Minä jätin Santé'n vankilan tammikuun 17 päivänä 1895. Minä olin
siistinyt huoneeni, kuten tavallisesti, laskenut alas vuoteeni
ja mennyt nukkumaan säännöissä määrätyllä ajalla, enkä huomannut
merkkiäkään, että minua aijottiin viedä pois. Minulle oli päivällä
ilmoitettu, että vaimoni oli saanut luvan tulla luokseni kahden päivän
perästä, sillä hän ei ollut voinut tulla yhteen viikkoon.
Kello kymmenen ja yhdentoista välillä herätettiin minut yhtäkkiä;
käskettiin laittautua mitä pikemmin matkakuntoon. En ennättänyt
kuin hätimiten pukeutua. Sisäasiain ministeristön lähettiläs, joka
oli saanut tehtäväkseen viedä minut vartijain kanssa lähtöpaikalle,
käyttäytyi äärettömän raa'asti; tuskin olin saanut päälleni,
niin antoi hän panna käsiraudat käsiini eikä antanut minun edes
ottaa silmälasiani. Oli kauhean kylmä. Minut vietiin Orleans'in
rautatieasemalle koppivaunuissa, saatettiin tavaratoimiston käytävän
kautta asemasillalle, missä oli erityinen vaunu valmistettu vangeille,
jotka muutettiin kaleereille. Tämä vaunu on täynnä koppia, niin pieniä
että ihminen parahiksi mahtuu niissä istumaan ja ovi on edessä, niin
ettei jalkojaankaan voi oikaista. Minut pantiin yhteen semmoseen kädet
ja jalat kahlehdittuina. Yö oli hirvittävän pitkä ja kaikki jäseneni
kuolivat. Aamulla sain monien rukousten perästä vähän kahvia ilman
kermaa, ilman leipää ja ilman juustoa. Minä tärisin kuumeesta, Puolen
päivän aikaan saavuimme vihdoin La Rochelle'en. Meidän Parisista lähtöä
ei oltu ilmoitettu ja jos minut perille tultua olisi heti viety Ré'n
saarelle lähtevään laivaan, niin minä olisin voinut päästä huomaamatta.
Nyt oli rautatieasemalla muutamia henkilöitä, joilla oli tapana tulla
katsomaan, kun vangit nousivat junasta mennäkseen Ré'n laivaan.
Odotettiin heidän menevän tiehensä. Vähän päästä kutsui sisäasiain
ministeristön lähettiläs ensimäisen ylivahtimiehen vaunusta ja takaisin
tullessa antoi toisille vahdeille salaperäisiä käskyjä. Nämä läksivät
vaunusta, tulivat takaisin, lukitsivat milloin minkin luukun verhon ja
supattelivat keskenään. Tämä herätti tietysti odottelevien huomiota,
jotka aavistivat, että koppivaunussa mahtoi olla joku tärkeä vanki, ja
koska eivät olleet nähneet hänen lähtevän vaunusta, niin jäivät sitä
odottamaan. Silloin sekä vahtimiehet että sisäasiain ministeristön
lähettiläs joutuivat pois suunniltaan. Joku tuli puhuneeksi liikoja,
maininneeksi minun nimeäni. Tieto levisi heti ja joukko eneni. Minun
täytyi olla koko iltapäivä koppivaunussa ja kuulla kuinka väkijoukon
melu yltyi ulkopuolella. Vasta kun yö tuli, vietiin minut vaunusta.
Niin pian kun tulin näkyviin, tuli melu kaksinkertaiseksi. Iskuja
sateli niskaani, tyrkittiin ja puukittiin ympärilläni. Minä pysyin
tyynenä ja välinpitämättömänä tämän joukon keskessä, jossa olin hetken
aivan yksin, valmiina antamaan alttiiksi ruumiini heille. Minä pysyin
lujatahtoisena ja ymmärsin aivan hyvin väärään viedyn ja kiihoitetun
väen tunteet; olisin tahtonut jättää heille ruumiillisen olentoni sekä
huutaa heille että he erehtyvät. Työnsin pois vahtisotamiehetkin, jotka
tulivat minulle apuun; he vastasivat olevansa minusta edesvastuussa.
