Sitten seuraa ihana pysähdyskohta, sanoin kuvaamaton, jonka muisto
saa minut epätoivoon, koska se on ollut ja mennyt... Minä epäröin,
tekee mieli olla siitä puhumatta, mutta jos sivuutan sen antamatta
edes heikkoa kuvaa paratiisista, jossa olen elänyt, niin voitaisiinko
ymmärtää tuskaa, joka nyt minua raatelee?
Cambaleyres'iin saapui kaksi rakastavaista. Nuo sanat ilmaisevat kaikki.
Niinkuin puitten silmut avautuvat yhtenä keväisenä yönä, oli kaikki
kylmyytemme sulanut, arkuutemme haihtunut pois. Meidän vaiheillamme
väikkyi nyt vain yhteinen riemu, ja me elimme nykyhetkessä uskoen
varmaan, että sen häviävään tuokioon tyhjentyi iäisyys.
On yhtä mahdoton kuvailla täydellistä onnea kuin täydellistä terveyttä.
Ne ovat kumpikin liian luonnollisia ihmiselle. Hän pitää niitä
luonnollisena etuoikeutenaan ollenkaan tutkimatta, onko tuo etuoikeus
ehkä liiallista vaateliaisuutta, ja hän huomaa nauttimansa ihmeen vasta
sen kadottua.
On mahdollista, että olin jo aikaisemmin kuvitellut sellaista onnea,
mutta kuvitelmani olivat olleet vain irvikuvia, olin tuntenut vain sen,
mikä niissä on itsekästä, en ollut aavistanutkaan, kuinka suuressa
määrässä ne voivat olla lahjan luontoisia. Nyt vasta sain kokea
täydellisen antaumuksen, pyrkimyksen toteutumattomaan yhtymykseen,
sielun kaipauksen, joka on tuskallinen kuin alkava kuolonkamppailu ja
jossa ruumiitten yhtymys tuntuu vain sielujen lopullisen yhtymyksen
esteeltä. Luulin, että minä olin ennen muita tämän kaiken kokenut, ja
nimitin tätä rakkaudeksi, ikäänkuin ei ihminen rakastaessaan menisi
paljoa kauemmaksi sitä nautintoa, joka sammuu hetken elettyään.
Kahden rakastavaisen saapuminen, se oli alku.
Rosa voi mielin määrin osoittaa äreätä ynseyttä, jonka arveli
pahimmin meitä loukkaavan; meidän silmämme eivät häntä nähneet. Koko
Cambaleyres oli muuttunut toiseksi. Se oli nuortunut, sen valkoiset
seinälaudoitukset ilahduttivat alakerran synkeyttä. Yläkerran
seinissä hymyilivät heleäväriset verhot. Puistossa oli karsittu puita
ja suoritettu puhdistustöitä. Ulko-ovelle oli kaikessa kiireessä
järjestetty kaksi kukkakoria, jotka olivat täynnä kukkivia ruusuja.
Mutta eikö se olisi ollut ilman näitä uudistuksiakin aivan samanlainen,
koska se vain heijasteli sisäistä riemuamme? Sen säilynyt ympärysmuuri
sulki yhä itsepintaisesti näköpiirin, mutta meidän haaveemme liitivät
yli kaikkien esteitten omassa loihtuisassa piirissään.
Kaksi rakastavaista, sanon minä, mutta he nousivat nopeasti yhä
korkeammalle — koska rakastivat toisiaan. Useinhan sattuu, etteivät
niinsanotut rakastavaiset todella toisiaan rakasta!
Kuinka se tapahtui? On mieletöntä yrittää tavoittaa käsinkoskematonta
ilmestyshetkeä. Ihminen näyttää elävän yhä vielä kaipauksensa
kuumeessa, mutta häntä kiidättää jo eteenpäin toinen ihanne, ja heti
sen aavistaessaan ihminen on perillä...
