Epätoivoni oli rajaton. Yö, joka seurasi tuomiota, oli surkeimpia
surullisessa elämässäni. Minä koetin keksiä mitä kummallisimpia
keinoja. Olin väsynyt niin paljoon julmuuteen ja kauhistunut niin
paljosta vääryydestä. Vaimoni ja lasteni muisto esti minua tekemästä
lopullista tiliä itseni kanssa ja minä päätin odottaa.
Seuraavana päivänä kirjoitin kirjeen:
Joulukuun 23 p. 1894.
Rakas!
Minä kärsin paljon, mutta säälin sinua enemmän kuin itseäni. Minä
tiedän, kuinka paljon sinä rakastat minua, sydämesi mahtaa vuotaa
verta. Minä puolestani olen ajatuksissani aina ollut sinun luonasi,
rakkaani, yötä ja päivää.
Voiko olla mitään hirvittävämpää: olla viaton, viettää nuhteetonta
elämää ja tulla tuomituksi kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi
tehdä. Välistä luulen että minulla on hirveä painajainen.
Ainoastaan sinun tähtesi olen tänä päivänä voinut kestää; ainoastaan
sinun tähtesi, rakkaani, olen kestänyt tämän pitkän piinan. Tulevatko
voimani kestämään loppuun saakka? Sitä en tiedä. Sinä vain voit antaa
minulle rohkeutta, sinun rakkaudestasi toivon sitä saavani.
Minä olen allekirjoittanut pyyntöni tuomion tarkastamisesta.
Minä en uskalla puhua kanssasi lapsista, muisto heistä repii sydämeni
ruumiista. Kirjoita minulle niistä, se on oleva lohdutukseni.
Minun sydämeni on niin raadeltu ja katkeruuteni sellainen, että olisin
jo eronnut tästä surullisesta elämästä, ell'ei ajatus sinusta olisi
pidättänyt minua ja pelko, että siten yhä enemmän lisäisin suruasi, on
estänyt kättäni.
Kun on kuullut kaiken sen, mitä minulle on sanottu ja tietää
sielussaan ja omassatunnossaan, ettei ole koskaan pettänyt, eikä
koskaan tehnyt pienintäkään varomattomuutta, on tämä hirveintä
siveellistä piinaa.
Minä koetan elää sinun tähtesi, mutta minä tarvitsen sinun apuasi.
Pääasia on — tapahtukoon minulle mitä tahansa — etsiä ilmi totuus,
penkoa taivas ja maa sen löytääkseen, ja antaa jos tarvitaan koko
omaisuutemme mennä, puhdistaakseni nimeäni, jota on loassa ryvetelty.
Tämä ansaitsematon tahra on mihin hintaan tahansa pestävä pois.
Minulla ei ole voimia kirjoittaa enempää. Syleile rakkaita
vanhempiasi, lapsiamme ja koko maailmaa minun puolestani.
Alfred.
Koeta saada lupaa käydä luonani. Minusta tuntuu niin kuin sitä ei enää
voitaisi sinulta kieltää.
Joulukuun 23 päivänä, samana päivänä, kirjoitti vaimoni:
Joulukuun 23 p. 1894.
Mikä onnettomuus, mikä piina, mikä häväistys! Me olemme aivan
kauhistuksissamme. Minä tiedän kuinka luja olet, minä ihailen sinua.
Sinä olet onneton marttyyri. Minä pyydän sinua: kestä reippaasti
tämä uusi kärsimys. Elämämme, omaisuutemme on uhrattava syyllisten
etsimiseksi. Meidän on löydettävä heidät, meidän täytyy löytää heidät.
Sinä olet saapa hyvitystä.
Me olemme liki viisi vuotta eläneet pelkässä onnessa, eläkäämme nyt
sen muistossa; kerran tapahtuu oikeus ja me tulemme taas onnellisiksi
ja lapsesi ihailevat sinua. Pojastasi teemme samanlaisen miehen kuin
sinä, minä en voisi hänelle valita parempaa esikuvaa. Minä toivon,
että lupaavat minun käydä luonasi. Kaikessa tapauksessa saat olla
varma yhdestä asiasta ja se on se, että minä seuraan sinua minne
tahansa sinut lähettänevätkin. Minä en tiedä antaako laki minun
seurata sinua, mutta se ei voi estää minua matkustamasta luoksesi ja
sen minä teen.
