viimeinkin ovat ilmoittaneet vaimolleni, että kirjeiden pitää
kulkea ministeristön kautta.
Asiat ovat entisellään: syyllistä ei ole löydetty. Minä kärsin yhtä
paljon perheeni tuskista kuin omistani. En tarkoita tässä niitä pieniä
jokapäiväsiä vastahakoisuuksia, jotka minun sydäntäni loukkaavat.
Mutta minä en saa masentua, minun täytyy rohkaista vaimoani; minä
tahdon saada takaisin nimeni kunnian ja lasteni kunnian.
<tb>
Tässä on muutamia kohtia niistä kirjeistä, joita sain tähän aikaan
vaimoltani:
Pariisissa maalisk. 25 p:nä 1895.
Toivon että olet terve, kun saat tämän kirjeen... Odotan
kärsimättömästi tietoja perille tulostasi, kohta kai sinne tuletkin,
sillä kohta olette olleet matkalla kolme viikkoa. Kärsimyksiä on
tietysti ollut sinulla tänäkin aikana ja monta hirveää hetkeä saat
tietysti vielä kestää, ennenkun totuus tulee ilmi.
Mathien'lta ei ole vielä tullut lähdetyksi pois. Minä tiedän, että
olet aina pitänyt hänestä ja ihaillut hänen kaunista luonnettaan...
<tb>
Pariisissa maalisk. 27 p:nä 1895.
Sydäntäni kouristaa, kun tiedän olevasi siellä aivan yksin, eikä
ole luonasi yhtään sielua, joka sinua tukisi ja valaisi rohkeutta
ja toivoa sydämeesi. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun
läheisyydessäsi, jakaa tuskasi ja vähentää sitä läsnäolollani. Minä
vakuutan sinulle että ajatukseni ovat paljoa enemmän Salut-saarilla
kuin täällä; siellä yksinäisellä saarella olen luonasi hengessä ja
koetan kuvitella elämääsi...
<tb>
Pariisissa huhtik. 6 p:nä 1895.
Tänä aamuna luin liikutettuna kertomuksen Salut-saarille tulostasi;
sanomalehtien mukaan näkyy Pirunsaari olevan määrätty olinpaikaksesi.
Tänne Ranskaan on kyllä tullut tietoja, tulostasi, mutta minä en
ole saanut mitään. Minä en voi sanoa kuinka paljon kärsin siitä,
että pitää olla eroitettuna rakkaasta puolisostani, enkä saa sinulta
edes minkäänlaisia tietoja enkä tiedä mitenkä kestät noita kauheita
kärsimyksiä...
Itsekieltäytymisesi on ihmeteltävä, kärsivällisyytesi niin
sankarimainen ja sielusi niin luja, että mekin olemme saaneet siitä
voimia; minä olen varma, että me kerran pääsemme asian perille...
<tb>
Pariisissa huhtik. 12 p:nä 1895.
Tämähän on aivan kauheaa, ettei saa mitään tietoja sinusta. Siitä
on jo melkein kaksi kuukautta, kun näin sinut ja sen perästä en ole
kuullut sinusta mitään, en kerrassaan mitään. Ei yhden yhtä riviä ole
tullut sinulta, se on sangen kovaa...
Minä kärsin sanomattomia tuskia tietäessäni sinun olevan onnettoman;
se ajatus repii sydäntäni ja koko olentoani...
<tb>
Pariisissa huhtik. 21 p:nä 1895.
Huhtikuun 21 päivä! Se päivä herättää minussa suloisia muistoja!
Tänäpänä tulevat viisi vuotta täyteen onnellisesta yhdessä olomme
ajasta; neljä ja puoli vuotta kuluivat suloisessa elämässä, nautimme
täydellistä onnea. Silloin tuli yhtäkkiä salaman isku ja särki kaikki.
Sanoin sinulle monasti olevani niin onnellinen, etten kaivannut
mitään. Tällä kertaa ei minulla ole ainoastaan toivomuksia, vaan
palavasti rukoilen, että Jumala antaisi meidän tänä vuonna saada
onnemme takaisin, antaisi meille kunniamme, joka meiltä on ryöstetty
ja että sinä taas tulisit iloiseksi ja onnelliseksi...
<tb>