Vuosi 1893 kului ilman mitään erikoisempaa, joka olisi häirinnyt
onneamme. Tyttäreni Jeanne'n syntyminen lisäsi auringonpaistetta
kodissani.
Vuosi 1894 tuli olemaan viimeinen, jonka olin armeijan pääesikunnassa.
Minut määrättiin tämän vuoden viimeisenä kolmanneksena tekemään
vaadittavan palveluskokeen eräässä Pariisin jalkaväen rykmentissä.
Ryhdyin tähän palvelukseen lokak. 1 p:nä; lauantaina lokak. 13 p:nä
1894 sain käskyn saapua seuraavana maanantaina kello 9 aamusella
sotaministeriöön päätarkastusta varten; oli nimenomaan määrätty saapua
"sivilipuvussa". Määrätty aika tuntui minusta kovin varhaiselta
päätarkastukseksi, joka tavallisesti tapahtui iltasella, huomautus
sivilipuvusta ihmetytti minua samoin. Nämä huomiot tein lukiessani
virkailmoitusta, mutta unhotin ne heti, kun en pannut niihin mitään
merkitystä.
Sunnuntai-iltana söimme, vaimoni ja minä, tavallisuuden mukaan puolista
appivanhempieni tykönä, joitten luota poistuimme hyvin iloisina
ja onnellisina kuten ainakin niinä iltoina, jotka vietimme siinä
perheessä, rakkaiden omaisiemme keskuudessa.
Maanantai-aamuna heitin hyvästit omilleni. Poikani Pierre, joka
silloin oli kolmen ja puolen vuoden vanha ja jolla oli tapana seurata
minua uloslähtiessäni ovelle saakka, saattoi minua sinäkin aamuna
tapansa mukaan. Tämä tapaus jäi minulle yhdeksi elävimmäksi muistoksi
onnettomuudessani; usein, surun ja epätoivon öinä, elin uudestaan
sen hetken, jolloin puristin lastani viimeisen kerran syliini; minä
ammensin siitä muistosta uutta voimaa ja tahdonlujuutta.
Aamu oli kaunis ja viileä; aurinko kohosi taivaanrannan yli karkoittaen
pois hienon sumun; kaikki ennusti ihanaa päivää. Kun olin tullut
liian aikaseen ministeriöön, kulin muutaman minuutin ajan rakennuksen
ulkopuolella, ennenkuin menin sisään. Kun astuin huoneeseen, otti minut
vastaan majuri Piquart, joka näkyi minua odottaneen ja vei heti minut
työhuoneeseensa. Minä hämmästyin, kun en tavannut ketään tovereistani,
sillä tavallisesti kutsutaan upseerit joukottain päätarkastukseen.
Hetkisen puheltuamme jokapäiväisistä asioista vei majuri Piquart minut
pääesikunnan päällikön huoneeseen. Hämmästykseni oli suuri astuessani
sisään, sillä siihen sijaan että luulin tulevani pääesikunnan päällikön
eteen, ottikin minut vastaan majuri Paty de Clam sotilaspuvussa.
Huoneessa oli myös kolme minulle tuntematonta sivilipukuista henkilöä.
Nämä henkilöt olivat salapoliisipäällikkö Cochefert, hänen kirjurinsa
ja arkivario Gribelin.
Majuri du Paty tuli vastaani ja sanoi hillityllä äänellä: "Kenraali
tulee pian. Kun minulla on kirje kirjoitettavana ja sormeni on kipeänä,
pyytäisin teitä kirjoittamaan sen minun sijastani." Täytin heti
pyynnön, niin omituiselta kuin se minusta näissä oloissa tuntuikin.
Istuuduin pöydän ääreen, joka oli jo asetettu valmiiksi, majuri du
Paty asettui aivan viereeni ja seurasi tarkasti käteni liikkeitä. Kun
ensin olin täyttänyt tarkastusmallin, saneli hän kirjeen, jossa eräät
kohdat muistuttivat sitä syyttävää kirjettä, jonka minä sittemmin
olen oppinut tuntemaan ja joka on saanut "_bordereau'n_" nimen.
Sanellessaan keskeytti majuri minut huudahtamalla: "Te vapisette!"
(Minä en vavissut ollenkaan. Sotaoikeuden edessä 1894 selitti hän
tämän äkillisen muistutuksensa siten, että hän huomasi ett'en minä
vavissut koko sanelun aikana ja että hän sen vuoksi luuli minun
teeskentelevän ja tahtoi saada minut siten hämmentymään.) Tämä kiivas
muistutus kummastutti minua suuresti, niinkuin myös majuri du Paty'n
silminnähtävä vihamielisyys minua kohtaan. Mutta kun kaikki epäluulo
oli minusta kaukana, luulin hänen pitävän kirjoitustani huonona.
Sormiani todellakin paleli, sillä ulkona oli ollut aika kylmä ja minä
vaan muutaman minuutin oleskellut lämmitetyssä huoneessa. Senvuoksi
vastasinkin: "Sormeni ovat kohmeessa."
Kun yhä pysyin kirjoittaessani levollisena, ahdisti du Paty minua
uudelleen nyt kiivaasti ärähtäen: "Olkaa tarkkaavainen, tämä on
tärkeätä!" Vaikka hämmästyinkin hänen tylyä ja outoa käytöstään, en
kumminkaan virkkanut mitään, vaan koettelin kirjoittaa parempaa.
Silloin jo, niin selvitti majuri du Paty oikeuden edessä 1894, näki hän
että minä pysyin kylmäverisenä, ja siis oli turhaa jatkaa koetusta.
