Sitten kun majuri du Paty oli lopettanut kuulustelunsa, tuli käsky
sotaministeriltä, kenraali Mercier'ltä alkaa säännöllinen tutkinto
kanssani. Käytökseni oli kumminkin moitteeton; ei mikään elämässäni,
teoissani ja suhteissani voinut antaa aihetta tällaiseen epäluuloon.
Marrask. 3 p:nä kirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier
tutkintokäskyn alle.
Tutkinto uskottiin esittelijälle Pariisin ensimäisessä sotaoikeudessa,
majuri d'Ormescheville'lle; hän ei löytänyt mitään varmaa todistusta.
Hänen syytekirjoituksensa on täynnä valheellisia viittauksia. Jo
ensimäisessä sotaoikeuden istunnossa 1894 saatettiin tämä kirjoitus
oikeaan valoonsa; viimeisessä istunnossa lopetti yleinen syyttäjä
kanteensa tunnustamalla, että lukuunottamatta bordereau'ta kaikki
muu oli huomattu perättömäksi. Poliisilaitos, joka oli pannut
toimeen kyselyjä yksityiselämästäni; oli jättänyt siitä täysin
edullisen kertomuksen. Agentti Guénée, joka palveli sotaministeristön
tiedustelutoimistossa, esitti toiselta puolen nimettömän kertomuksen,
joka sisälsi ainoastaan valheellista panettelua ja juorupuheita. Tämä
viimemainittu tuli yksinään esitetyksi 1894 vuoden oikeudenkäynnissä;
poliisilaitoksen virallinen kertomus, joka oli annettu Henrylle,
hävisi. Korkeamman tuomioistuimen jäsenet löysivät sen konseptin
poliisilaitoksen asiakirjain joukosta ja tekivät totuuden tunnetuksi v.
1899.
Seitsemän viikkoa kestäneen tutkimisen jälkeen, jonka kuluessa minua
yhä edelleen pidettiin tarkimman valvonnan alaisena, vaati yleinen
syyttäjä, pataljoonan päällikkö Brisset, jouluk. 3 p:nä 1894 minun
asettamistani syytteenalaisuuteen, koska "epäluulot ja arvelut olivat
kylliksi perusteltuja". Näitten arvelujen perusteena oli toisilleen
vastakkaiset käsialantuntijain lausunnot. Kaksi asiantuntijaa, herra
Gobert, joka palvelee Ranskan pankissa, ja herra Pelletier antoivat
lausuntonsa minun edukseni; kaksi asiantuntijaa, herrat Teyssoniéres ja
Charavay olivat minua vastaan, mutta myönsivät kumminkin bordereau'n
ja minun käsialan olevan erilaiset. Herra Bertillon, joka ei ollut
asiantuntija, väitti minun olevan syyllisen muka tieteellisten
perustusten nojalla. Kuten tiedetään, tunnusti herra Charavay
juhlallisesti Rennes'n oikeudenkäynnissä v. 1899 erehtyneensä.
Jouluk. 4 p:nä 1894 allekirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali
Saussier nimensä määräykseen, jonka mukaan minut asetettiin
tuomioistuimen eteen.
Silloin annettiin minulle tilaisuus neuvotella asianajajan, herra
Demange'n kanssa, jonka ihailtava uhrautuvaisuus asiani hyväksi on
tukenut minua kaikissa koettelemuksissani.
Minulta kiellettiin yhä oikeus tavata vaimoani. Jouluk. 5 p:nä sain
minä luvan kirjoittaa hänelle avonaisen kirjeen.
Tiistaina joulukuun 5 päivänä 1894.
Rakas Lucieni!
Vihdoinkin voin minä kirjoittaa sinulle muutaman rivin. On ilmoitettu
minulle minua vastaan nostetun jutun otettavan esille oikeuden edessä
19 päivänä tätä kuuta. Minulta kielletään oikeus tavata sinua.
Minä en voi selittää sinulle kaikkea mitä olen kärsinyt, sillä ei koko
maailmassa löytyisi kylliksi kuvaavia sanoja siihen.