Mutta minkälainen edesvastuu tulee niille, jotka tällä tavalla
kiduttivat ihmistä ja kiihoittivat kansaa.
Viimeinkin pääsin vaunuilleni, joissa minun oli mentävä. Ja
rauhattoman matkan jälestä tultiin La Palice'n satamaan, josta minut
vietiin purjeveneellä laivaan. Oli ankara pakkanen; koko ruumiini
oli kontistunut, päätäni poltti, käteni olivat kuin jääkalikat ja
käsiraudoissa repeytyneet. Laivalle kulku kesti melkein tunnin!
Ré'n saarelle tultua piti minun keskellä yötä kulkea lumessa tullakseni
vankilaan; tirehtööri otti minut tylysti vastaan ja vei minut
kansliaan, jossa minut riisuttiin ihan alasti ja tutkittiin. Yhdeksän
aikaan vietiin minut viimein siihen koppiin, jossa minä tulin asumaan;
olin sielun ja ruumiin puolesta murrettu. Minun koppini vieressä oli
vahtihuone, josta johti rautaristikolla varustettu aukko minun koppiini
vuoteen yläpuolella. Yötä päivää piti kaksi miestä vahtia aukon luona,
heidän piti vahtia jok'ikistä liikettäni.
Vankilan tirehtööri sanoi minulle samana päivänä, että minä saan tavata
vaimoani kansliassa hänen läsnäollessaan ja että hän asettuu vaimoni ja
minun väliin, niin että hän eroittaa meidät toisistaan ja että minulla
ei ole oikeutta lähestyä vaimoani eikä syleillä häntä.
Ré'n saarella oloaikanani tarkastettiin minut joka päivä sen perästä,
kun tulin kävelyltä pienestä koppini ulkopuolella olevasta pihasta.
Pientä pihaa ympäröi joka puolella korkea aita, joka erotti sen muiden
tuomittujen pihoista ja taloista; pihaan vei portti, josta vaan
vahtimiehet kulkivat. Kun minä tulin ulos kopistani, asettuivat kaikki
vahdit paikoilleen pitkin aitaa.
Vaimoni ja minun sen aikuisista kirjeistä näkyy silloinen
mielentilamme. Tässä on niistä muutamia:
"Ré'n saarella tammikuun 19 p. 1895.
Torstai-iltana minut herätettiin tänne muuttoa varten, eilen illalla
vasta tultiin perille. En tahdo kertoa matkastani, se vihloisi
sydäntäsi; tiedä se vaan että kuulin kansan oikeutetut inhon huudot
sitä kohtaan, jonka se luulee olevan petturin, s.o. suurimman konnan.
En tiedä enää vieläkö minulla on sydäntä...
Tahdotko olla hyvä ja koettaa saada ministeriltä lupaa seuraaviin
asioihin, joita hän vaan voi luvata: 1) oikeutta kirjoittaa kaikille
perheeni jäsenille, isälle, äidille, veljille ja sisarille; 2)
kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani...
Tätä nykyä ei minulla oikeastaan ole paperia, ei kynää eikä mustetta!
Minulle annetaan vaan se arkki, jolle kirjoitan kirjeeni sinulle,
sitten otetaan minulta pois kynä ja muste.
Minä en kehoita sinua tulemaan tänne, ennenkun olet aivan terve.
Ilmanala on hyvin ankara ja sinä tarvitset kaikki voimasi etupäässä
rakkaita lapsiamme varten ja toiseksi sitä tarkoitusta varten, jonka
eteen työskentelee Kohtelustani täällä ei minulla ole lupa puhua.
Sitte muistutan sinua vielä siitä, että ennenkun tulet tänne, on sinun
hankittava lupa tavata minua, ja erityinen lupa saada syleillä minua
jne.
<tb>
Ré'n saarella tammik. 24 p:nä 1895.
Kun minua silloin yhtenä päivänä häväistiin La Rochelle'ssä, olisin
tahtonut karata vartijaini käsistä ja avoimin rinnoin mennä niiden
eteen, jotka minua pitivät syyllisenä, sekä sanoa: "Elkää häväiskö
minua; sielussani, jota te ette tunne, ei ole yhtään tahraa, mutta
jos te luulette minut rikokselliseksi, niin ottakaa sitte ruumiini,
minä jätän sen teille ilman kaipausta." Voisin ainakin silloin taas
ruumiillisten tuskien tulessa huutaa: "Eläköön Ranska!" ehkä he sitte
olisivat uskoneet viattomuuteni!
