Tapahtumat vaativat meitä aina niihin sopeutumaan, olkoot ne sitten
onnellisia tai onnettomia. Äkillinen siirtyminen äärimmäisyydestä
toiseen oli hetkeksi järkyttänyt tasapainoani. Vasta seuraavina päivinä
aloin jälleen selvästi tajuta todellisuutta.
Olin päättänyt jäädä Cambaleyres'iin yöksi, en niinkään niiden
muodollisuuksien vuoksi, jotka edellyttivät läsnäoloani, kuin
totellen jotakin epämääräistä halua, joka yllytti minua uhmaamaan
paikan vihamielisyyttä. Kun palasin illalla, saateltuani Bourdoinin
kaupunkiin, odotti Rosa minua, ei enää niin virallisena kuin aamulla,
vaan jo tutunomaisena.
— Minä olen pannut kuntoon neidin huoneen. Olen sytyttänyt lieteen
herraa varten hyvän tulen, joka ei olekaan täällä liikaa.
Kiitostani odottamatta hän sitten lisäsi:
— Sitähän minä jo ajattelinkin, että herra tänne tulisi rouvan sijaan!
Minä en ole herraa tuntenut, mutta hänen isänsä oli niin hyvä mies!
Minä olen aina ajatellut, että rouva teki väärin, kun ei ollenkaan
veljestään välittänyt, mutta eihän rouvaa sopinut vastustella... Ja
hyvin kumminkin kävi.
Ystävällistä jaarittelua, joka tuntuu tavallaan pyytävän anteeksi,
että talo ottaa minut niin jurosti vastaan. Minä suostuin kehoitukseen
ja lähdin heti katsomaan huonettani. Sinne johtivat keskimmäisessä
tornissa sijaitsevat vanhat kiertoportaat. Ensimmäisessä kerroksessa on
tasanne, josta lähtee kummallekin puolelle rappeutunut ja polveileva
käytävä. Neidin huone oli kauempana lännen puolella. Sinne mentäessä
Rosa perehdytti minua paikkoihin.
— Tässä huoneessa asui herra kreivi eläessään. Rouva nukkui sen jälkeen
mieluummin alakerrassa, entisessä salissa... siinä, missä olitte tänä
aamuna. Tässä on vielä asumaton huone... työhuone...
Unohtaen, ettei illalla ja ikkunaluukkujen ollessa kiinni voinut mitään
nähdä, hän avasi jokaisen mainitsemansa huoneen oven, heilutti sitten
kädessään pitelemäänsä lamppua, siunasi pimeitä suojia pirskottamalla
niihin hiukan valoa ja lähti taas eteenpäin.
Vihdoin saavuimme pyöreään huoneeseen, jota valaisi liedessä räiskyvä
risuvalkea.
— Totisesti, huudahdin minä, — neiti ei ollut valinnut huonosti.
— Ei se ollut hän, sanoi Rosa, — vaan rouva, koska näet tämä on pieni
ja helppo lämmittää. Rouva nähkääs oli tarkka.
Hän olisi voinut puhua enemmänkin, mutta minä en häntä kuunnellut,
sillä katseeni kiintyi äkkiä ikkunan edessä olevaan pöytään.
— Ah, tunteeko herra sen?... Se on huutokaupasta... entisiltä ajoilta...
Minun lapsuuteni pöytä! Toisissa olosuhteissa olisin voinut joutua
epätoivoon löytäessäni sen Cambaleyres'ista, mutta tänä iltana tuo
hylkyesine tuntui minusta anteeksipyynnöltä, jolla talo koki palauttaa
kunniaani. Minä koettelin vanhaa huonekalua kädelläni, kuin olisin
hyväillyt jotakin kallisarvoista esinettä.
Rosa vaani pienimpiäkin liikkeitäni ja jatkoi:
— Rouva oli ostanut vielä joukon vanhoja kirjoja. Ne on pantu tuonne
alas, siihen huoneeseen, joka oli ennen herra kreivin konttorihuone.
Jos herra haluaa niitä nähdä...
— Kiitos, toiste.
Minusta tuntui epämieluiselta ajatella palaamista tuohon alakerran
huoneeseen. Olisi ollut kiusallista nähdä Rosan mainitsemia pyhiä
jäännöksiä niiden nykyisessä paikassa.
