André asettui luoksemme asumaan iltapäivällä. Minun olisi pitänyt
siitä iloita, koska siten tuli päätökseen eräs kohtaus, joka oli
minua syystäkin loukannut. Huomasin kyllä, että joutuisin alkavassa
yhteiselämässä olemaan epämääräisen ajan Alicesta erotettuna. Samalla
olin huomaavinani, että tämä kotoisten olojen häiriytyminen oli
Alicelle mieluinen, ja nämä kaksi syytä riittivät synnyttämään syvää
pettymyksen tunnetta.
Niin alkoi uusi vaihe, viimeinen ennen ratkaisua, näennäisesti aivan
rauhallinen, mutta täynnä suuria mielenliikutuksia. En tosin tiedä,
miten oli Andrén ja Alicen laita, mutta voin varmaan uskoa, että heidän
kävi samoin. Omaa sisäistä elämääni ajatellessani muistan kyllä sen
yleisen suunnan, mutta huomaan siinä myös niin paljon ristiriitaista
tahtomista, että sen eritteleminen näyttää melkein mahdottomalta. Minun
on nyt juuri onnistunut herättää yksityiskohtaisesti eloon ensimmäinen
päivä, sillä lähtökohdat jättävät aina selvän vaikutelman. Mutta muuten
huomaan voivani merkitä ainoastaan pysähdyskohtia; tien varrella
sijaitsevat maisemat eivät vaihtele.
Elettiin siis ulkonaisessa katsannossa säännöllistä elämää, jossa
ei tapahtunut mitään huomiotaherättävää. Aamuisin André oli harvoin
näkyvissä. Hän kirjoitti tai oli kävelyllä. Aluksi hän usein kehoitti
minua lähtemään mukaan. Muutamia kertoja minä suostuin, mutta pian
luovuin siitä, ja tuonnempana saadaan nähdä, miksi. Päivällisen
jälkeen olimme yhdessä iltaan saakka. Aika kului silloin niinkuin
perhe-elämässä ainakin, jokainen askarteli tavanomaisissa toimissaan
pakottamatta itseänsä mihinkään kursailuun. Minä luin, Alice teki
töitään, André liikkui toisen luota toisen luo. Keskustelut olivat
tavallisia, yhdessäolomme oli yhtä ainoata pitkää joutoaikaa, jonka
me täytimme alinomaisella puuhalla. Sanalla sanoen: säännöllistä kuin
luostarin elämä ja samalla kuin työpajan hyörinää.
Se vaikutti uuvuttavasti, sillä tuon naamion alla piili myrsky; mutta
palvelijat enempää kuin satunnainen vieraskaan eivät olisi voineet
saada siitä selkoa. Julkisivu osaa valehdella paremmin kuin ihminen!
Mitä minuun tulee, oli mitalin toinen puoli tällainen:
Kun André ja Alice olivat kohdanneet toisensa minun nähteni, tuntui
jokin varma vaisto yllyttäneen minua pitämään heitä silmällä. Aluksi
katsoin menettelyni vain naurettavaksi tai loukkaavaksi. Mutta aivan
pian tulin huomaamaan, että Alice oli ihan erilainen riippuen siitä,
olimmeko kahden kesken vai emme. Tuo selvittämätön vaikutelma ei
ilmaantunut milloinkaan Adrén läsnäollessa, se oli olemassa yksin
minua varten. Lisäksi sain aivan pian varmuuden siitä, että Alicen
ja Andrén välille kutoutui sanaton side, mykkä yksimielisyys, jota
kaikki todistaa, vaikka ei mikään sitä ilmaise. Alicen lausuma sana oli
pätevä: liittolainen oli ilmaantunut!
Liittolaisuus edellyttää aina vastustajaa. Minustako oli tullut
vastustaja? Omituinen kysymys, jos ajattelee, että oli ehtinyt kulua
tuskin kuukautta siitä hurmioisesta ajasta, jolloin oli mahdoton sanoa,
kumpi voitti toisen hellyydessä ja luottamuksessa — tuskallinen kysymys
rakastajalle, jonka mieltä raateli tuon ihanuuden kaipaus.
