Kaikki, mitä rakastin... Alicen, Andrén. Toinen heistä ei enää uskonut
sanoihini, vaan johtui kysymään vieraalta, toinen käytti hyväkseen
onnettomuuttani rakentaakseen sen pohjalle oman onnensa! Kuinka hyvin
Bourdoin olikaan osannut muutamalla sanalla hälventää harhaluulon,
jonka varassa olin voinut vielä siihen saakka elää! Hänen puhuessaan
oli totuus pudonnut väliimme kuin raskas kivilaatta. Se kamala komedia,
jota olimme kaikki näytelleet, muuttui nyt mahdottomaksi. Tästä
lähtien meidän oli mahdoton edes yhdessä vaieta; mutta mitä voisinkaan
puhuessani tehdä muuta kuin kehittää onnettomuuttani täyteen määräänsä?
Seisoin paikallani epäröiden; kuolettava epävarmuus ahdisti mieltäni,
joka oli joutunut sen leikkikaluksi. Olin kuin kuilun reunalla seisova
ihminen, jota huojuttaa raju tuuli. Halusin hartaasti lopettaa kaikki,
mutta minua peloitti loppu, joka jättäisi heidät yksin elämään!
Tämän hourailun keskeytti askelten ääni. Pelkäsin joutuvani yllätetyksi
ja lähdin jotakin satunnaista kulkijaa paeten horjuvin askelin takaisin
kotiin päin.
Taloa lähestyessäni näin yht'äkkiä heidät molemmat. Alice odotti
yhä porrastasanteella, André katseli ikkunasta torille. Vaikka he
eivät olleet tehneet mitään sopimusta, he väijyivät kumpikin minua
otaksuen, että olin saatellut Bourdoinia puhuakseni myös asiasta. Tuon
nähdessäni, ja senvuoksi, keräsin yhteen kaiken käytettävissäni olevan
tarmon. Ilmeeni muuttui jälleen rauhalliseksi, ja minä astuin Alicen
luo:
— Joko keskustelu loppui? kysyi hän.
— Jo.
— Ei se siis kovin vakavaa ollutkaan?
— Ei sen vakavampaa kuin äskeinen vierailu.
Olisi voinut luulla, että nuo sanat lausuttiin vain ohimennen, niinkuin
kaksi henkilöä tavatessaan toisensa kadulla sanoo: »Mitä kuuluu?»
tai: »Onpa tänään kaunis ilma!» Mutta voimmeko tuosta tapahtumasta
lähtien lausua enää yhtäkään sanaa, jossa ei piillyt traagillista
kaksinaismerkitystä? Jo lausumamme sanat olivat täynnä semmoista
kaksimielisyyttä, sillä katseemme, kohdattuaan toisensa, väistyivät
äkkiä syrjään kuin iskun saatuaan. Sanoistamme kävi myös ilmi, ettei
kumpikaan meistä antautunut petettäväksi. Minä nousin portaitten kolme
askelmaa. Alice virkkoi:
— Menetkö takaisin Andrén luo?
— Menen.
— Siinä tapauksessa voisitte käyttää hyväksenne ilman kirkastumista ja
koettaa lähteä kävelylle. Minä lähden huoneeseeni lepäämään.
— Oletko sairas?
— Enpä oikeastaan... päätäni vain vähän kivistää... haluan olla
pimeässä...
Minä jatkoin:
— Tai haluat miettiä.
Katseemme sattuivat jälleen toisiinsa, tällä kertaa tahallisesti ja
väistymättä.
— Kun päätä kivistää, tekee ennen kaikkea mieli olla mitään
ajattelematta; minä epäröin hiukan, tunnustaisinko sen, mutta pelkäsin,
että olisit levoton, ja päätin mieluummin odottaa, kunnes palaisit.
Hän yritti selittää, miksi oli yhä vielä porrastasanteella, mutta
onnistui huonosti, koska ei osannut teeskennellä. Minä tyydyin tekemään
ikävystyneen eleen:
— Ja minä toivoin kuulevani, minkä vaikutelman sait Bourdoinista...