— Ne tietenkin myytiin aivan pilkkahintaan, ja rouva oli ajatellut...
— Hyvä on, Rosa, lähdetään tästä aterialle.
Hän ei vaatinut enempää ja antoi minun järjestää mielin määrin asemalta
tuodut matkatavarani.
Tuli ilta, ja minut valtasi, en tiedä miksi, samanlainen tukala tunne
kuin alussa. Ne toisiaan seuranneet mielenliikutukset, joiden vallassa
olin ollut, olivat minua varmaan uuvuttaneet, ja mahdollista myös, että
Rosan itsepintainen halu puhua rouvasta oli siihen vaikuttamassa.
Tuntui siltä, kuin palvelijattaren jaaritellessa hänen emäntänsä olisi
palannut jotenkin takaisin kotiin. Hän oli siinä ja kysyi minulta,
mitä minä tein talossa, jonka ei olisi pitänyt milloinkaan tulla
omakseni. Ei paljoa puuttunut, ettei hän minua kerrassaan ajanut pois.
Samalla minä ajattelin häntä. Millainen hän oikeastaan oli, vain
ikävä, vaiko suuripiirteinen? Kasvaessaan määrättyyn mittaan intohimo
muuttuu kauniiksi. Rouva de Castérac'in itaruus näytti uhmanneen
vahingonvaaraa, se oli toisin sanoen kyennyt voittamaan itsensä,
vieläpä siinä määrin, että se näytti kauniilta: siinä oli saituutta ja
uskallusta, kolikon säästämisestä koituvaa hekumaa ja riemua siitä,
että saa nelinkertaisena takaisin kultarahan, jonka kohtalosta on
ollut levoton, siinä oli Harpagon, joka jättää rahalaatikkonsa vaaraan
pelipöydän ääressä.
Vihdoin nousin, tuon näyn karkoittamana. Rosa keskeytti ateriointinsa.
— Minä toivon, ettei herra voi huonosti?
Minä tein kieltävän eleen.
— Eihän siinä, päätti hän, — ollut muuta kuin hyvää, sillä herranhan
hyödyksi se kaikki tulee.
Niihin sanoihin tämän illan seurustelu päättyi. Minut valtasi
sellainen uupumus, että todellisuus tuntui jälleen väistyvän pois.
Täysi tietoisuus palasikin seuraavana aikana vain vähitellen, tajunnan
huomaamatta siirtyessä vaiheesta toiseen. Silloin kokemani tunteitten
kehitys oli loogillista, mutta se näytti minusta niin hämmästyttävältä,
että pidin sitä useasti pelkästä sattumasta johtuvana!
Minä näen esimerkiksi nyt jälleen ensimmäisen heräämiseni neidin
huoneessa. Olin nukkunut sikeästi, kertaakaan heräämättä. Yht'äkkiä
avaan silmäni. Ikkunaruuduista en näe harmaata julkisivua, jonka olin
aina tottunut näkemään, vaan puun, joka ojentaa minua kohti oksiensa
komeata varjostinta. Yksivärisen seinäpinnan sijaan on tullut vanha
kukkainen seinäpaperi, johon repeytymät luovat juoviaan. Ympärilläni
on pelkkiä vieraita huonekaluja, mutta ikkunan edessä on pöytä,
jonka olin nähnyt viimeksi ollessani kolmentoista vuoden ikäinen...
Epäröiden kuuntelen hiljaisuutta. Missä olenkaan? Pitkä epäröinti...
sitten ihmettelen, havaitessani mieleni keveäksi... Vihdoin herään
lopullisesti: tänään Puyssä varmaan liikkuu uutinen, että Pesnelin
poika korvaa isänsä aikaansaaman vahingon! Mielessä ilo, joka on
melkein kuin kuumetta, minä pukeudun. Ajattelen yhtä ainoata asiaa:
tahdon jouduttaa sitä jumalaista hetkeä, jolloin kaikki on tehty, ja
lähteä senvuoksi tapaamaan Bourdoinia. Ajattelinko olevani _kotona_
täällä? En hetkeäkään. Sen muistan jo siitä, että lähtiessäni, kun olin
ilmoittanut, etten aikonut palata aamiaiselle, Rosa kysyi:
— Eikö herra ehkä halua avaimia?