Mitä minä yöt päivät pyydän? Oikeutta, oikeutta! Olemmeko
yhdeksännessätoista vuosisadassa vai pitääkö meidän mennä muutamia
vuosisatoja taaksepäin? Tutkittakoon; minä en pyydä armoa, mutta
minä pyydän oikeutta, joka on tuleva ihmisolennoille. Jatkettakoon
tutkimuksia; käyttäkööt ne, joilla on tehoisia keinoja hallussaan,
niitä tämän asian selville saamiseksi, se on heidän velvollisuutensa
ihmiskuntaa ja oikeutta kohtaan. Silloin ei olisi mahdotonta, että
jotakin valkeutta saataisiin tähän salaperäiseen ja surulliseen
juttuun...
Minulla on ollut vain kaksi onnellista, mutta niin lyhyttä hetkeä tänä
päivänä! Ensimäinen, kun minulle tuotiin tämä paperiarkki, joten saan
sinulle kirjoittaa; siten saan vähän aikaa puhella kanssasi. Toinen on
se, kun tuovat minulle sinun kirjeesi joka päivä...
En uskalla puhua lapsistamme. Kun katselen heidän valokuviaan, kun
näen heidän hyvät, lempeät silmänsä, pyrkivät huulilleni huokaukset
sydämeni syvyydestä...
<tb>
Rén saarella tammik. 25 p:nä 1895.
Minä saan joka päivä sinun kirjeesi; muiden perheen jäsenten kirjeitä
ei ole anneltu minulle; minäkään en ole saanut lupaa kirjoittaa
heille. Minä olen kirjoittanut sinulle joka päivä torstaista lähtien;
minä toivon, että olet saanut minun kirjeeni...
Ajatellessani mikä minä olin muutama kuukausi sitten ja verratessani
sitä tähän kurjaan asemaani, tunnustan, että toisinaan, kun
kestävyyteni loppuu, valtaa minut hurja viha kohtaloa vastaan. Minä
olen oikeastaan meidän vuosisatamme hirveimmän erehdyksen uhri.
Järkeni ei tahdo sitä käsittää. Luulen näkeväni kamalaa unta ja
minusta tuntuu, kuin kaiken tämän pitäisi hävitä... Mutta voi! kaikki
ympärilläni on todellisuutta...
Alfred.
Vaimoltani:
Pariisista tammik. 20 p:nä 1895.
Minä olen kauhean epätoivon vallassa, hirveässä levottomuudessa, kun
en ole saanut mitään tietoja sinusta. Minä kärsin julmasti; minusta
tuntuu, että samalla kun sinua kiusataan, silvotaan minusta palasia.
Se on julmaa.
Tahtoisin mielelläni nyt jo olla luonasi ja tukea sinua lämpimällä
rakkaudellani, sanoa sinulle muutamia lohdutuksen ja rakkauden sanoja,
jotka voisivat lämmittää sydän-parkaasi...
<tb>
Pariisissa tammik. 21 p:nä 1895,
... Kaikeksi onneksi en ollut lukenut eilisaamun sanomalehtiä ja
minulta oli koetettu salata häpeällistä kohtausta La Rochelle'ssa,
muutoin olisin tullut aivan hulluksi levottomuudesta... Sinun on
täytynyt kestää hirveät hetket!... Mutta kansajoukon käytös ei minua
ensinkään ihmetytä, se on noitten hävyttömien sanomalehtien syy, jotka
elävät vaan panetteluista ja liasta, ja jotka ovat kirjoittaneet niin
suuren joukon valeita. Mutta rauhoitu, ajattelevissa ihmisissä on
tapahtunut suuri mielenmuutos.
<tb>
Pariisissa tammik. 22 p:nä 1895.
Ei vieläkään mitään kirjettä sinulta; torstaista lähtien en ole
kuullut sinusta mitään. Ellen olisi saanut rauhoittavia tietoja
terveydestäsi, olisin kuollut levottomuudesta...
