Seuraavana aamuna herättyäni näin kirkkaan taivaan, edellisen päivän
pilvet olivat hajaantuneet, ikkunasta tulvi sisään auringonvalo. Avasin
ikkunan ja hengittelin ilmaa, joka tuntui tavallista kevyemmältä,
ymmärsin sitten, että keveys oli minussa itsessäni ja johtui siitä,
että avioliittoni oli päätetty asia. Minua ihmetytti, että sallimus,
joka ovelasti virittää ansoja kaikille teillemme, sentään jättää
käytettäväksemme sangen yksinkertaisia pelastuskeinoja. Minä menin
kihloihin kuin jollekin vaarattomalle retkelle. En luule milloinkaan
niin varmasti uskoneeni, että olin laskenut ankkurin suojattuun
satamaan, vaikka juuri tällä hetkellä oli nousemassa myrsky, missä
käsivarteeni tarttuva tuska oli tuleva todelliseksi morsiamekseni!
Edellisenä iltana, kun kaikki sydämelliset vuodatukset olivat ohi,
herra de Vaubajour, joka piti aivan yhtä kovaa kiirettä kuin minä
itse, oli ilmaissut haluavansa saattaa asian päätökseen vähääkään
viivyttelemättä. Minä puolestani päätin palata heti Cambaleyres'iin
mainiten tekosyyksi, että antaisin siellä toimittaa tarpeellisia
korjauksia, mutta todellisuudessa aikoen antaa Bourdoinille hyödyllisiä
ohjeita.
Olin siis tänä samana aamuna lähtemässä asemalle, kun Alice ilmaantui
minua saattelemaan, kääpiö seurassaan. Minä aavistin, että hän
oli tullut toivoen voivansa ilmaista minulle kiitollisuuttaan, ja
sitäpaitsi minusta tuntui, että hän halusi keskustella kanssani
jostakin hänen mieltään vaivaavasta seikasta. Hänen täytyi
valitettavasti olla vaiti, koska läsnä oli tuo karsas todistaja, joka
katsoi hyväksi tungetella. Vasta asemalla Alice sanoi:
— Näkemiin, ja älkää unohtako, että minulla on teille vielä jotakin
vastattavaa...
Sitten kätemme viittoivat hyvästi, ja juna lähti liikkeelle vieden
minua sitä kohti, mitä itsepintaisesti nimitin normaaliseksi elämäksi.
Heti perille saavuttuani kävin puhuttelemassa rakennusmestareita ja
lähdin sitten aikaa voittaakseni suoraa päätä Virastotorille.
Matkalla sinne nautin siitä, että tunsin itseni täysin järkeväksi.
Päättynyt kriisi oli jättänyt ainoaksi jäljekseen tuskin tietoisen
halun menetellä kaikin puolin järjestelmällisemmin kuin tavallisesti.
Minä aioin ryhtyä omaisuuden järjestelyyn, jonka olisi pitänyt
huomauttaa minulle, millainen vaara uhkasi. Mutta minä pidin sitä
pelkkänä tavallisena muodollisuutena, jollaista vaatii sisällykseltään
ja sanamuodoltaan minulle aivan yhdentekevä laki. Ohikulkijat eivät
voineet tietenkään havaita minussa mitään muutosta, ja itseäni
tutkiessani huomasin, että oman itseni laita oli samoin. Lähinnä
seuraavien vaikutelmien olisi oikeastaan pitänyt horjuttaa tätä
varmuutta, mutta niin ei suinkaan käynyt.
Ensiksi Bourdoinin luona.
Jätän kertomatta, kuinka tämä kelpo mies hämmästyi kuullessaan, että
olin löytänyt neiti Vaubajourin ja että lisäksi aioin mennä hänen
kanssaan naimisiin kuluvan kuun aikana. Kun sitten mainitsin avioehdon,
niin pila näytti hänestä jo liialliselta ja hän muuttui jälleen
asialliseksi, kuten notaarin sopii:
— Hyvä veli, avioliitto käy vielä päinsä — muutamat ihmiset haluavat
välttämättä ilmoittaa viranomaisille kaikkein vähäpätöisimmätkin
kepposensa — mutta jos maksat ennakolta, niin teet takaisinvaatimisen
mahdottomaksi, ikuisiksi ajoiksi! Ei kulu kahta vuotta, kun jo kiroat
minua siksi, että olen asiaan suostunut.