— Mitä avaimia?
— Käydäkseen talossa siellä kaupungissa.
— Minä olin tosiaan unohtanut, että _oma talonikin_ kuului minulle.
— Mielelläni, antakaa ne tänne.
Niin minä lähdin menemään kuunnellen huvikseni kädessäni olevien
avainten helinää, lähdin niinkuin matkustaja hotellista, aikoen palata
vasta yöksi tilapäiseen majapaikkaani.
Tuntia myöhemmin saavuin Virastotorille, astelin kohti
lakiasiaintoimistoa ja olin aikeissa mennä sinne, kun jokin sisäinen
varoitus minut samassa pysähdytti. Mitä, enkö koettaisi käyttää
saamiani avaimia? Kääntäisinkö nyt samoinkuin eilen pääni toisaalle ja
kulkisin ohi?
Minä käännyin takaisin. Se oli juhlallinen hetki: en ollut enää
yksin, isäni käveli vieressäni; kattojen tuolta puolen, Adhémar-kadun
takaa, hymyilivät meille sinertävät kukkulat. Minä astuin kerrallaan
portaitten kolme askelmaa ja otaksuin, että loistava hyvityksen hetki
oli nyt tullut.
Mutta mitä kertoisinkaan siitä, mitä sitten seurasi? Kaikkialla
vain tyhjiä huoneita ja rumia paljaita seiniä. Permantoa peitti
niin paksu tomukerros, että tuntui, kuin olisi astellut tuhkassa.
Ikkunankaihdinten raoista, joihin hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan,
virtasi sisään kelmeätä valoa. Minä tahdoin nähdä jälleen oman
huoneeni. Selittäköön asian ken osaa, mutta kuolema, joka oli muuttanut
esineet niin toisenlaisiksi, oli vahingoittanut muistianikin, niin että
epäröin tietämättä, kumpi kahdesta huoneesta oli ollut aikoinaan minun
huoneeni.
Olin siis luullut eläväni vain muistoja varten, mutta nämä muistot,
jotka olivat jo aikoja sitten rauenneet olemattomiin, eivät nekään
olleet enää muuta kuin harhakuvitelmaa! Vedin masentuneena oven
jäljessäni kiinni ja kiiruhdin Bourdoinin luo.
Millaisin omituisin sanoin minua siellä tervehdittiinkään! Hän oli
nähnyt minun tulevan kotoa:
— Miten on laita? kysyi hän. — Huomasitko nyt, että olisi ollut
joutavaa lakan tuhlausta, jos olisin sinetöinyt tuolla vastapäätä?
— Unohdus oli tosiaan sinetöinyt ne paikat paremmin.
— Unohdus! Sinähän saat minut ihan nauramaan... Kukapa ei unohtaisi?
Sinä itse ensimmäisenä. Voisitko enää tänään ajatella samalla tavalla
kuin eilen? Ei ehdi kulua viikkoakaan, kun huomaat, että sukulaisissasi
oli hyviäkin puolia, ja puhut sievästi tädistäsi. Ja sitten ei muuta
kuin käydään työhön.
Hän sanoi: »Sinä puhut sievästi tädistäsi.» Täytyykö siis täälläkin
kohdata tuo vainaja? Aluksi minä kuuntelen vain puolella korvalla,
iloni on tärvelty. Sitten kuulemani uutiset vähitellen häivyttävät pois
tukalan tunteen...
Aamusta alkaen oli toimistossa käynyt väkeä saamassa tietoja. Ei ollut
kulunut kahtatoista tuntia asian ilmoittamisesta, kun huhu kierteli
kaikkialla Puyssä saaden ihmiset kuumeeseen. Bourdoin ehdotti minulle,
että järjestettäisiin asia lyhyintä tietä ilmoittamalla sanomalehdissä
saamamiehille. Kuinka ihanaa olikaan julistaa suunniteltua hyvitystä
kaikkiin neljään ilmansuuntaan, ja millaisessa ilon hurmiossa olinkaan
toimistosta lähtiessäni ja astellessani jälleen katuja, joita voin
nimittää omikseni! Nyt ei tarvinnut enää arasti silmäillä rakennusten
julkisivuja. Kohdatessani ohikulkijan kohotin päätäni, ja minun teki
mieli huutaa: »Minä olen palannut, ettekö tunne minua?» Olin kerrassaan
unohtanut, että minua odotettiin Cambaleyres'iin illalla, ja tiesin
vain varmaan, että jokin outo onnellinen sallimus, jonka alkuperästä
muuten en paljoa välittänyt, oli suonut minun elää hetkiä, jollaisia
en ollut koskaan ennen kokenut ja jotka eivät varmaan enää milloinkaan
palaisi!