Minä ajattelen sinua yhtä mittaa; ei kulu sekuntiakaan, etten kärsisi
kanssasi, ja kärsimyksen! on vielä hirveämpi siksi, että olen niin
kaukana sinusta, ilman tietoja ja kun tähän alituiseen tuskaan vielä
liittyy epätietoisuus. Minä en jaksa odottaa sitä hetkeä, jolloin
saan luvan tulla luoksesi, syleillä sinua. Minulla on niin paljon
kerrottavaa sinulle, ensiksikin meistä kaikista, lapsiraukoistamme,
koko perheestä, sitten niistä yli-inhimillisistä ponnistuksista, millä
järkemme on koettanut etsiä arvoitukseen selitystä.
<tb>
Pariisissa tammikuun 23 p:nä 1895.
Minä olen sähköittänyt vankilan tirehtöörille saadakseni tietoja
sinusta, sillä minä olen aivan hulluna levottomuudesta. Sitten
Pariisista lähdettyäsi en ole saanut sinulta yhden yhtä kirjettä.
Minä en voi ymmärtää mitä on tapahtunut ja se vaivaa minua niin
armottomasti. Minä uskon kyllä, että sinä olet kirjoittanut minulle
joka päivä, mutta mitä tämä viipyminen merkitsee. En tiedä siihen
mitään vastausta. Oletko sinä saanut minun kirjeeni, etkä ole levoton?
On julmaa olla niin kaukana toisistaan ilman mitään tietoja. Tahtoisin
tietää oletko voimakas ja luja, etten tarvitsisi olla epätiedossa
terveydestäsi, ja tietäsin sinua kohdeltavan vähän lempeämmin...
Lucie.
Re'n saarelta:
Tammikuun 24 p:nä 1895.
Tiistaisen kirjeesi mukaan et siis ole saanut vielä yhtään kirjettä
minulta. Kyllä mahdat kärsiä, rakkaani! Kauhea kärsimys meille
molemmille!...
<tb>
Re'n saarella tammikuun 25 p:nä 18455.
Eilispäivänen kirjeesi on minut tykkönään masentanut, sillä joka sana
ilmaisee kipua...
Minä en tiedä mihin tai kehen kiinnitän ajatukseni. Kun katselen
menneisyyttä, kohoo vihani, tuntuu mahdottomalta että tämä kaikki
tosiaankin on tapahtunut minulle; kun katselen nykyisyyttä, on tilani
niin kurja että toivon kuolemaa kaikesta päästäkseni; ainoastaan
tulevaisuutta ajatellessa tunnen hetkeksi lohdutusta...
Katselin äsken lasteni valokuvia, mutta minä en voinut katsella niitä
kaukaa, sillä nyyhkytykset estivät minua. Niin, rakkaani, minun täytyy
elää; minun täytyy kestää syytön rangaistukseni loppuun asti sen nimen
tähden, jota nämä rakkaat pienokaiset kantavat. Heidän täytyy kerran
tuntea, että tämä nimi ansaitsee kunnioitusta; heidän täytyy tietää,
että jos asetankin monen ihmisen kunnian alemmaksi omaani, en aseta
kenenkään kunniaa sen yläpuolelle...
Minä en tästedes saa kirjoittaa sinulle enempää kuin kaksi kertaa
viikossa...
<tb>
Ré'n saarella tammikuun 28 p. 1895.
Tämä päivä on ollut yksi onnellisimpia päiviä surullisessa elämässäni,
kun olen saanut viettää puoli tuntia kanssasi, puhelemalla ja
keskustelemalla sinun kanssasi...
Joka kerta kun minulle tuodaan kirje sinulta, puikahtaa ilon säde
surun sortamaan sydämeeni.
En voi katsella entisyyttä. Kyyneleet tunkeutuvat esille, kun
muistelen mennyttä onneamme. Voin vaan katsoa tulevaisuuteen ja
toivoa, että totuus ja valo tulevat pian säteilemään julkisuudessa.
<tb>
Ré'n saarella tammikuun 31 p:nä 1895.