Mieleeni on jäänyt eräs muisto.
Olimme lähteneet puistosta, nousseet ylemmäksi ja astelimme
Chasse-Fézac'iin johtavaa tietä. Edessämme levisi tuleentuneita ohra-
ja ruispeltoja, jotka ulottuivat aina Mont de Bariin ja Durandes'iin
saakka. Vasemmalla puolella kiemurteli unelias Margeride näköpiirin
rajalla, kuin käärme. Vehmaista viljapelloista huolimatta tämä tuulten
pieksemä ja vuorten vangitsema maa uhosi omaa kirpeyttänsä.
Alice käänsi äkkiä päätänsä:
— Hyvä Jumala, millainen ihme onkaan takanamme!
Takanamme oli tosiaankin noussut näkyviin suunnattoman laaja näköala.
Me katselimme sitä rinteeltä, käsi kädessä.
Kuinka kaunis oletkaan, sinä pyhä kotiseutu, missä laaksot, sammuneet
tulivuoret ja kukkulain jonot yhtyvät jumalaiseksi säveleksi päivän
loihtuisassa valossa! Onko Umbria ihanampi? Kaikkialla laulavaa
viheriää, riutuvaa sinipunaista, keltaista, johon sekaantuu kuparin
vivahduksia, kaikkialla vuorten rinteillä metsiköitä, puroja, jotka
painuvat somerikkoon, ja vainioitten yllä väikkymässä pehmeitä, sinisiä
varjoja, kuin hienon hameen laskoksia.
Alice kysyi:
— Onko tuo tuolla Mezne-vuori? Se on keskeltä koverrettu, ikäänkuin
olisi ollut tarkoituksena, että nouseva aurinko pääsisi pikemmin
näkyviin?
Minä aioin vastata: »On.» Mutta maisema hävisi yhtäkkiä näkyvistäni.
Se oli muuttunut jollakin tavalla epätodelliseksi, eräänlaiseksi
taustaksi, johon värit ja viivat piirsivät yhtä ainoata kuviota. Ihana
ilma, jalkojemme alta ruohosta nousevat tuoksut, värisevien lehtien
etäinen musiikki, monimuotoinen näköpiiri ja itse taivaskin näyttivät
nyt olevan maailmankaikkeudessa vain taustana kahdelle siinä vierekkäin
seisovalle olennolle, meille.
Meille, meille yksin! Maailmassa ei ollut enää muita kuin me! Ja minä
lausuin puoliääneen:
— Saada olla yhdessä!
Alice puristi kättäni. Tuntematon onni tulvahti sydämeeni. Minä
pelkäsin sen häipyvän heti tultuaan.
— Saada olla yhdessä... niin kauan kuin elämme!... toistin minä.
Käsi kiitti minua jälleen siitä, että olin ymmärtänyt. Rakkaus, joka
oli aikaisemmin täyttänyt meidän hetkemme, tahtoi nyt täyttää meidän
sielumme. Alkoi kaunis retki...
Saanko tuon ymmärrettäväksi, ja kykenenkö kuvailemaan, kuinka tiemme
johti yhä ylöspäin? Kaipaus ei ollut milloinkaan ennen ollut syvempi,
mutta sen yläpuolella liiteli nyt pelkän läsnäolon aikaansaama
alinomainen ja kirvelevä tunne. Me tunsimme, että meidän, voidaksemme
yhä olla onnellisia, täytyi säilyä aina niinä kahtena olentona, joiden
yhtyneet siluetit äsken näytin. Se oli yhä samaa intohimoa, mutta
se välitti nyt jo paljon vähemmän tyydytyksestään ja oli vapautunut
nautinnon itsekkyydestä.