Tuo oli kieltämättä vain viisaan miehen puhetta, minun ei tarvinnut
siitä loukkaantua, mutta sittenkään en voinut olla vastaamatta:
— Kiitos neuvosta. Voinhan lähteä tästä puhuttelemaan jotakuta
virkaveljeäsi, joka ei tahdo tehdä minusta onnellista vastoin tahtoani
niinkuin sinä!
Hän nousi. Hän ei ollut odottanut semmoista puheensävyä:
— Pelkään, että olet ihan hullu!
— Olinpa tai en, kirjoitatko paperin?
— Olkoon menneeksi. Onhan kahden vuorokauden kuluessa riittävästi aikaa
harkita, kirjoittaako nimensä asiakirjan alle vai ei.
— Alistu sitäpaitsi myöntämään, etten ole hullu enkä sokaistu.
Sokaistuksi hän ei ollut minua sanonut, mutta koko hänen käytöksensä
sitä huusi, ja minä puolestani en nyt enää sietänyt kenenkään muun
ihmisen ajattelevan, että olin voinut valita Alicen mistään muusta
syystä kuin hänen itsensä tähden...
Hiukan myöhemmin Cambaleyres'issa.
Rosa säteili iloa nähdessään minun odottamatta saapuvan ja huudahti:
— Minä kun luulin, ettei herra palaisikaan!
Minä vastasin heti:
— Kyllä minä palaan ja aion vielä asuttaa talon entistä paremmin; minä
nain neiti de Vaubajourin!
Vaitiolo. Vanhan naisen kasvot vetäytyivät tuskin huomattaviin
ryppyihin. Bourdoinin iva oli helpommin siedettävää kuin tuo jäykkä
naamio ja sen sanaton moite. Minä suutuin ja jatkoin karheasti:
— Jos suunnitelmani ei teille sovi, Rosa, niin teidän täytyy ajatella
siirtymistä muualle.
Vaitiolo jatkuu, ja sen kuluessa huomaan, että olisin tyytyväinen, jos
sanani kävisivät täydestä ja toinen poistuisi talosta. Rosa tosin ei
ole minulle epämieluinen, mutta hän on joka tapauksessa aikaisemmin
tuntenut seuraneidin. Rosan lähdettyä ei kenelläkään täällä olisi
semmoista muistoa.
Vihdoin livahtaa vastaus hänen hampaittensa lomitse:
— Koska tuo henkilö on sopinut herralle, niin hän sopii minullekin.
Rosa kääntyy pois. Mieleeni jää kauna häntä kohtaan koko oleskeluni
ajaksi juuri siitä syystä, että hän tahallaan on enempää puhumatta.
Nämä olivat alkuvaikutelmia, joiden, kuten sanoin, olisi pitänyt
paremmin minulle kirkastaa syvää tunnetta, jota tottelin. Mutta
ne häipyivät pois. Niiden varsinaisen tarkoituksen tajuamiseksi
olisi vaadittu henkistä vapautta, jota minulla ei ollut, ja olisi
myös vaadittu, ettei illalla sattunut draama olisi tullut niitä
häivyttämään...
Sitten palasin näennäisesti entisiin oloihin: haaveksin puitten alla,
aterioin ruokasalissa. Aavistinko, mikä minua lähestyi? Hiljainen
puisto, muratin peittämät muurit, rajoitettu näköala, kaikki masensi
mieltäni. Olisin halunnut taikasauvalla karkoittaa noista kivimuureista
uhoavan lohduttomuuden. Oli tosiaankin aika tuoda tänne muurarit!
Ihminen luulottelee aina, että hänen tarvitsee vain muuttaa olioitten
muotoa muuttaakseen itseään, mutta olioitten muoto on valitettavasti
vain oman mielemme heijastumaa!
Päivällisen päätyttyä oli jo pimeä, mutta minä aioin siitä huolimatta
suunnitella huomenna tehtävät muutokset ja lähdin yläkertaan Rosan
kanssa. Me harhailimme huoneesta toiseen, kummallakin kynttilä kädessä.
