Kuinka nuoria he ovatkaan!
Tuo omituinen ajatus liikkui yhä mielessäni heidän alkaessaan
keskustella hajanaiseen tapaan, kuten ainakin äsken toisiinsa
tutustuneet henkilöt. Alicen mielestä on hyvä, että André jää
hotelliin, jos hän itse niin tahtoo. André sanoo olevansa valmis
muuttamaan meille. Ei tehdä mitään päätöstä; kaikki jää entiselleen.
Mitä vieraan viipymiseen tulee... mutta miksi se asia päätettäisiin
heti hänen tultuaan?
— Päätittepä miten tahansa, uskottehan varmaan, että päätöksenne
hyväksytään? sanoi Alice.
Päätettiin, paremman puutteessa, iltapäivällä käydä Cambaleyres'issa.
— Pitäisi myös liikkua täällä Puyssä Jeanin kanssa; mitä katedraaliin
tulee, voitte luottaa minuun, minä osaan siellä opastaa.
— Onko se teidän valtakuntanne.
— Se on minun näköpiiriäni.
Sitten hän lisäsi, osoittaen torin kulmassa kattojen yläpuolelle
kohoavaa valtavaa seinämuuria:
— Katsokaahan!
Kuinka nuoria he ovatkaan! Heidän suupielissään on sama hymy, heidän
katseissaan samaa tahallista pidättyväisyyttä. Se selittämätön on
hävinnyt Alicen kasvoista, ja Andrén kasvoista huokuu jonkinlainen uusi
tyyneys. Miksi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin olisi kiusallista olla
kuulemassa heidän keskusteluaan ja näkemässä heidän yksimielisyyttään?
Enkö ole itse tahtonut saada sitä aikaan?
Nyt, kirjoittaessani, nämä ensimmäisen hetken vaikutelmat saavat jyrkät
ääriviivat, jotka niitä väärentävät. Ne olivat kieltämättä semmoisia,
mutta samalla niissä oli eräänlainen himmeämpi, verhottu sävy. Mielessä
on varma aavistus, että ne ovat olemassa, ja samalla tekee mieli pitää
niitä hillittömän mielikuvituksen sairaalloisina tuotteina.
Mitä tavallisuudesta poikkeavaa onkaan esimerkiksi Alicen
huudahduksessa:
— Andrén tulo säikytti minua aluksi, mutta nyt olen siitä kovin
iloinen. Minä pelkäsin vihollista ja toivon nyt saavani liittolaisen.
— Liittolaisen? Kuinka sen tiedät?
Hän vain pudistaa päätänsä:
— Sellaiset asiat tietää tunne.
Sanat eivät tosiaankaan paljoa merkitse; niihin voi sijoittaa mitä
tahansa ja varsinkin kaikkea, mitä haluaa niissä olevan. Ajatuksia me
sitävastoin hengittelemme. Mikään tahto ei kykene niitä keinotekoisesti
värjäämään.
Minä kysyn itseltäni:
»Miksi tässä halutaankaan liittolaista?»
Älkäämme huoliko etsiskellä! Minua varmaan vainoaa edellisten päivien
ikävyys. On parempi koettaa nauttia kuluvan hetken koko täyteläisyyttä,
tuon hetken, jolloin katseeni, siirtyen Andrésta Aliceen, yhdistää
ensimmäisen kerran ne ainoat henkilöt, joihin olen eläessäni todella
kiintynyt.
Iltapäivällä lähdimme kaikki kolme Cambaleyres'iin, kuten olimme
sopineet. Matkaan päästyämme tämä pyhiinvaelluspaikka, missä olimme
viettäneet ensimmäisen kauniin ajan, nosti mieleeni arvaamatonta iloa.
Ihanain tuoksujen täyttämä ilma leyhyi pitkin matkaa ympärillämme. Me
kuuntelimme Bornen loisketta ja Vourzac'in kiivasta kohinaa. Viheriöitä
käsivarsia ojentelevat vaivaismännyt näyttivät vuorenpeikoilta,
jotka olivat rientäneet puiston rajalle seisoakseen siinä hupaisina
vahtimiehinä. Vihdoin tulivat Cambaleyres'in vanhat kellastuneet
kasvot näkyviin puitten takaa, jotka eivät nyt enää lehdettöminä sitä
peittäneet. Olin kulkenut samaa tietä sata kertaa, mutta en sitä nyt
samaksi tuntenut. Kaikki näytti minusta uudenlaiselta, olkoon syynä
ollut sisäisen valon heijastuminen tai kuolevan syksyn värileikki.