Taas onnellinen päivä, kun saan kirjoittaa sinulle. Paha kyllä ovat
onnelliset päivät pian luetut! Oikeastaan en ole saanut sinulta mitään
kirjettä, sitten kun sunnuntaina. Mikä hirveä kärsiminen! Tähän asti
oli minulla kumminkin yksi onnellinen hetki joka päivä, nimittäin
kun sain kirjeesi. Se oli kaiku teistä kaikista, kaiku kaikista
ystävyyssuhteistamme, joka lämmitti jäätynyttä sydän-parkaani. Minä
luvin kirjeesi neljään viiteen kertaan, painoin joka sanan sydämeeni,
vähitellen muuttuivat kirjoitetut sanat puheluksi, kuvailin sinun
puhuvan aivan läheisyydessäni. Ah, se oli suloista soittoa sielulleni!
Sitte neljään päivään ei mitään, synkkä suru, hirveä yksinäisyys...
Alfred.
Vaimoltani:
Pariisissa, tammikuun 24 p:nä 1895.
Vihdoinkin sain sinulta kirjeen. Tänä aamuna sain sen vasta käsiini,
minä olin mieletön levottomuudesta. Monta kyyneltä vuodatin pienelle
kirjeelle, sehän oli pieni osa sinusta itsestäsi, joka tuli luokseni
monta päivää kestäneen levottomuuden jälkeen. Ne tiedot, jotka minä
sain sinun perille tulosi jälkimäisenä päivänä, ovat lähetetyt 19 p:nä
ja kumminkin saan minä ne vasta 25 p:nä, siis viisi päivää myöhemmin.
Kyllä niillä on hyvin vähän säälin tunnetta, jotka tällä tavalla
kiusaavat ja piinaavat kahta toisiaan rakastavaa olentoa ja joitten
sydämessä asuu ainoastaan kunnian ja oikeuden tunteet, joilla ei ole
kuin yksi määrä: löytää rikoksellinen ja puhdistaa nimensä, lastensa
nimi, jota ansaitsemattomasti on solvattu...
<tb>
Pariisissa, tammikuun 27 p:nä 1895.
Tänä aamuna sain hyvän ja rakkaan kirjeesi; se teki minut hetkeksi
iloiseksi. Anna anteeksi minulle ensimäiset epätoivoiset kirjeeni;
rohkeuteni petti hetkeksi, se on totta. En ollut saanut mitään tietoja
sinusta ja olin sairas levottomuudesta.
Mutta se on nyt ohi, tahdonvoimani on taas kasvanut; olen jälleen
valmis taisteluun. Meidän täytyy molempien pysyä elossa, meidän täytyy
saada hyvitystä, valon täytyy loistaa häikäisevän kirkkaasti. Meillä
ei ole oikeutta kuolla, ennenkun olemme saavuttaneet tarkoituksemme
siksi, kun tämä tahra on pesty pois nimestämme. Mutta sitten tulevat
onnen päivät; minä rakastan sinua niin, kiitolliset lapsesi tulevat
osoittamaan sinulle niin suurta rakkautta, että kaikki kärsimyksesi,
hirveimmätkin, unohtuvat mielestäsi...
Minä tiedän, että nämä sanat eivät tee sinun nykyisiä tuskiasi
pienemmiksi; mutta sinulla on karaistu sielu, rautainen tahto, ihka
puhdas omatunto, ja niillä aseilla on sinun taisteltava, meidän
molempien on taisteltava.
Pierre huvittelihe tänä aamuna katselemalla kaikkia valokuvia,
joita minulla on sinusta: hevosen selässä, matkapuvussa, Bourges'sa
otettuja. Hän oli iloinen, kun sai näyttää niitä pikku sisarelleen
ja kertoa hänelle kaikkea, mikä mieleensä johtui. Jeanne kuunteli
hartaasti...
<tb>
Pariisissa, tammik. 31 p:nä 1895.
Ei mitään tietoja tänä aamuna, vaikka odotin. Hyvä Jumala tätä
elämätä, toivossa täytyy kumminkin elää.
Lucie.
Ré'n saarelta:
Helmikuun 3 p:nä 1895.
Tämä on ollut kamala viikko. Minulla ei sunnuntaista asti, s.o.
kahdeksaan päivään ole ollut mitään tietoja sinusta. Olen kuvaillut
että sinä olet sairas, siksi että yksi lapsista oli sairaana...
