Arvon alentaminen tapahtui lauantaina tammik. 5 p:nä; kestin tämän
julman piinan osoittamatta heikkoutta.
Ennen kamalan toimen alkamista odotin tunnin ajan sotakoulun
ajutanttisalissa. Sen ajan kestäessä jännitin kaikkia voimiani; kaikki
muistot viimeisten julmien kuukausien olosta tulivat mieleeni; ja
katkonaisissa lauseissa muistelin viimeistä majuri du Paty de Clamin
käyntiä luonani vankilassa. Väitin sitä häpeällistä syytöstä vastaan,
josta minua syytettiin; muistin myöskin, että olin kirjoittanut
ministerille ja sanonut hänelle olevani syytön. Väärentämällä ja
kääntelemällä tätä kirjettä oli kapteeni Lebrun-Renault, vastoin
parempaa tietoansa, tehnyt eli antanut tehdä tuon tunnustustarun, josta
minä sain tietää vasta tammikuussa 1899. Jos minä olisin saanut tietää
siitä ennen Ranskasta lähtemistäni, joka tapahtui ennen helmikuuta
1895, s.o. enempää kuin seitsemää kuukautta arvon alentamisen jälkeen,
olisin koettanut tukahuttaa tämän tarun kapaloonsa.
Sen jälkeen vietiin minut neljän miehen ja yhden korpraalin välissä
keskelle sotakoulun edessä olevaa aukeaa.
Kello löi yhdeksän; kenraali Darras, joka oli toimessa päällikkönä,
komensi; kunniaa!
Minä kestin rangaistuksen, kokosin kaikki tahtoni voiman kestääkseni,
ja muistelin vaimoani ja lapsiani pysyäkseni pystyssä.
Heti kun tuomio oli luettu, huusin minä, kääntyen sotajoukkoon:
"Sotamiehet, he alentavat syytöntä; sotamiehet he häväisevät syytöntä.
Eläköön Ranska, eläköön armeija!"
Eräs tasavaltalaisen kaartin ajutantti tuli luokseni. Hän karsi
sukkelasti päältäni napit, housunnauhat, arvon merkit hatustani ja
hihoistani ja taittoi sitte sapelini. Minä näin näiden arvomerkkien
putoovan jalkoihini. Vaikka koko ruumiini vapisi hirveästi, huusin yhtä
mittaa suorana seisten ja pää pystyssä sotamiehille ja kansajoukolle:
"Minä olen viaton!"
Toimitus jatkui. Minun piti marssia pitkin neliörintaman laitoja. Minä
kuulin erehdyksissä olevan kansajoukon kirkunaa, minä ymmärsin miten
heitä mahtoi kauhistuttaa, kun luulivat näkevänsä edessään petoksesta
tuomitun miehen, mutta minä koetin vaikuttaa heissä toisenlaista
käsitystä, sitä nimittäin että olin syytön.
Sitten kun minut oli kuletettu neliön ympäri, olivat kärsimyksen!
lopussa; minä ainakin luulin niin.
Tämän pitkän päivän kuoleman tuska oli vasta alussa.
Minun käteni sidottiin ja sellivaunut veivät minut Alma-sillan ylitse
poliisiasemalle. Kun tulin toiseen päähän siltaa, näin vaunujen
ikkunasta sen asunnon ikkunat, jossa olin viettänyt niin suloisia
vuosia, jonne koko onneni jäi. Kärsimyksen! oli kauhea.
Poliisiasemalla kuletettiin minua revityssä ja repaleisessa puvussani
salista saliin, tutkittiin, valokuvattiin, mitattiin. Puolen päivän
aikaan vietiin minut vihdoinkin Santén vankilaan, jonne minut
teljettiin selliin.
Vaimoni sai luvan tavata minua kaksi kertaa viikossa vankilan
tirehtöörin työhuoneessa. Tämä käyttäytyi muuten hyvin ihmisiksi koko
sen ajan, minkä minä olin vankilassa.
Vaimoni ja minä vaihdoimme vielä useita kirjeitä.
Santé'n vankilassa, lauantaina tammik. 5 p:nä 1895.