Kun saavuimme perille, käännyin sanomaan Andrélle:
— Katsele tätä todellisen onnen tyyssijaa, johon olet halunnut
tutustua; me olemme asuneet täällä viime päiviin saakka.
Alice lisäsi:
— Siinä on sama rakennus, johon minä aikoinani saavuin; se ei ole
yhtään muuttunut kolmessa vuodessa.
André yksin oli vaiti, ja minun sitä ihmeteltyäni hän sanoi hiljaa:
— Mitä tehdä? Eihän minulla ole, niinkuin teillä, muistoja, jotka
voisivat luoda elämää tähän erämaahan.
Hän näytti surulliselta.
Palattaessa levisi näkyviimme uusi taikanäytelmä. Tummana kumottavan
tuomiokirkon alla valui kuin valtavan isosta suihkulähteestä kattojen
punainen virta. Kaikki liekehti, metsät ja lakeus, ja ympärillämme
leijui kevyt ilma, jossa tuntuivat katajan ja väriherneen tuoksut.
Alice käveli vieressäni.
— Ymmärrätkö, kysyin taas Andrélta, — miksi niin kovin ikävöin takaisin
näille seuduille?
— Ymmärrättekö tänä iltana hiukan paremmin, kuinka ihanaa on tulla
takaisin? jatkoi Alice puoliääneen.
Kysymykset jäivät vaille vastausta. Andrén katse oli suuntautunut
jonnekin kauas; tuntui siltä, kuin hän ei olisi ensinkään nähnyt tuota
ihmeellistä kaupunkia.
Illan tullen hän poistui.
— Siis huomiseen saakka, André, sanoi Alice, mainiten häntä ensimmäisen
kerran nimeltään.
Minä huomasin veljeni hämmingin.
— Vastaathan, niinkuin hän haluaa?
— Kiitos, Alice, ja huomiseen asti.
— Haluatteko, että nousemme huomenna tuomiokirkkoon?
— Tietysti!
— Siis päätetty asia!
— Sallitko, että saattelen sinua tänä iltana hotelliin?
Jos niin haluat.
Sanat ovat kuin perhosia; niiden värin huomaa vasta, kun ne johonkin
istuutuvat. Ajatellessani Andrén molempia suostumuksia päättelin
jälkeenpäin, että ne olivat yhtä kaukana toisistaan kuin ilo ja
alistuminen. Miksi kiinnitänkään huomiota vivahduksiin, jotka varmaan
ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessani? Mikä muutos onkaan
siis tapahtunut minussa itsessäni ja meissä molemmissa, koska ulkona
kadulla muutumme heti hajamielisiksi. Me astelemme nopeasti eteenpäin
vaihtamatta sanaakaan.
Kadunkulmassa, kun tiedän siinä olevan porrasaskelmia, sanon vain
hiljaa:
— Varo!
André vastaa:
— Luuletko minun niin vanhentuneen, että näen huonommin kuin sinä?
Kun olemme ehtineet lähelle hotellia, päätän lopettaa tämän painostavan
vaitiolon.
— Haluatko vielä nyt, kun olet tutustunut elämääni, mennä hankkimaan
tietoja Bourdoinilta?
Hän kohautti olkapäitään:
— Etäällä ollessaan tulee ajatelleeksi yhtä ja toista. Enhän minä
pelännyt... en ollenkaan...
Hän pakenee pois, ennenkuin ehdin sanoa mitään, ja kuullessani hänen
askeltensa loittonevan tunnen vähitellen ensimmäisen iskun aikaansaaman
katkeruuden nousevan mieleen. Hotelli herättää mielessäni minua
haavoittaneen epäilyksen muistoa. Tämä on sitä vanhaa ikävyyttä ja
hermostumista, jonka ovat saaneet aikaan edelliset huolet; on parasta
torjua ne pois, on parasta, että minä, haamun tavoin täällä kulkeva
olento, palaan tuohon haamulta näyttävään kaupunkiin. En ollut
tietänyt, että omassa kaupunginosassani oli niin heikko valaistus.
