VI.

Tarkoitukseni on sivuuttaa seuraava aika tai ainakin useimmat silloin

sattuneet seikat. Ne ovat sivuasioita, pelkkä kehys, joka ei sinänsä

ole tärkeä. Muuten ei nähtävästi mikään millään tavalla yllättänyt,

kaikki seikat näyttivät vain auttavan suunnitelmaani. Kulku ei olisi

voinut tapahtua nopeammin eikä noudattaa suorempaa uraa.

Sensijaan puhun tässä itsestäni. Jollen niin tekisi, niin aloittamani

draaman avain olisi kadoksissa eikä sen tapahtumia voisi ymmärtää. Ei

pidä suinkaan otaksua, että tunsin asiat alun pitäen niin selvästi kuin

nyt; ne ovat mielessäni kirkastuneet vasta pitkien aikojen kuluttua:

tunteitten kehitys alkaa tulla havaittavaksi vasta tultuaan päätökseen

ja vasta kun on liian myöhäistä.

Kun olimme lopettaneet keskustelumme pengermällä, oli koko olemukseeni

tullut suuri rauha, yht'äkkiä ja auttamattomasti kuin lumivyöry. Minä

olin yht'äkkiä vapautunut kaikesta tuskasta ja kerrassaan hautauduin

hiljaisuuteen. Sellainen vaikutelma on sekä ruumiillinen että

sielullinen. Hetkeä aikaisemmin oli ohimoissani tuntunut puristus,

kurkkuni oli ollut kuiva. Nyt tuntui pääni aivan keveältä ja teki mieli

laulaa.

En miettinyt, mitä oli tapahtunut, ennenkuin illalla, tultuani

huoneeseeni hotelliin.

Huone oli säällisen siisti; nojatuoli, jossa istuin, ei tarjonnut

mitään mukavuutta, edessäni oli keikkuva pöytä, seinäpaperit olivat

vanhat, pesupöytä vaivainen; mutta enpä tiedä, onko kaikkein

upeimmassakaan huoneessa milloinkaan tunnettu suurempaa iloa.

Oli kulunut tasan vuorokausi siitä, kun olin saanut tietää _asian_;

minusta oli tuntunut, kuin olisin elänyt kokonaisen vuoden, mutta

nyt olin, Jumalan kiitos, joutunut takaisin lähtökohtaan; mikään ei

ollut muuttunut, minä olin vain päättänyt mennä naimisiin neiti de

Vaubajourin kanssa.

Olin päättänyt ottaa hänet vaimokseni, enkä edes ajatellut,

epäröisikö hän, ennenkuin ehdotukseeni suostuisi; olin siitä

varma, niinkuin olemme päivän laskiessa varmoja siitä, että meille

koittaa jälleen aamu. En myöskään pohtinut kysymystä, tulisimmeko

toisiamme rakastamaan. Ainoa kysymys, joka kannatti tehdä, oli

aivan toisenlainen: takasiko tämä naimisiinmeno, että pelastaisin

sekä oman tehtäväni että varsinaisen perijättären oikeudet?

Luovuttamalla vaimolleni rouva de Castérac'in omaisuuden ja maksamalla

omaisuusyhteyden vallitessa takaisin jo kuluttamani summat katsoin

täyttäväni omantunnon ja velvollisuuden vaatimukset. Jäljelle jäi

vielä kysymys, oliko odottamattoman sallimuksen siten yhteenliittämien

ihmiskohtaloitten onni taattu. Minä vastasin toisesta. Mitä tuli

toiseen, omaani...

Minä kohautin olkapäitäni. Tosiaankin soma kysymys! Muinoin olin

isääni totellen suostunut uhraamaan elämäni toivottomaan työhön; nyt

vaadittiin samaa uhrausta, mutta tulos oli varma. Sopiko minun siis

estellä? Eikö pitänyt mieluummin siunata sattumaa ja olla kiitollinen!

Olisihan se voinut saattaa minut antamaan nimeni jollekin mitättömälle

naiselle; sallimuksen minulle suoma nainen oli ilmeisesti vilpitön,

kunniallista, vaikka ei kunnioitettua sukua, ja kadehdittavan kaunis.

Eikö meillä kummallakin, yhtäläisen hyvän tahdon vallitessa, ollut

oikeus ilman mitään vaateliaisuutta luottaa siihen, että liittomme

muodostuisi sopusointuiseksi?