Muistatko sinä, kun sanoin sinulle kuinka onnellisia me olimme? Koko
elämä hymyili meille. Sitten tuli yhtäkkiä se hirmuinen isku, jonka
jälkeen järkeni ei vieläkään ole selvinnyt. Ajatteles, minua syytetään
kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä! Vielä tänä päivänä
luulen olevani julman painajaisen vallassa.
Totuus tulee vihdoin kumminkin ilmi. Omatuntoni on levollinen
ja puhdas, eikä soimaa minua mistään. Minä olen aina täyttänyt
velvollisuuteni enkä koskaan poikennut oikealta tieltä. Minä olen
synkässä vankilassani, yksin järkeni kanssa, masennettuna, maahan
lyötynä. Minulla on ollut rajuja hulluuden kohtauksia, olenpa
hourannutkin, mutta omatuntoni on ollut valveilla. Se sanoi minulle:
"Pidä pääsi pystyssä ja katso maailmaa silmiin. Tämä on peloittava
koetus, mutta sinun täytyy käydä se läpi."
Minä en kirjoita sinulle enempää, sillä tahdon että kirje menee tänä
iltana.
Syleilen sinua tuhannesti, rakkauteni ja kunnioitukseni osoitteeksi.
Tuhansia suutelolta lapsille. En uskalla puhella kanssasi heistä
enempää, sillä kyyneleet nousevat silmiini, kun ajattelen heitä.
Alfred.
Iltasella ennen oikeudenkäynnin alkua kirjoitin minä vaimolleni
seuraavan kirjeen, jossa tuli ilmi koko se luottamus, joka minulla oli
tuomarien! oikeudentuntoon.
"Minä lähestyn kärsimyksien! ja syyttömien kidutuksien! loppua.
Huomenna astun minä tuomarieni eteen pää pystyssä ja sielu levollisena.
Niin hirmuinen kuin se koetus onkin, jonka läpi minun täytyy käydä,
on se puhdistanut sieluni. Kun jälleen näen sinut, olen parempi kuin
ennen. Tahdon pyhittää koko loppuelämäni sinulle, lapsilleni ja
rakkaille perheillemme.
Niinkuin jo olen sanonut sinulle, olen läpikäynyt kamalia kohtauksia.
Minulla on ollut todellisia hulluuden kohtauksia ajatellessani, että
minua syytetään niin kamalasta rikoksesta.
Minä olen valmis astumaan sotilasten eteen sotilaana, jolla on
rauhallinen omatunto. He näkevät kasvoistani, he lukevat sielustani ja
tulevat vakuutetuiksi viattomuudestani, niin kuin kaikki nekin, jotka
tuntevat minut.
Uskollisena maatani kohtaan, jolle minä olen pyhittänyt kaikki voimani
ja älyni, ei minulla ole mitään pelkäämistä. Nuku siis rauhallisesti,
rakkaani, eläkä huolehdi mistään.
Ajattele ainoastaan sitä iloa, jota me tunnemme saadessamme taas
toisiamme syleillä ja unhoittaa nämä surulliset ja synkät päivät
— — —
Alfred".
Jouluk. 19 p:nä 1894 alkoivat oikeusistunnot, joita pidettiin
sulettujen ovien takana, huolimatta asianajajani kiivaasta kiellosta;
minä toivoin hartaasti oikeusistuntojen pitämistä julkisesti, että
minun viattomuuteni tulisi oikein ilmi.
Kun minut vietiin oikeussaliin tasavaltalaisen kaartilaisluutnantin
seuraamana, en nähnyt enkä kuullut mitään. Minulla ei ollut
aavistustakaan, mitä minun ympärilläni tapahtui; minua painoi se kamala
painajainen, joka minua oli monta viikkoa vaivannut, se että minua
syytettiin osallisuudesta hirveään petokseen ja se oli minun näytettävä
vääräksi.
Minä eroitin etäämpänä istuimellaan sotaoikeuden tuomarin, hän upseeri
kuten minäkin, ja tovereita, joitten edessä vihdoinkin olin todistava
viattomuuteni. Istuuduttuani puolustajani asianajaja Demange'n eteen,
katselin tuomareitani. He näyttivät järkähtämättömiltä.
