Ensimäiset päivät matkasta olivat hirveät, paleli julmasti
avonaisessa kopissa, riippumatossa oli vaikea nukkua. Ravintoni
oli rangaistusvankien tavallinen annos, joka tuotiin vanhoissa
säilykerasioissa. Päivällä oli vartijanani yksi, yöllä kaksi
sotamiestä, revolverit vyöllä ja ankarasti kielletyt puhumasta minulle
sanaakaan.
Viidentenä päivänä annettiin minulle lupa kävellä yksi tunti joka päivä
kannella kahden sotamiehen vartioimana.
Kahdeksan päivän perästä lauhtui ilma ja lämpeni. Minä ymmärsin, että
lähenimme päiväntasaajaa, mutta en vieläkään tiennyt minne minua
vietiin.
Neljätoista päivää kesti tämä kauhea matka, silloin saavuimme
maaliskuun 12 p:nä 1895 Salut-saarien luo. Minä sain vähän aavistusta
missä oltiin, sillä kaksi vahtisotamiestä puheli keskenään niistä
paikoista, joihin luulivat tulevansa lähetetyiksi ja jotka tuntuivat
olevan Guyana'n läheisyydessä.
Minä toivoin heti pääseväni maihin. Mutta sainkin odottaa melkein
neljä päivää, saamatta astua kannelle, polttavassa kuumuudessa,
koppiini suljettuna. Oikeastaan ei oltu mitään järjestetty minun
vastaanottamisekseni, ja nyt piti kiireesti kyhätä tarpeelliset
varustukset.
Maaliskuun 15 p:nä minut vihdoinkin vietiin maihin ja teljettiin
kaleerihuoneeseen Royale'n saarella. Tämä vankeus kesti noin kuukauden.
Huhtikuun 13 päivänä muutettiin minut Pirunsaarelle, joka on hedelmätön
kallio, joka ennen oli ollut spitalisten olopaikkana.
Salut-saariryhmään kuuluu kolme pienempää saarta: Royale, jossa näiden
kolmen saaren vankien ylipäällikkö asuu, Pyhä-Jooseppi ja Pirunsaari.
Siihen aikaan kuin minä tulin Pirunsaarelle, oli minun asuntoni
asetettu tähän tapaan ja oli sellaisena sen vuotta:
Se maja, johonka minä tulin, oli kivestä, 4 metriä joka sivu.
Ikkunoissa oli rautaristikot. Ovi oli varustettu rautatangoilla, ja
sen läpi voi nähdä. Se aukesi 2 metriä leveään ja 3 metriä pitkään
eteiseen, joka oli rakennettu majan etusivulle ja josta vei puuovi
ulos. Tässä eteisessä olivat vahtisotamiehet, jotka muutettiin joka
toinen tunti, ja jotka eivät saaneet jättää minua näkyvistään yöllä
eikä päivällä. Sentähden oli talo valaistu öisinkin.
Öisin oli eteisen ovi sulettu sekä ulko- että sisäpuolelta, niin että
kun vahtia aina tunnin päästä muutettiin, tapahtui tämä hirveällä
lukkojen ja avainten räminällä ja melulla.
Minun vahtimiehiini kuului viisi sotamiestä ja yksi vahtipäällikkö.
Minulla oli oikeus päivällä kulkea siinä osassa saarta, joka oli
maallenousupaikan ja sen pienen laakson välillä, missä spitalisten
vanha leiri sijaitsi, s.o. noin 200 metrin alalla, joka oli ihan
paljas, ja minut oli kielletty menemästä sen rajan ulkopuolelle,
muuten teljettäisiin minut koppiini. Kun menin ulos, seurasi minua
aina vahtisotamies, jonka piti tarkasti vartioida jokaista liikettäni.
Sotamiehellä oli revolveri; sittemmin sai hän kiväärinkin ja koko
vyöllisen patruunia. Minua oli nimenomaan kielletty puhumasta
kenellekään mitään.