Siten nykyisen hetken rauha tuntui pitenevän tulevaisuuteen, niinkuin

varjot pitenevät auringon laskiessa. Harvoin olen tuntenut olevani

niin onnellinen, ja tämä seikka näyttää minusta nyt, aikojen kuluttua,

selittämättömältä, tai oikeammin: se vaatii selitystä.

Sellaisena kuin silloin olin, en tosiaan tullut koskaan ajatelleeksi

rakkauteen perustuvaa avioliittoa; voinpa sanoa, etten oikeastaan

käsittänyt, mitä rakkaus yleensä merkitsee.

Mitä sisältyikään menneisyyteeni tunne-elämän kannalta katsoen?

Muutamia harvoja seikkailuja, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään,

aistien hetkellistä hehkua, jota kukaan ei voi välttää, silloin

tällöin nautinto, jota en ollut koskaan vakavasti kaivannut. En siis

aavistanutkaan, että saattoi olla olemassa intohimoja, jotka voivat

vallata ihmisen koko olemuksen ja kumota kaikki muut olemassaolon

edellytykset, ja jos olisin voinut semmoista kuvitella, olisin

sitä samassa säikähtänyt. Ihminen ei kaipaa eikä pahoittele mitään

eläessään tyhjyydessä. Olin tietysti tavannut rakkautta kirjoissa,

mutta niissä tuo sana merkitsi vain seikkoja, jotka sinänsä olivat

sangen arkipäiväisiä. Olin tyytynyt pelkkiin mitättömiin seikkailuihin,

joista intohimo oli suljettu pois, ja elämä oli suvainnut vahvistaa

mielipidettäni. Siitä johtui epämääräinen ylenkatse ja vaivainen luulo,

että liitelin yleisten heikkouksien yläpuolella.

Tunnustan mielelläni, että tuon entisen olennon muisteleminen — vaikka

hän oli ollut kerran oma itseni — on minusta tuskallista. Toiselta

puolen on kumminkin varmaa, ettei tähän menettelyyni sisältynyt mitään

itsekkyyttä eikä erinomaista elottomuutta. Sydämeni sykki samoinkuin

muiden ihmisten, mutta minä tavoittelin yksinomaan erästä korkeampana

pitämääni tarkoitusperää. Tämä tehtävä oli vanginnut minut niin

kokonaan, etten ollut milloinkaan edes ajatellut naimisiinmenoa. Olin

enintään sitä harkinnut loitolta pitäen sitä eräänä yhteiskunnallisena

tekona, jolla oli ilmeinen kantavuus, jonka vaarat määrittelin ja

jonka velvollisuudet tiesin, mutta jonka iloista minulla ei ollut

aavistustakaan.

Ihmetteleekö kukaan nyt enää edellä kuvailemaani erinomaista riemua?

Se oli köyhän mielen iloa, olkoon menneeksi. Mutta se ilo oli minun

mielessäni. Kuohuttaako tuo muisto minua nyt? Tarkastellessaan

olemuksensa peräkkäisiä vaiheita kuka hyvänsä voi joutua kuohuksiin

samasta syystä.

Seuraavan viikon kuluessa kaikki näytti osoittavan, että minun täytyi

pitää suunniteltua liittoa onnellisena keinona erilaisten etujen

yhteensovittamiseksi; sitä osoitti sekä täydellinen levollisuuteni

kosintaani nähden että se yksinkertainen tapa, jolla päätin sen

viipymättä toteuttaa. Jos olin ensimmäisessä kohtauksessani Alicen

kanssa hetkittäin tuntenut salaperäistä vetovoimaa, niin jo seuraavalla

kerralla toimin kuin mies, joka kiinteästi tarkkaa peliä eikä laiminlyö

vastustajansa ilmeitten tutkimista. Unohdinpa siinä vielä kerrassaan

menettelyni varsinaisen vaikuttimen: minä aioin naida neiti de

Vaubajourin enkä edes kysynyt itseltäni, mikä minua siihen pakotti.

Jo seuraavana päivänä palasin Sairaalakadulle. Alice oli yksin kotona.

Olin vähällä noudattaa kärsimätöntä haluani ja pakottaa hänet äkkiä

päätökseen. Maltoin sentään mieleni ja tyydyin siihen, että kuluisi

vielä päivä. Kun Alice yhä kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin,

vastasin hänelle:

— Olkoon menneeksi, minä koetan parempaa keinoa.