Sitten olen kuvitellut kaikenmoista sairaassa päässäni... Olen tehnyt
kaikenmoisia tuulentupia.
Voit kuvailla, rakkaani, mitä kaikkea olen kärsinyt ja mitä kaikkea
vielä kärsin. Hirveässä yksinäisyydessäni ja surullisessa asemassani,
johon kummallisten, selittämättömien tapausten kautta olen joutunut,
oli minulla kumminkin se lohdutus, että tiesin sydämesi tuntevan samaa
kuin minun ja jakavan kaikki minun kärsimyksen!...
<tb>
Ré'n saarella helmik. 7 p:nä 1895.
En ole saanut sinusta kymmeneen päivään mitään tietoja. On aivan
mahdotonta kuvata tuskiani.
Sinun pitää säilyttää kaiken tarmosi ja rohkeutesi. Minä pyydän
sitä syvän rakkautemme nimessä, sillä sinun täytyy olla olemassa
puhdistamassa nimeäni siitä tahrasta, joka sitä himmentää; sinun
täytyy elää kasvattaaksesi lapsistamme kunnollisia ja rehellisiä
ihmisiä. Sinun täytyy elää voidaksesi kerran sanoa heille, että heidän
isänsä oli oikeutta ja isänmaata rakastava sotilas, jonka julma
kohtalo muserti.
Saanenkohan sinulta tänä päivänä tietoja? Milloinka saan tietää,
saanko ilon syleillä sinua? Joka päivä toivon sitä, mutta ei mitään
vaihdosta tapahdu hirveässä kärsimisessäni.
Kestävyyttä, rakkaani, sinä tarvitset paljon kestävyyttä, me
tarvitsemme kaikki, meidän molempien perheet, paljon kestävyyttä.
Teillä ei ole oikeutta lannistua, sillä teillä on suuri tehtävä
täytettävänä, kävipä minulle miten tahansa.
Alfred.
Vaimoltani:
Pariisissa helmik. 3 p:nä 1895.
Joka aamu uusi pettymys, sillä kirjeentuoja ei tuo mitään. Mitä
minun on ajatteleminen? Välistä ihmettelen, oletko sairas eli mitä
sinulle on tapahtunut? Minä kuvittelen mitä hirveimpiä asioita, ja
öisin painaa hirveä painajainen minua. Tahtoisin olla siellä luonasi
lohduttamassa ja hoitamassa sinua, ja katsomassa, että saat voimia...
En ole vielä saanut lupaa tulla luoksesi; se viipyy kauan, hyvä
Jumala, kohta on kolme viikkoa kulunut siitä, kun läksit Ré'n saarelle
eikä kukaan omaisistasi ole saanut syleillä sinua.
<tb>
Pariisissa helmik. 4 p:nä 1895.
Minulla oli onni saada mainio kirjeesi. Kuvaile miten onnelliselta
olen tuntunut saadessani tietoja sinusta, vaikka ne ovatkin niin
vanhoja, että ovat lähetetyt maanantaista kahdeksan päivää sitte.
Pitkä viikkokausi, ennenkuin suloiset sanasi ennättivät luokseni...
Pariisissa helmik. 6 p:nä 1895.
... Sydäntäni kirveltää, kun katselen lapsukaisiamme, ja ajattelen
miten onnellinen sinä olisit, jos saisit nähdä heidän kasvavan
ympärilläsi, ja nähdä kuinka heidän järkensä kehittyy ja kasvaa, aivan
se itkettää.
Siitähän on nyt melkein neljä kuukautta, kun olet nähnyt näitä
pienokaisiamme, he ovat paljo muuttuneet...
<tb>
Pariisista helmik. 7 p:nä 1895.
Sinun viime kirjeesi on kirjoitettu tammik. 28 p:nä ja on viipynyt
matkalla kahdeksan päivää; sen jälkeen ei ole minulla ollut mitään
tietoja sinusta; se on sangen kovaa. Olin niin toivonut saavani
jutella kanssasi, ellen suullisesti, niin edes kirjeellisesti, ja nyt
nämä onnettomat tiedot viipyvät niin kauan matkalla ja tulevat yhä
hitaammin.