Vielä kerran, kestävyyttä, sinun täytyy elää lastemme ja minun tähden.
<tb>
Joulukuun 23 p. iltasella.
Minulla on äärettömässä surussani ollut se ilo, että olen saanut
tietoja sinusta; olen kuullut herra Demange'n puhuvan sinusta niin
lämpimästi ja sydämellisesti, että sydänparkani on saanut siitä
lohdutusta.
Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, rakas,
rakas mieheni; rajaton onnettomuutemme, kauhea häväistys, jonka
esineenä olemme, lujentavat vaan minun rakkauteni siteitä.
Kaikkialle, minne sinä menet tai minne sinua lähetetään, seuraan minä
mukana; yhdessä voimme paremmin kestää maanpakolaisuuden, elämme
toisillemme... kasvatamme lapsiamme, annamme heille teräksisen sielun
kestämään elämän vaiheita.
Minä en voi elää ilman sinua, sinä olet minun lohdutukseni. Ainoa
onni, joka minulla on jälellä, on se, että saan päättää päiväni
sinun kanssasi. Sinä olet ollut marttyyri ja sinulla on vielä paljon
kärsittävää. Se rangaistus, joka tulee osaksesi, on inhoittava. Lupaa
minulle, että kestät sen rohkeasti.
Sinä olet voimakas viattomuudessasi; kuvaile, että se onkin toinen,
jota häväistään, mukaudu ansaitsemattomaan kohtaloosi, tee se minun
tähteni, sen naisen tähden, joka rakastaa sinua. Anna heille tämä
todistus rakkaudestasi, tee se lastesi tähden; he tulevat kiittämään
sinua kerran. He syleilevät sinua ja kaipaavat isäänsä, pienet raukat.
Lucie.
Olin ilman toivoa allekirjoittanut pyyntöni tarkastusoikeuteen tuomion
tarkastamisesta. Oikeastaan voi tuomion tarkastusta tämän oikeuden
edessä pyytää vaan muotovirheiden tähden, minä en silloin tiennyt että
tuomio oli julistettu laittomasti.
Päivät kuluivat tuskallisessa odotuksessa; minä häilyin velvollisuuteni
ja sen kauhun välillä, jota sellainen halpamainen ja ansaitsematon
rangaistus minussa vaikutti. Vaimoni, joka ei vielä ollut saanut lupaa
käydä luonani, kirjoitti minulle pitkiä kirjeitä vahvistaakseen minua
ja auttaakseen minua kestämään arvoni alentamista.
Jouluk. 24 päiv. 1894.
Minä kärsin enemmän kuin voi kuvailla niiden hirveiden kärsimysten
tähden, joita sinun on kestettävä; minun ajatukseni ei jätä sinua
hetkeksikään. Minä näen sinut yksin sellissäsi, mustimpien ajatuksien
murjomana, minä vertailen nykyhetkeen onnellisia vuosiamme, suloisia
päiviä, joita yhdessä vietimme. Kuinka onnellisia olimme, kuinka
hyvä ja rakastavainen olit minua kohtaan, millä alttiudella minua
hoitelit, kun olin sairaana, minkälainen isä olet ollut rakkaille
pienokaisillemme. Tämä kaikki on yhtä mittaa mielessäni; olen
onneton, kun et ole luonani, tunnen olevani niin yksin. Rakas ihailtu
mieheni, meidän täytyy ehdottomasti saada vielä toisemme, elääksemme
toisillemme, sillä me emme ole mitään ilman toisiamme. Sinun täytyy
alistua kaikkeen ja kestää ne hirveät koetukset, jotka sinua
odottavat, sinun täytyy olla vahva ja ylpeä onnettomuudessa...
<tb>
Joulukuun 25 p.