Heidän takanansa istuivat heidän varajäsenensä, majuri Piquart,
sotaministerin edustaja, poliisipäällikkö herra Lépine.
Minua vastapäätä oli hallituksen komisario, majuri Brisset ja
pöytäkirjuri Valbealle.
Ensimäiset kohtaukset, miten Demange koetti saada oikeusistuntoja
julkisesti pidettäviksi, miten sotaoikeuden presidentti hänet jyrkästi
keskeytti, miten sali tyhjennettiin, tämä kaikki ei vaikuttanut minuun
mitään, minulla oli vaan mielessä istunnon tarkoitus. Toivoin pääseväni
vaan kahden kesken syyttäjieni kanssa. Kiihkeästi toivoin saada kumota
heidän kurjat todistuksensa, joihin inhoittava syytös perustui, ja
puolustaa kunniaani.
Minä kuuntelin majuri du Paty de Clam'in väärää ja kiukkuista
todistusta ja majuri Henry'n valheellista kertomusta keskustelustamme,
joka meillä oli matkalla sotaministeriöstä Cherche-Midi'n vankilaan,
samana päivänä kun minut vangittiin. Minä kumosin sen sekä voimakkaasti
että tyynesti. Kun majuri Henry toisen kerran tuli kaidepuun luo ja
selitti eräältä kunnioitettavalta henkilöltä kuulleensa, että eräs
henkilö 2:sessa virastossa harjoitti petosta, nousin minä harmistuneena
ylös ja vaadin kiivaasti, että mainittu henkilö, jonka todistukseen
hän vetosi, kutsuttaisiin oikeuden eteen. Teaatterimaisella liikkeellä
löi hän rintaansa ja huudahti: "Kun upseerilla on salaisuus päässään,
ei hän usko sitä päähineelleenkään." Sitten hän kääntyi minuun päin
ja karjasi: "Ja petturi on tuo tuossa!" Kiivaista vastaväitöksistäni
huolimatta ei näitä sanoja selitetty minulle sen paremmin, minä en siis
voinut todistaa niitten olevan vääriä.
Minä kuuntelin käsialantuntijain vastakkaisia mielipiteitä; kaksi
puhui minun puolestani, kaksi minua vastaan, esittivät samalla useita
eroavaisuuksia bordereau'n käsialan ja minun käsialani välillä. Minä en
pannut mitään painoa Bertillon'in lausuntoon, sillä se näytti minusta
hullun työltä.
Kaikki sitovat syyt ja syytökset kumottiin näinä istuntopäivinä. Ei
mitään painavaa syytä löydetty näin inhoittavan rikoksen aiheeksi.
Neljännessä ja viimeisessä istunnossa hylkäsi hallituksen komisario
muut nk. todisteet, vaan piti ainoastaan bordereau'n; hän otti tämän
paperin, heilutti sitä ja sanoi:
"Ei ole jälellä muuta kuin bordereau, mutta se onkin kylliksi. Tuomarit
ottakoot suurennuslasinsa."
Asianajaja Demange vastusti kaunopuheliaassa puolustuspuheessaan
käsialantuntijain lausuntoja huomauttaen niistä kaikista
ristiriitaisuuksista, joihin nämät olivat eksyneet ja kysyi vihdoin,
kuinka oli voitu tehdä semmoinen syytös, tuomatta esiin todistuksia.
Olin varma tulevani vapautetuksi.
Minut tuomittiin.
Neljää ja puolta vuotta myöhemmin sain tietää että tuomarit olivat
antaneet vaikuttaa omaan vakuutukseensa sekä Henry'n todistuksen että
niiden salaisten paperien, joita tuomareille jaettiin istunnon aikana
ja joista puolustajat eivät tienneet mitään, ja joista ei toisia voinut
minuun ollenkaan sovittaa ja toiset olivat aivan vääriä.
Nämä salaiset paperit oli jaettu kenraali Mercier'n käskystä
tuomareille oikeussalissa.