En ryhdy tässä kuvailemaan vaikutelmia, jotka olivat niin
lyhytaikaisia, että tuntuu siltä, kuin olisi tuulenpyörre kiitänyt
sielussani. Hetkeä aikaisemmin olin kuulunut siihen määrättyyn
elämänpiiriin, jonka avioliittoni oli luonut, kaikki aikaisempi näytti
häipyneen pois, välitön kärsimys sulki minulta maailman, enkä minä
muistanut muuta milloinkaan tunteneeni. Nyt, nähdessäni Andrén, tajusin
äkkiä, että olin elänyt muualla, että toisenlaiset seikat olivat
saaneet mieleni levottomaksi. Tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin
todellisen olemukseni. Tunsin vapautuvani, ja pyörtymyksestä toipuneen
haavoittuneen tavoin uskoin voivani jonkin ihmeen nojalla herätä
lopulliseen hyvinvointiin.
En ehtinyt ajatella, miksi André oli asianajotoimiston edustalla, olin
vain iloni vallassa ja kiiruhdin torille. André, joka ei ollut aluksi
minua tuntenut, lähti hänkin juoksemaan minua vastaan... Minä avasin
sylini:
— André! Veljeni!...
Me syleilimme toisiamme sanaakaan virkkamatta. Minä olin onnesta
päihtynyt. Olisi voinut luulla, että minä olin palannut matkalta ja
että minä, joka olin jättänyt veljeni, nyt pyysin häneltä anteeksi.
Toinen oli pelkkää iloa, toinen näytti pikemmin hämmästyneeltä kuin
säteilevältä, mutta olisinko tullut tuota ajatelleeksi kiihkeän
mielenliikutuksen tilassa?
— André! Veljeni!... Kuinka tuletkaan näin... antamatta ennakolta
tietoa!...
— En tietänyt vielä eilen illalla, pääsisinkö lähtemään. Oli niin
paljon asioita Pariisissa...
— Ja nyt olet täällä, tässä olemattomassa paikassa, en tiedä mitä
etsimässä, vaikka sinun pitäisi olla jo minun luonani!
— Lähdin juuri tapaamaan ainoata henkilöä, jonka nimen tiedän,
kysyäkseni häneltä, miten Cambaleyres'iin päästään.
— Sen olisit voinut kuulla asemalla; saithan sieltä Bourdoinin
osoitteen!
— Mutta mistä johtuu, Jean, että tapaan sinut täällä?
— Niin, sinähän et tiedä... Miksi et ole ilmoittanut minulle
osoitettasi, ja miksi olivatkaan kirjeesi — en tahdo mitenkään
moittia — yhtä lyhyitä kuin harvinaisiakin... Minulla ei ollut mitään
keinoa ilmoittaa sinulle, että Cambaleyres on sinua odottanut ja on
odottamiseen väsynyt. Katsohan: tuossa on talo!
— Mikä talo?
— Isäni talo, lapsuudenkotina sinun omasi nyt heti... Se varmaan sinua
kutsui, kun lähdit Bourdoinia etsimään; meitä ohjaa aina jokin. Olen
asunut siinä pari viikkoa, mutta jos nuo kivet osaisivat hymyillä,
näkisit varmaan, kuinka ne ovat muuttuneet sinun tultuasi; enhän ole
sitä enää tuntea!
Hän ei näyttänyt seuraavan ajatustani, vaan oli hämmingin vallassa,
jota kaikki selitykseni vain lisäsivät. Minä virkoin kärsimättömästi:
— Miten onkaan, olisiko Amerikka värjännyt sinut omalla värillään, ja
näytätkö sinä nyt aina mieheltä, joka on nääntymässä liikeasioittensa
painon alle?
— Minulla on paljon työtä.
— Kas niin, veikkoseni, nyt pitää unohtaa New York. Täällä pidetään
lomaa! Missä ovat matkatavarasi?
— Hotellissa.
— Miksi niin! Miksi ei matkatavaratoimistossa?... Mutta olkoot missä
tahansa, kyllä ne haetaan.