Liittolaisuus ei ole täysin tyydyttävä sana. Heidän suhteessaan oli
vielä jotakin muuta. Heidän tahtonsa sointuivat hämmästyttävästi
yhteen, ja sitäpaitsi minä aavistin, että tuo sopusointu heitä itseänsä
ilahdutti. André ei varmaankaan yrittänyt viekkaasti voittaa itselleen
Alicen luottamusta eikä Alice alkanut sitä minulta järjestelmällisesti
evätä, mutta sittenkin heissä näkyi aika ajoin oireita, jotka eivät
petä. Kuunnellessani heidän sointuvia lauseitansa, nähdessäni heidän
pieniä eleitänsä, toisinaan vain heidän katseensa, minä voin hyvin
huomata, kuinka he yhä paremmin viihtyivät toistensa seurassa.
Jouduttuaan sattumalta toistensa läheisyyteen he nyt tottelivat
jonkinlaista keskinäistä vetovoimaa, niinkuin luonnollisesta tilastaan
pois joutunut vesi pyrkii aina palaamaan siihen takaisin. Elämä
kolmisin oli tuntunut minusta peloittavalta. Mutta minä olin pahoin
erehtynyt: tässä olikin vain kaksi ihmistä; minä jäin syrjään ja
ulkopuolelle...
Pyydän hartaasti, ettei kukaan ajattele enempää kuin minä itse silloin
ajattelin! Ainakaan silloin ei vielä johtunut mieleenikään, että
André saattoi todella Aliceen rakastua. Minä luotin heihin samoinkuin
itseeni. En epäillyt heidän alkeellista uskollisuuttaan. Mutta karkean
petoksen yläpuolella on toinen, pahempi, pahempi siksi, että se on
salainen, ja se oli nyt tulossa. André tiesi hallitsevansa omaa
vaistoansa, ja se on vaarallinen tieto, joka yllyttää uskaliaisuuteen.
Kun ihminen on niin varma itsestään, hän ei ollenkaan arkaile muuttua
siksi, joka lakkaamatta ajatusta askarruttaa. Hän kunnioitti naista
ja varasti hänen sielunsa! Minun piti näyttää rauhalliselta, puhua
tyynellä äänellä, tarpeen tullen iloita sopusoinnusta, jota olin
ensimmäisenä vaatinut, mutta niin jouduin alinomaa näkemään ryöstöä,
johon ei mikään laki ulotu, seurasin sen kehitystä, olisin voinut
sanoa, kuinka pitkä aika vielä kuluisi, kunnes muuttuisin muukalaiseksi
omassa kodissani. Nyt olin vuorostani joutunut mustasukkaisuuden
kidutettavaksi!
»Mustasukkaisuus», olin huudahtanut Andrélle, »on tila, jossa ihminen
on sitä itse aavistamatta!» Tietämättömän puhetta: minä vakuutan sen
huomanneeni ja antaneeni sille oikean nimen heti sen ilmaannuttua.
André oli tuskin ehtinyt muuttaa taloon, kun tiesin varmasti, mitä hän
toi mukanaan. Niinpä ajattelinkin heti: »Kuinka he ovatkaan nuoria!»
Se ei ollut, kuten voisi luulla, oman vanhuuteni pahoittelua eikä
rikkaamman uhrilahjan kadehtimista, vaan minä olin siten ilmaissut
vaaran, jo ennenkuin asianosaiset itse tulivat siitä tietoisiksi. Kun
sitten, vuorokautta myöhemmin, Andren muutettua taloon, taas kohtasimme
toisemme, Alice ja hän toisella puolella, minä toisella, niin varmaan
epäröimättä totesin onnen, jota olin siihen saakka nauttinut, joutuneen
varastetuksi ja tungettelijan nautittavaksi.
