Kaupunkiin lähdettiin seuraavan päivän iltana.
Me lähdimme Cambaleyres'ista sitä lopullisesti jättämättä. Olisi siis
ollut joutavaa sitä kaivata. Mutta olipa ihminen kuinka huolellinen
tahansa, viimeisten valmistelujen huvia hän ei missään tapauksessa
voi välttää. Alice nousi varhain. Minä samoin. Sitten seurasi paljon
joutavaa hommaa ja puuhaa, jota joudutti halu ehtiä valmiiksi
määrättyyn aikaan. Lähtöhetkemme ei ollut määrätty, mutta me pidimme
kiirettä siitä huolimatta. Vaikka en asiaa itselleni tunnustanut, ei
minusta suinkaan ollut epämieluista, että monet tehtävät estivät meitä
tutkimasta toisiamme. Niin kului koko päivä niissä puuhissa, Rosaa
neuvottaessa, valikoitaessa, mitä piti ottaa mukaan, mitä jättää.
Lähdettyäni Rosaa etsimään löysin hänet säilytyssuojasta, missä hän
parhaillaan latoi laatikkoon kirjoja, jotka olin edellisenä iltana
valikoinut. Alice oli siinä hänen vieressään pitäen huolta valvonnasta,
joka oli aivan tarpeetonta. Sanottuani Rosalle, mitä halusin, minä
poistuin mitään tuosta välittämättä. Olin omituisessa mielentilassa.
Yöllisestä epätoivosta ei näyttänyt olevan enää jälkeäkään. Minä
varoin huolellisesti tutkimasta Alicen kasvoista, olinko huoneeseen
palatessamme ollut ohimenevän harha-aistimuksen uhrina, ja menettelin
niinkuin eräät sairaat, jotka tietävät olevansa auttamattomasti
hukassa: kieltäydyin huomaamasta sen kriisin oireita, jota kuitenkin
lakkaamatta ajattelin. Tieto, että pääsisin takaisin lapsuuteni kotiin,
sai minut hetkellisesti haltioitumaan, niin etten ajatellut mitään
muuta.
Kun olimme saaneet matkatavarat kuntoon ja lähdimme vuorostamme, eikö
minusta silloin tuntunut, että noustessani vaunuihin, joiden piti
neljäkymmentä vuotta kestäneen maanpaon jälkeen viedä minut takaisin
kotiin, matkassamme oli mukana eräs toinen, joka istui siinä aivan
lähellä meitä? Näkymättömän läsnäolon vaikutelmaa, joka toisinaan
liittyy todellisen elämän tapahtumiin, on vaikea kuvailla. Silmämme
eivät huomaa mitään, mikään hulluus ei hämmennä ajatustamme, me
hyväksymme edelleen vain tuttujen aistien todistukset, mutta siitä
huolimatta tiedämme varmasti, ettemme pety, voisimme osoittaa paikan,
missä tuo tuntematon on, melkein pelkäämme siihen törmäävämme.
Isäni, jota olin niin vähän ajatellut viimeksikuluneina viikkoina, oli
nyt tullut seuraamme. Minä ymmärsin Alicen vaitiolon. En virkkanut
itsekään mitään. Me olimme muuttuneet sivuhenkilöiksi, hän ja minä,
kunnioittavaksi saattueeksi, joka vei isäntää kotiin, mistä häntä ei
olisi pitänyt milloinkaan karkoittaa. Arvasiko hän, kuinka kalliin
hinnan olin maksanut, jotta hän nyt pääsi takaisin? Tulisiko hän
kiitollisuuden osoitukseksi ainakin karkoittamaan uudesta asunnostani
tuon selittämättömän väärinkäsityksen, joka uhkasi rakkauttamme?
Onnetonta! Tuo salaperäinen varjo, jonka luulin meitä seuraavan, ei
minulle vastannut. Kun saavuimme perille illan suussa, havaitsin sen
hävinneen, ja niin sain tykyttävin sydämin vapaasti nauttia minua
varten varattua pettymystä.