Mielessäni vaihteli, kuten huomaamme, lakkaamatta kiusallinen hämminki
ja lapsellinen ilo. Mutta eikö heiluri, joka tyrkätään äkkiä liikkeelle
levostaan, heilu oikeaan ja vasempaan kuin hurjistunut peto? Vähitellen
sen heilunta kumminkin hiljenee, ja vihdoin se jälleen jää tasapainoon.
Samoin oli minun laitani: minäkin olisin varmaan päässyt tasapainoon,
jollei olisi sattunut tuota seikkaa...
Kului yksitoista päivää, jotka olivat kaikki tämän päivän kaltaisia,
täynnä samanlaista häilyntää, joka vaimentui vaimentumistaan.
Minä lähdin joka aamu kaupunkiin kiihkeästi haluten nauttia siellä
samaa hurmiota ja huomaamatta, että sen lumous oli jo haihtumassa.
Joka ilta palasin Cambaleyres'iin, ja vaikka yhä vielä itsepintaisesti
tyydyin tuntemaan vain puutarhan, ruokasalin, käytävän ja makuuhuoneen,
alkoi paikka sittenkin salaa minua kiehtoa. Silmäni tottuivat sen
esineisiin. Jutteleminen Rosan kanssa ei tuntunut minusta enää niin
ikävältä. Aloin jo virittääkin keskustelua.
Niin olin esimerkiksi utelias tietämään, mistä syystä rouva de Castérac
oli jättänyt Puystä ostamansa talon autioksi. Sellainen tuhlaavaisuus
soveltui huonosti hänen saituuteensa. Rosa ei kumminkaan osannut
vastata minulle mitään.
— Ehkä rouva teki niin siksi, että hänestä tuntui pahalta tehdä toisin?
virkkoi hän mietteissään.
Hän saattoi olla oikeassa: kukapa voi milloinkaan päästä selville
kaikista ihmismielen epäjohdonmukaisuuksista?
Koska olin monta kertaa ollut huomaavinani, ettei Rosa pitänyt
neidistä, kehoittelin huvikseni häntä asiasta juttelemaan.
— Mitä tehtäviä neidillä täällä oli, ja kuka hän oikeastaan oli?
Rosan vastauksissa tuntui ilmeistä kaunaa ja katkeruutta. Lääkäri
oli vaatinut ensimmäisen taudinkohtauksen jälkeen ottamaan neidin
hoitajaksi. Onneksi oli rouva, joka oli neitiin luottanut enemmän kuin
oli soveliasta, sentään sijoittanut hänet yläkerrokseen. Sitten neiti,
jolle ei oltu annettu hänen toivomaansa arvoa, oli yrittänyt komentaa
keittiössä, vaikka ei ymmärtänyt niistä asioista mitään. Nuo ajat
olivat nyt, Jumalan kiitos, olleet ja menneet, ja neiti oli kaukana
täältä...
— Kuinka kaukana?
— Brioudessa... sukulaistensa luona.
— Keitä ovat hänen sukulaisensa?
— He ovat olleet aikoinaan rouvan puolison tuttavia.
— Ettekö tiedä heidän nimeään?
— Se on luullakseni Vaubajour... köyhtynyttä aatelia... Eipä olisi
kannattanut olla niin olevinaan...
Mitä enemmän ajattelin omaa tulevaisuuttani, sitä selvemmin kuulin
sisäisen äänen:
— Maksaako vaivaa etsiä kaukaa sellaista, mikä on käsin
kosketettavissa? Etkö ole päässyt satamaan, etkö ole _kotonasi_?
Merkillistä elämän ironiaa: minä päätin kuunnella tuota ääntä ja jäädä
Cambaleyres'iin, kun samassa ilmaantui tuo _seikka_. Myrsky nousi juuri
silloin, kun luulin harhailuni päättyneen: täsmälleen kesäkuun 12 p:nä.