Minä itken, itken ja purskahdan yhä uudestaan itkemään. Sinun kirjeesi
ainoastaan voivat lohduttaa minua suuressa surussani, ne ainoastaan
voivat pitää pystyssä ja lohduttaa minua. Elä minun tähteni, rakas
ystäväni, minä rukoilen sinua, kokoa kaikki voimasi taisteluun,
ponnistakaamme molemmat yhdessä, siksi kun rikoksellinen tulee ilmi.
Mitä minusta tulee ilman sinua? Minulla ei sitten olisi enää mitään,
joka kiinnittäisi minua maailmaan, minä kuolisin surusta, jos minulla
ei olisi toivoa saada kerran vielä nähdä sinua luonani ja viettää
onnellisia vuosia sinun sivullasi...
Lapsemme ovat viehättävät. Pikku Pierre parka ikävöi niin sinua ja
minä voin vaan kyynelillä vastata hänelle. Tänä aamuna kysyi hän
minulta viimeksi, etkö sinä tule kotiin tänä iltana. Minulla on niin
ikävä, niin ikävä isää, sanoi hän. Jeanne on muuttunut tavattomasti;
hän puhelee hyvin, sanoo kokonaisia lauseita ja kaunistuu kovin.
Kestävyyttä, sinä olet minut näkevä kerran; unelmamme, aikeemme
uudistuvat ja me voimme ne toteuttaa.
<tb>
Joulukuun 26 p:nä 1894.
Minä olen itse kantanut kapineesi vankilan kansliaan. Menin tähän
synkkään rakennukseen, jossa sinä viattomasti kärsit rangaistustasi.
Hetkisen tuntui kuin olisin ollut läheisyydessäsi; olisin tahtonut
repiä alas nämä kylmät muurit, jotka eroittivat meidät, saadakseni
syleillä sinua. Paha kyllä löytyy asioita, joita vastaan tahto on
voimaton, joita ei mitkään ruumiilliset ja siveelliset voimat kykene
voittamaan. Malttamattomuudella odotan sitä hetkeä, jolloin voimme
heittäytyä toistemme syliin...
Minä pyydän sinulta ääretöntä uhraavaisuutta, sitä nimittäin että
eläisit minua varten, lapsiamme varten, ja taisteleisit siksi, kun
saavutat oikeuden... Minä kuolisin surusta, jos sinua ei olisi, minun
voimani eivät kestäisi taistelussa, sinä olet ainoa, joka voit antaa
minulle voimia.
<tb>
Joulukuun 27 p:nä 1894.
Minä en väsy kirjoittamasta sinulle ja puhumasta kanssasi, se on
minun ainoa hyvä hetkeni; minä en voi tehdä muuta kuin sitä ja sitten
itkeä. Kirjeesi tekevät minulle niin hyvää; kiitos niistä. Jatka
hemmottelemistasi. Minä annan sinun nimissäsi lapsille leikkikaluja,
vaikka ne eivät tarvitse niitä sinua muistaakseen. Sinä olit niin hyvä
heitä kohtaan, että pienokaisesi eivät unohda sinua. Pierre kysyy
usein sinua ja tänä aamuna tulivat molemmat kamariini ihailemaan
valokuvaasi... Ystävä raukka, kyllä mahdat kärsiä, kun et saa nähdä
niitä. Mutta säilytä uljas rohkeutesi; on tuleva se päivä, jolloin
taas tapaamme toisemme ja olemme kaikki onnellisia ja jolloin saat
hyväillä ja rakastaa heitä.
Minä pyydän sinua, elä välitä siitä mitä joukko ajattelee. Sinä tiedät
miten mielipiteet vaihtelevat. Rohkaiskoon sinua se tieto, että kaikki
ystäväsi ja kaikki, jotka tuntevat sinut, ovat sinun puolellasi;
kaikki järkevät ihmiset koettelevat saada selville salaisuutta.
<tb>
Joulukuun 28 p:nä 1894.
Minä näin, että olet saanut enemmän rohkeutta ja olet antanut minulle
takasin omani... Kestä reippaasti tämä surullinen rangaistus,
nosta pääsi ja huuda ilmoille viattomuutesi ja syytön kärsimisesi
pyöveleillesi.