— Kiitoksia, uskoin varmaan, että tarjoaisit, mutta...
Katseemme kohtasivat toisensa, ja hän punastui:
— Mutta koska asutte täällä Puyssä, niin minun sopisi ehkä yhtä hyvin
asettua hotelliin, en häiritsisi niin kovin... millään muotoa.
Asianajotoimiston ikkunaan ilmaantuvat kasvot estivät minua torjumasta
tuota typerää väitettä. Kirjuri oli varmaan kuullut äänemme, oli
kohottanut päätänsä ja vakoili meitä. Minä tartuin Andrén käsipuoleen.
— Tulehan nyt.
— Minne?
— Minne muualle kuin meille?
— Luuletko, että käy päinsä...?
Hän suostui tulemaan mukana, sillä hän arvasi, etten missään
tapauksessa häntä kuuntelisi. Ehdittyäni siihen alakerran huoneeseen,
jossa olin ollut nähdessäni hänet, kehoitin häntä astumaan sisään,
suljin sitten oven ja väänsin avainta. Samana hetkenä, jolloin aioin
vaatia häntä selittämään omituisen epäröintinsä, käyttäydyin siis
itse tavalla, joka näytti sen oikeuttavan. En olisi kuitenkaan voinut
toisin tehdä. Minä tottelin konemaisesti virikkeitä, jotka näyttivät
järjettömiltä, mutta olivat sitä vastustamattomampia.
— Ja nyt me olemme kahden kesken!
Hän oli jäänyt seisomaan, hän näytti huolestuneelta vieraalta, joka
on salaa viety johonkin kiellettyyn paikkaan ja joka varoo vartijan
ilmaantumista.
— Ensinnäkin istu, ole hyvä. Näyttää totisesti siltä, kuin pelkäisit
istuutua... ja sitten kuuntele minua... niin, vaikka sisustus on uusi,
on asukas yhä entisellään ja on odottanut sinua yhtä hartaasti kuin
ennen. Toivon muuten, ettet ole sitä koskaan epäillyt.
Hänen huulensa liikahtivat tuskin huomattavasti.
— Palaatko ehkä muuksi muuttuneena?
Hän teki laimean torjuvan eleen:
— Missä suhteessa ja minkätähden?
— Kuinka sen tietäisin! Olet niin vähän kertonut minulle elämästäsi
siellä. Sinun äänesi sävy on toisenlainen, ilmeesi samoin. Amerikka
on ehkä sinua pidellyt pahoin tai tuottanut sinulle pettymystä. Siinä
tapauksessa, ja jos et ole päässyt toivomiisi tuloksiin tai jos se
ei enää sinua miellytä, on helppo jättää se sikseen. Minä puolestani
iloitsen siitä, että voin kehoittaa sinua vapaasti odottamaan
elämänoloja, jotka sopivat sinulle paremmin. Vielä enemmän: minusta
tuntuu ikävältä ajatella, että voit lähteä takaisin. Koska ajat ovat
muuttuneet, käyttäkäämme seikkaa hyödyksemme välttääksemme joutavaa
erossaoloa. Tässä on tapahtunut riittävästi uhrauksia puolelta ja
toiselta. Ymmärräthän?
Minä siis etenin etenemistäni... Olin unohtanut alkuperäisen
vaikutelman. Kuvittelin jälleen, että edessäni oli nuorukainen, jonka
kenties teki mieli pyytää anteeksi jotakin kepposta ja jolle piti
heti vakuuttaa hyväntahtoisuuttaan. Hänen hymynsä viipyi hiukan,
sitä pahempi, mutta minä uskoin varmaan houkuttelevani sen ilmi;
kiintymykseni kyllä pitäisi siitä huolen. Minä jatkoin:
— Sinä jäät tietenkin tänne vähäksi aikaa, kunnes ehdit järjestää
tulevaisuutesi. Muista myös, että sinun pitää heti käydä selvittämässä
hotellilaskusi ja että sinut otetaan täällä vastaan vain koko
kuormastoinesi. Myöhemmin...