On päivänmääriä, jotka jäävät muistiin ainiaaksi. Minä en unohda tuota
milloinkaan...
Kuinka ikävää onkaan, ettei ihminen kykene aamulla noustuaan lukemaan
taivaan pilvistä päivän kohtaloita. Ehkä sentään sinä päivänä, jolloin
kuolen, aamurusko näyttää minusta tavallista kauniimmalta.
Tuona kesäkuun 12 p:nä minä näin herätessäni kauniin päivänpaisteen,
puitten lehvät kylpivät valossa, maa huokui hyviä tuoksuja. Bourdoinin
toimenpiteet Puyssä edistyivät mieleni mukaan. Cambaleyres'issa talo
tuntui vain odottavan hetkeä, jolloin ottaisin sen haltuuni. Minä en
enää vastustellut monia hiljaisia viittauksia, vaan sanoin Rosalle:
— Tänä iltana minä luullakseni voin olla vapaa. Käyttäkäämme, jos niin
haluatte, tätä tilaisuutta alakerran tarkastamiseen ja koettakaamme
saada se asuttavaan kuntoon.
Rosa nauroi, niin että kaikki hampaat välkkyivät, sillä hän uskoi
varmaan, ettei hänen tarvitsisi enää jäädä ypöyksikseen:
— Totta kai, kaikki on jo siivottu, eikä herran tarvitse muuta kuin
sanoa sana, niin pääsette asumaan mukavammin. Se teidän olisi pitänyt
tehdä jo aikoja sitten.
Minä palasin kaupungista jo vähän ennen kuutta... Tuollaisia
merkityksettömiä pikkuseikkoja jää valitettavasti mieleen, ne ovat
pysähdyspaikkoja portaitten ylimmässä osassa. Eikö muuten ole hyvä
merkitä kaikki muistiin, koska tästä lähtien menettelyni tuomitseminen
voi riippua jostakin pienestä yksityiskohdasta?
Kun saavuin perille, tuntui minusta kuin Cambaleyres, kaikki
ikkunaluukut avoinna, olisi minulle hymyillyt.
Rosa tuli heti minua tervehtimään ja sanoi iloisesti:
— Herra siis vihdoinkin asettuu oikeaan huoneeseensa! Kyllä rouva oli
oikeassa: alakerrassa on parempi asua!
Minä vastasin samaan sävyyn:
— Lähdetäänpä katsomaan!
Minä lähdin hänen jäljessään rouva de Castérac'in entiseen huoneistoon,
josta nyt kenties tulisi oma tyyssijani.
Se ei ollutkaan niin avara kuin olin luullut. Siinä oli kaikkiaan vain
kolme huonetta.
Keskimmäinen huone oli yhä samanlainen kuin sinä päivänä, jolloin
Bourdoin oli rikkonut sinetit. Minä astuin siihen tällä kertaa
arvelematta. Ihailin kauniita seinälaudoituksia, Rosa tarkasteli
huonekaluja, puhui pöydän korjaamisesta, nojatuolien päällystämisestä
ja muista joutavista asioista. Minä en kuunnellut, olin vain ylen
tyytyväinen, kun vuode ei enää näyttänyt ruumisalttarilta ja lipastokin
oli muuttunut aivan tavalliseksi huonekaluksi. Olin varmaan arvannut
oikein: vainaja oli väistynyt pois.
Oikealla puolella oli toinen, pukuhuoneena käytetty suoja. Vilkaisin
siihen vain ohimennen.
Vasemmalla oli kolmas huone. Sitä oli aikoinaan käytetty pienenä
salina, mutta nyt se ei ollut missään erityisessä käytännössä.
Olin tuskin astunut kynnyksen yli, kun katseeni kiintyi ikkunasta
avautuvaan näköalaan. Siitä näkyi puiston keskikäytävä, ja se olikin
koko tässä valtavan suuressa asumuksessa ainoa, joka tarjosi avarampaa
näköalaa. Olipa näköpiiri kuinka vaatimaton tahansa, se vaikuttaa aina
vapauttavasti.
— Tosiaankin, huudahdin minä, — olitte oikeassa, Rosa! Tämä on paras
paikka koko talossa. Mutta eikö täällä ole kirjoituspöytää?