Minä olin mustasukkainen heti nähdessäni veljeni lähestyvän Alicea
ja _minä tiesin olevani mustasukkainen_. Kunpa taivas olisi minulta
evännyt semmoisen selvänäköisyyden! Olisin joutunut vähemmän
kärsimään. Voiko kuvitella pahempaa tuskaa kuin nähdä olevansa kahden
olennon pettämä, jotka eivät tiedä mitä tekevät ja jotka kumpikin
omalla tavallaan ovat kaikkein kalleimpia elämässä? Aluksi lähdin
aamukävelylle Andrén kanssa. Toivoin, että entinen veljellinen ja vapaa
käytös palaisi itsestään ulkona, kaukana Alicesta. Minä kyselin häneltä
Amerikasta, tiedustelin hänen tulevaisuudensuunnitelmiansa tai mitä
hyvänsä etäistä tai läheistä seikkaa. Hän vastasi aina vain: »Minä
kysyn neuvoa Alicelta... Olen kertonut Alicelle...» Toiselta puolen hän
melkein peittelemättä valitti omituisia mielialojani. Enkö huomannut,
että joku läheisyydessäni saattoi niistä kärsiä? Mitään nimeä ei
mainittu, mutta Alice oli yhä lähellämme. Ei siis ihmekään, että aivan
pian luovuin tästä katkerasta leikistä. Nyt aloin karttaa seurustelua
ja tarkkasin ainoastaan kasvoja.
Se oli sanatonta kärsimystä. Olin melkein aina heidän molempien
seurassa; ellen minä ollut läsnä, he olivat karttelevinaan toisiaan,
mutta olisin voinut vannoa, että tuo minulle käsittämätön vaikutelma
oli ilmaissut salaisuutensa Andrélle! Minä kidutin itseäni löytääkseni
esteen, joka erotti minua Alicesta; Andrén oli tarvinnut vain
ilmaantua, ja totuus oli heti hänelle paljastettu!
Aivoissani liikkui nyt haaveellisia suunnitelmia. Eräänä päivänä aioin
palata yksin Cambaleyres'iin toivoen, että Alice päättäisi lähteä sinne
luokseni ottamatta Andréta mukaansa. Toisen kerran ajattelin kääpiötä.
Hän oli sanonut minulle: »Minulla on hyvät silmät; eipä tiedä, vaikka
joskus niitä tarvitsisitte.» Minä kaipasin niitä nyt hartaasti ja aloin
kirjoittaa kirjettä kutsuakseni hänet takaisin. En sentään lähtenyt,
Jumalan kiitos — mitä olisinkaan tehnyt Cambaleyres'issa muuta kuin
kärsinyt entistä enemmän? — ja kirjeen minä revin rikki; jos kääpiö
olisi palannut, olisin jo tunnin kuluttanut kehoittanut häntä taas
poistumaan.
Mutta mitä hyödyttävät nämä vakuutukset? Omituista on kaikissa näissä
sekasortoisissa mielenliikkeissä se, etten milloinkaan yrittänyt
keksiä niiden syvää syytä. Olin karkoittanut kääpiön, en enää sietänyt
Andréta, Alicen ja itseni välille syntyi sanomattoman ikävää vierautta,
ja minä olisin ollut aivan ymmällä, jos minulle olisi sanottu, että
kaikki johtui itsessäni olevasta ainoasta pahasta. Pidin itseäni
vainottuna, syytin kaikkia ja unohdin, että valhe estää elämästä.
Tarvittiin vain jokin ratkaiseva seikka, jotta harhaluuloni hälveni, ja
millainen haaksirikko siitä syntyikään!
On aika käsitellä sitä. Tästä lähtien minun ei tarvitse esittää muuta
kuin pelkkiä tosiasioita. Sanalliset selitykset voisivat vain lieventää
todellisuutta, joka oli auttamaton ja jonka tarkoitusta ei mikään
epäpätevä selitys voi osoittaa.
Aluksi sattui muudan mitätön seikka.
Oli torstai, marraskuun kuudes päivä. Muistan lumisen aamun,
ensimmäisen talvipäivän aamun, ja muistan ilmassa tanssivat hiutaleet,
joita kiidätti yöllä jäiseksi jäähtynyt pohjatuuli. Vielä eilen oli
eletty kuin Italian taivaan alla, nyt hyökkäsivät päin tuuli, pakkanen
ja usvat. Puyssä semmoiset vaihtelut ovat aivan paikallaan.