Perilletulo tuotti todellakin vain pettymystä. Oven eteen on keräytynyt
tuntemattomia ihmisiä — uudet palvelijamme, jotka tulivat auttamaan
meitä autosta — ja katosta lankee sähkölamppujen häikäisevä valo
esineisiin, jotka olin aikaisemmin tottunut näkemään öljylampun
hillityssä valossa. Matkan varrella olin sulkenut silmäni ja
palauttanut mieleeni vanhan valaistuksen, huonekalut ja askelet,
mutta nämä seinät, vaikka niihin ei ole koskettu, ovat muuttuneet
suhteiltaan, ja vanhat huonekalut, jotka ovat vielä jäljellä, johtavat
sitäkin enemmän ajatuksen niihin, jotka ovat hävinneet. Mitä askeliin
tulee, niin tiesinhän, etten niitä enää kuulisi.
Yht'äkkiä huomaan olevani yksin myös kaipaamassa sitä, minkä aika on
vienyt pois. Alice ei edes minua ymmärtäisi, jos yrittäisin siitä
puhua. Mahdotonta on herättää toisen ihmisen mielessä menneisyyttä,
jota hän ei tunne. Menneisyys on meissä itsessämme. Se on raja,
joka eristää meidät omaan piiriimme, erottaen meidät hellän
kiintymyksemmekin esineistä. Kuinka menneisyyteni yksinäistääkään minua
tänä iltana!
Alice, joka oli seurannut minua, kun harhailin huoneesta toiseen,
yrittää taistella aavistamaansa pettymystä vastaan, mutta ei siinä
onnistu:
— Miten onkaan, sanoo hän hiljaa, — eikö sinusta enää tunnu siltä, kuin
tulisit _kotiin_?
Vastaukseni viipyy, sitten minä yht'äkkiä unohdan, että hän on minulta
mitään kysynyt, en näe enää mitään ympärilläni. Edessäni on jälleen,
samoinkuin eilen, tuo jokin tuntematon, olen siitä aivan varma.
Se ilmenee kysymystä säestelevässä hymyssä, sitä osoittaa väsynyt
suu, silmät, joiden alla näkyvät tummat renkaat; onpa se muuttanut
äänensävynkin kerrassaan toisenlaiseksi! Koetinpa miten tahansa olla
välittämättä sen olemassaolosta, yrittipä Alice sitä minulta salata
kuinka taitavasti tahansa, se on sittenkin tuossa edessämme, se on hän,
oikea isäntä!
Sitten vastaan jotakin, en tiedä mitä; minut valtaa vastustamaton halu
paeta, ja minä menen ovelle:
— Lähden hiukan kävelemään torille, se oli suurimpia huvejani ennen
vanhaan, lapsena. Minä kenties kuvittelen, että olen jälleen lapsi... —
sanon, selittääkseni omituista lähtöäni.
Alice vastaa, yhä samaan hämmentyneeseen sävyyn:
— Mene, mene, minä korvaan täällä niitä, jotka silloin sinua odottivat.
Nuokin sanat kaikuvat kuin ennustus: sen, joka korvaa vainajia, täytyy
itse olla vainaja...
Ehdittyäni ulos aloin kävellä mietteissäni pienen torin laitaa.
Se tuntui minusta jälleen tutulta: akaasiat olivat yhtä hintelät,
suihkulähde pulppusi, ja talojen julkisivut olivat ennallaan. Tuossa
oli seinäkomerossa Neitsyt Maarian kuva, toisen ohi kulkiessaan
näki pihan, joka oli koristettu irvinaamakuvilla, ja viraston
rautaristikoissa oli jokaisessa keskellä pieni sydän (Bourdoinin talo
koristettu sydämillä, millaista ivaa!). Kaikki oli jäänyt entiselleen,
kaupungin äänet, kattojen yläpuolella leijuva savu. Ne, jotka olivat
lapsuuteni aikana täällä eläneet, olivat useimmat ehtineet jo kuolla,
mutta olivatpa heidän jälkeläisensä keitä tahansa, ihmiselämän soitto
säilyy yhä samana.
Vaivainen tori ei kumminkaan voinut mieltäni tyynnyttää. Päätin
karttaa muistoja, jotka olivat hyödyttömiä tai pettäviä, ja ajattelin
nykyhetkeä, ajattelin, mistä se johtui ja mihin se tulisi meidät
viemään. Kunpa voisi saada selville, miksi tuo käsittämätön on
palannut! Minä harkitsin sanoja, jotka näyttivät kutsuneen sen takaisin:
— Saanko muuten tietää, mistä sen konseptin löysit?