— Mitäpä mielenkiintoista siinä voisi olla!
— Se olisi sitäpaitsi pian sanottu.
Hän ei vastannut, vaan palasi sisään, astui sisäportaille. Sitten hän
laski kätensä kaidepuulle ja sanoi:
— Säästä uteliaisuutesi iltaan. Pääni kaipaa tosiaan lepoa; pyydä sinä
puolestani anteeksi Andrélta.
Hetkisen vallitsi epäröinti, jonka aikana kysyin itseltäni, aikoiko hän
jatkaa keskustelua vai lähteä pois. Toinen halu voitti, ja hän alkoi
nousta portaita.
— Alice! huudahdin minä tahtomattani. Huutoni näytti hänet äkkiä
pysähdyttävän.
— Mitä?
Hän nojasi kaidepuuhun ja katseli minua. En voinut olla huomaamatta,
kuinka kalpea hän oli. Se johtui varmaan hänen mainitsemastaan kivusta,
ellei siihen ollut syynä se, että hän pelkäsi sitä, mikä uhkasi meitä
molempia.
— Ennenkuin menet, pyydän sinulta vain pientä vaivannäköä, muutamia
pian kerrottuja yksityisseikkoja, ja sitten... olet vapaa. Mitä te
keskustelitte, sinä ja Bourdoin?
— Emme me... mitään, mitä kannattaisi muistaa. Se oli aivan
jokapäiväinen vierailu... ja tulee luultavasti joka vuosi uusiutumaan.
Minä tein hämmentyneen eleen:
— Joka tapauksessa olet senvuoksi sairas... vielä enemmän kuin
hämmästynyt!... Sinun on turha sitä kieltää, mielenliikutuksesi
ilmaisee sen selvästi, ja mitä minuun tulee...
Hän oli vuorostaan ojentanut kätensä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä
rukoilevaksi:
— Jean, oi Jean, etkö huomaa, että minun täytyy nyt saada olla yksin!
Kaipaan hiljaisuutta kaikkialla... kodissa... sielussani!
Hänen äänensä hiljeni, niin että se tuskin enää kuului. Äkilliset
välähdykset ovat vahingollisia, kun on puheena meidänlaisten
olentoraukkojen kohtalo; ne häiritsevät liiaksi hämäryyttä, missä
elämme.
— Minä puolestani, vastasin, — olen päättänyt, että vaikenemisen tulee
loppua, vaikkapa vain hetkeksi. Noudata minun esimerkkiäni; en voi enää
olla vaiti, vaadin sinua puhumaan!
Samalla huomasin, kuinka hänen tuskansa yhä kasvoi.
— Jean, minä en tiedä, mitä ajattelet, mutta tiedän, että on ajatuksia,
joita on paras olla ilmaisematta niin kauan kuin suinkin. Jos päästämme
ne huuliltamme, myönnämme niille oikeuden elää.
— Miten asia siitä muuttuisi? Eivätkö ne erota meitä toisistamme jo
nyt? Mikä hyvänsä on parempaa kuin tämä tuska, joka johtuu siitä,
ettemme enää toisiamme tunne! Jos tahdomme pelastaa sinut, pelastaa
meidät molemmat, ei ole muuta kuin yksi ainoa tie. Lähtekäämme sitä
kulkemaan, vaikka meidän täytyisi edetä nelinkontin ja raadellen
itsemme verille!
Olin astunut lähemmäksi. Näin hänen tarttuvan kaidepuuhun ja vapisevan.
En ollut ainoastaan sen sisäisen kiihkon uhrina, joka yllytti minua
syöksymään kohti lähellä olevaa totuutta! Uskon varmaan silloin
aavistaneeni tunnustuksen. Se oli siinä: tuo selittämätön oli paennut,
huulet olivat avautumassa. Yht'äkkiä minusta tuntui, kuin sydämeni
olisi pysähtynyt; tilaisuus meni taas ohi. André oli tullut!