Huonosta säästä huolimatta André katsoi hyväksi lähteä ulos kuten
tavallisesti. Hiukan myöhemmin lähti Alice. Vastoin tavallisuutta he
palasivat yhdessä. En kysellyt itseltäni, missä he olivat toisensa
kohdanneet, eivätkä he pitäneet tarpeellisena sitä minulle ilmoittaa.
Aamiaisella vallitsi vauhditon mieliala. Lumihiutaleet olivat väsyneet
leikkiinsä, kun eivät maahan ehdittyään kumminkaan säilyneet. Kelmeä
aurinkokin yritti paistaa ikkunoihin. Puhuttiin säästä, tehtiin
epämääräisiä suunnitelmia iltapäivää varten, mutta kaikki tapahtui vain
ohimennen.
Kahden tienoissa kuului ovikello soivan. — Tuleeko jo vieraita? virkkoi
André. — Olkaa huoletta, vastasi Alice; — me emme tunne täällä vielä
ketään.
André kumartui katsomaan ikkunasta:
— Luulen sittenkin, että siellä tulee joku.
Samassa ilmoitti palvelija:
— Herra Bourdoin haluaa tavata rouvaa.
Minä nousin seisomaan, oikein uskomatta korviani:
— Sanotteko, että hän tahtoo tavata rouvaa?
André alkoi nauraa:
— En siis erehtynytkään! Minä näin siellä tulevan pyhäpukuisen herran.
— Hyvä, keskeytti Alice, — pyytäkää häntä saliin.
Sitten hän kääntyi sanomaan minulle:
— Hän varmaan pitää velvollisuutenaan käydä meitä tervehtimässä hyvän
naapuruuden vuoksi. Tuletko?
Minä en hievahtanutkaan.
— En, sinuahan hän on tullut tapaamaan.
— En tiedä siihen olevan mitään syytä; hän tulee varmaan pelkästä
kohteliaisuudesta.
— Mene sentään edellä.
Hän lähti enempää vastustelematta. Hänen mentyään johtui heti mieleeni,
etten ollut tavannut Bourdoinia sen päivän jälkeen, jolloin olin vienyt
hänelle testamentin. Samalla ajattelin, ettei hän tietänyt, mitä olin
sanonut Alicelle, ja ettei keskustelu, jonka kuluessa hän saattoi
harkiten tehdä tyhmyyksiä, voinut johtua mistään joutavasta syystä.
Samassa jo käsitin, kuinka varomattomasti olin menetellyt, kun en ollut
lähtenyt Alicen kanssa, ja nousin, mutta yhä vielä epäröiden.
André, joka ei voinut aavistaakaan, mistä tämä uusi levottomuuteni
johtui, oli ottanut kirjan ja selaili sitä. Niin hän teki nyt aina, kun
satuimme jäämään kahden kesken. En ollut siitä milloinkaan pahastunut,
mutta tällä kertaa se minua ärsytti.
— Jos haluat vielä tavata Bourdoinia, niin nyt on nähdäkseni hyvä
tilaisuus, sanoin ivallisesti ja yrittämättä ivaani salatakaan.
Hän kohotti päätään ja vastasi rauhallisesti, kuten aina:
— Miksi et pidä tuosta miehestä? Minusta näyttää, kuin et sietäisi
kuulla hänen nimeänsä mainittavan.
Minä vastasin terävästi:
— Kuinka niin? Minun täytyy päinvastoin kiittää hänen intoansa. Hän ei
karta liiallistakaan uutteruutta, kuten hänen menettelynsä osoittaa.
— Hänen liiallinen intonsa ei estä häntä missään tapauksessa hyvin
hoitamasta asioitasi?
— Ei tietenkään; hän olisi kerrassaan moitteeton, jos olisi hiukan
vilpittömämpi ja hiukan vähemmän haalisi itselleen asiakkaita.
Sanojeni sävystä kävi ilmi, etten halunnut tätä keskustelua jatkaa.
André ymmärsi sen ja syventyi taas kirjaansa. Minä hermostuin jälleen.
Minun mielestäni hänen olisi pitänyt nähdä, millaisessa epäröinnin
tilassa minä olin.
— Mistä puhuitte tänä aamuna, Alice ja sinä? kysyin oltuani hetken
vaiti.