Kirjoituskohtaus oli yksityisseikkoihin saakka edeltäpäin valmistettu;
siitä ei kumminkaan saatu odotettuja tuloksia.
Kun sanelu oli loppunut, laski majuri du Paty kätensä olkapäälleni ja
huusi jyrisevällä äänellä: "Lain nimessä vangitsen minä teidät; te
olette valtiopetoksesta syytetty." Jos ukkonen olisi iskenyt jalkojeni
juureen, ei se ankarammin olisi voinut järkyttää mieltäni: minä lausuin
katkonaisia sanoja, vastustaen niin kauheaa syytöstä, jota ei mikään
elämässäni oikeuttanut.
Sitten hyökkäsivät Cochefert kirjurineen kimppuuni ja alkoivat tutkia
taskujani. En tehnyt vähintäkään vastarintaa, vaan huusin heille:
"Ottakaa avaimeni, avatkaa kaikki luonani, olen viaton!" Lisäsin:
"Näyttäkää minulle ainakin todistukset siitä konnantyöstä, johon te
väitätte minun olevan syypään." Todistukset ovat liiankin painavat,
vastattiin minulle, lähemmin niitä määrittelemättä.
Sitten vei minut Cherche-Midi'n vankilaan majuri Henry, salapoliisi
seurassaan. Matkalla kyseli minulta majuri Henry, joka kumminkin jo
itse tiesi kaikki, mistä minua syytettiin, sillä hän oli ollut verhon
takana samassa huoneessa kuin minäkin. Vastauksestani laati majuri
Henry raportin, jonka valheellisuus esiintyi päivän selvästi niitten
kuulustelujen kautta, joitten alaisena olin juuri ollut ja tulin vielä
useampana päivänä olemaan.
Saavuttuani vankilaan pistettiin minut koppiin, jonka ikkuna oli
vankien pihalle päin. Minut pidettiin ankaran valvonnan alaisena,
kaikki yhteys omieni kanssa oli kielletty. Minä en saanut paperia,
kynää, mustetta enkä lyijykynää. Ensimäisinä päivinä kohdeltiin minua
muitten vankien tavoin, mutta sitten tehtiin hoidossani muutos.
Niitten miesten seurassa, jotka toivat minulle ruokaa, oli aina
vahtiatekevä kersantti ja kunnallisvirkamies, jolla yksin oli avain
minun koppiini. Häntä oli kovasti kielletty puhuttelemasta minua.
Kun minä, äskeisen kamalan kohtauksen valtaamana, näin itseni tässä
synkässä kopissa, ja kun ajattelin niitä kaikkia, joista joku
tunti sitten erosin iloisena ja onnellisena, jouduin minä kauheaan
kiihoitustilaan ja ulvoin tuskasta.
Minä kuleksin kopissani ja ta'oin päätäni sen seiniin. Vankilan
päällikkö kävi kunnallisvirkamiehen kanssa minua katsomassa ja
rauhoitti minua muutamaksi hetkeksi.
Olen iloinen saadessani tässä lausua kiitollisuuteni sotilasvankilain
tirehtöörille, majuri Forzinetti'lle, joka täyttäessään tarkasti
velvollisuutensa, oli samalla ylevän inhimillinen.
Seuraavien seitsemäntoista päivän kuluessa kuulusteli minua useat
kerrat majuri du Paty, joka toimitti tutkintoupseerin virkaa. Hän
tuli aina iltasilla hyvin myöhään, seurassaan kirjurinsa, arkivaario
Gribelin. Hän saneli minulle osia tuosta ennen mainitusta kirjeestä,
vilautti silmieni edessä tulen valossa sanoja ja sanankatkelmia samasta
kirjeestä ja kyseli alinomaa tunsinko käsialaani vai en. Paitsi mitä
oli pöytäkirjaan merkitty näissä kuulusteluissa, teki hän kaikenlaisia
hämäriä viittauksia seikoista, joista en mitään ymmärtänyt, sitten hän
poistui teaatterimaisilla liikkeillä, jättäen minut ratkaisemattomien
arvoitusten valtaan. Minä olin yhä tietämätön niistä asianhaaroista,
joihin syytös perustui. Hartaista pyynnöistäni huolimatta en
saanut mitään selvitystä siitä, mistä minua syytettiin. Harhailin
täydellisessä pimeydessä.
Ei suinkaan ollut majuri du Paty'n ansio, ettei järkeni kokonaan
pimennyt näinä loppumattoman pitkinä päivinä ja öinä. Ei minulla ollut
paperia eikä mustetta ajatuksieni muistiin panemista varten; alinomaa
haudoin mielessäni niitä lausepätkiä, joita olin saanut hänestä
puserretuksi, ja jotka minua vaan veivät enemmän harhaan. Vaikka
kärsimykseni olivatkin kauheat, oli omatuntoni kumminkin valveilla ja
erehtymättä johti minua velvollisuuden tielle. "Jos kuolet, sanoi se
minulle, luullaan sinua syylliseksi: tapahtukoon mitä tahansa, täytyy
sinun elää julistaaksesi viattomuutesi koko maailmalle."
Viidentenätoista päivänä vangitsemisen! jälkeen näytti majuri du
Paty minulle valokuvan siitä syyttävästä kirjeestä, jota sittemmin
kutsuttiin "bordereau'ksi".
Minä en ollut kirjoittanut tätä kirjettä, enkä ollut sen tekijäkään.