Meitä yhdistivät näkymättömät siteet, ja meistä tuntui sietämättömältä
olla erotettuina. Kun olin Alicen luona ja kun vain hänet näin, souti
suonissani ihmeellinen hekuma. Aikaisemmin oli sanoissamme ollut
vielä jonkinlaista väkinäistä sävyä, nyt ei tuntunut enää yhdessäkään
ponnistusta, kaikki olivat muuttuneet koruttomiksi ja kirkkaiksi,
Alicen muotoisiksi. Ne lausuivat samaa kuin Brioudessa, mutta me emme
niitä samoiksi tunteneet; ne olivat muuttuneet vilpittömiksi, ja me
lausuimme ne toisin.
Eräs kaikkein rakkain hetki määräsi päiviemme rytmin. Se oli melkein
aina illalla. Me lähdimme hiljalleen Cambaleyres'ista harhaillaksemme
vainioilla umpimähkään. Ei näkynyt ketään kulkemassa, kaikkialla
vallitsi hiljaisuus. Kahden kesken, päittemme päällä taivaan valtava
holvi, edessämme rajattomat näköalat — meistä tuntui, kuin olisimme
vaieten vallanneet omaksemme maan päälle vuodatetun onnen ja olisimme
muuttuneet omaksi onnelliseksi maailmaksemme, joka uhmaa toista
maailmaa, ja nautimme jumalaisen hellyyden ääretöntä kyllyyttä.
Kaiken kaipuun, kaiken yhdessäolosta johtuvan riemun yläpuolella oli
sanomaton hellyys! Vihdoinkin saan kokea oikeata rakkautta! Kuinka
kuljimmekaan kohti huippua! Minulla oli nyt yksi ainoa huoli — _hänen_
ilonsa. Avatessani sylini en niinkään ajatellut, kuinka hurmaavaa oli
painaa hänet poveani vastaan, kuin toivoin hänen saavan kokea auvoisaa
onnea. Jos joskus tavoittelin täydellistä yhtymystä, jos toisinaan
taivutin pääni kohti kuilua, jonka turha houkutus on kidutusta, niin
se johtui siitä, etten ollenkaan ajatellut omaa itseäni, vaan näin
ainoastaan rakastettuni ja ajattelin, kuinka äärettömän hellästi häntä
piti tuuditella. Hehkuvaa hellyyttä, jonka liekki poltti pois tuleen
syttyneen sydämeni viimeisenkin kuonan, hellyyttä, joka toisinaan
houkutteli minusta esiin sanoja, jotka olivat kuin huutoja, toisinaan
taas upotti minut odotukseen tai sai ajattelemaan, mitä Alice saattoi
toivoa...
Seurasi aika, jota on turha yksityiskohtaisesti kuvailla.
Haave, todellisuus, kaikki suli yhteen. Alice kysyi minulta eräänä
päivänä:
— Oletko sinä sama henkilö, joka käveli Brioudessa ja keskusteli
kanssani niin vakavannäköisenä?
Minä vastasin:
— Sinäkö olet se, joka kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin?
Hän oli muuttunut nauravaksi, hilpeäksi; minä näytin huolettomalta,
keveältä. Meitä yhä ihmetytti, että kuuluimme toisillemme, ikäänkuin
olisimme nauttineet jotakin kiellettyä etuoikeutta. Muistimme ei
kantanut ensimmäistä suudelmaa kauemmaksi, ja me uskoimme varmaan,
ettemme olleet milloinkaan eläneet erossa toisistamme. Kun niin
pitkälle on päästy, ei ulkomaailma merkitse enää mitään. Sinä
suunnilleen kolme kuukautta kestäneenä aikana, jonka elimme tuon
hurman vallassa, ulkomaailman vaikutelmat pyrkivät turhaan meihin
tunkeutumaan. Mikään niistä harvoista tapahtumista, jotka toivat siitä
viestejä, ei kyennyt rakkauttamme häiritsemään. En kumminkaan voi
sivuuttaa niitä vaieten, sillä niiden seuraukset ilmenevät aivan pian,
ja kuinka säälimättömästi!
Tässä on eräs niistä.