Ellei olisi ollut tähtiä, jotka välkkyivät näkyvissä olevalla taivaan
kaistalla, olisi luullut harhailevansa jonkin katakombin pohjalla.
Palattuani kotiin sain kuulla, että Alice oli väsyneenä vetäytynyt
huoneeseensa. En lähtenyt häntä tapaamaan. Istuuduin lieden ääreen ja
mietin kauan aikaa, mitä huomenna tulisi tapahtumaan.
Seuraavana päivänä André saapui jo kymmenen aikaan.
— Kuten näette, sanoi hän Alicelle, — tulen täsmällisesti kohtaukseen.
He lähtivät tuomiokirkkoon, ja minä katselin heidän menoansa. He
kulkivat vierekkäin, Alice kuten ainakin, André tavallista kevyemmin
astellen. He olivat kehoittaneet minua lähtemään mukaan, mutta minä
olin kieltäytynyt. Miksi olin niin menetellyt, kun jo ajattelin lähteä
heidän jälkeensä heidän tuskin ehdittyään ensimmäiseen kadunkulmaan?
Ennenkuin päätökseni toteutin, annoin sentään kulua hiukan aikaa.
Olin asiaa harkitsevinani, mutta en ajatellut mitään. Kuinka usein
luulemmekaan ajattelevamme jotakin, mutta itse asiassa vain epäröimme,
jonkin selittämättömän seikan painostamina!
Vihdoin minäkin lähdin ja päätin nousta ylätorille odottaakseni heitä
takaisin tuomiokirkosta. Kaikki, jotka käyvät tuomiokirkkoa katsomassa,
kävelevät välttämättä lopuksi sen korkealla pengermällä. Minä
puolestani rakastan paikkaa niiden muistojen vuoksi, joilla rakkauteni
sitä kaunistaa.
Ylätorille pääsee pikimmin kulkemalla _Viistoja portaita_ myöten.
Lähdetään astelemaan ylöspäin holvatussa käytävässä, näyttää siltä,
kuin edessä olisi loppumaton vallikäytävä; sitten tulee äkkikäänne,
noustaan edelleen ylöspäin kahden linnoituksenmuurin välissä, ja
taivaalle kuvastuu toisen, maurilaisen muurin otsikko. Seuraavassa
käänteessä ei näköala oikeastaan muutu, otsikon sijaan vain tulee
kellotapuli. Sitten noustaan aukiolle, mutta viistoon, tavallaan
piilossa kivivierun takana, joka päättyy kuorin luona.
Aioin juuri astua aukiolle, kun samassa pysähdyin. Mitä? Joko he
ovat kirkossa käyneet! Ovatko edes aikoneetkaan siellä käydä? Nyt he
istuivat siinä kivirahilla, niin syventyneinä keskusteluunsa, etteivät
olleet edes kuulleet askelteni ääntä tässä autiossa paikassa, joten
voin peräytyä heidän huomaamattaan. Seisoin siinä liikkumatta, ja
sydäntäni kouristi sanomaton tuska. Alice näytti puhuvan vilkkaasti,
André kuunteli tarkkaavasti ja vakavasti, kuten ainakin henkilö, jolle
jotakin uskotaan. Ja koko tuo kohtaus tuntui minusta kiusalliselta; se
oli kuin sopimuksenmukaisen valheen hedelmä.
Valheen — sepä soma sana minun lausumakseni. Se johtui varmaan mieleeni
moraalisen yhteensointuvaisuuden vuoksi. Olin niin kauan lakkaamatta
valehdellut, että näin maailman nyt vain omien tuntojeni valossa!
Olipa miten tahansa, minä odotin. Minun teki sanomattomasti mieli
häiritä heitä, ja toiselta puolen arkailin. Vihdoin André puristi
Alicen kättä kuin vahvistaakseen jotakin sitoumusta, ja he nousivat
seisomaan. Olisin mielelläni paennut; sensijaan lähdin piilopaikastani
ja astelin heitä kohti.