Ravinto, minkä alussa sain, oli sama kuin sotilassiirtoloissa, ilman
viiniä. Minun täytyi itse keittää ruokani ja muutenkin tehdä kaikki
itse.
<tb>
Päiväkirjani.
(Tarkoitettu vaimoni luettavaksi.)
(Seuraava on ote päiväkirjastani, jota pidin huhtikuusta 1895 syksyyn
1896 ja joka oli tarkoitettu vaimolleni. Tämä päiväkirja, jota ei
koskaan annettu vaimolleni, sekä minun muut paperit otettiin minulta
1896. Minä en saanut sitä takaisin ennenkun Rennes'n oikeudessa 1899.)
Sunnuntaina huhtik. 14 p:nä 1895.
Tänään minä tahdon alkaa kirjoittaa päiväkirjaa kurjasta elämästäni.
Sillä vasta tänään olen saanut paperia, numeroitua ja huolellisesti
laskettua paperia, etten voi kadottaa yhtäkään lehteä. Minä olen
vastuunalainen siitä, mihin sen käytän. Mitä kummaa minä voisin sillä
tehdä? Kenelle minä voisin papereitani antaa? Onko minulla jokin
salaisuus sille uskottavana? Kaikki on minulle pelkkää arvoitusta!
Ennestään on minulla se kokemus, että kaikkien ilmiöiden pohjana on
jokin järjellinen syy. Olen myös uskonut inhimilliseen oikeuteen. Nyt
luhistuu kaikki uskoni, ja luottamukseni terveeseen inhimilliseen
ymmärrykseen katoaa.
Mitkä kauheat kuukaudet ovatkaan takanani, kuinka monet surulliset
kuukaudet minua vielä odottavatkaan!
Tuomioni jälkeen olin varmasti päättänyt surmata itseni. Kun ihminen,
josta kunnia on suurin kaikista, tuomitaan syylliseksi kauheimpaan
rikokseen vain sen vuoksi, että on löydetty asiakirja, jonka käsiala
muistutti minun, niin se todellakin saattaa semmoisen ihmisen
epätoivoon, joka pitää oikeutta kaikkea vääryyttä korkeampana. Silloin
minun vaimoni muuttumattomassa rakkaudessaan, vähentymättömässä
rohkeudessaan, osoitti minulle, että minun, kun kerran olin viaton
ja huolimatta koko olentoni alentamisesta, ei pitäisi häntä hyljätä
eikä vapaaehtoisesti väistyä paikaltani. Minä tunsin, että hän oli
oikeassa, ja että se oli minun velvollisuuteni, mutta minä pelkäsin,
en kiellä sitä, minä pelkäsin — niitä suuria henkisiä tuskia,
jotka minua odottivat. Tunsin itseni ruumiillisesti vahvaksi ja
tieto viattomuudestani antoi minulle yliluonnollisia voimia. Mutta
ruumiilliset ja henkiset tuskani ovat olleet suuremmat kuin olin voinut
aavistaa ja nyt minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut
mies.
Minä hellyin kumminkin vaimoni rukouksista ja olen saanut rohkeutta
elää. Kärsittyäni kauheimman häväistyksen, mitä sotamiehelle voi tulla,
pahemman rangaistuksen kuin mikään kuolema, ja sitten askel askeleelta
seurattuani sitä julmaa tietä, joka on tuonut minut tänne saakka,
Santé'n ja Ré'n saaren vankiloiden kautta, ja kärsittyäni solvauksia ja
huutoja, olen pysynyt taipumattomana, mutta jokaiseen tienmutkaan olen
jättänyt palasen sydäntäni.