Hän ei vieläkään liikahtanut eikä vastannut mitään, ja niin minä
keskeytin puheeni. Puhuessani hotellista huomasin äkkiä selviävän erään
seikan, jota en ollut ollenkaan ajatellut. Haaveen lentoa seurasi
vihdoin katkera todellisuus. Ei epäilemistäkään: olin yllättänyt Andrén
tiedusteluretkellä; hän oli luultavasti päättänyt lähteä jälleen pois
Puystä minua kohtaamatta, jos saadut, avioliittoani koskevat tiedot
eivät tuntuisi tyydyttäviltä. Siksi hän oli saapunut salaa, siksi hän
oli ollut niin hämillään, kun olin hänet yllättänyt, ja siksi hän
hämmentyi yhä enemmän minua kuunnellessaan...
Ääneni sävy muuttui nähtävästi katkeraksi:
— Myöhemmin... tai oikeastaan ennemmin sopisi minulle antaa...
tai oikeammin minä vaadin selitystä erääseen seikkaan, joka minua
ihmetyttää. Mistä johtuu, että kohtaan sinut, jonka olisi pitänyt
rientää suoraa päätä luokseni, menossa notaarini luo, joka sivumennen
sanoen on kaikkein viimeinen henkilö, jota tapaamaan otaksuin sinun
menevän?
Hän kääntyi äkkiä minuun päin:
— Enkö sinulle jo selittänyt...
— Että aioit kysyä häneltä tietä Cambaleyres'iin? Puhu semmoista
muille, veikkoseni; minua et petä. Entä kirjeesi... Luuletko ehkä,
etten ole huomannut niiden uutta sävyä? Ne eivät ole olleet ainoastaan
harvinaisia, vaan myös lyhyitä... niin lyhyitä, ettet ole edes
maininnut, milloin Havreen saapuisit!
Hän yritti vielä väittää vastaan:
— En voinut New Yorkissa enempää kuin Pariisissakaan päättää lähtöäni
ennenkuin aivan viime tingassa.
Minua kiidätti nyt oma kiihtymykseni, enkä minä huolinut enää ollenkaan
hillitä itseäni:
— Älä sano enää mitään; mitä hyödyttävät joutavat lorut meidän kesken?
Koska totuus tuntuu sinusta hankalalta, autan sinua yhdellä sanalla
esteen yli: sinä muutuit mustasukkaiseksi heti Alicen ilmaannuttua
minun elämääni. Siinä on syy! Mustasukkaisuus on mielentila, josta
sen vallassa olevalla ihmisellä itsellään ei ole tietoa, mutta jonka
muut näkevät pitkän matkan päähän. Sinä olit tottunut olemaan ainoa
ystäväni, sinä et siedä, että kolmas tulee väliin, luulet joutuvasi
hylätyksi... Ikäänkuin ei sydämessä voisi olla samalla kertaa kahta
kiintymystä, jotka ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä! Mutta
mustasukkaiset ajattelevat asiaa harvoin niin tarkoin. Mustasukkaisuus
ei muuten ole pelkkää kärsimystä, se on myös tyhmyyttä ja tekee ihmisen
ilkeäksi. Niin on käynyt sinun... Älä huoli väittää vastaan; olen jo
nähnyt silmistäsi, että osun oikeaan... Kukapa tietää, etkö otaksunut
Bourdoinin luota löytäväsi aseita häntä vastaan, joka mielestäsi on
voinut minut vain pettää, koska on varastanut sinun sijasi? On hyvä
häntä uhitella, mutta vielä parempi olisi ollut, jos olisi voinut häntä
vihata tuntematta mitään tunnontuskia!
Hän oli kuunnellut tähän saakka pää painuksissa; hän oli varmaan
odottanut tätä kaikkea, lukuunottamatta sitä, että niin rohkeasti kävin
haavaan käsiksi. Viimeiset sanani häntä säpsähdyttivät.