Näin suotta vaivaa ajatellessani, miten järjestäisin nämä suojat
toisin; tuntui siltä, kuin rakennus olisi seiniensä lujuuteen ja
lukumäärään luottaen uhmannut suunnittelemaani hyökkäystä. Paremman
puutteessa sopi sentään vaihtaa huoneitten käytäntöä. Meidän huoneemme
tulisi olemaan keskellä, se, jota sanottiin _neidin huoneeksi_, jäisi
säilytyshuoneeksi; samoin tulisi alakerrassa rouva de Castérac'in
huoneisto entiseen käytäntöön, iso sali keskellä, pieni sali ja
työhuone kummallakin puolella.
— Mitä teemme kirjoille? kysyy Rosa, joka on siihen saakka kuunnellut
minua mitään virkkamatta.
— Me kannamme ne huomenna yläkertaan, ne voivat varsin hyvin olla
säilytyshuoneessa. Ja nyt jättäkää minut.
— Kyllä, herra, minä menen tieheni.
Olin siis kymmenen päivän kuluttua samassa paikassa, valaistuksena
aivan samaan kohtaan sijoitettu lamppu, ja katselin erästä
rukouskirjaa...
Minkätähden minun tekee yht'äkkiä mieli jäädä? Tottelenko kuin
pahantekijä salaista viettiä sen vaatiessa minua jälleen kokemaan
kohtausta, joka aikoi muovata elämäni aivan toisenlaiseksi ja josta nyt
tiedän, ettei se tule onnistumaan? Mieleeni ei johdu, että näytelmä voi
uudistua, eikä siinä kyllin: minä en huomaa, että jo sitä tottelen;
mieleni on täynnä riemua!
Minä riemuitsen siitä, että olen voittanut tuon paperin, joka tahtoi
vainajan nimessä estää työni ja joka siitä huolimatta on avullisena
pelastettaessa François Pesnelin kunniaa! Huuleni vetäytyvät hymyyn.
En voi olla astumatta kirjan luo. Samoinkuin kymmenen päivää sitten
otan sen jälleen, selailen sitä ja katselen ivallisesti, kauan aikaa,
sivujen 162 ja 163 välissä olevaa kokoontaitettua paperiarkkia...
koskematonta... ja merkityksetöntä.
Merkityksetöntä! Mikä oivallinen sana! Kaikki, mitä määräävät nuo
rivit, joiden sisällyksen hyvin tunnen, vaikka näen sen vain paperin
läpi, tullaan toteuttamaan, ja myös kaikki se, mitä ne kieltävät
tekemästä, tulee kulkemaan kulkuansa. Minä olen vuorostani kohtalon
herra! Yhdentekevää tästä lähtien, onko rouva de Castérac'in
testamentti olemassa vai eikö, hävitetäänkö se vai säilytetään! Ja minä
ajattelen:
»Siitä syystä siis tahdoin jäädä tänne yksin; minusta tuntui, että nyt
täytyi hävittää se, mitä ei enää tarvita.»
Minä lausun ihan ääneen:
— Nyt se poltetaan.
Minä sanon tuon... mutta en liikahdakaan. Jospa tyytyisin olemaan
liikahtamatta, mutta minä vapisen.
Ajatelkaamme asiaa: kymmenen päivää sitten oli velvollisuuteni
epäröidä, repisinkö tuon paperin, sillä siihen sisältyi tahto, jonka
minä _voin_ jättää täyttämättä; mutta nyt sama tahto on täytetty. Miksi
siis olen niin levoton kuin aikoisin murhata jonkun elävän ihmisen?
Mikä salaperäinen voima herpaisee käteni kohta, kun aion siihen tarttua?
Minä kyselen ja etsin, ikäänkuin en vielä vastausta tietäisi.
Samalla kiintyy huomioni kaikenlaisiin joutaviin seikkoihin: huomaan
esimerkiksi, että sivu, jolla paperi lepää, on yhä sivu 163 ja että
noiden kolmen numeron summa on tasan 10. Mietin vielä:
— Huomenna, kun toimitan kirjat yläkertaan, täytyy pitää tuota
silmällä. Minusta on hyvin tärkeätä, että kaikki kuvat pysyvät
paikoillaan. Eikö olisi tosiaan viisasta panna siihen ympärille nyt jo
illalla kuminauha tai nuora?
Olen etsivinäni kuminauhaa ja pidän senvuoksi aivan luonnollisena,
että lasken kädestäni hetkeksi esineen, jota on hankala pidellä, ja
asetan sen takaisin siihen paikkaan hyllyssä, missä se oli aikaisemmin.