He eivät ollenkaan hämmästyneet nähdessään minut. Tuntui siltä, kuin he
olisivat minua odottaneet. Miksi muuten tässä todistelenkaan vaihtuvien
vaikutelmieni oikeutusta? Nyt, kun kohtasimme toisemme, en voinut enää
ymmärtää, miksi olin niin kauan; epäröinyt, ennenkuin menin heidän
luokseen.
Minä kysyin iloisesti:
— Oliko käyntinne onnistunut?
André vastasi ensin:
— Me loimme siihen vain pikaisen silmäyksen; täytyy käydä uudestaan.
Alice jatkoi:
— Meillä oli parempaa tekemistä.
— En voi arvata.
— Tutustua toisiimme!
André lisäsi:
—... Ja senvuoksi jutella!
Heidän virkeä mielialansa tuntui tarttuvan minuunkin. He nauroivat.
Edessämme oli kirkon katettu pylväskäytävä, joka näytti luontevine
käärineen olevan kuin alus valmiina lähtemään jollekin kauniille
matkalle. Joukko naakkoja kuvioi taivaankantta lentonsa kaariviivoilla.
Kaikki ympärillämme tuntui leppoisasti lausuvan meidät tervetulleiksi.
Minä vastasin:
— Oletteko nyt ehtineet täysin tutustua? Eikö enää mitään puutu?
— Tietysti, sanoi André, — sinun läsnäolosi... jota kaipasimme.
Nuo sanat, joista hänet jälleen tunsin, häivyttivät mielestäni
viimeisenkin epäilyksen.
— Siinä tapauksessa, lapseni, vanhat kivet vaativat korvausta;
seuratkaa minua.
André tarttui käsivarteeni, kuten aina ennen, ja kääntyi kysymään
Alicelta:
— Sallitteko, että vien hänet teiltä?
— Kas niin, sanoin minä hiljaa, — oletko siis vihdoinkin huomannut,
ettei Alice ole tehnyt mitään pahaa?
Siitä tuli iloinen paluuretki, väliaika, jonka kestäessä ei johdu
mieleen kysymys, mihin mennään tai mistä tullaan, eräs niitä tuokioita,
jolloin elämän kyllyys saa unohtamaan elämän olemassaolon. Meitä
ympäröi keskiaika: kirkon kuori, kastekappeli, hospitsit ja luostarit.
Me tiesimme siinä kävellessämme, että lukemattomat ihmiset olivat
kulkeneet tästä ennen meitä. Katujen nimet olivat kuin laulua:
Saint-Mayol, Grasmanant, Cloître, Bec-de-Lièvre. Siinä me kävelimme
palauttaen mieliimme entisiä kirkollisia markkinoita ja valtavia
väkijoukkoja, ja kiveyksellä kaikuvat askelemme herättivät meissä niitä
seuraavan autiuden pistävää tunnetta.
Séguret-kadulla huomasin kaukaa Bourdoinin, joka seisoi toimistotalonsa
kynnyksellä kumarrellen tapansa mukaan jollekulle huomattavalle
asiakkaalle. Kun saavuimme hänen ovelleen, oli hän jo mennyt sisään.
Sitten tuli näkyviin oma talomme. André päästi irti käsivarteni:
— Olen ollut luonanne jo kokonaisen vuorokauden. Aika kiitää.
— Emmekö ole sopineet, että jäätte tänne ja että muutatte luoksemme jo
tänä iltana?
— Ah, huudahdin minä, — lähdetkö pois hotellista?
— Siltä näyttää.
— Hän on suostunut kaikkeen, mitä olen häneltä pyytänyt, virkkoi Alice.
— Koska nyt tiedän, että kaikki, mitä hän pyytää, on järkevää, jatkoi
André.
He olivat sinä hetkenä lähellä toisiansa. Samoinkuin edellisenä päivänä
olimme nytkin huoneessa, jossa he olivat nähneet toisensa ensimmäisen
kerran, ja samoinkuin eilen tutkin nytkin heidän kasvojansa, joissa
oli tapahtunut ainoastaan se muutos, että niitä kirkasti alinomainen
tyytyväisyys. Minun teki mieli sanoa:
»Sepä mainiota!»
Tyydyin pelkkään eleeseen. Onnen, jota minun olisi pitänyt tuntea,
jääti jälleen tuo naurettava ajatus:
»Kuinka nuoria he ovatkaan!»