Me istuimme talon edustalla; Alice luki. Minäkin olin ottanut käteeni
kirjan, jonka lehtiä yritin käännellä kykenemättä kiinnittämään
katsettani yhteenkään riviin. Äkkiä kuului lehtokujan hiekka
narskahtelevan askelten alla. Minä nousin katsomaan, kuka siellä tuli,
ja näin postinkuljettajan.
— Kirjeitä kaikille! ilmoitti hän, riemastuneen näköisenä, kuten
ainakin mies, joka kantaa täyttä laukkua.
Hän ojensi kaksi kirjettä, toisen Alicelle, toisen minulle. Alice otti
kirjeensä ja sanoi:
— Se on sisareltani Annalta.
Minä näin omassa kirjeessäni Yhdysvaltain postimerkin.
— Tämä on veljeltäni Andrélta.
Me hymyilimme kumpikin ja salasimme kumpikin pahoittelumme, että
yhdessäoloamme oli häiritty. Kummallakin oli viesti kädessä ja mielessä
epämääräinen pelko.
Minä sanoin hiljaa:
— Sisaresi ei varmaankaan anna sinulle anteeksi, että olet onnellinen.
Hän vastasi:
— Mitähän veljesi ajattelee sinun onnestasi?
Kuinka usein aloitimmekaan siten yht'aikaa lauseita, joita emme
lopettaneet, koska oli ennakolta selvää, miten ne päättyivät. Mutta jos
noihin kysymyksiin ei kuulunut mitään vastausta, niin siihen täytyi
sentään olla jokin muu syy, sillä me näytimme ylen mietteliäiltä.
Millainen kateus mahtoikaan jäytää kääpiötä nyt, kun hän tiesi, että
hänen sisarensa oli rikas ja oli päässyt lopullisesti pakenemaan
kotoisesta helvetistä! Kykenemättä sietämään toisten ihmisten iloa hän
varmaan hautoi mielessään ajatusta, miten häiritsisi meidän onneamme...
Mitä Andréhen tuli... Minun täytyi salata mielessäni tuntuva säpsähdys.
Kuinka paljon harvemmin hän kirjoittikaan naimisiinmenoni jälkeen!
Kuultuaan Castérac'in perinnöstä hän oli aluksi ilmaissut todellista
iloa. Sitten oli sen sijaan tullut väkinäisyys, joka muuttui viikko
viikolta yhä selvemmäksi. Se oli ehkä kateutta. Hän oli tottunut tähän
saakka olemaan ainoa läheinen sukulaiseni, ja nyt hänen luultavasti
oli vaikea suostua siihen, että väliimme tuli vieras. Minä yritin
turhaan kertoa hänelle Alicesta. Mitä enemmän hänestä kerroin, sitä
ehdottomammin hän vältti mainitsemasta häntä vastauksissaan.
— Mitä sisaresi kirjoittaa? kysyin jälleen, kun Alice oli lukenut
kirjeensä.
Hänen puhtaassa katseessaan oli tuskallinen ilme.
— Hän haluaa tavata minut ja aikoo käydä täällä.
Minä painoin pääni alas salatakseni levottomuuttani.
— Entä veljesi?
— Hänkin aikoo palata kotiin.
— Tännekö?
— Ensin Pariisiin... sitten tänne; se on selvää.
Näytti siltä, kuin minun olisi ollut vaikea hyväksyä sellaista
mahdollisuutta.
— Minusta tuntuu, kuin en enää ymmärtäisi omaisiani, ja minä moitin
siitä itseäni, virkkoi Alice, katse suunnattuna johonkin kaukaiseen
kuvaan.
— Minun omaiseni eivät varmaankaan ymmärrä minua, sanoin minä.
— Kuinka kaukaisilta he minusta näyttävät!
— Kuinka lähellä oletkaan sinä!...