Hän oli väsynyt odottamaan ja oli lähtenyt luoksemme.
— Kas niin, sanoi hän, — minne te olette joutuneet? Enkö minäkin saa
kuulla notaarin jättämistä vaikutelmista?
— Suokaa te molemmat minulle anteeksi, että siirrän selonteon
tuonnemmaksi; kivistävä pääni huutaa nyt armoa, ja minä lähden sitä
hoitamaan.
Alice käytti hyväkseen tilaisuutta, joka minut kerrassaan masensi, ja
lähti taas nousemaan portaita.
Minä käännyin epätoivoisena sanomaan Andrélle:
— Kuulehan, hyvä veli...
Mitä aioin hänelle sanoa? Ei ole tärkeätä sitä tietää, sillä samassa
huomasin heidän katsahtavan toisiinsa, ja se riitti ratkaisemaan
kaikki. Alice poistui, mutta hänen uskottunsa oli edessäni. Minä
odotin, kunnes kuulin huoneen oven yläkerrassa sulkeutuvan, ja laskin
sitten käteni Andrén olkapäälle.
— Tule! sanoin minä äänellä, jonka sointu tuntui kuuluvan jollekulle
toiselle, joka oli yht'äkkiä tullut meidän seuraamme.
— Mistä on kysymys? änkytti hän hämmästyneenä.
— Tule, sanon minä!
Minä vein hänet takaisin huoneeseen, josta hän oli tullut, tuohon
suojaan, joka oli tähän saakka nähnyt epätoivoista alakuloisuuttani ja
jonka nyt vihdoin piti muuttua selvyyden ja kirkkauden suojaksi. Minä
suljin oven ja vein hänet ikkunan luo. Olin päättänyt käyttää hyväkseni
hänen hämmästystään, uskoen voivani avata ihmissielun tiirikalla — se
oli selvää houretta! — ja aloitin:
— Kas niin, nyt ei olekaan laita enää niinkuin äsken. Älä luule, että
tyydyn epämääräisiin sanoihin! Sinä pääset täältä vasta sanottuasi
kaikki, ja koska Alice on itsepintaisesti vaiti, niin sinun täytyy
puhua!
Hän yritti väistyä kuullessaan Alicen nimen. Minä pidätin häntä
väkisin, tahdoin tarkoin nähdä hänen kasvonsa, sillä usein sattuu, että
silmät myöntävät, mitä suu kieltää. Minä jatkoin:
— Ymmärrätkö? Te molemmat olette muutamia päiviä tietäneet erään asian,
jota minä en tiedä. Minä tukehdun teidän salaiseen päätökseenne, joka
perustuu vaitioloon. Jospa se uhkaisikin vain minun onneani! Mutta
nyt siihen sekaantuu vielä Bourdoin. Kuka voi arvata, kun se mies
on mukana, mihin tässä joudutaan? Mitä hänestä tahtoi Alice? Millä
oikeudella te hänet tänne kutsuitte? Koska hän on astunut kynnykseni
yli, tahdon välttämättä tietää, mitä hänellä oli täällä tekemistä, ja
vaadin sinua, joka asian tiedät, sen minulle ilmoittamaan! Kävi miten
kävi; minä kyllä vastaan kaikesta muusta!
Odotin vastausta, joka tuli vasta hetken kuluttua, epävarmasti.
— Sinä erehdyt, sanoi André, — minä en ole kutsunut ketään enkä
ole semmoinen salaliittolainen kuin väität; se olisi edellyttänyt
luottamusta, jota minulla ei myöskään ole siinä määrässä kuin
kuvittelet. En voi sinulle mitään ilmoittaa, sillä minullekaan ei ole
mitään ilmoitettu.
Hänen äänensä sai yhä varmempaa sävyä — uutta sävyä, samoinkuin oma
ääneni — mutta se oli liian myöhäistä. Olin huomannut epäröinnin
ensimmäisistä sanoista. Sanoin kiihtyneenä:
— Sitä en myönnä. Sinua tuomitsemassa olet sinä itse, tai oikeammin
varomattomat sanasi; kuinka olisi muuten johtunut mieleenikään, että
Bourdoin oli tänne kutsuttu?