— Maasta, permannolta luullakseni, säilytyshuoneesta...
Ellei Alice mitään tietänyt, niin mitä merkitsi vastaukseni? Ja jos
hän tiesi, niin mitä merkitsi, mistä se oli löydetty, kun kerran
olin sanonut sen löytäneeni? Ajatukseni joutui harhateille. Juuri
siksi, että olin valehdellut vakaumuksesta, en voinut keksiä, mitä
olisin voinut lisätä kertomukseeni. Minä luulin, että se oli tehnyt
menneisyyden selväksi, siis asiaankuulumattomaksi, että se oli
menneisyyden hävittänyt. Jatkaessani näitä tutkisteluja jätin vihdoin
sikseen oman osani ja aloin syyttää Alicea todellisesta vääryydestä.
Sitten tämä vääryys sai kohta mieleni kuohuksiin.
Siinä on käännekohta. Kaksi päivää aikaisemmin, kun sieluani samoinkuin
ruumistani oli piiskannut syysmyrsky, olin huokaillut ajatellessani,
että Alice oli suostunut tulemaan omakseni vain kiitollisuudesta,
mutta jos hän olisi silloin tullut luokseni, olisin polvistunut hänen
eteensä ja pyytänyt häneltä anteeksi, että olin häntä epäillyt. Nyt
sitävastoin, vaeltaessani tällä torilla kuin vanki vankilan pihalla,
minussa alkoivat väristä oman rotuni tunnot, ja suruni muuttui
vihankaunaksi. Minä rakastin yhä vielä intohimoisen sydämen koko
voimalla, mutta rakkauteni oli nyt ärtynyttä, se vaati tilintekoa
ja tuntui voivan helposti vaihtua vihaksi. Voiko ihminen muuten
selvästi tietää, onko kysymyksessä rakkaus vai viha, jos hän elää
intohimoisesti, ja olisimmeko me selviytyneet tuskastamme ilman
intohimoa?
Kun sitten päätin palata sisään, oli kaikki muuttunut, vaikka
ulkonaisessa katsannossa ei ollut tapahtunut mitään, vaikka meidän
olisi pitänyt teoreettisesti olla lähtökohdassamme. Minä olin yhä
rakastaja, hän oli vieläkin rakastettu, mutta mieltäni kuohutti
salainen katkeruus. Minä olin lakannut kerjäämästä ja hän kenties
tekemästä minulle oikeutta.
Kuinka selvästi muistankaan sanat, jotka heti osoittivat meidän
kummankin uutta suhtautumista. Vain neljä lausetta, ja kuilu avautui
eteemme.
— Luulin jo, että unohduit ulos, sanoi Alice. — Oliko sinusta niin
hauskaa olla yksin?
— En minä sinua jättänyt. En minä lakannut enemmän kysymästä kuin sinä
vastaamasta.
— Ne kysymykset ja vastaukset ovat houreesi kaltaisia, ja ne sopii
samoin unohtaa.
— Tuleeko samoin unohtaa ne kuukaudet, joina se on ollut elämäni
sisällyksenä?
Alice sijoittui mitään virkkamatta lieden viereen, minä istuuduin
toiselle puolelle. Samassa paikassa, jossa olin nähnyt äitini
hymyilevät kasvot, näin nyt vieraan, joka epäilemättä asettui tähän
asumaan. Katselin nyt vain lieden etualalla punertavia hiiliä, jotka
olivat kuin katkenneen ketjun renkaita. Sehän oli elämämme kuva:
hehkuvia ja erillisiä renkaita. Kuka olikaan tehnyt rikoksen? Ja voiko
ymmärtää, että ensimmäinen kotona viettämäni ilta saattoi merkitä
onnettomuuden alkua?
Sitten kului kahdeksan tai kymmenen päivää... Astuessani ensimmäisiä
askelia tällä kärsimyksen polulla minä kompastun enkä osaa enää laskea.
Etäältä katsoen tämän ajan kaikki tapahtumat sulautuvat alinomaiseen
tuskaan, joka kiihtyy kiihtymistään jokapäiväisten tekojen ja aivan
yksinkertaisten sanojen peitossa.