Rakas.
En tahdo sanoa sinulle kuinka paljon kärsin tänä päivänä, sillä sinun
surusi on kylliksi suuri ilmankin, minun tarvitsematta lisätä sitä.
Kun lupasin sinulle elää ja kestää siihen asti, kun nimeni on jälleen
puhdistettu, teen sinun tähtesi suurimman uhrauksen, mitä sellainen
mies voi tehdä, jolla on sydän ja joka on kunniallinen mies ja jolta
on ryöstetty hänen kunniansa. Oi Jumalani, kunhan ruumiini voimat vaan
kestäisivät! Henkiset voimani kestävät, omatuntoni ei minua moiti,
mutta kärsivällisyyteni ja voimani ovat lopussa...
Sitten toisen kerran kerron sinulle, sitten kun taas olemme
onnellisia, mitä tänään olen kärsinyt, kuinka monta kertaa,
kulkiessani näiden monien tosi rikoksellisten keskessä, sydäntäni
on kirveltänyt. Minä kysyin itseltäni, mitä varten siellä olin...
luulin näkeväni näkyjä; mutta voi, rikkirevityt likaiset vaatteeni
vakuuttivat minun elävän todellisuudessa, ne ylenkatseelliset
silmäykset, joita minuun heitettiin, sanoivat minulle selvästi, mitä
varten siellä olin.
Voi, minkä tähden ei voi veitsellä avata ihmisten sydämiä ja lukea
niistä. Kaikki kunnialliset ihmiset, jotka näkivät minun ajavan ohi,
olisivat nähneet sydämessäni kultakirjaimella kirjoitettuna: "Tämä
mies on kunniallinen mies." Mutta minä ymmärrän heidät aivan hyvin!
En minäkään olisi heidän sijassaan malttanut olla ylenkatseellisesti
katselematta petturiksi julistettua sotamiestä. Mutta voi, se juuri on
surkeinta, että petturi en ole minä!...
<tb>
Tammikuun 5 p:nä, lauantaina kello 7 iltasella.
Minulla oli äsken äärettömästi mieli painuksissa, itkin ja nyyhkytin,
koko ruumistani tärisytti kuume. Se on seuraus päivän hirveistä
tuskista, tietysti sen piti tulla; mutta voi, sen sijaan että saisin
nojata sinuun, kaikuvat nyyhkytyksen! tyhjässä vankilassa.
Se on nyt kumminkin ohi, rohkeutta sydämeni! Minä kokoan kaiken
tarmoni. Voimakkaana puhtaassa, tahrattomassa tietoisuudessani
kuulun perheelleni, olen velvollinen elämään nimelleni. Minulla ei
ole oikeutta väistyä niin kauan kuin minulla on hengen pisaraakaan
jälellä; minä olen taisteleva siinä iloisessa toivossa, että totuuden
aamu kerran vaikenee. Jatkakaa siis vaan tiedusteluja...
Alfred.
Vaimoltani:
Lauantai-iltana tammikuun 5 p:nä 1895.
Mikä hirveä aamupäivä! Kauheat hetket! Ei! Minä en tahdo
sitä ajatella, se tuottaa minulle liijan suuria tuskia. Sinä
ystävä-raukkani, sinä kunnian mies, sinä, joka ihailet Ranskaa, sinä,
jolla on niin kaunis sielu, niin jalot tunteet, sinunko piti kestää
halpamaisin kärsimys, mitä voidaan määrätä, se on inhoittavaa!
Sinä lupasit olla luja, olet pitänyt sanasi, minä kiitän sinua.
Arvokkaisuutesi ja kaunis ryhtisi ovat miellyttäneet monta ja kun
tulee se hetki, jolloin sinut asetetaan takaisin paikallesi, on muisto
näistä kauheista hetkistä, joita sinä olet kärsinyt, oleva ihmisten
muistoon painuneena.
Olisin niin mielelläni tahtonut olla sinun luonasi, antaa sinulle
voimia, vahvistaa ja lohduttaa sinua, olin niin toivonut saada tavata
sinua, rakas ystäväni; sydämeeni koskee, kun ajattelen, ett'en vielä
ole saanut lupaa ja ehkä saan vielä kauan odottaa, ennen kun saan
syleillä sinua...