— Mitä omituista onkaan siinä, että olen halunnut, ennenkuin toisemme
kohtaamme, saada tietää uudesta elämästäsi hiukan yksityiskohtaisemmin
kuin itse olet siitä kertonut? Veljesten kesken sellainen uteliaisuus
on täysin puolustettavissa, ja turha on sen perustelemiseksi tehdä
väkivaltaa tunteilleni. Mitä tunteisiini muuten tulee, saakoot ne
nimen, jonka tahdot niille antaa, sillä nimestä vähät. Voinet sentään
myöntää, etten minä, jollen voi rakastaa jotakuta tuntematonta ihmistä,
myöskään voi häntä vihata.
Minä katselin häntä säälien:
— Sanasi osoittavat, kuinka syvästi olet kärsinyt; onneksi on lääke
lähellä; mutta ei Bourdoinin luona!
Samassa astuin ovelle. André huudahti:
— Odota, minä rukoilen sinua!
— Emmekö ole päässeet selville pääasiasta?
— Minä tahtoisin vuorostani saada puhua... ehkä kysyä...
En voinut olla säpsähtämättä.
— Kysyä! Mitä sitten?... Mutta olkoon, kunhan pidämme kiirettä.
Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni:
— Veljeni, minä tahdon kysyä yhtä ainoata asiaa, silmästä silmään...
vannon sen, ainoata asiaa, jota pidän tärkeänä ja joka saa minut
levottomaksi: oletko onnellinen?
Mitä olikaan tuossa yksinkertaisessa kysymyksessä niin painavaa, että
se tuntui raskaammalta kuin molemmat olkapäälläni lepäävät kädet, että
ääni, joka sen lausui, viilsi mieltäni kuin avunhuuto?
Minä toistin:
— Onnellinen?
Sitten huomasin, että aikaa kului tahtomattani, aikaa, jonka kuluessa
varustauduin vastaamaan — vaikka ainoaksi vastaukseksi jäi vain pelkkä
tosiasia, että olin siinä.
Vihdoin tein ankaran ponnistuksen ja lausuin äänellä, joka pyrki
olemaan iloinen:
— Sekö hyöty minulla on kaikista kirjeistäni! Et ole luultavasti niitä
lukenut...
André pudisti päätänsä:
— Minä en välittänyt lauseparsista.
Olin huomaavinani hänen sanoissaan jonkinlaista sääliä, joka vaikutti
kuin hyökkäys, ja sanoin:
— Oikeasta onnesta ei kerrota eikä sitä tunnusteta!
Hän teki pettyneen eleen.
— Oikeata onnea ei myöskään tarvitse punnita, kun on vakuutettava, että
se on olemassa.
— Milloin olet nähnyt minun niin tekevän?
Hän käänsi päänsä pois:
— Minun tarvitsi vain asiaan koskettaa, niin äänesi muuttui. Et edes
itse sitä huomannut!
— Pelkkää mustasukkaisuutta: sinä toivoit niin olevan ja uskoit sen!
— Äänesi vapisee vieläkin!
Hän ei näyttänyt minua uhittelevan, vaan surkuttelevan. Astuin hänen
luokseen: olisin mieluummin sietänyt solvauksia.
— André, jos sanojeni sävy muuttuu, jos ääneni vapisee, niin se johtuu
siitä, että pelkään sinulle ilmaista rakkautta, joka on ottanut minut
kokonaan valtoihinsa.
— Minä puhun vain onnesta; rakkauttasi en epäile.
— Jos kiittäisin onneani, niin syventäisin haavaasi; en tahdo olla
rikas mies, joka soivaa köyhän köyhyyttä!
Mutta samassa minut sai horjahtamaan peloittava vastaus:
— Köyhyys on arvokkaampi kuin eräänlaiset rikkaudet. Minä vapisen
ajatellessani, millaisen hinnan sinä kenties maksat omastasi.
— Mistä hinnasta puhut, André?