Samoinkuin Cambaleyres'issa oli rakkautemme ravintona täälläkin
tuo sanoinselittämätön, mutta se ei ollut enää sama asia, ja siksi
rakkautemme ei voinut enää siitä elää, vaan alkoi siihen riutua.
Mitä huomasikaan Alice minussa? Näkikö hän, kuinka jatkuva tuho
vähitellen teki lopun luottavasta hellyydestäni, mitenkään vähentämättä
intohimoani? Alice näytti vuoroin selittämättömän masentuneelta tai
levottomalta tai joutui äkillisen innostuksen puuskan valtaan, samalla
ilmaisten jonkinlaista sääliä. Minä puolestani tunsin itseni useimmiten
pettyneeksi, en koskaan uupuneeksi, ja odotin sitä ohimenevää tuokiota,
jona saavuttaisin taas entisen luottavan rauhan. Mutta sensijaan
törmäsin lakkaamatta tuohon käsinkoskemattomaan. Se alkoi esiintyä
vaateliaasti, se uhmasi minua, enkä minä aina tietänyt, mitä se
oikeastaan oli!
On sanomattoman tuskallista, kun ei voi milloinkaan saada asiasta
selkoa, vaikka kuinka haluaisi. Ollaan kahden huoneessa, jutellaan,
tuntuu siltä, kuin oltaisiin täysin syventyneinä lausuttuihin sanoihin,
mutta samalla tiedetään varmaan, että sanat putoavat kuin lehdet
puusta, joka ei enää anna niille mehuaan, ja huone, joka näyttää
liikkumattomalta, kiitää virran viemänä kohti tuntematonta merta.
Tuuliajolla olevaa mieltä ahdistaa, vaihdetaan merkityksettömiä
sanoja, ja kuinka vihamieliseltä tuntuukaan vaikeneminen, koska siinä
piilevät varsinaiset kysymykset! Jos olisimme aina voineet välttää
vaikenemista, Alice ja minä, niin olisimme ehkä voineet kuvitella,
ettei ollut tapahtunut mitään vakavaa. Mutta me vaikenemme, ja Alicen
kasvot ovat heti kuin kuvastin, joka heijastelee onnettomuuttani, ja
omat rypistyneet kasvoni ilmaisevat milloin moitetta, milloin rukousta.
Mitä kauemmaksi ehdimme, sitä taajemmassa on näitä autioita vaitiolon
taipaleita. Ne leikkaavat armotta tiemme poikki, palauttavat joka kerta
sen, joka pyrkii pakoon, ainoaan todellisuuteen, siihen ainoaan, jota
aistimme milloinkaan kykenevät tajuamaan.
Puhuin vast'ikään alinomaisesta tuskasta. Niin, sitä minä tosiaan sain
kokea. Edessäni oli olento, jota katselin, jonka olisin voinut sulkea
syliini, jonka pieninkin toive oli minulle käsky, mutta pyrkiessäni
hänen luokseen törmäsin toiseen näkymättömään olentoon, jota ei voinut
tavoittaa ja jonka sielu jäi selittämättömäksi. Mitä hän tahtoikaan,
tuo toinen? Aikaisemmin olin voinut otaksua, että hän askarteli
menneisyydessä, tuossa menneisyydessä, joka oli kerta kaikkiaan
tunnettu ja kuvaeltu; minä puolestani olin unohtanut testamentin ja
valheeni, haeskelin löytämättä ja paremman puutteessa odotin...
Alice odotti samoin. Uskallan vannoa, että kumpikin hartaasti rukoili
jonkinlaista ratkaisua, koska elämä olisi muuten käynyt meille
mahdottomaksi. Kun epävarmuus on äitynyt äärimmilleen, on sitä mahdoton
enää sietää: siihen joko kuolee tai sitten asia selviää. Mutta
harvoin arvaamme ennakolta, minkä tien sallimus valitsee johtaakseen
päämäärään, ja kaikkein luonnollisin keino tuntuu yllättävältä.
Eräänä iltapäivänä, katsellessani ulos torille, näin Bourdoinin talon
edustalla hoikan hahmon, joka sai sydämeni säpsähtämään.
Minä avasin ikkunan ja huusin:
— André!
Mies kääntyi. En ollut erehtynyt; hän se oli.