Kas niin... Käsivarteni suorittaa täsmälleen saman liikkeen kuin
kymmenen päivää sitten, mutta minä en suorita liikettä loppuun, kuten
kymmenen päivää sitten, vaan pysähdyn. Kuin lattiaan naulittuna minä
vihdoin ymmärrän, etten tule hävittämään, etten tahdo hävittää tuota
kirjoitusta, joka oli aikaisemmin edustanut vainajaa ja nyt edustaa
valhetta, jonka varassa aion elää. Olin luullut draaman jo päättyneen,
mutta se olikin päinvastoin alkamassa!
Ah, tässä minä pyydän, että minuun luotetaan! Tämä hetki oli, sen
vannon, ensimmäinen tietoinen kosketus tekoni todellisuuteen. Kun olin
Briouden pengermällä yhtäkkiä aavistanut mahdollisuuden pelastaa meidät
molemmat, olinko silloin arvannut epämääräisestikään, millainen hinta
oli maksettava tästä pelastuksesta? En suinkaan. Vielä edellisenä
iltana, kun ukko Vaubajour ihmetteli anteliaisuuttani, mitä olinkaan
mielessäni kokenut muuta kuin kevennystä siksi, että olin vapautunut
aikaisemmin auttamattomasta tilanteesta? Tullakseni tietämään, että
kavaltajan ja minun välinen ero koski vain saaliin laatua, tullakseni
huomaamaan, että olin jättänyt naisen omaisuuden varastamatta, koska
minusta oli tuntunut helpommalta varastaa hänen luottamuksensa, olin
odottanut tätä iltaa, joka toisti aikaisempaa kokemustani, olin ottanut
testamentin jälleen käteeni aikoen sen hävittää, ja se oli heittänyt
vasten kasvojani selittävän sanan: valhetta!
En muista enää tarkoin, miten sitten menin huoneeseeni. Selvisikö
minulle jo tuona hetkenä, että kerran valheeseen antauduttuaan
joutuu sen saaliiksi voimatta toivoa pelastusta, ettei myrkytetyn
lähteen vesi, jos kerran olen sitä maistanut, saa enää milloinkaan
takaisin raikasta makuansa, vaikka itse totuus tulisi auttajaksi?
Joka tapauksessa vakuutan, että kyselin unettoman yön kuluessa
itseltäni vilpittömästi, eikö olisi parempi lähteä takaisin Parisiin,
jättäytyä jälleen niiden toiveiden varaan, joita veljeni oli minulle
ilmoittanut, ja jättää Cambaleyres laillisen omistajan haltuun. Sitten
nousi tuskaiseen mieleeni erään toisen tuskan muisto. Mitä olikaan
tulevaisuus, jota aioin väistää, verrattuna menneisyyteen, joka oli
surmannut isäni? Mikään muu syy ei tullut kysymykseen... niin ainakin
luulin, ja minä torjuin pelastuksen ajatuksen niinkuin torjutaan
kiusaus. Mieleeni tuli suuri hiljaisuus. Minä olin valinnut...
Kaksi vuorokautta myöhemmin palasin Brioudeen, ja kihloissaoloaika
alkoi.
Tästä ajasta, joka olisi voinut olla kaunis, on mieleeni jäänyt
alinomaisen painajaisen ja yhden suurenmoisen hetken muisto. Mutta
kuinka pitkä tie olikaan kuljettava, ennenkuin saavutin tuon hetken!
Olin tuskin ehtinyt takaisin, kun valhe kietoi minut verkkoihinsa
tehden minusta uhrin, joka huohotti tuskissaan, valmiina rukoilemaan
armoa.
Saapuessani asemalle huomasin odottamattoman käänteen: mieleni oli
jälleen keveä. Sen oli varmaan saanut aikaan maisema, jonka hymyilevät
ääriviivat olivat aivan toisenlaiset kuin Cambaleyres'in karu uhkeus,
ja lisäksi vaikutti ehkä myös ennenkokematon tunne että joku minua
odotti. Olin tuskin ehtinyt sanoa Alicelle pari sanaa, kun kärsimykseni
alkoi. Hän sanoi minulle:
— Kun en saanut olla kahden kesken teidän kanssanne ennen lähtöänne, en
voinut vapaasti lausua ajatustani minun hyväkseni suunnittelemastanne
uhrauksesta, mutta toivon sentään, että olette isäni antamasta
suostumuksesta huolimatta arvannut, etten puolestani ole asiaan
suostuvainen. Olen syvästi liikutettu, mutta en voi hyväksyä
menettelyä, joka ilman mitään oikeutta riistää teiltä omaisuutenne ja
sitäpaitsi tuntuisi minusta ikävältä.