Rakkaat pienokaisemme ovat hyvin kilttiä; he ovat niin iloisia, niin
onnellisia. On lohdutus äärettömässä onnettomuudessamme että he vielä
ovat niin nuoria ja niin tietämättömiä elämästä. Pierre puhuu sinusta
niin herttaisesti, ett'en voi olla itkemättä...
Lucie.
Santé'n vankilasta:
Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä kello 5 ip.
Anna anteeksi, rakkaani, että minä eilispäivän kirjeessä kirjoitin
surustani, selittelin tuskiani. Mutta täytyyhän minun purkaa sydäntäni
jollekulle! Ja kenenkä sydän on enemmän valmis vastaanottamaan sitä,
mikä minun sydäntäni painaa, kuin sinun sydämesi. Sinun rakkautesi on
minulle antanut rohkeutta elää, minun täytyy tuntea sen tykyttävän
lähellä omaani.
Ole siis rohkea! Elä ajattele liijan paljon minua; sinulla on muita
velvollisuuksia. Sinä kuulut lapsillemme, nimellemme, joka on
saatettava entiseen asemaansa. Ajattele niitä jaloja tehtäviä, jotka
ovat edessäsi; ne ovat raskaat, mutta minä tiedän, että sinä voit
kantaa ne, ell'et anna rohkeutesi mennä, vaan pidät kiini voimistasi.
Sinun täytyy sentähden taistella itseäsi vastaan, koota kaikki tarmosi
ja ajatella vain velvollisuuksiasi...
Alfred.
Vaimoltani:
Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä 1895.
Minua niin vaivaa, kun en ole vielä saanut mitään tietoja sinusta.
Olen utelias tietämään miten sinä olet kestänyt nämä hirveät
hetket... Minä olen saanut sinun molemmat kirjeesi, se on ainoa
lohdutukseni, kiitos siitä että siten hemmoittelet minua; tunnen
siitä hyvän sydämesi. En voi sanoa kuinka paljon minua tämä kaikki
surettaa, mutta sieluani vihloo ajatellessani sinun kärsimyksiäsi.
Sellainen elämä, suuri Jumala, sellaiset kärsimykset! Minä odotin,
että saisit jonkunmoisen hirmuisen hermokohtauksen; minä olen varma
että olisi tehnyt hyvää, jos olisit saanut itkeä. Rakas ystävä, me
olimme niin onnellisia, niin levollisia, me elimme vain toisillemme,
aiaoastaan vanhemmillemme, lapsillemme, perheemme onnelle. Jos saisin
olla luonasi, jakaa surusi, kärsimyksesi, jäädä olemaan koppiisi,
elämään samaa elämää kuin sinäkin, olisin melkein onnellinen. Olisi
ainakin se ääretön onni, että saisin lohduttaa sinua, ilahuttaa sinua
rajattomalla rakkaudellani, ympäröidä sinua kaikella sillä mitä sinua
rakastava nainen voi sinulle antaa. Mutta minä pyydän sinua, säilytä
rohkeutesi, elä anna minkään masentaa itseäsi...
<tb>
Maanantaina tammikuun 7 p:nä 1895.
Ensimäinen työni, kun nousen ylös, on saada vähän puhella kanssasi,
saada lähettää edes pieni lämmön säde synkkään koppiisi. Minä kärsin
siihen määrin siitä tiedosta, että sinä olet niin onneton ja että minä
en voi lieventää tuskaasi, että kaikki mikä ympäröi minua, kaikki mitä
tapahtuu ympärilläni, sanalla sanoen, että kaikki, paitse sinä, on
minulle yhdentekevää.
Minä ajattelen vain sinua, minä tahdon elää ainoastaan sinulle
toivossa saada sinut takaisin. Kerro minulle, minä pyydän sinua,
kaikki mitä tunnet ja miten voit? Minulla on väliin hirveitä tuskan
puuskia ja olen julmasti levoton terveydestäsi. Voi, jos voisin tavata
sinua, jäädä luoksesi, saada sinut hetkeksi unohtamaan onnettomuutesi.