— Sitä ei pidä puuttuman! vastasi Rosa. — Minä tuon pöydän alas heti.
Herra tulee vielä huomaamaan, kuinka mukava tässä on asua. Tästä pääsee
suoraan käytävään. Ja mitä kirjoihin tulee...
Minä käännyin katsomaan. Huoneen kalustona oli Pius XI:n muotokuvan
alle sijoitettu rukoustuoli ja muutamia kirjahyllyjä.
— Mitä kirjoihin tulee, niin ne ovat oikea tomun pesä. Olisin vienyt ne
ullakolle, jollen olisi ajatellut, että herra ehkä tahtoo pitää omat
kirjansa.
Sydäntäni kouristi äkillinen liikutus. Kuinka olinkaan voinut unohtaa,
että osa isäni kirjoja oli täällä minua odottamassa? Kohtalon julmaa
leikkiä vai lempeyttä: Cambaleyres oli onnellisempi kuin Puyssä
sijaitseva kotitaloni; se lupasi yhä palauttaa minulle menneisyyttä.
Astuin sitten hyllyn luo, mutta maltoin mieleni ja sanoin:
— Ei, enpä huoli... mieluummin... päivällisen jälkeen tulen takaisin.
Niin sanoessani luulin ja uskoin varmaan menetteleväni siten vain
siksi, että halusin päästä vapaaksi todistajana olevasta Rosasta.
— Tehkää niin, herra. Minä tuon kohta pöydän ja tuolin... ja katan
sitten pöydän. Kun sitten lähdimme huoneesta, hän lisäsi:
— Herra ei voi kuvitellakaan, kuinka rauhallista täällä on! Rouvakaan
ei koskaan rukoillut missään muualla kuin täällä...
Minä palasin huoneeseen kello kahdeksan.
Tämän illan pienimmätkin tapahtumat ovat mielessäni niin elävinä
kuin kokisin ne jälleen. Muistan esimerkiksi, että oven avattuani
kylmä ilmavirta oli sammuttaa kädessäni olevan lampun: Rosa oli
unohtanut sulkea ikkunan. Tuskin huoneeseen tultuani olin sitten
kuulevinani askelia viereisestä huoneesta, siitä, missä oli toimitettu
sinetöiminen. Minä luulin, että siellä oli Rosa, ja menin sinne,
mutta ilmeisesti olinkin luullut askeliksi illan kosteudesta johtuvaa
narahtelua seinälaudoituksessa, sillä en nähnyt huoneessa ketään.
Sitten sijoitin lampun pöydälle ja aloitin tarkastuksen.
Ensinnä luin kirjojen nimiä vain umpimähkään. Otaksuin tuntevani niistä
useimmat. Se oli erehdys; minä huomasin jälleen, kuinka muistot olivat
häipyneet olemattomiin. Nuo hoidottomassa asussa olevat nidokset
näyttivät minusta kaikki samanlaisilta. Mitkä niistä olivat peräisin
kotoani? Mitkä kuuluivat Castérac'eille? Minä seisoin siinä neuvotonna
kauan aikaa, kunnes otin ensimmäisen käteeni osuvan...
Se oli eräs Charles de Bernardin romaani. Sen kansilehteä rumensi
nimikirjoitus. Yritettyäni turhaan saada selkoa alkukirjaimista panin
kirjan takaisin paikalleen ja otin käteeni erään sidotun kirjan.
Otaksuin, että kannet paremman puutteessa muistiani virkistäisivät.
Sidotut kirjat olivat rukoustuolin vieressä, sekaisin rukouskirjojen ja
muiden hartauskirjojen kanssa.
Käteeni osunut kirja oli nimeltään »Kuvaus vanhasta ja nykyisestä
Kreikasta, kirjoittanut J. de Marlès». Sen vanhanaikuinen kansi oli
viehättävä ja naurettava. Mutta sekään ei palauttanut mieleeni mitään
muistoa, enempää kuin se palkintoseppeleestä jäänyt laakerinlehti,
jonka löysin kirjasta selaillessani sen kuvia.
Aloin joutua kaamean alakuloisuuden valtaan. Oliko se alakuloisuutta
vai epämääräistä tunnetta lähestyvästä tapauksesta? Me aavistamme
sangen usein tulevaisuutta, mutta tajuamme sen vasta jälkeenpäin, kun
se on jo muuttunut saavuttamattomaksi menneisyydeksi.