— Pelkään, ettette onnistu.

Minusta tuntui samassa, että jo mahdollisuus päästä pois tästä

ympäristöstä oli häntä jossakin määrin suostuttanut. Mitä

haaveellisempi jokin toive on, sitä katkerammaksi se muuttaa

todellisuuden, jonka haltuun se meidät jättää. Alice kysyi minulta

sitten, milloin aioin lähteä.

— Minä en lähde; olenhan luvannut pitää huolta teistä.

Kävin talossa vielä kolme kertaa, mutta nyt kohtasin toiset

Vaubajourit. Selvää oli, että oleskeluni Brioudessa ja alinomaiset

käyntini alkoivat perhekuntaa hermostuttaa. Herra de Vaubajour

heilutteli jalkojaan ja sovitteli lauseitaan näyttäen odottavan, että

lupaisin hänelle jonkin kilisevän lahjan. Kääpiö, joka oli rohkeampi,

uskalsi sanoa:

— Haluttaako teitä liehitellä sisartani? Saatte uskoa, etteivät

parisilaiset tavat tässä tehoa.

Olin jo heittää kaiken toivon, että ilmaantuisi suotuisa tilaisuus,

kun se viikon kuluttua ilmaantui, vieläpä niin, että kiireellinen

kosintani ei suinkaan mitenkään loukannut, vaan näytti kerrassaan

välttämättömältä.

Kesäkuun 21 p:nä aioin jälleen käydä vierailulla ja lähdin hotellista,

kun samassa näin etäällä Alicen. Minut huomattuaan hän lähti heti

tulemaan luo. Arvasin, että hän oli minua odottanut, menin hänen

luokseen, näin hänen tuskallisen ilmeensä ja huudahdin:

— Mitä on tapahtunut?

Hän sanoi hiljaa, hämminkiään salaamatta:

— Ei oikeastaan mitään, mutta sentään niin paljon, että katsoin olevan

syytä teille siitä ilmoittaa.

— Lähdetään siis paikkaan, missä saamme olla rauhassa tungettelijoilta.

Hän suostui. Edessämme oli ulos lakeudelle johtava tie. Me lähdimme

sitä kulkemaan, ja minä kysyin jälleen:

— Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi tahallaan epämääräisesti. Kiitti aluksi hänelle

osoittamastani mielenkiinnosta. Se oli oudostuttanut hänen omaisiaan,

ehkä enemmän kuin oli syytäkään. Ehkä se oudostutti muitakin. Minä

en voinut parisilaisena arvata, kuinka uteliaasti vierasta henkilöä

tarkasteltiin Briouden laisella pienellä paikkakunnalla. Pieninkin

seikka antaa aihetta pitkiin selityksiin, mitätön sana johtaa heti

otaksumiin, joissa ei ole jälkeäkään hyväntahtoisuudesta. Näytti

siis suotavalta, ja Alice melkein rukoili minua, etten pitkittäisi

oleskeluani täällä ja osoittaisi huomaavaisuutta, joka voitiin selittää

vastoin omia toivomuksiani.

Vasta myöhemmin sain tietää, kuinka ankara sisarusten kesken sattunut

kohtaus tämän epämääräisen selityksen pohjana oli. Mutta johtuipa se

mistä tahansa, se tuli joka tapauksessa avukseni kehoittaen minua

palaamaan Cambaleyres'iin viipymättä.

Minä vastasin aivan tyynesti:

— Mikä teitä säikyttää, Brioudeko vai... nuo toiset?

— Ehkä molemmat.

— No niin, sanoin minä, — tämähän sopii mainiosti. Ennenkuin eroamme,

sallinette, että ilmoitan teille, mihin tuloksiin olen päätynyt. Uskon

varmaan tällä kertaa onnistuneeni.

Hän teki torjuvan eleen, mutta hänen vaitiolonsa osoitti, että hän

suostui kuuntelemaan. Aloitin siis vihdoin:

— Ehdotukseni näyttää teistä ensinnä vain uskaliaalta vedonlyönniltä,

mutta siitä huolimatta toivon, että hämmästyksen häivyttyä siihen

suostutte; se näet on kaikkein järkevin meitä yhteenjohtaneen sattuman

tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta koettakaamme aluksi tehdä lyhyesti

tiliä asioista. Siten luomme valoa tiellemme. Vaikka en teitä tarkemmin

tunne, uskon sentään, että asia voidaan helposti saattaa päätökseen.