Antaisin siitä vaikka mitä!
<tb>
Tammikuun 7 päivänä iltasella.
Mitä muuta voin minä sanoa sinulle kuin sitä, että minä ajattelen
vain sinua, että minä puhun vain sinusta, että koko minun sieluni,
koko minun henkeni on luonasi. Minä pyydän, minä rukoilen, että
rohkeutesi kestäisi, ett'et anna masentaa itseäsi, etkä anna surun
kalvaa ja pitäisit vastaan, etteivät ruumiilliset voimasi loppuisi.
Meidän täytyy saada sinut jälleen, tunnustetuksi; me teemme kaikki
ja meidän pitää tehdä kaikki sitä tarkoitusta varten. Mitä on
omaisuutemme verrattuna miehen, lasten, kahden perheen kunniaan, minä
tulen pitämään itseni onnellisena saadessani uhrata omaisuutemme tähän
jaloon tarkoitukseen...
Meillä on kaikilla se vakuutus, ettei ole olemassa sellaista
erehdystä, joka ei kerran tule ilmi, että syyllinen on paljastuva ja
meidän ponnistuksemme tulevat menestymään...
Lucie.
<tb>
Santé'n vankilasta, tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.
... Surullisimpina hetkinäni, kauheimpien kohtausteni aikana tuikkaa
yhtäkkiä tähti sieluuni ja hymyilee minulle. Se on sinun kuvasi,
armahani, se on sinun rakas kuvasi, jonka kohta toivon näkeväni ja
jonka ääressä kärsivällisesti odotan, että antavat minulle takasin
sen, mikä on minulle rakkainta täällä maailmassa, kunniani, kunniani,
jota en ole koskaan pettänyt...
Alfred.
Vaimoltani:
Tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.
Olen ollut julmasti levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta, yöni
oli hirveä; vihdoin sain tänä aamuna ystävällisen kirjeesi, ja se teki
minulle hyvää. Minä en voi ymmärtää miksi kirjeesi tarvitsevat niin
pitkän ajan, ennenkun tulevat perille; kirje, jonka sinä kirjoitat
sunnuntaina, tulee perille vasta tiistaina...
Minä olen äskettäin saanut luvan tavata sinua maanantaisin ja
tiistaisin kello 2 vankilan tirehtöörin työhuoneessa; voit ajatella
kuinka onnellinen olen...
Lucie.
Santé’n vankilasta:
Keskiviikkona tammik. 9 p:nä 1895.
... Todellakin, kuta enemmän ajattelen, sitä enemmän ihmettelen,
kuinka uskalsin luvata sinulle elää tuomioni perästä.
Se lauantai on tulikirjaimilla painettu sieluuni. Minulla on sotilaan
rohkeus, jolla hän kohtaa vaaraa, mutta ah! pitääkö minulla olla
marttyyrinkin rohkeus?...
Minä elän toivossa, siinä vakuutuksessa, että totuus tulee varmasti
kerran ilmi, että minun viattomuuteni tulee tunnustetuksi ja
julistetuksi tässä rakkaassa Ranskassa, isänmaassani...
<tb>
Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.
Kello kahdesta asti tänä aamuna en ole voinut nukkua paljaasta
levottomuudesta, kun tiedän saavani tavata sinua tänään. Olen
jo kuulevinani rakkaan äänesi puhuvan lapsistamme, rakkaasta
perheestämme... ja en häpeä, vaikka itken, sillä se kidutus, jota
kärsin, on todellakin hirveä syyttömälle...
Alfred.
Vaimoltani:
Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.
Sain eilen illalla tiistaisen kirjeesi ja olen lukenut sen moneen
kertaan; itkin ollessani yksin huoneessani, ja samoin herätessäni.
Tänä yönä sain vähän levätä. Minä uneksin juttelevani kanssasi,
mutta mikä tuskainen tunne, kun heräsin, jouduin taas surullisten
ajatusten valtaan! Siksi minä juuri kärsinkin niin paljon, että tiedän
sinun niin urhoollisesti kärsivän kovimpia siveellisiä tuskia ja
hirveimmällä ja ansaitsemattomimmalla tavalla...