— Sinä erehdyt, veljeni, minä vakuutan kunniani nimessä, etten tiedä
mitään.
— Se on valhetta, minä näin aivan äsken, kuinka toisiinne katsahditte!
— Kuinka voin saada sinut uskomaan vilpittömyyteeni, rakas veli?
— Tunnustamalla kaikki!
— Sinähän sanoit luottavasi vilpittömyyteeni?
— En luota siihen enää!
— Mitä siis hyödyttävät pitemmät puheet? En näe mitään pelastuskeinoa
enkä viitsi itseäni puolustaa.
Hän lähti pois, lieden luo, seisoi siinä jäykkänä, silmät lattiaan
luotuina, eikä näyttänyt enää mistään välittävän.
Minä ymmärsin, että hän oli malttanut mielensä ja että hänkin pääsi
minulta karkuun. Mieleeni iski häviön tunto. Minä horjuin, vaivuin
lähimpään tuoliin ja painoin pääni käsiini miettiäkseni.
Voiko ihminen miettiä, kun elämä karkaa pois? Minut valtasi masennus,
joka muistutti isäni kuolinvuoteen vieressä kokemaani. Kysyin
itseltäni: »Kuka onkaan kadonnut läheltäni, kun olen näin yksinäinen
ja epätoivoinen?» Samoinkuin kuolevan vuoteen ääressä huomasin mitä
selvimmin kaikki ne ilot, jotka olivat aikaisemmin elämääni vallinneet
ja joita ei nyt enää voinut olla, koska olin joutunut yksinäiseksi.
Samassa säpsähdin.
— Jean! kuului André sanovan.
Hän oli palannut luokseni. Hän kumartui, ja hänen katseessaan oli
säälin ilme; näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut minua lohduttaa!
— Jean, nyt on minun vuoroni kysyä. Jos en voikaan kysymykseesi
vastata, niin huomaathan sentään, että tahtoisin kaikin voimin sinua
auttaa? Mutta miten? Kuinka puolustan sinua epätoivoa vastaan, jonka
syytä en aavistakaan? Jean, minä rukoilen sinua, torju pois tuo
epämääräinen, mikä on jo useana päivänä näyttänyt työntävän minut
takaisin joka kerta, kun olen pyrkinyt sinua lähestymään! Selitäthän
asian minulle?
Hän puhui nopeasti ja hiljaa. Hänen äänessään oli entisten aikojen
sävyä! Kuinka ivalliselta kaikuikaan tuo musiikki, jota en ollut enää
kuullut hänen palattuaan ja joka tuli omituisen osienvaihdon vuoksi
kuuluville vasta nyt, vaatiakseen minulta tunnustusta, joka itseltäni
evättiin. Vastauksen asemesta minä vain kohautin olkapäitäni. Hän ei
menettänyt rohkeuttaan, vaan sanoi:
— Kuinka saisinkaan sinut ymmärtämään, että olen yhä entiselläni ja
että tahdon osan kärsimyksestäsi! Kuinka hirmuista onkaan ajatella,
että sinä ehkä kidutat itseäsi vain jonkin houreen vuoksi, joka
häviäisi olemattomiin, jos me molemmat sitä läheltä katselisimme!
Minä nousin ja sanoin kiihkeästi:
— Mistä tuon olet kuullut? Sinä toistat Alicen sanoja!
— Mahdollista kyllä. Eikö hänenkin täydy kärsiä, jos kerran minä olen
levoton?
— Riittää jo! Älä tee pahemmaksi kipua, jota väität parantavasi!
— Jean, minä kerjään tässä vain vähän hyvää tahtoa!
— Samaa minä äsken sinulta kerjäsin!