— Mistä?... yhdestä ja toisesta...
— Se on epämääräistä.
— Hänestä... sinusta... ja luullakseni Bourdoinistakin.
En voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta.
— Kuinka niin?... Eihän Alice tunne häntä... tai tuntee vain vähän!
André sanoi:
— Ei tosiaankaan. Hän on nähnyt miehen taannoin, liian hätäisesti
ehtiäkseen häntä arvostella, mutta riittävän hyvin kysyäkseen
itseltään, kuinka suuressa määrässä häneen voi luottaa.
— Missä suhteessa se voi olla hänelle mielenkiintoista?
— Eikö hän ole sinun neuvonantajasi?
— Eikö se johtune pikemmin... siitä, että Alice odotti häntä luokseen?
André sulki kirjansa ja laski sen pöydälle.
— En luule; uskon varmaan, että on laita päinvastoin.
— Miksi niin?
Hän kohautti olkapäitään.
— Jos erehtyisinkin, niin mitä se voi merkitä?
Lauseemme alkoivat yhä harveta, kuin pisarat rankkasateen jälkeen. Minä
änkytin:
— Ei mitään.
Epäröintini oli sentään loppunut, ja minä lähdin ovelle. Mieleeni tuli
varmuus, että Bourdoin oli kutsuttu. Andrénkin täytyi se tietää, koska
hän kieltäytyi vastaamasta.
— Lähdetkö heidän luokseen? kysyi André.
Hän oli tehnyt tuskin huomattavan eleen, ikäänkuin olisi pelännyt minun
lähtevän. Minä käännyin äkkiä häneen päin. Minua ajoi hermostunut halu
koettaa saada temmatuksi hänestä irti hiukan totuutta, ja minä tulin
huudahtaneeksi:
— Jos vain tahtoisit, voisit yhdellä sanalla kirkastaa minun tieni!
Hänen kasvonsa sävähtivät veripunaisiksi:
— En ymmärrä. Mitä tekemistä sillä on Bourdoinin kanssa?
— Minä ajattelen, onko Alice...
Hän keskeytti äkkiä puheeni:
— Jean parka, sinä luet toisten syyksi selkkauksia, joita on vain
omassa mielessäsi. Milloin saatkaan hillityksi tuon sairaalloisen
epävarmuuden, joka väärentää kaikki arvot silmissäsi?
Minä vastasin tuskallisesti:
— Missä suhteessa huomaat minulta puuttuvan varmuutta?
— Se on pelkkää aavistusta, vastasi hän huoaten, on liian vaikea tehdä
siitä tiliä.
— Eikö Alice ole auttanut sinua oikein aavistamaan?
— Mitä vielä! Miksi sekoitat aina hänet asioihin, joista on paras pitää
hänet loitolla, oli miten tahansa?
Seurasi lyhyt vaitiolo. Tuo »oli miten tahansa» osoitti selvästi, ettei
kannattanut jatkaa. Sanoin siis hiljaisella äänellä:
— Olen tosiaankin väärässä, veljeni. Mutta mitä tehdä? Minusta näytti,
kuin olisit tänne tultuasi ehtinyt kauas!...
Ennättäen hänen torjuvan liikkeensä edelle, joka ei kyennyt minua
vakuuttamaan, lisäsin sitten:
— En suinkaan sinua syytä! Mutta muista, että sinäkin ennen tuloasi
otaksuit selkkausten johtuvan muista... on turhaa, että tässä toistan
lausettasi: jos minä sattumalta arvostelen asiaa väärin, niin ehkä
teemme kumpikin itsemme syypääksi samaan virheeseen.
André oli noussut.
— Veljeni! aloitti hän.
Minä keskeytin:
— Mitä se hyödyttää? Eikö ole tärkeintä, että aina luotan
vilpittömyyteesi? Ymmärrä tuo sana niin laajassa merkityksessä kuin
parhaaksi näet... Minä jatkan tässä siitä, mistä minun olisi pitänyt
aloittaa. Bourdoin näyttää jäävän tänne koko iäkseen.