Lucie.
Santé’n vankilasta:
Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.
Anna anteeksi, että minä välistä valitan... Mutta minkäs minä sille
voin; katkerana hetkenä saan halun vuodattaa sinun sydämeesi sen, mikä
vuotaa yli omastani. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme niin hyvin,
rakkaani, että minä olen varma siitä, että sinun vahva ja jalo sielusi
vapisee surusta niinkuin minunkin.
Me olimme niin onnelliset! Koko elämä hymyili meille. Muistatko kun
minä sanoin, että meillä ei ole mitään kadehdittavaa keltään? Meillä
oli yhteiskunnallinen asema, omaisuutta, keskinäistä rakkautta,
ihailtavia lapsia... sanalla sanoen: meillä oli kaikki.
Ei yhtä pilveä taivaan rannalla... ja yht'äkkiä hirveä, odottamaton
salaman isku, niin uskomaton, että vieläkin luulen, sen olleen
painajaisen.
Minä en valita ruumiillisia vaivojani, sinä tiedät että minä niitä
halveksin, mutta se tieto, että hirvittävä, häpeällinen syytös
peittää nimeäni, kun kumminkin tiedän, että olen syytön... Ah! Kaikki
muu, mutta ei tätä! Ja siksi olen kestänyt kaikki tuskat, kaikki
häväistykset, sillä minä olen vakuutettu, että ennemmin tai myöhemmin
tulee totuus ilmi ja minulle tapahtuu oikeus.
Minä annan anteeksi tämän vihan ja raivon jalolle kansalle, jolle
sanotaan että hän on petturi... mutta minä tahdon elää, jotta se saisi
tietää, etten ole petturi.
Sinun rakkautesi, kaikkien omiemme rajattoman rakkauden ylläpitämänä
tahdon voittaa kaiken onnettomuuteni. En sanokaan, etten toisinaan
ole alakuloinen, jopa epätoivoinenkin. Ellen valittaisi tätä niin
kummallista erehdystä, niin minulla olisi sielun suuruutta, jota
minulla kumminkaan ei ole, mutta sydämeni pysyy vahvana ja lujana...
Minä tahdon elää, armaani, että sinä voisit eteenkinpäin kantaa
minun nimeäni kuten tähän asti olet tehnyt, kunnialla, ilolla ja
rakkaudella, ja siksi vielä että voisin sen tahrattomana jättää
lapsillemme.
Elkää antako siis vastoinkäymisten masentaa itseänne; etsikää totuutta
lepäämättä...
Alfred.
Vaimoltani:
Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.
Kuinka iloinen olen, että sain olla muutamia hetkiä kanssasi, mutta
kuinka lyhyviltä ne tuntuivat! Minä olin niin liikutettu, etten voinut
puhua enkä kehottaa sinua pysymään rohkeana, rakas ystäväni; olisin
tahtonut sanoa sinulle, mitä sinusta ajattelen, kuinka sinua ihailen,
kuinka paljon sinua rakastan, ja kiittää sinua siitä äärettömästä
uhrauksesta, jonka olet tehnyt minulle ja lapsillesi. Minulla on
ollut paha omatunto siitä, etten kylliksi puhunut siitä toivosta,
joka meillä kaikilla on ollut totuuden löytämisestä; me olemme
täydellisesti vakuutettuja, että me sen löydämme. On mahdotonta sanoa
kuinka pian se tapahtuu, mutta täytyy olla kärsivällinen eikä joutua
epätoivoon. Kuten äsken sanoin, on meillä ainoastaan yksi ajatus:
aamusta iltaan ja koko yön koetamme keksiä jotakin jälkeä, joka
auttaisi meitä löytämään syyllistä, tuota katalaa, joka on turmellut
kunniamme.
Me kokoomme kaiken kekseliäisyytemme ja kaiken hyvän tahtomme; eihän
olisi mahdotonta, että me näiden ja kestävyytemme avulla viimein
onnistuisimme saamaan sinulle oikeutta.