Tuo siis oli asia, jonka olin aavistanut, kääpiön meitä saatellessa!
Silloin olisin voinut vastata aivan tyynesti, mutta nyt, elettyäni
illan Cambaleyres'issa, en voinut muuta kuin punastua ja änkyttää. Minä
vastasin:
— Kysymyksessä on sitoumus, joka varmaan on ollut välttämätön, jotta
isänne suostui antamaan teidät vaimoksi aatelittomalle; älkää viitsikö
sitä enää ajatella. Sitäpaitsi asia on jo päätetty ja allekirjoitettu.
Vastaukseni ei koskettanut asian ydintä, se näytti vain kiertelevän
valhetta; minä valehtelin vain puolittain, mutta valehtelin.
Niin kävi seuraavillakin kerroilla keskustellessamme. Olen tässä
kertonut tuosta kohtauksesta. Mutta niissä oli kaikissa samanlainen
viekkauden sivumaku. Me pyrimme lähemmäksi toisiamme, herätimme eloon
menneisyyden ja vainajat, näytimme halukkailta luovuttamaan toisillemme
sielumme. Uskon varmaan, että hän antoikin minulle sielunsa, mutta
minä yhä sovittelin sanojani; sattui tutunomaisuuden puuskia, jotka
hämmästyttivät, tai vaitioloa, joka oli sitä kiusallisempaa, koska se
säikähdytti.
Kuinka voisinkaan kuvailla epämääräistä vaikutelmaa, jonka jokainen
päivä toi mukanaan? Havaitsemalla eräitä olioita ihminen havaitsee oman
mittansa. Se olento, joka nyt ilmaisi minulle itseänsä, herätti minussa
samalla kertaa hämmästystä, ihmetystä ja pelkoa. Alicen sanat olivat
aina koruttomia, ja juuri niiden koruttomuus minua rasitti. Kun hänen
katseensa osui minuun, huomasin siinä sellaista uskollisuutta, että
teki mieli pyytää häntä katsomaan toisaalle. Hänen lähdettyään kaipasin
aina kärsimystäni ja halusin nähdä sen uudistuvan. Kuinka monet kerrat
ajattelinkaan hänen luotaan lähdettyäni vuorotellen, miten vapautuisin
tästä sietämättömästä tilanteesta, olisiko mahdollista tehdä tunnustus
ja kuinka mahdottomalta tuntui, että siten pienenisin hänen silmissään.
Merkillistä, etten tuona aikana milloinkaan yrittänyt analysoida omaa
kiintymystäni. Tiesin olevani huomaavainen, kohtelias ja ystävällinen,
ja hän puolestaan oli yhä pidättyvä ja arka silloinkin, kun osoitti
luottamustaan. Kuka hyvänsä olisi voinut kuunnella keskusteluamme
aavistamatta, että olimme kihlautuneet. Mutta kuinka kiihkeän
hartaasti pyrinkään säilymään hänen silmissään miehenä, joka väitin
olevani, toisin sanoen miehenä, jonka oli luonut valhe. Tuntui siltä,
kuin tuo valhe olisi kutonut välillemme lujan verkon, johon tahtoni
jäi riippumaan. En olisi toiminut enkä puhunut toisin, jos olisin
vapaaehtoisesti päättänyt vahvistaa itsestäni antamaani väärää kuvaa.
Mutta ajan pitkään alkoi sentään käydä ilmi, etten mitenkään kyennyt
näyttelemään valitsemaani osaa koko elämäni aikana. Vähitellen kiteytyi
aivoihini ajatus, että tunnustus oli välttämätön. Se muuttui aivan pian
minua vainoavaksi ajatukseksi. Sitä tulivat tukemaan omituiset syyt.