Sitten kun julma rangaistus on ohi, panen minä kaiken rakkauteni,
kaiken hellyyteni, kaiken kiitollisuuteni auttaakseni sinua kestämään
jälellä olevaa. Kun on puolellansa omatunto sekä se vakuutus, että on
aina ja joka tilaisuudessa täyttänyt velvollisuutensa sekä on toivoa
tulevaisuuteen, voipi kestää paljon...
Lucie.
Joulukuun 31 p:nä 1994 ilmoitettiin minulle, että pyyntööni jutun
tarkastamisesta ei suostuttu.
Samana iltana tuli majuri du Paty de Clam vankilaan. Hän tuli kysymään,
enkö ollut tehnyt jotakin varomatonta tekoa, asettanut jotakin syöttiä.
Minä vastasin hänelle vakuuttaen yhtä lujasti syyttömyyttäni.
Heti hänen mentyään kirjoitin seuraavan kirjeen sotaministerille:
Herra ministeri.
Teidän käskystänne kävi luonani majuri du Paty de Clam, jolle taas
selitin että olen viaton ja etten ole tehnyt pienintäkään erehdystä.
Minut on tuomittu, minulla ei ole mitään armahdusta pyydettävänä.
Mutta kunniani, jonka toivon kerran saavani takasin, vaatii minun
pyytämään teitä jatkamaan kuulustelujanne. Jatkettakoon niitä yhä
minun poismentyäni, se on ainoa armo, jota pyydän.
Minä kirjoitin myöskin asianajajalleni herra Demangelle ja kerroin
hänelle tästä käynnistä. Sitä ennen olin ilmoittanut vaimolleni että
minun tarkastuspyyntöni oli hylätty.
Joulukuun 31 p. 1894.
Rakas Lucie!
Pyyntöni on hylätty, kuten voi odottaakin. Juuri sain siitä tiedon;
pyydä heti päästä käymään luonani.
Julma, hirveä rangaistus lähenee; puhtaan ja rauhallisen omantunnon
arvokkaisuudella olen sitä kohtaava. Valehtelisin jos sanoisin etten
kärsi, mutta minä en näytä mitään heikkoutta...
Alfred.
Vaimoni vastasi:
Tammikuun 1 p:nä 1895.
Eilen jälestä puolen päivän sain turhaan odottaa vastausta... Ehkä
huomenna saan luvan käydä luonasi. Mitä syitä heillä nyt vielä voisi
olla, jos se ei tapahdu julmuudesta, raakuudesta? Rakas, rakas
ystävä... Tahtoisin syleillä sinua, lohduttaa ja vahvistaa sinua. Ei,
tiedätkö, sydämeni vuotaa verta ajatellessani niitä tuskia, joita
sinun on kärsittävä.
Pitääkö niin kauniin sielun, kuin sinun, niin jalojen tunteiden, niin
muuttumattoman hyvyyden, niin korkean isänmaanrakkauden kärsiä tätä
julmuutta, tätä kovaa väkivaltaa ja viattomasti kärsiä toisen edestä,
joka kurjana piiloutuu hävyttömyytensä taa! Se ei ole mahdollista, jos
oikeutta kerran löytyy, että tämä petturi ei paljastu, että totuus ei
tule ilmi.
Lucie.
Vaimoni sai vihdoinkin luvan käydä luonani. Me tapasimme toisiamme
vankilan keskusteluhuoneessa. Se on harmaa huone, jaettu keskeltä
kahdella samansuuntaisella kalteriseinällä; vaimoni oli toisella puolen
aitaa ja minä toisella puolen.
Näin hankaloissa oloissa sallittiin minun tavata vaimoani niin monta
tuskallista viikkoa kestäneen eron jälkeen. En voinut edes syleillä
häntä, painaa häntä rintaani vasten; meidän täytyi puhella välimatkan
päästä. Iloni oli kumminkin suuri saadessani nähdä hänen rakkaat
kasvonsa; — koetin lukea niistä ja löytää niistä ne jälet, jotka suru
ja kipu olivat niihin jättäneet.