Minä vaan odotan kärsimättömänä luvansaantiani ja toivon saavani
sen pian; haluan kovasti saada nähdä sinua, syleillä sinua,
lukea silmistäsi lujuutesi, kärsivällisyytesi, ihmeteltävän
itsekieltäytymisesi ja rakkautesi lapsiisi...
<tb>
Pariisissa helmik. 9 p:nä 1895.
Tänä päivänä sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu tammik. 31 p:nä.
Kärsimyksesi saattavat minun epätoivoon. Olen itkenyt, itkenyt
kauan, pää käsien varassa, ja pikku Pierren täytyi tulla hellästi
hyväilemään, ennenkun voin hymyillä, eikä minun kärsimisen! sittenkään
ole mitään sinun tuskiisi verraten...
Elä ole pahoillasi, vaikk'et saakaan mitään kirjeitä minulta; minä
kirjoitan sinulle joka päivä, se on minun ainoa hauska hetkeni, enkä
tahdo siitä luopua.
<tb>
Pariisissa helmik. 10 p:nä 1895.
Illalla olin iloinen kuin lapsi, sillä vihdoinkin sain luvan käydä
luonasi kaksi kertaa viikossa.
Viimeinkin on se hetki tuleva, että saan painaa sinut rintaani vasten
ja läsnäolollani antaa sinulle uusia voimia.
Olen epätoivoisena siitä, ettet saa kirjeitäni; en ole jättänyt yhtä
päivää puhelematta kanssasi. En voi ymmärtää miksi tämä ankaruus;
sinun kirjeesihän sisältävät aivan rehellisiä tunteita ja katkeraa
surua kohtalostasi, joka on yhtä oikeudeton kuin hirveä, sekä toivoa
pikaisesta oikeuden voitosta...
Lucie.
Vaimoni oli saanut luvan käydä luonani kahdesti viikossa, tunti
kerrallaan, kahtena päivänä peräkkäin. Minä näin hänet ensi kerran
helmikuun 13 p:nä siitä minulle edeltäpäin ilmoittamatta. Minut vietiin
kansliaan, joka oli vähän matkan päässä vankilan portista. Kanslia
oli pieni, kapea pitkä huone, seinät valkeat, huonekaluja ei paljo
ollenkaan. Vaimoni istui perällä huonetta, vankilan tirehtööri oli
keskellä salia minun ja vaimoni välillä; minun piti pysähtyä ovelle,
jonka ulko- sekä sisäpuolella seisoivat vartijat.
Tirehtööri ilmoitti, ett'emme saaneet puhella mitään sellaista, joka
koski juttua.
Vaikka loukkauduimmekin näin raa'oista ehdoista, joissa meidän
sallittiin tavata toisiamme, vaikka hetket kuluivat huimaavalla
vauhdilla, tunsimme kumminkin suurta onnea saada olla yhdessä.
Mutta tapaaminen oli liian tuskallinen, jotta sitä voisi sanoin
selittää. Meille oli suurena lohdutuksena se, että tunsimme, kuinka
meidän molempien sielut yhtyivät yhdeksi, kuinka molempien kyvyt,
molempien tahdonvoimat olivat suunnatut samaa tarkoitusta kohti:
totuuden ja syyllisen ilmisaamiseen.
Vaimoni tuli taas seuraavana päivänä helmikuun 14 p:nä ja matkusti
sitte Pariisiin.
Helmikuun 20 p:nä tuli hän taas Ré'n saarelle ja me kohtasimme
viimeisen kerran toisiamme helmikuun 20 ja 21 päivänä.
Ré'n saarelta vaimoni tapaamisen jälkeen.
Ré n saarella helmik. 14 p:nä 1895.
Ne muutamat hetket, jotka olen saanut viettää kanssasi, ovat olleet
sangen suloisia, vaikka minun oli mahdoton sanoa, mitä sydämessäni oli.
Minun aikani meni katsellessani sinua, painaessa mieleeni kuvaasi, ja
miettiessä mikä armoton kohtalo meidät oli eroittanut.
Vaimoltani hänen Pariisiin palattuaan:
Pariisissa helmik. 16 p:nä 1895.