Minä ajattelin:
»Varsinaiseen valheeseen tekisin itseni syypääksi, jos solmisin
avioliiton, ennenkuin olen asian selvittänyt. Niin kauan kuin Alice on
vielä vapaa, ei vaitiolostani ole vahinkoa. Kukapa tietää, eikö ehdoton
vilpittömyys, joka näyttää kaikki tuhoavan, olisi kaikkein paras keino
liittomme vahvistamiseksi?»
Ajattelin vielä:
»Isälläni oli oikeus uhrata oma poikansa; onko minulla vuorostani
oikeus uhrata olento, joka ei ole missään suhteessa häneen ja joka ei
edes tiedä, mistä syystä hänet uhrataan?»
Nuo olivat, kuten sanoin, omituisia syitä, sillä niissä tuli
kysymykseen ainoastaan Alice. Jos minulle olisi silloin sanottu, että
olin tietämättäni päässyt satamaan jo aikoja sitten, kuinka olisinkaan
kohauttanut olkapäitäni semmoiselle uutiselle! Mutta kenellä onkaan
tietoa omassa sydämessä tapahtuvista muutoksista?
Niin saapui hääpäivän aatonaatto.
Minä heräsin tuona päivänä masentunein mielin. Huomasin saapuneeni
vähin erin äärimmäiselle rajalle, jonka tuolla puolen valehteleminen
muuttuisi anteeksiantamattomaksi solvaukseksi sekä Alicea että itseäni
kohtaan. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen päätin puhua.
Olimme ottaneet tavaksi lähteä kävelylle illan tullen. Valitsin sen
hetken peloittavaa tunnustusta varten. Vapisen vieläkin ajatellessani,
kuinka panin vaaralle alttiiksi yhdellä iskulla isäni muiston ja omaa
olemustani täyttävän onnen.
Näen, kuinka lähdimme Sairaalakadulta kaupungin ulkopuolelle. Meitä
katsellessaan Briouden asukkaat varmaan kadehtivat onneamme. Mutta
Alice näytti tavallista vakavammalta, ja minäkin varmaan ilmaisin
mieleni levottomuutta. Tuntui siltä, kuin olisimme aavistaneet ne
vakavat hetket, jotka olivat tulossa.
— Ellei teillä ole mitään määrättyä paikkaa, mihin haluatte lähteä,
sanoi Alice, — sallikaa minun johtaa.
Minä nyökkäsin. Tuntui mieluisalta paeta viimeisen vaitiolon suojaan,
äärimmäiseen pakopaikkaan, josta jokainen askel minua karkoitti
ja jonka takana odotti tuntematon. Samalla pidin silmällä Alicea.
Hänen kasvonsa säteilivät, ja hänen ryhdissään oli eräänlaista outoa
päättäväisyyttä. Tuli ilmi uusi olento, jonka edessä päätökseni kerran
vielä uhkasi luhistua. Torjuakseni heti heikkouteni minä änkytin:
— Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeitä seikkoja, joista en voi olla enää
puhumatta.
Hän vastasi lauhkeasti:
— Samoin minä. Mutta odottakaamme, kunnes ehdimme perille; minusta
tuntuu, että molemmat saamme siitä rohkeutta.
Minä huomasin vihdoin, että salaperäinen päämäärä, jota kohti
astelimme, oli vain sama tie, jolla olin kuukautta aikaisemmin
tarttunut hänen käteensä viedäkseni hänet takaisin sanatonna ja
myöntyväisenä. Lieneekö johtunut sattumasta vai tahdosta, missään
tapauksessa emme olleet siellä sen koommin käyneet.
Levottomuuteni kiihtyi. Paluu lähtökohtaan näytti minusta symbolilta.
Minä kuvittelin Alicen tietämättään minulle ilmaisevan, etteivät
kuluneet päivät merkinneet mitään. Vielä äsken olin nähnyt noissa
päivissä kamalaa tuskaa, nyt näin niissä pelkkää ihanuutta.
— Muistatteko? kysyi hän.
Minä keräsin rohkeuteni.
— Muistan; olette oikeassa, tämä on ainoa paikka, missä voin teille
esittää tunnustukseni.
— Minä pyydän teitä... sallikaa minun aloittaa.
Katsellen taivaanrannalle, samoinkuin ensimmäisellä kerralla, hän
sitten lausui kirkkaalla äänellä, jossa vähitellen tuntui hänen
sielunsa värähtely:
— Kun puhuitte minulle tässä, ei huulilleni noussut yhtään kiitosta,
minä vain kysyin itseltäni, näinkö unta ja mikä ihme teidät toi
elämääni juuri silloin, kun olin aivan epätoivoinen. Eikö ole oikein,
että saatte samassa paikassa kuulla, suostunko ehdotukseenne?