Omatuntoni on pitänyt minua pystyssä; järkeni on joka päivä sanonut
minulle: vihdoin tulee totuus voitonriemuisesti esille; sellaisella
vuosisadalla kuin meidän, täytyy valon pian tulla esille; mutta voi,
joka päivä toi uusia pettymyksiä. Valaistusta asiaan ei ilmestynyt,
vaan tehtiinpä vielä kaikki valon ehkäisemiseksi.
Minä olin ja olen vieläkin mitä tarkimman valvonnan alaisena;
kirjevaihtoni luettiin joka paikassa, tarkastettiin ministeriössä ja
usein ei annettu perille. Minut kiellettiin puhumasta vaimoni kanssa
niistä tutkimuksista, joita neuvoin hänen tekemään. Minun oli mahdoton
puolustaa itseäni.
Luulin, että kun kerran olin maanpakolaisuudessa, niin löytäsin,
joskaan en lepoa — sillä sitä minä en löydä koskaan niin kauan kuin
minulle ei ole annettu kunniaani takaisin — niin ainakin jonkunmoisen
tasapainon mielessäni ja elämässäni odottaessani hyvityksen päivää.
Mutta tämä oli uusi ja katkera pettymys!
Matkustettuani neljätoista päivää häkissä, jäin minä ensin Salut’in
saarien luo neljäksi päiväksi, saamatta nousta laivan kannelle, vaikka
oli polttava kuumuus. Minun aivoni pehmenivät, koko minun olentoni suli
kauheassa epätoivossa.
Päästyäni vihdoinkin maihin, sulettiin minut yhteen huoneeseen
siinä rakennuksessa, jossa vankia säilytetään; siinä oli suletut
ikkunaluukut, minua kohdeltiin niinkuin kuritusvankia, kiellettiin
puhumasta kellenkään, sain olla yksin ajatuksieni kanssa. Minun
kirjevaihtoni lähetettiin ensin Cayenne'en; en tiedä vieläkään, onko se
tullut sinne.
Tällä tavalla pidettiin minua kokonainen kuukausi sulettuna huoneeseeni
kaikkien matkan vaivaloisuuksien perästä. Luulin monta kertaa tulevani
hulluksi. Minulla oli usein verentungosta päässäni, ja minä inhosin
niin elämää, että tahdoin heretä hoitamasta itseäni ja siten lopettaa
kärsimykseni. Se olisi ollut pelastus, vapautus kaikista tuskista,
koska en olisi tehnyt väärää valaa, sillä kuolema olisi ollut
luonnollinen.
Vaimoni muisto, velvollisuuteni lapsiani kohtaan on antanut
minulle voimia taas virkoomaan ja nousemaan; en tahdo saattaa
hänen ponnistuksiaan häpeään ja hylätä häntä, joka on tehtäväkseen
ottanut totuuden ja syyllisen ilmisaamisen. Sentähden annoin kutsua
lääkärinkin, vaikka julmasti inhosin kaikkia uusia kasvoja.
Oltuani kolmekymmentä päivää sellaisessa vankilassa, muutettiin minut
Pirunsaarelle, jossa oli vähän vapaampaa. Päivällä saankin kyllä kulkea
muutamien satojen neliömetrien alalla, vahtisotamies kintereilläni;
illan tullen — noin kuuden, seitsemän välillä — suletaan minut
hökkeliini, jossa on jokainen sivu 4 metriä pitkä ja jossa on harva ovi
sulettuna rautatangoilla ja sen takana vahtivat sotamiehet koko yön.
Yksi vartiopäälikkö ja viisi vartiosotamiestä on pantu tähän toimeen;
minun ruokanani on puoli leipää päivässä ja 300 grammaa lihaa kolme
kertaa viikossa, muina päivinä muhennosta tahi suolaista sianlihaa.
Juomana vettä.
Missä kamalassa tilassa, aina epäluulonalaisena, aina vartioitavana,
mies, jonka kunnia on yhtä korkealla kuin kenen muun tahansa maailmassa!