Minä kumarruin häntä kohti huohottaen ja tartuin hänen käsiinsä. Oliko
edessäni veljeni, jonka saapumisesta oli kulunut tuskin tuntiakaan
ja joka ei tietänyt mitään uudesta elämästäni, vai oliko tässä
käsittämätön todistaja, joka tunsi valheeni? Elämässä on hetkiä,
jolloin sisäinen olemuksemme heijastuu ulkomaailmaan niin voimakkaasti,
ettemme enää voi erottaa, mikä kuuluu toiseen, mikä johtuu toisesta.
— André, sinä et ole oikeassa, en salli sinun jättävän puhettasi
kesken. Sinä puhuit hinnasta. Mitä hintaa tarkoitat?
Nyt oli minun vuoroni odottaa silmästä silmään ja tuntea kuluvan ajan,
joka ei näyttänyt milloinkaan loppuvan. Vihdoin Andrén silmäluomet
painuivat alas:
— Oi Jean, lausui hän hiljaa, — minä toivoin, että paremman puutteessa
ja kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt, saisit kokea ainakin
kiitollisuutta!
Kiitollisuutta! Sehän oli kääpiön sana!
André huomasi säpsähdykseni:
— Mitä tulinkaan vielä lausuneeksi semmoista, joka mieltäsi kuohuttaa?
Emmekö voi tehdä mitään muuta kuin olla vaiti tai hyödyttömästi
toisiamme haavoittaa? Huomaathan sentään, kuinka huolellisesti koetan
olla kajoamatta siihen, mikä ei välittömästi koske sinua! Äsken syytit
minua mustasukkaiseksi. Olenko ollut mustasukkainen? En ainakaan sillä
tavalla kuin kuvittelet. Ei, minä en tiedä itsekkäästi ajatelleeni omaa
kohtaloani, en ole milloinkaan epäillyt sinua. Mutta kuinka olenkaan
sensijaan vapissut sinun onnesi vuoksi! Sinä puhuit kirjeistäni,
mutta omat kirjeesi minua kerrassaan peloittivat. Ne olivat tietenkin
täynnä intohimon huumausta, mutta samalla tuntui siltä, kuin niissä
olisi piillyt jokin salaisuus ja jokin murhe, jota et voinut minulle
ilmoittaa. Miten olisinkaan mieltäni tyynnyttänyt ollessani täältä
poissa? Sen saattoi tehdä ainoastaan täällä joku sivullinen, ja minä
riensin empimättä tuonne, — hän viittasi Bourdoinin taloon. — Mutta
kuinka mieltäni ahdistikaan ja kuinka hartaasti samalla toivoin saavani
kuulla, että kuvitelmasi olivat minun pelkoani pätevämmät! Nyt minun on
turha käydä kyselemään! Valitettavasti tiedän, mikä olisi vastaus!
Pidätetty nyyhkytys tukahdutti vähitellen hänen sanansa; viimeksi
lausuttuja tuskin kuulin. Kun hän lopetti, oli vihani haihtunut.
Olin jälleen tyyni ja huomasin vain kaksinkertaisen vääryyden, joka
uhkasi erottaa meitä toisistamme. Mutta jos sydämeni lakkasikin
Andréta syyttämästä, niin kuinka voin saada hänet sen uskomaan? Millä
keinoin voi päästä koskettamaan sieluun, joka on päättänyt olla mitään
uskomatta? Minua masensi hetkisen ajatus, että oli aivan mahdotonta
karkoittaa vaiheillamme liitelevää murhetta. Sitten johtui mieleeni
eräs ajatus. Lähdin avaamaan ovea sanaakaan virkkamatta.
Kuullessaan avaimen kääntyvän André näytti säpsähtävän hereille.
— Minne menet?
En ollut kuulevinani, astuin portaisiin ja huusin:
— Alice!
— Mitä ajatteletkaan! Odotahan ainakin niin kauan, että ehdimme tyyntyä!
Mutta minä huusin jälleen hänestä välittämättä:
— Alice!
Äänessäni oli varmaan erinomaisen tuskallinen sävy, sillä Alice kuului
kiireesti lähtevän.
— Mitä nyt, Jean?
— Tule pian alas! Täällä joku odottaa sinua!