Siitä ei puhuttu enempää. Jos sattumalta johduimme ajattelemaan noita
ikäviä vierailuja, niin nykyinen hetki, Jumalan kiitos, heti karkoitti
ne ajatukset.
Eräs toinen, aivan toisenlainen tapaus.
Eräänä päivänä olimme Puyssä. Alice oli jo kauan aikaa mielellään
käynyt kaupungissa. Sinne saavuttuamme hän tavallisesti erosi
minusta sanoen lähtevänsä ostoksille, jotka eivät herätä miehissä
mielenkiintoa, ja kun se vaiva oli nähty, lähdimme yhdessä
seikkailemaan vanhojen katujen sokkeloihin.
Nyt puheenaolevana päivänä vanhojen katujen sielu näytti tahtovan
koskettaa meidän sieluamme enemmän kuin tavallisesti. En luule, että
olimme milloinkaan tunteneet semmoista vanhojen muistojen voimaa.
Ylätorille saavuttuamme ehdotin, että pysähtyisimme hetkeksi, astuin
kaidepuun luo ja aioin jäädä siihen katselemaan laajaa kattomerta,
jonka hyöky pieksee Mont Anis'n juurta, mutta Alice ei suostunut
jäämään.
— Tämä paikka, virkkoi hän iloisesti, — muistuttaa minulle liiaksi
erästä toista pengermää, missä hämmästyneenä kuuntelin erästä
tuntematonta, joka ei ole vielä näyttänyt minulle omaa taloansa.
Mitään virkkamatta olin tosiaankin johtanut kävelyretkiämme niin,
ettemme koskaan osuneet Virastontorille.
— Olkoon menneeksi, vastasin minä, — lähdetään siis sitä katsomaan...
Enkö minä tahtonut kaikkea, mitä hän tahtoi?
Ei kulunut viittä minuuttia, kun jo olimme perillä. Mitä ihmettä!
Kuolleen talon kaikki ikkunaluukut olivat auki, ja se kuhisi kuin
mehiläispesä. Kummassakin kerroksessa oli laulavia työmiehiä, vajasta
vedettiin huonekaluja, ja siinä oli käynnissä samanlainen uudistus kuin
Cambeleyres'issa. Entinen rakas järjestys säilyy, mutta lisäksi tulee
uutta, minkä ihanuutta minä yksin kykenen arvostelemaan.
— Tunnusta pois, etten ole näin nuoreksi emännäksi onnistunut
niinkään huonosti, sanoo Alice riemuissaan. — Täytyihän ajatella
talviasuntoammekin!
En tiedä, miten häntä kiitin; sensijaan muistan tahtomattani
katsahtaneeni Bourdoinin toimistoon ja samassa sävähtäneeni niinkuin
ainakin jonkin unohtuneen seikan muistuessa mieleen.
Niin, olin unohtanut... kerrassaan... rakkaus on sikäli käsittämätöntä,
ettei se siedä mitään muuta vierasta ajatusta.
Mutta mitä se oikeastaan merkitsi kaiken tämän jälkeen? Se mitätön
seikka...
Minä olin käskenyt pitää säilytyssuojan, missä rouva de Castérac'in
kirjat nyt ovat, suljettuna ja olin pannut avaimen erääseen omassa
huoneessani olevaan laatikkoon.
Eräänä aamuna, kulkiessani käytävässä, teki mieleni katsoa, noudattiko
Rosa määräystäni. Vastoin kaikkea odotusta avain oli ovessa.
Minä ajattelin:
— Millä keinolla voin suojella itseäni tuolta siivoamisvimmalta?
Sitten raotin ovea, näin, ettei huoneessa ollut ketään, suljin oven
kiertäen avainta kahteen kertaan ja vein avaimen takaisin siihen
paikkaan, missä sen olisi pitänyt säilyä.
Siinä kaikki.
Ulos tultuani menin Alicen luo. Emme ole koskaan viettäneet kauniimpaa
päivää. Minä rakastin...