Minä tiedän, että olette vilpitön, hienotunteinen, rohkea; toiset

käyttävät hyväkseen teidän työtänne, hienotunteisuutenne pannaan

kovalle koetukselle, vilpittömyytenne törmää esteisiin, jotka tekevät

nykyisyyden kiusalliseksi ja tulevaisuuden epävarmaa pahemmaksi.

Verrattuna siihen ympäristöön, missä elätte, näyttää yksinäisyyskin

kadehdittavalta. Siitä johtui, että taannoin pakenitte tätini luo,

ja siitä johtuu, että aivan pian varmaan taas lähdette maanpakoon

tietämättä ennakolta, muodostuuko olonne siellä siedettävämmäksi kuin

omaistenne luona.

Hän kuunteli mietteissään. Hän ei väittänyt vastaan. Minä jatkoin:

— Mitä minuun tulee... te ette tietenkään tunne elämääni. Olen teidän

silmissänne vain ohikulkija. Mutta olenhan kumminkin heti aavistanut

ja ymmärtänyt teidät, ja ettekö siis siitä huolimatta usko, että olen

yhtä vilpitön kuin te? Voitte luottaa sanoihini, kun lisään, että olen

aina ollut yksin samoinkuin te, ettei minulla ole velvollisuuksia ja

että hyödyttömyyteni minua rasittaa. Sanoin teille taannoin, että

olitte herättänyt minussa auttamishalun. Saan sitäpaitsi kiittää teitä

siitä, että elämälleni on vihdoin löytynyt tarkoitus. Sen puuttuminen

tuntui vielä äsken jäätävän sydäntäni, minä pelkäsin joutuvani jälleen

kokemaan tyhjiä hetkiä. Ja siksi tulin ajatelleeksi jotakin aivan

yksinkertaista, minkä tahdon ilmaistakin aivan yksinkertaisesti. Ettekö

luule, että me kaksi onnetonta voimme yhdessä saavuttaa tyynen onnen?

Hän seisahtui äkkiä. Hän näytti katselevan suoraan eteensä,

äärettömyyteen. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt tai kuin

hän, havaitessaan yhtäkkiä uuden pelastumisen mahdollisuuden, olisi

pelännyt, että sekin oli pelkkää haavetta.

— Tyynen onnen... toistin minä. — Tiedän hyvinkin, että tarjoukseni

on aivan keskinkertainen. Vanha mies, jonka sydän puhuu kömpelösti

pyrkiessään ilmaisemaan todellista hehkua. Te sitävastoin itse nuoruus,

jolla on täysi oikeus uneksia suuresta rakkaudesta. Muitten aarteitten

puuttuessa lasken sentään jalkojenne eteen varman kiintymyksen,

uskollisen mielen ja sen vakuutuksen, että te, lahjoittaessanne itsenne

minulle, saatte kiitollisesta, hartaasta huolenpidostani korvauksen,

jonka suorittaminen päättyy vasta kuollessani. Tiedän varsinkin voivani

tarjota teille lahjan, joka on verraton kaikkien niiden mielestä, jotka

ovat meidän tavallamme siitä haaveksineet saamatta sitä milloinkaan

omakseen, nimittäin varman sopusoinnun tai vielä oikeammin rauhan...

rauhan, joka tulee kestämään, jos ehdotukseeni suostutte, yhtä

kauan kuin yhteinen elämämme, rauhan, joka takaa meille vaivaisille

yksinäisille keskinäisen hellyyden tukea, rauhan, jota olette hartaasti

kaivannut ja joka nyt rukoilee teitä tulemaan luokseen, luottamaan

lupaukseen, uskomaan varmasti, että pääsette satamaan...

Minä lopetin puheeni.

Hän seisoi siinä yhä liikkumatta katsellen näköpiirin rajalle.

Huomatessani, ettei hänen katseensa ollut tähdätty mihinkään, uskalsin

tarttua hänen käteensä, joka ei vastustellut, ja painaa siihen huuleni.