Sitten lähdin käytävään odottamatta vastausta. En ollut harkinnut
puheitani, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että olimme
peitetyin sanoin puhuneet vakavasta seikasta. Tämä oli eräs niitä
hetkiä elämässä, jolloin ei ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan kaikkia
risteileviä tunteita. Ehdittyäni salin ovelle en ajatellut enää muuta
kuin Bourdoinia, ihmetellen, mitä saattoi koskea niin pitkä keskustelu.
Olin juuri tarttunut lukon kahvaan, kun kuulin lauseen, joka todisti
pelkoni oikeaksi.
— Rouva de Castérac, sanoi Bourdoin, — oli tosiaan henkilö, jolla oli
toisinaan omituisia ajatuksia, mutta hän harkitsi aina menettelyänsä
sitä tarkemmin, koska tiesi voivansa hairahtua äkkipikaisuuteen ja
ajattelemattomuuteen.
Ovi aukeni. Alice ja Bourdoin seisoivat salissa, Alice aivan kalpeana,
Bourdoin lähtemässä ja parhaillaan kumartamassa jäähyväisiksi.
— Mitä, huudahdin minä, — aiotko lähteä, kun minä tulen?... Suokaa
anteeksi, jatkakaa vain keskusteluanne, ja koska puheena oli tätini...
Alice katkaisi lauseeni.
— Herra Bourdoin on suvainnut vertailla omia muistojansa minun
muistoihini. Käy ilmi, että olemme aivan samaa mieltä.
— Mistä asiasta olette samaa mieltä? kysyin minä yhtä huolettomasti
kuin hän.
— Jätän rouvasi tehtäväksi antaa sinulle siitä tietoa, virkkoi
vuorostaan Bourdoin, samalla huomaamattaan silitellen silkkihattuansa.
— Vaikka olen iloinen tuttavuutemme uudistamisesta, täytyy sentään
muistaa, että minulla on valitettavasti aina kiire.
Huomatessani hänen lähtevän ovelle en epäröinyt sanoa:
— Sallithan ainakin, että saattelen sinua vähän matkaa? Aikomukseni on
ollut tulla sinua tapaamaan; asiani on pian kerrottu.
— Jos niin tahdot.
Alice säpsähti:
— Lähdetkö ulos? lausui hän hätäisesti, ja hänen sanojensa sävy
muistutti omituisesti Andrén aikaisemmin lausumia sanoja.
— Kysyn vain erästä seikkaa... palaan heti.
Minä lähdin Bourdoinin edellä, joka kumarteli takanani monet
kerrat. Koko tämä kohtaus oli kestänyt vain minuutin. Näytti siltä,
kuin olisimme kaikki aikoneet paeta. En edes tietänyt, mitä aioin
tiedustella, vaikka näytti siltä, kuin olisin ollut pääsemässä perille.
Minua tuntui vievän jokin logiikalle vieras voima, joka oli vihdoin
saattanut minut oikeille jäljille.
Kun olimme tulleet porrastasanteelle, annoin Bourdoinin mennä edellä.
Lievenuttu ja juhlahattu tekivät hänet provinssi-ihmisen näköiseksi
ja kerrassaan naurettavaksi. Hän miellytti minua paljon enemmän
tavallisessa asussaan. Miksi ihmisen tarkkaavaisuus kiintyykään
elämän tärkeinä hetkinä sillä tavalla kaikenlaisiin mitättömiin
yksityisseikkoihin? Saavutettuani hänet kysyin:
— Minne menemme?... Sinunko luoksesi?...
Hän pudisti päätään ja löi käsineillään kämmenpohjaansa:
— Minun täytyy tänään käydä monessa paikassa.
— Asiakkaitasi tervehtimässä?
— Jos niin tahdot...
— Ja koska me asumme lähinnä...
— Niin aloitin teistä, aivan oikein.
Minä vastasin leppoisasti:
— Onko tuo aivan totta?
Hän vilkaisi minuun, samoinkuin viime kerralla toimistossaan.
— En ymmärrä...
— Onhan se selvää. Haluaisin tietää, oletko tullut omia aikojasi, vai
onko sinua ehkä joku kutsunut luokseni.
— Ahaa, sanoi hän, — sinä luulit... sinä uskoit...