Sitten käännyin sanomaan Andrélle:
— Miellyttäköön se sinua tai ei, onhan ainakin varmaa, että hän yksin
voi antaa sinulle haluamiasi tietoja?
Ymmärsikö hän, mitä tarkoitin? En tiedä. Nähdessään Alicen tulevan hän
oli yht'äkkiä väistynyt huoneen perälle. Alice pysähtyi hämmästyneenä
kynnykselle. He katselivat toisiaan kuin lumoutuneina.
Sitten seurasi vaitiolo, eräs niitä liikuttavia ja pyhiä tuokioita,
joina aika tuntuu seisahtuvan.
— Kas niin, sanoin minä, — astukaahan lähemmäksi! Alice on tosiaan
odottanut sinua riittävän kauan, André! Hän on nyt tullut, Alice!
Syleilkää toisianne kuin veli ja sisar, ja haihtukoon teidän kummankin
pelko tähän ensimmäiseen lämpimään suudelmaan!
Mainitessani Andrén nimen näin Alicen kalpenevan. André oli kuin
jähmettynyt nähdessään hänet, jota oli luullut vihaavansa.
Jälleen pyhä hiljaisuus. He katselivat toisiansa yhä. Siten ihminen
yrittää vallata jotakin tuntematonta kokien käsittää sitä yht'äkkiä
kuin salaman valossa, koska ei ole ollut tilaisuutta pitempiin
tarkasteluihin.
Minä puolestani katselin heitä! Näen heidät vielä nyt, tätä
kirjoittaessani, samanlaisina kuin silloin ja muistan omituisen,
järjettömän, iskevän vaikutelman — semmoisena sitä ainakin pidin. Äkkiä
teki mieleni huutaa:
— Kuinka nuoria he ovatkaan!
Minun edessäni oli voittoisa nuoruus, nuoruus, joka loistavan kehyksen
tavoin sai sitä paremmin näkymään vanhan taulun kaikki tummat kohdat
Vain se seikka, että he molemmat olivat siinä edessäni, sai oman
ikäni tuntumaan minusta arvaamattomalta taakalta. Minua olisi voinut
tosiaan luulla kihlautuneitten isäksi, eikä äskeinen kehoitukseni olisi
loukannut, jos olisin siten kehoittanut heitä vahvistamaan kihlauksensa.
Seurasi hetki, jota ajatellessani en vieläkään tiedä, toiko se minulle
välittömästi murhetta vai iloa. André astui vihdoin luo kuin magneetin
vetämänä ja sanoi hiljaa:
— Rouva...
Alice ei vieläkään liikahtanut, vaan seurasi hänen tuloansa
tarkkaavasti ja kuin peloissaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi
aavistanut ja samalla pelännyt jotakin tulevaa kohtaloa. Niin voimakas
mielenliikutus sai minut lopulta ihmettelemään: mitä André oikeastaan
oli hänelle? Mitä saattoikaan merkitä meille, pitikö hän tuosta
sattumalta luoksemme saapuneesta lankomiehestä vai ei?
— Rouva...
André tuli yhä lähemmäksi. Hänen ilmeensä ei ollut enää päättäväinen,
hän hymyili nöyrästi kuin ihminen, joka pyytää anteeksi. Hänen
lähestyessään Alicen otsa painui hitaasta alas ja näytti samalla
kutsuvan häntä luokseen.
Niin olin näkemässä tätä ensimmäistä suudelmaa, johon olin itse
kehoittanut.
Minä kuulin Alicen äänen:
— Älkää nimittäkö minua rouvaksi; olenhan teidän sisarenne, jota toivon
teidän oppivan kunnioittamaan niinkuin hän kunnioittaa teitä.
André vastasi:
— Minä koetan totella niin hyvin kuin voin.
Sitten tuntui siltä, kuin ympärillämme väikkyvä salaperäinen olisi
äkkiä hävinnyt. Emme olleet ehtineet lausua pariakymmentä lausetta,
kun huone oli jo niin autio kuin olisimme siitä poistuneet. Muutamat
minuutit olivat sananmukaisesti ilmaisseet sielujemme syvän olemuksen!