Ja muun lisäksi ei mitään tietoja vaimostani eikä lapsistani. Mutta
minä tiedän kumminkin, että maaliskuun 29 p:stä asti, s.o. kolme
viikkoa sitte on minulla ollut kirjeitä Cayenne'ssä. Minä olen antanut
sähköittää Cayenne'en, minä olen sähköittänyt Ranskaan, saadakseni
tietoja omaisistani — ei vastausta!
Voi, tahtoisin niin mielelläni elää hyvityksen päivään asti saadakseni
huutaa kärsimykseni, keventää sorretun sydämeni. Jaksanko kestää siihen
asti? Epäilen sitä usein, niin on mieleni murrettu, terveyteni niin
horjuva.
<tb>
Yöllä, sunnuntain ja maanantain, huhtikuun 14 ja 15 päivän välillä 1895.
Mahdotonta nukkua. Häkkini edessä kulkee vartiomies aaveen tavoin; se
häiritsee untani, ja minua kiusaavat kaikki ne pikku elävät, jotka
juoksevat pitkin ihoani, ja sydämessäni asuu synkkä toivottomuus siitä,
että minä, joka aina ja kaikkialla olen täyttänyt velvollisuuteni,
olen tässä asemassa, — tämä kaikki kiusaa minun kiusattuja hermojani
äärimäisyyksiin asti ja karkoittaa uneni. Koska saanen viettää
hiljaisen ja rauhallisen yön! Ehkä vasta haudassa, kun ijäinen uni
minut valtoihinsa ottaa. Silloin tuntuu hyvältä, kun en enää kauvemmin
tarvitse ajatella ihmisten ilkitöitä ja kurjuutta.
Ulkona asuntoni edustalla mylvii meri ja se tuntuu loihtulaululta.
Se vaivuttaa ajatukseni lepoon, kuten ennenkin, mutta nyt ovat nämä
ajatukset surulliset ja kaihoisat. Ja kun kuulen sen kohinan, niin
tulee mieleeni muisto entisistä onnen päivistä, jotka elin vaimoni ja
lasteni seurassa.
Uudelleen valtaa minut sama synkkä tunne kuin laivalla; on aivan kuin
jokin houkutteleisi minut luokseen ja kuin tuo kohiseva meri minulle
lohdutusta laulaisi.
Olen siinä määrässä meren vallassa, että laivalla minun täytyi sulkea
silmäni ja loihtia eteeni vaimoni kuva, jott'en sortuisi meren syliin.
Missä ovat ihanat nuoruuteni unelmat, missä miehuuteni toiveet. Minussa
ei ole enää mitään elämää, aivoni sotkeutuvat ajatuksiinsa. Mikä on
tämän murhenäytelmän salaisuus! En tänäpänä vielä käsitä, mitä on
tapahtunut. Kuinka voivat he tuomita minut ilman todistuksia, yhden
kirjoituksen nojalla! Olkootpa ihmisen omatunto ja järki minkälaiset
tahansa, eikö tämä ole juuri omiaan niitä pilaamaan?
Minun hermoni ovat tästä kaikesta siihen määrin kiihottuneet, että
jokainen uusi ulkonainenkin vaikutus koskee minuun niinkuin syvä haava.
<tb>
Samana yönä.
Olen koettanut nukkua, mutta muutaman minuutin horrostilan perästä
herään polttavaan kuumeeseen, ja sellaista on kestänyt jo kuusi
kuukautta. Kumma, että olen voinut kestää niin monet ruumiilliset ja
henkiset tuskat, minä luulen että hyvä omatunto on antanut siihen
voimia.
Minä avaan peltiluukun, joka on ikkunan edessä ja katselen merta.
Taivas on paksujen pilvien peitossa, mutta kuun säteet pujottautuvat
niiden lomitse ja valaisevat muutamia osia merestä hopean hohteella.
Aallot murskautuvat rantakallioita vasten, synnyttäen yhtämittaisen
pauhinan, siitä kohoo alituinen jylhä epätasainen kohina, joka tuntuu
hyvältä särkyneestä sydämestäni.