Hän tarttui äkkiä käsivarteeni:
— Jos tuo on asia, josta aiot kanssani keskustella, niin...
Samassa huomasin, ettei hän lähtenytkään kulkemaan vinosti aukion yli,
kuten oli näyttänyt aikovan, vaan vei minut sivukadulle, missä olimme
näkymättömissä.
—... Niin selvitetään asia, hyvä veli.
Minä vastasin kuivasti:
— Olipa miten tahansa, onko sinut kutsuttu?
Hän kohautti olkapäitään:
— Ellei onnesi mitään muuta kaipaa, niin vastaan: ei. Mutta...
Minä toistin:
— Mutta?...
— Niin, sinun sijassasi menettelisin ikäänkuin vastaus olisi ollut
myöntävä.
Hän oli vähän aikaa vaiti, luultavasti toivoen, että keskeyttäisin,
mikä ei kuitenkaan tapahtunut.
— On selvää, jatkoi hän, — etten aio sekaantua asioihisi enempää kuin
itse haluat. En siis tee mitään tungettelevia kysymyksiä... esimerkiksi
siitä, miten olet ilmoittanut vaimollesi taannoin löytämästäsi...
paperista. Oletko muuten siitä mitään puhunut vai oletko ehkä asiaa
harkittuasi katsonut paremmaksi olla mitään mainitsematta?
Minä toistin hämmästyneenä:
— Parempana? Miten niin?
Hän ei näyttänyt ymmärtävän:
— Oli miten oli, minuun on jäänyt keskustelusta vaikutelma, jota en voi
muuksi muuttaa. Rouva Pesnel kysyi minulta tosiaan, eikö tätisi ollut
milloinkaan tehnyt testamenttia.
— Ah, lausuin minä sammuvalla äänellä, — entä mitä siihen vastasit?
— Vastasin luonnollisesti, että hän minun tietääkseni pikemmin oli
vastahakoinen testamentin tekemiseen ja ettei hän ollut minulle siitä
sanaakaan hiiskahtanut.
— Siinäkö kaikki?
— Ei.
— Ah! tulin jälleen äännähtäneeksi.
— Hän vastasi vuorostaan vain: »Kas, mitä kaikkea elämässä voi sattua.
Minulla oli siitä asiasta parempi tieto kuin teillä.» Koska en
vieläkään tietänyt, mitä sinä ehkä olit kertonut, kiiruhdin korjaamaan:
»Minä puhun tässä oikeasta testamentista; mitä suunnitelmiin tulee...»
Hän keskeytti: »Eihän se muuten mitään merkitse! Olkoot oikeita tai
suunniteltuja, ne olisivat nyt vain vanhaa historiaa.»
— Entä sitten?
— Sitten, hyvä veli, on mahdollista, että jostakin vielä löytyy
oikea testamentti, mutta se ihmetyttäisi minua. Rouva Pesnel on ehkä
tuntenut... sen taannoisen paperin ja pitänyt sitä pätevänä, koska
hän ei ole notaari... Jos niin kävisi, saat uskoa, että olen täysin
käytettävänäsi antaakseni hyödyllisen todistuksen, ja olipa asian
laita muuten miten tahansa, nyt sen tiedät... Eikö sinulla ole muuta
kysyttävää?
Hän ojensi kätensä:
— Naiset eivät onneksi ymmärrä mitään liikeasioista eivätkä senvuoksi
useinkaan kiinnitä niihin huomiotaan. Kuka tietää muistaako rouva
Pesnel vielä tänä iltana, mitä on minulle kertonut? Ainakin voin
vannoa, ettei hän sitä ajatellut tänä aamuna palatessaan kotiin kauniin
nuoren miehen kanssa.
— Tuo kaunis nuori mies on veljeni.
— Parhaat onnitteluni. Voisi pelätä, että hän käyttää väärin vanhemman
veljen hupsuutta; mutta eipä siltä näytä. Nuoruus on ihana!
Hän meni menojaan. En yrittänyt enää häntä pidättää. Nyt jouduin
hirmuisen ahdistuksen valtaan. Minusta tuntui, kuin olisi Bourdoin
vienyt mukanaan kaikki, mitä rakastin.