Minä aioin jälleen keskeyttää.
— Minä pyydän, älkää pelästykö, vaan kuunnelkaa nyt loppuun saakka
niinkuin minä kuuntelin silloin. »Kuka hän on?» kysyin silloin
itseltäni. »Miksi hän tulee?» Nyt sen tiedän... Turvataksenne
huomispäiväni katsoitte tarpeelliseksi osoittaa jalomielisyyttä,
joka sai minut hämmingin valtaan. Mutta se ei ole minulle pääasia,
sillä minä kiittäisin teitä siitä, että olette minut valinnut, vaikka
jäisimme molemmat puille paljaille. Te lupasitte minulle myös rauhan,
ja se on jo tullut, sillä omaiseni lauhtuvat; mutta elämän leikki
on monimuotoista; vähänkin ponnistellen voin kuvitella, että olisin
saavuttanut rauhan ilman teidän apuanne...
Hänen silmäluomensa painuivat alas, ja hänen puheensa muuttui
kuiskaukseksi.
— Ei, jos sydämeni nyt on tulvillaan, niin se johtuu muista syistä.
Niitä on mahdoton vastustaa, ja ne ovat ainoat, joista ette ole
mitään maininnut. Te olette minulle osoittanut, millainen voi olla
vilpitön sydän. Se on järkyttänyt koko olemustani. Olisinko voinut,
ennenkuin teidät kohtasin, aavistaakaan, millaisiin korkeuksiin kohoo
aito rakkaus ja millaista antaumusta piilee sen pidättyväisyydessä?
Aikaisemmin en vaatinut paljoa muilta ihmisiltä; nyt vertailen, asetan
ankaroita vaatimuksia ja ymmärrän, millainen ihme on tullut minun
osakseni. Minä voin antaa vastalahjaksi ainoastaan oman elämäni.
Ottakaa se. En pyydä sitä milloinkaan takaisin. Olen teidän kaikesta
sydämestäni ja sielustani.
Kuinka voisinkaan kuvailla sitä tuskaa ja hurmaa, joka kuohutti
mieltäni hänen jatkaessaan puhettaan? Jokainen hänen lausumansa
sana teki valheeni entistä selvemmäksi ja jokainen päihdytti minua
tuntemattomalla musiikilla, pakottaen minua unohtamaan. Eikä siinä
kyllin. Minä löysin uuden maailman, uusi kirkkaus hälvensi entiset
muodot asettaen niiden sijaan ainoan hyvän, ainoan päämäärän, jota
kannatti kaivata. Ja nyt minä yht'äkkiä ymmärsin, että tämä kaipaus oli
ohjannut minua ensimmäisestä hetkestä lähtien, olkoot tekosyyt olleet
millaisia tahansa. Sen tyydyttämiseksi olin valmis uhraamaan kaikki, ja
samoin olin valmis hyväksymään mitä tahansa mieluummin kuin särkemään
kuvaa, jonka varaan rakastettuni rakensi oman haaveensa. Olinko elänyt
aikaisemmin? Nyt ei ollut näkyvissä muuta kuin hänen onnensa ja oma
onneni. Kaikki muu oli hävinnyt olemattomiin.
— Nyt on teidän vuoronne, mitä tahdoittekaan tunnustaa?...
Hänen silmänsä katselivat nyt minua kiinteästi. Minusta tuntui, kuin
aurinko olisi paahtanut ihoani. Minä epäröin. Hänen sielunsa oli
edessäni kuin avattu kirja, ja minä tiesin, että hän odotti minun
sanovan jotakin samanlaista. Olisin mieluummin kuollut siihen paikkaan
kuin sanonut mitään muuta. Totellen sanoin selittämätöntä vaistoa vein
huuleni lähelle hänen huuliansa. Olimme siinä kuin kuilun partaalla, ja
mielessäni kuului varoittava huuto:
— Varo kostoa!
Mutta kuinka olisinkaan sitä kuunnellut? Toinen ääni huusi:
— Olkoon, sinä rakastat häntä!
Ne olivat todelliset kihlajaisemme. Minä sain vihdoin kokea rakkautta.