Se oli arka, kunnioittava suudelma, semmoinen kuin sen tulikin olla,

toisin sanoen hyvityksen alku pikemmin kuin tunnustuksen päätös. Sitten

odotin, mitä hän sanoisi. Minulla oli toivoa, sillä hän ei ollut

ainakaan kieltänyt; oli vain yhä vaiti. Vihdoin katseemme kohtasivat

toisensa. Luulin näkeväni hänen silmissään pelkoa, että hänen täytyisi

herätä näkemästään unesta.

— Jos olette viisas, sanoin hiljaa, — niin palaamme nyt isänne luo. On

hyvä... hyvä kaikille... saada Brioude mitä pikimmin rauhoittumaan.

Minä tartuin hänen käsivarteensa. Hän hymyili hiukan.

— Tulkaa! sanoin vielä.

Nyt hän totteli, ja niin lähdimme takaisin kaupunkiin vieretysten,

enempää puhumatta...

Olen yrittänyt kuvailla kohtausta yhteen menoon; yksityiset sanat

olisivat vain himmentäneet sen väriä. Mutta lopetettuani kuvaukseni,

herätettyäni eloon hetken, joka tuli vallitsemaan niin monia muita

hetkiä, huomaan joutuvani hämmingin valtaan.

Mitä? Onko mahdollista, että turvauduin tuollaiseen kylmään puheeseen

tahtoessani valloittaa hänet omakseni? Olivathan sen kaikki käänteet

älykkäitä ja kylmiä, kuin olisi ollut kysymyksessä kauppasopimus.

Ja olinko uskaltanut puhua vilpittömyydestä! Merkillinen lähtö

tuntemattomaan maahan, missä kohtalolla oli varattuna meille niin

paljon järkytyksiä. Minä puhuin tyynestä onnesta, ja hän oli vaiti,

minä esitin vain tarjoukseni järkevää puolta, ja hän oli nähtävästi

niin väsynyt, että olisi liittynyt millaiseen kumppaniin tahansa vain

päästäkseen pakenemaan. Merkillistä tässä on se, että tuo kaikki

tapahtui juuri silloin, kun hän oli päättänyt luopua, maksoi mitä

maksoi, yhteisestä elämästä omaistensa kanssa. Minunkin olisi pitänyt

nauttia varman pelastuksen riemusta, mutta huomiotani ei herättänyt

mikään muu kuin taivaan synkkyys. Kuvittelin vihdoin täsmällisesti

määritelleeni sen tunteen rajat, jota tottelin; en ollenkaan huomannut,

että vastustamaton mielenliikutus oli lakkaamatta ääntäni värisyttänyt!

Saman päivän iltana sattui Vaubajourin palatsissa hullunkurinen ja

kiusallinen kohtaus.

Otettuaan ehdotukseni vastaan niin arvokkaasti kuin soveliasta oli

herra de Vaubajour katsoi olevansa velvollinen minulle selittämään,

ettei hän ollut aikonut milloinkaan erota tyttärestään. Kiinnittämättä

ylen suurta huomiota vaivaiseen aatelittomaan nimeeni hän piti

tarpeellisena, että semmoinen epäsäätyinen avioliitto korvattaisiin,

niin että hänen vertaisensa pitäisivät sitä oikeutettuna. Entä miten

kävisi Annan, joka nyt jäisi yksin hänen luokseen?

Vastaukseni katkaisi lyhyeen hänen aloittamansa kerjäämisen.

— Tyttärenne voi kyllä pitää huolta tarpeistanne, sillä tarkoitukseni

on antaa hänelle huomenlahjaksi rouva de Castérac'in koko omaisuus.

Ukko näytti kalpenevan ja poistui sitten salista. Palatessaan hän toi

mukanaan Alicen ja laski hänen kätensä käteeni sanoen:

— Lapseni, minä annan teille siunaukseni.

Sitten hän sulki tyttärensä syliinsä:

— Rakkaani, kaitselmus suo sinulle onnea yltäkyllin, kiittäkäämme sitä.

Siinä näyttävät olleen kihlajaisemme! Tulivat sitten toisetkin, oikeat

kihlajaiset, Jumalan kiitos! Mutta minun, sokean, täytyi sitä ennen

syntyä jälleen päivän valkeuteen.

Näyttää myös siltä, että elämä tuona iltana miellytti minua, niinkuin

se ainakin miellyttää ihmistä, joka saavuttaa tarkoituksensa; mutta

mies, joka joutui tuota kokemaan, on niin varmasti kuollut, ettei

minulla ole hänestä mitään muistoa.