Olin kohottanut katseeni häneen. Silmänräpäyksen aikana oli
lauseittemme takaa välkähtänyt ensimmäisen kerran näkyviin se, mikä
meitä toisistamme erotti. Hän nähtävästi siitä säikähti, väistyi
kauemmaksi ja alkoi sitten kävellä huoneessa edestakaisin, kädet selän
takana. Oliko hän käsittänyt, että nämä selitykset jatkuessaan vain
meitä raatelisivat, mitään kirkastamatta? Tuo alkoi tuntua minusta
varmalta, kun hän taas pysähtyi ja sanoi äkkiä:
— Kunhan edes sanoisit, mistä minua moitit!...
Hän näytti hetkisen ajattelevan, pitikö tätä jatkaa, mutta hänen
epäröintinsä oli aivan turha! Ihminen jatkaa aina, kun kohtalo häntä
johtaa.
— Niin, arvaanhan sen! Minun saapumiseni... Se on kuitenkin
selitettävissä... ajattelehan, että olisit minun New Yorkissa ollessani
saanut tietää, että olin mennyt naimisiin jonkun tuntemattoman kanssa,
jonka menneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa ja joka kuuluu melkein
palvelusväkeen, kuvittele vielä, että avioliiton solmiminen olisi
tapahtunut sinun mieltäsi kysymättä ja että lisäksi olisi tullut
levottomia ajatuksia herättävä omaisuuden lahjoittaminen — etkö
olisi ollut rauhaton ajatellessasi sellaista elämän kumoutumista,
jonka näennäiset piirteet herättivät mieleen kuvan seikkailijattaren
taitavasti sommittelemasta juonesta? Minä olin levoton, koska rakastin
sinua, olin levoton ja halusin saada asiasta tiedon... Sinä yllätit
minut, kun olin tutkimusretkellä — se oli vahinko. Mutta ajattelemmeko
aina vain tuota loukkausta, ja enkö ole sitä korvannut? Minä olin
antanut anteeksi jo ennenkuin tulin Alicen tuntemaan; minulle riitti,
että hänet näin! Miksi siis olet niin ankara? Johtuuko muuten mieleesi,
että sinäkin olet tuottanut minulle kärsimystä? Ihminen, joka elää
jännitystilassa, ei enää havaitse, että toiset sen huomaavat ja että se
heitä loukkaa. Sinä olet muuttunut, ole siitä varma. Olkoon menneeksi,
ettet enää välitä tulevaisuudestani, ettet halua minua ohjata, kuten
ennen, mutta ajattele Alicea, pitäisihän sinun säästää ainakin
häntä! Sinua on kohdannut odottamaton onni, olet tavannut jaloimman,
vilpittömimmän, sinulle kaikkein läheisimmän sielun, mitä minä tunnen,
hän on lähelläsi, hän rakastaa sinua, ja niin hyvin hänen kuin minun
tähteni...
Samassa hän huomasi, että minä kalpenin, ja jätti lauseensa kesken:
— Mitä? Joko taas sinua ärsytän? Sitä pahempi, sanani ehkä ovat
asiaankuulumattomia, ja sinä ehkä ajattelet: »Millä oikeudella hän
tuota puhuu?» Minä koetan kumminkin parhaani mukaan korvata sinulle
hyvää, jota olet minulle tehnyt. Tahdon mieluummin puhua kuin nähdä
teidän onnenne tuhoutuvan! Jean, tässä ei ole enää kysymys minusta;
minä pyydän säälimään vain häntä. Ilmaise vihdoin se paha salaisuus,
joka sinua kalvaa, ja karkoittakaamme yhdessä kaikki haamut!
Hän vaikeni. Minä en kyennyt vastaamaan, katselin vain hänen
kasvojansa, joiden ilmeestä näkyi, että hän halusi kiihkeämmin pelastaa
erästä toista kuin itseään! Arvasiko hän, mihin oli joutunut? Me emme
voi milloinkaan mitata intohimoa, joka meidät valtaa. Se tulee kuin
hyökyaalto; kun sen näkee, on jo liian myöhäistä, sielu hukkuu.