Elä huolehdi lapsista, ne ovat molemmat hyviä ja reippaita...
<tb>
Lauantaina tammikuun 12 p:nä 1895.
Minä olen vielä aivan liikutettuna eilisestä kohtauksestamme; minuun
teki syvän vaikutuksen, kun näin sinut ja sain puhella kanssasi, en
voinut nukkua koko yönä paljaasta ilosta. Sinä olet ihailtava, joka
voit pysyä niin vahvana ja voimakkaana, voit säilyttää niin jaloja
ja yleviä tunteita, vaikka oletkin saanut kärsiä niin paljon. Niin,
meidän täytyy toivoa, että tulee kerran vielä päivä, jolloin valo
leviää, jolloin viattomuutesi tunnustetaan, jolloin Ranska näkee
erehdyksensä ja näkee sinussa yhden urhoollisimpia ja jaloimpia
lapsiaan. Sinä tulet vielä onnelliseksi, me tulemme viettämään
onnellisia vuosia yhdessä; sinä, jolla oli niin monta ehdotusta, joka
uneksit tekeväsi pojastasi miehen, sinä saat vielä sen ilon. Sinun
pikku Pierresi on niin hyvä ja hänen siskonsa on myös hyvin suloinen.
Minä olen ollut ankara heille, sinä tiedät sen, mutta nyt minä
tunnustan, että samalla kun vaadin heillä kuuliaisuutta, hemmoittelen
heitä usein. Nauttikoot he sitä, pikku raukat, ennenkun oppivat
tuntemaan elämän suruja...
<tb>
Sunnuntaina tammikuun 13 p:nä 1895.
Kyllä sinulla pitää olla kärsivällisyyttä, itsensä kieltäymistä ja
rohkeutta voidaksesi kestää näitä pitkiä nöyryytyksiä! Minä en voi
sanoa sinulle, kuinka suuresti ihailen sinua, se arvokkaisuus, se
tahdonlujuus, jolla kannat syyttömät kärsimyksesi minun ja lapsiesi
tähden, on aivan yli-inhimillistä; olen ylpeä kantaessani nimeäsi;
kuu lapset tulevat niin suuriksi, että ymmärtävät, kiittävät he sinua
kaikista kärsimyksistä, joita olet kestänyt heidän tähtensä...
<tb>
Maanantaina tammikuun 14 p:nä 1895.
Mikä vahinko että nämä niin lyhyet ja kaivatut hetket, jotka olemme
yhdessä saaneet viettää, ovat jo kuluneet, Voi kuinka odottajan
aika on pitkä, mutta kuinka pian onnelliset hetket myöskin kuluvat!
Tämä kohtaus on taas mennyt niin kuin uni, minä saavuin vankilaan
iloisena, mutta sydän raskaana palasin sieltä kotiin. Sinun näkemisesi
teki minulle hyvää, en voi muuta kuin katsella ja kuunnella sinua,
mutta kärsin kauheasti, kun jätän sinut yksin siihen synkkään
vankilaan, yksin suureen suruusi, kamalaan siveelliseen kidutukseen,
ansaitsemattomaan kärsimykseen...
Lucie.
Näitten alituisten sieluntäristyksien johdosta loppuivat vaimoni voimat
vihdoinkin, hänen täytyi ruveta vuoteen omaksi.
Perjantaina tammikuun 18 p:nä 1895.
Minä olen viettänyt, jos mahdollista, muita vieläkin surullisemman
päivän, sillä se hitunen onnea, joka meille on suotu, on tänään
kielletty minulta. Minä kyllä olen noussut ylös, mutta en ole vielä
kylliksi vahva mennäkseni ulos; huolimatta äärettömästä halustani
saada syleillä sinua, pelkää lääkäri minun vilustuvan ja tahtoo siksi,
että huomennakin pysyisin sisässä. Se on tuottanut minulle suurta
surua ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että minä olen ollut hyvin
vähän järkevä, olen mennyt piiloon itkemään,
Lucie.
Tämän kirjeen sain vasta Ré'n saarella, sillä vaimoni ei tiennyt mitään
lähdöstäni.