Mielenliikutus oli aivan kamala tavatessamme toisemme, mutta varsinkin
sinua se vielä enemmän tärisytti, rakastettu puolisoni, kun et tiennyt
mitään tulostani!...
Meidän annettiin tavata toisiamme todellakin kovin häpeällisissä
olosuhteissa. Kun on ollut toisistaan eroitettuna neljä, kuukautta
niin hirveällä tavalla, eikä sittenkään saa puhutella toisiaan
kuin välimatkan päästä, niin se on jo raakuutta. Minä, olisin niin
mielelläni tahtonut painaa sinua sydäntäni vasten, puristaa käsiäsi
että vähän lämpenisit, yksinäinen raukka. Voi miten sydäntäni vihloi,
kun läksin Saint-Martin'ista ja poistuin sinun luotasi...
Lucie.
Ré'n saarelta, sen jälkeen kun olin nähnyt vaimoni:
Ré'n saarella, helmik. 21 p:nä 1895. (Samana päivänä kuin minut
vietiin pois, vaikka en sitä tietänyt.)
Sinua katsellessa on aika niin lyhyt, minua peloittaa että tunti kuluu
niin nopeasti, etten ole siihen tottunut, sillä toiset tunnit tuntuvat
piin armottoman pitkiltä ja minä unohdan toiset puolet siitä, mitä
olin aikonut sanoa...
Tahdoin kysyä sinulta, väsyttikö matkasi, oliko meri lempeä sinulle?
Tahdoin ilmituoda kaiken sen ihailun, jota tunnen jaloa luonnottasi
kohtaan! Useampain naisten ymmärrys olisi sekaantunut, jos kohtalo
olisi heitä niin julmasti ja ankarasti kohdellut;
Tahtoisin puhella paljon lapsista...
Niinkuin olen sanonut sinulle, tahdon tehdä parastani tyynnyttääkseni
kärsivän sydämeni lyöntiä, kestääkseni tätä julmaa pitkää kidutusta,
ja sinun rinnallasi kohdatakseni hyvityksen onnellisen päivän nousua.
Alfred.
Turhaan pyysi vaimoni viimeisen kerran kohdatessamme, että hänen
kätensä sidottaisiin selän taakse ja annettaisiin hänen tulla minun
luokseni, jotta minä saisin syleillä häntä; tirehtööri kielsi tylysti
hänen pyyntönsä.
Helmikuun 21 päivänä näin viimeisen kerran vaimoani. Kohtauksemme
jälestä, joka tapahtui kahden ja kolmen välillä, sain minä yhtäkkiä
käskyn laittautua valmiiksi matkalle. Minulla ei ollut muuta
valmistautumista kuin koota kapineeni.
Ennen lähtöäni minut taas riisuttiin ja tutkittiin, sitten vietiin
minut kuuden vahtisotamiehen saattamana rantaan. Sitten minä
sain astua höyry veneeseen, joka iltasilla kuletti minut ulos
Rochefort'in ankkuripaikalle. Höyryveneestä minut sitte muutettiin
"_Saint-Nazaire'_n" kannelle. Minulle ei sanottu yhtä sanaa, eikä
virketty mitään siitä, minne minua aijottiin viedä.
_Saint-Nazaire'_ssa minut pantiin ristikko-ovella varustettuun
vankikoppiin, joka oli laivan etukannella. Se osa kannesta, joka oli
vankikoppien etupuolella, oli aivan avonainen. Pakkanen oli ankara —
melkein 12 astetta jäätymispisteen alapuolella — yö oli pikimusta.
Minulle viskattiin riippumatto, mutta sain olla ilman ruuatta.
Muistelin vaimoani, josta olin eronnut joku tunti sitten, hänen
tietämättään mitään minun poisviennistäni ja jota en edes saanut
syleillä; muistelin lapsiani, kaikkia omaisiani, noita rakkaita
olennolta, jotka jäivät sinne suruun ja epätoivoon; en tiennyt minne
minua viedään ja nykyinen tilani oli kovin kurja. Tulin tästä kaikesta
niin epätoivoon, etten voinut muuta kuin heittäytyä lattialle koppini
nurkkaan ja itkeä synkässä kylmässä yössä.
Seuraavana iltana nosti _Saint Nazaire_ ankkurin.