Yön tyynessä levossa astuvat sieluni silmäin eteen vaimoni ja lasteni
rakkaat kuvat. Kyllä mahtaa Lucie parka kärsiä niin ansaitsemattomasta
kohtalosta, hän, jolla oli kaikki edellytykset ollakseen onnellinen. Ja
hän olisi niin ansainnut olla onnellinen syvän oikeudentuntonsa, jalon
luonteensa ja hellän, rakastettavan sydämensä tähden. Vaimo raukka, en
voi ajatella häntä ja lapsia kaikkien tunteitten heräämättä ja minä
purskahdan itkuun, mutta he yllyttävät myöskin minun velvollisuuden
tuntoani.
Minä koetan lukea englanninkieltä. Ehkä työ auttaa minut hiukan
unhottamaan.
<tb>
Maanantaina huhtikuun 15 p:nä 1895.
Tänä aamuna satoi rankasti. En saanut mitään aamiaista. Vartijat
säälivät minua ja antavat minulle vähän mustaa kahvia ja leipää.
Kun ilma hiukan kirkastuu, menen minä kävelylle ja kuleskelen sillä
pienellä maa-alalla, joka on minulle luovutettu. Saari on synkkä ja
autio; muutamia kookospalmuja, kuivettunut maakamara, josta kaikkialla
kohoaa pasalttiröykkiöitä.
Kello 10 tuodaan minulle päivän ravinto, palanen savustettua läskiä,
hiukan riisiä, muutamia raakoja kahvinpapuja ja hiukan sokeria.
Heitän kaikki mereen [Minä heitin kaikki mereen, sillä läskiä ei voinut
syödä, minulla ei ollut mitään millä paahtaa kahvia, jotka minulle oli
ivaten jätetty paahtamattomina.] ja koetan saada tulen syttymään. Ja
ponnistusten perästä se syttyykin ja minä keitän teetä, jota leivän
kanssa juon aamiaiseksi.
Voimani taistelevat kuoleman kamppauksessa! Suuri oli uhraukseni, kun
päätin elää! Minua ei ole säästetty mistään, ei siveellisistä tuskista
eikä ruumiillisista kärsimyksistä.
Voih, tuo ärjyvä meri, joka aina vaan vyöryy ja möyryää edessäni! Se on
kaiku sydämestäni. Aaltojen kuohu, joka pärskyy kallioita vasten, on
niin pehmoisen valkoista, että tekisi mieli heittäytyä siihen ja hukkua.
<tb>
Maanantai-iltana huhtikuun 15 p:nä 1895.
Eilen en saanut päivälliseksi muuta kuin palasen leipää, minä pyörryin.
Vartijat kun näkivät, kuinka heikko minä olin, antoivat minulle hiukan
lihasopastaan.
Sitte minä poltan tupakkaa, poltan sitä tyynnyttääkseni aivojani ja
vatsaani. Minä uudistan Guyanan kuvernöörille jo 14 päivää sitte
lähettämäni pyynnön, että saisin omalla kustannuksellani Cayenne'sta
säilykkeitä, joita minun lain mukaan on oikeus saada.
Ja sinä, rakkaani, ajatteletko tällä hetkellä minua? Entääkö kaiku
ajatuksistani sinun kuuluvillesi? Aavistatko ja tunnetko sinä, mitä
minä kärsin? Niin, varmaan sinä tunnet samaa kuin minä, sillä sinä ja
minä kannamme, samaa taakkaa.
Hirveintä kaikista on ajatus olla tuomittu rikoksesta, josta ei tiedä
mitään!
Jos maailmassa kerran on oikeutta, niin minun täytyy saada takaisin
kunniani, ja syyllisen ilkiön täytyy saada sellaisen rangaistuksen,
minkä hän ansaitsee.
<tb>