Sitten kun hän oli mennyt, kirjoitin hänelle:
Keskiviikkona kello 5.
Rakas.
Minä tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle nämä muutamat rivit, että
saisit ne huomenna, kun heräät.
Meidän keskustelumme, vaikka se tapahtuikin vankilan rautaristikon
lävitse, on tehnyt minulle niin hyvää. Jalkani vapisivat,
laskeutuessani alas, mutta minä kokosin kaikki voimani, etten
vaipuisi maahan liikutuksesta. Käteni ei ole vieläkään oikein varma:
kohtaamisemme on tärisyttänyt minua niin kovasti. Syy miksi en
pyytänyt sinua jäämään kauemmaksi aikaa, tuli siitä että voimani
olivat aivan lopussa; minulla oli halu vetäytyä pois itkeäkseni vähän.
Elä siltä luule, että sieluni on vähemmän urhoollinen tahi vähemmän
vahva, mutta ruumiini on heikontunut kolmen kuukauden vankeuden
aikana...
Minua on enin huojentanut se, että näen kuinka urhoollinen ja
voimakas sinä olet, ja niin täynnä rakkautta minua kohtaan. Pysy
yhä eteenkinpäin rohkeana, rakas vaimoni, pahoittakaamme ihmiset
kunnioittamaan itseämme käytöksellämme ja rohkeudellamme. Mitä
minuun tulee, voit huomata, että olen valmis kaikkeen; minä tahdon
pelastaa kunniani ja minä pelastan sen, ei mikään este voi minua siitä
säikyttää.
Kiitä kaikkia, kiitä herra Demange'a minun puolestani kaikesta, mitä
hän on tehnyt viattoman edestä. Lausu kiitollisuuteni, jota tunnen
häntä kohtaan ja jota en itse ole voinut lausua. Sano hänelle, että
panen kaiken luottamukseni häneen tässä taistelussa kunniastani.
Alfred.
Ensimäisen kerran tapasimme toisemme vankilan puheluhuoneessa.
Olosuhteiden pakosta oli se niin surullista, että majuri Forzinetti
pyysi ja sai hankituksi minulle luvan tavata vaimoani hänen
työhuoneessaan hänen läsnäollessaan.
Vaimoni tuli vielä kerran luokseni ja sillä kerralla lupasin minä
hänelle elää ja urhoollisesti kestää sen kamalan kohtauksen, joka minua
odotti. Tämän käynnin jälkeen kirjoitin minä:
"Minä olen levollisempi, sinun näkemisesi on tehnyt minulle hyvää. Ilo
saada sinua syleillä kaikesta sydämestäni on tehnyt minulle äärettömän
hyvää.
"Minä voin tuskin odottaa tätä hetkeä. Kiitos kaikesta ilosta, minkä
olet minulle tuottanut.
"Kuinka minä sinua rakastan, sydämeni valittu! Toivokaamme vihdoinkin
että kaikki tämä loppuu. Minun täytyy säilyttää koko tahdon lujuuteni."
Minä näin myös pikimältään veljeäni Mathieuta, jonka ihailtavan
rakkauden minä tunsin.
Torstaina tammikuun 3 päivänä 1895 sain tietää että tuomioni pantaisiin
täytäntöön kahden päivän perästä.
Torstai-aamuna.
Minulle ilmoitettiin että suuri häväistys on määrätty tapahtuvaksi
ylihuomenna. Minä odotin sitä, olin valmistanut itseni siihen, mutta
isku oli kumminkin kova. Minä olen kestävä sen, minä olen luvannut
sinulle sen. Minä ammennan uusia voimia rakkaudestasi, kaikkien teidän
rakkaudestanne, rakkaiden lapsieni muistosta, toivosta että totuus
kerran tulee ilmi. Mutta minun täytyy tuntea kaikkien teidän rakkauden
säteilevän ympärilläni, minun täytyy tuntea että te taistelette
kanssani... Jatkakaa siis.
Alfred.