Katkera hymy vääristi suuni. Minusta tuntui mahdottomalta lausua
sanaakaan, mutta siitä huolimatta nousi huulilleni lause, jonka joku
toinen tuntui minulle sanelevan, ja äänessäni ei enää soinut viha, se
muuttui lempeäksi, melkein myötätuntoiseksi.
— André parka, lausuin minä vihdoin hiljaa, mutta selvästi, — sinä siis
rakastat häntä, sinäkin!
Hänen kasvojansa vääristi kauhu, minä kuulin tukahdutetun huudahduksen:
— Mitä sanotkaan?
Katseeni oli yhä suunnattuna häneen, minä tiesin, että se ilmaisi
enemmän sääliä kuin katkeruutta, ja minä toistin:
— Sinä rakastat häntä! Et edes huomaa, että puhut minulle vain hänestä!
Seurasi uusi huudahdus, epäselvempi.
— Sekö siis on asia, Jean? Sinä olet uskaltanut, sinä luulet?...
— Minä en luule mitään, minä tiesin sen ensihetkestä!
Hän luopui vastaväitteestä samoinkuin minä äsken, painui tuolille
minua vastapäätä, ja syntyi vaitiolo, jäätävä vaitiolo; se peitti
meidät hikiliinallaan, jonka alle tavallaan kiteytyivät tulevaisuutemme
alkuainekset.
Minä kysyin itseltäni äkkiä:
— Miksi tuon sanoin? Hän ei luultavasti tietänyt häntä rakastavansa;
nyt ovat sanani sen hänelle selvittäneet. Mitäpä, jos olen erehtynyt?...
Niin kiihkeä on harhakuvitelman halu ihmisraukassa, että yritin epäillä
omaa onnettomuuttani hetkellä, jolloin olin tehnyt sen lopulliseksi.
André puolestaan näytti vaipuneen omiin mietteisiinsä. Hän kenties
tyytyi samoinkuin minä kokemaan pyörrytystä matkalla syvyyden kuiluun;
mahdollista myös, että hulluuteni hänelle paljastamat näköalat
olivat hänet häikäisseet ja että hän yritti hetkisen saada niistä
jotakin toivoa. Ei kumminkaan, nyt hän taas kohotti päätänsä, ja
hänen ilmeessään näkyi vaan elämisen tuska. Hän näytti pitkän aikaa
odottavan jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä en kyennyt hänelle sitä
lausumaan. Sitten hän päätti puhua:
— Koska kerran olet siitä varma, veljeni, niin mitä vaadit minulta?
Minulla näet ei ole puolustuksekseni muuta kuin sanoja, ja sinä
olet osoittanut, ettet niihin ollenkaan luota. Ja jos niihin nyt
luottaisitkin, niin epäluulo syntyisi jälleen huomenna, ja kaikki
alkaisi alusta. Mitä siis...
Vastauksen asemesta tein vain välttelevän eleen. Se, mitä hän sanoi,
ei voinut minua tyynnyttää. Riippumatta siitä, rakastiko hän todella
Alicea, vai olinko minä joutunut mustasukkaisen harhakuvitelman
uhriksi, hänen ilmeensä ja sanansa olivat semmoisia kuin olivat.
Vähän aikaa odotettuaan hän virkkoi:
— Jollet sinä huomaa mitään ratkaisukeinoa, niin minä voin tarjota
sinulle semmoisen, joka suo sinulle varmuuden, rauhan ja toivottavasti
häiriytymättömän onnen. Minun on yhtä mahdotonta tyytyä epäluuloihisi
kuin niitä torjua — poistumiseni sovittaa kaikki. Jos niin haluat,
lähden... kauas... pitkäksi ajaksi...
Hänen lauseensa jäi päättämättä. Odottiko hän vastaväitettä vai
myöntöä? Minä tein taas saman karttelevan eleen. En elänyt enää
todellisessa maailmassa. Kuvittelin joutuneeni johonkin toiseen, missä
teot ovat olemassa vain hetkellisesti ja häviävät olemattomiin häviävän
hetken keralla.
— Ottaen kaikki huomioon se käy päinsä... Se on tietenkin katkeraa,
mutta elämä suo harvoin pelkkää nautintoa... Esimerkiksi huomenna...
Paras juna lähtee Pariisiin aamulla, eikö totta? Siellä viivyn vain
niin kauan, että saan lipun valtamerilaivaan, ja sitten lähden
taas retkelle... palaamatta, sen lupaan... jollet sinä kutsu minua
takaisin...
Minä kuuntelin yhä. En tajunnut, mitä hän lausui, enkä tietänyt eläväni
todellisuudessa.
— Et vastaa mitään! Hyväksyt siis ehdotukseni. Olkoon niin, olet
varmaan oikeassa... Kuinka voisimmekaan elää täällä yhdessä, kun
kerran... sinuun jää tuo levottomuus.
Minä kykenin vihdoin toistamaan:
— Niin tosiaan, kun se kerran jää...
— Tästä huomiseen saakka pyydän vain yhtä. Säästäkäämme toisiamme.
En tahtoisi, että ennen eroamme lausumme toisillemme hyödyttömiä ja
syyttömiä solvauksia.
Minä sanoin vielä:
— Älä sittenkään luule, että olen siitä sinulle katkera. Omasta
kokemuksestani tiedän, ettei ihminen hallitse omaa sydäntänsä, ja
henkilö, joka kuvittelee sitä johtavansa, huomaa joutuneensa itse
johdetuksi, mutta niin myöhään, ettei häntä voi pitää syyllisenä.
— En kaipaa tuota sääliäkään, koska en ole tehnyt mitään, minkä vuoksi
sitä toivoisin.
Sanamme hidastuivat vähitellen. Tuntui kuin olisi kieliämme herpaissut
lisääntyvä hämminki. Sitten ei enää mitään... olimme jälleen vaiti...
Niin käy aina, kun joku kuolee, ja eikö tässä kuollut meidän
kiintymyksemme? Katseemme, jotka eivät voineet enää meille mitään
sanoa, harhailivat umpimähkään. Kidutetut sydämemme tavoittelivat
ainoastaan unohdusta, joka oli niiltä evätty. On kulunut monta vuotta
monine erilaisine tapahtumineen, on toimittu ja ponnisteltu parhaan
mukaan; sitten tulee joku ohikulkija ja loukkaa maljakkoa: syntyy
hiljaisuus, joka peittää särkyneet sirut kuolinliinalla.
Hiljaisuus oli huoneessa, johon tunkeutui alkava hämärä, ja vielä
enemmän meissä itsessämme, niin arkana, että pelkäsimme häiritsevämme
sitä hengityksellämme, ja niin raskaana, että se käyristi hartioitamme
ja vanhensi meitä hetkessä monta vuotta.
Vihdoin minä nousin.
— Mihin menet? kysyi André nähdessään minun aikovan lähteä.
— Tietysti ilmoittamaan Alicelle, vastasin minä ponnistaen, niin vaikea
minun oli lausua tuota nimeä.
Hän nyökkäsi.
—... Sillä sinähän aiot lähteä huomenna?
Hän nyökkäsi jälleen.
— Olemme siis yhtä mieltä... aivan yhtä mieltä.
Tuo sana sai huulillani omituisen merkityksen, tuntui siltä, kuin se
olisi ollut kiitos.
Huomasin vielä, että yritin kulkea niin hiljaa kuin suinkin. Ehdittyäni
ovesta ulos suljin sen samoin varovasti, jotten loukkaisi hiljaisuutta,
joka yhä valvoi kuolleen menneisyytemme vaiheilla... Koko sen
menneisyyden, joka ulottui naimisiinmenooni saakka.
Löytäisinkö tuolta yläkerrasta, Alicen luota, onnea, jolle olin
menneisyyteni uhrannut?