Olipa miten tahansa, minulla oli vielä kädessäni Marlès, kun katsettani
veti vastustamattomasti puoleensa mainitsemani hartauskirjojen sarja.
Messukirja on kirjoista kaikkein persoonattomin, mutta siihen
sisältyvät irralliset lehdet voivat tehdä sen myös kaikkein elävimmäksi
kirjaksi. Totellen yhtä aiheetonta kuin väistämätöntäkin virikettä
laskin Kreikan kuvauksen yhtäkkiä pöydälle lampun viereen ja tartuin
ensimmäiseen ylettyvilläni olevaan rukouskirjaan, joka oli rivin päässä
rukoustuolin vieressä. Totta puhuen valitsin sen varsinkin sen vuoksi,
että se näytti olevan täynnä kuvia.
Aloin niitä katsella rauhallisesti, toista toisensa jälkeen. Useimmat
olivat vanhoja, muutamat aina seitsemänneltätoista vuosisadalta. Eräs
niistä esitti Marian ilmestystä. Enkeli laski siinä liljoilla täytetyn
runsaudensarven neitsyeksi puetun Berryn herttuattaren eteen, ja tuosta
kaikesta minä tunsin kirjan Castérac'ien omaksi. Siitä huolimatta
kääntelin kirjan sivuja. En ollenkaan hätäillyt. Minusta tuntui
pikemmin, kuin olisin elänyt tyyntä väliaikaa.
Yht'äkkiä kirjasta putosi kokoontaitettu paperi, keltaista, ohutta
paperia, jollaista käytettiin pitkissä kirjeissä ennen vanhaan, kun
postimaksut olivat korkeat. Minä kumarruin, sieppasin sen lennosta,
otaksuin sen sisältävän joitakin rukouskaavoja ja aioin pistää sen
jonnekin lehtien väliin, mutta jätin sen jostakin tuntemattomasta
syystä tekemättä. Minä avasin paperin ensimmäisen laskoksen, puhalsin
siihen, avasin sen kokonaan, ja näkyviini tuli seuraavaa:
Minä määrään kaiken irtaimen ja kiinteän omaisuuteni kuolemani jälkeen
Alice de Vaubajourille, joka on minua moitteettomasti palvellut.
Kreivitär de Castérac.
Cambaleyres, marraskuun 26 p:nä.
Jos tahtoo olla lempeä ihmisraukoille, tulee katsoa, kuinka
väkivaltaiset ovat heidän ensimmäiset eleensä — ne, jotka jäävät
melkein aina tekemättä, koska johtuvat ensimmäisestä saadusta iskusta.
Minä kerron kaikki. Edessäni oli lamppu, ja niinmuodoin tulenliekki.
Rukouskirja vapisi käsissäni. Minä johduin ajattelemaan, että noista
neljästä rivistä, jos ne polttaisi, ei jäisi hyppysellistäkään tuhkaa.
Jumalalle olkoon kiitos, etten noudattanut vaistoani.
Seisoin siinä aivan liikkumatta ja jäykkänä. Jos Rosa olisi tullut
huoneeseen, olisi hän nähnyt minun tarkastelevan asiakirjaa samoinkuin
aikaisemmin Berryn herttuattaren kuvaa samalla kertaa tarkkaavasti
ja huolettoman tyynesti. Kätenikään eivät enää vapisseet! Minä vain
harkitsin asiaa.
Niin, siinä on kaiken alku ja syy! Alkaessaan harkita joutuu kulkemaan
kohti tuntematonta, mikä ei voi olla enää hyvää eikä pahaa, vaan on
kuin pettävä tienoo, missä vain oikotiet leikkaavat toisiaan. Saattaa
olla jokin mahdollisuus päästä perille, mutta on tuhat mahdollisuutta
joutua harhaan!
Sittenkin minä harkitsin...
Minä kuulen farisealaisten päivittelevän. Miksi harkita, kun sopii
palata kymmenen päivää taaksepäin? Otaksukaamme, että tuo paperi
olisi ollut lipastossa. Olisiko Alice de Vaubajour tunnustettu
perijättäreksi? Ilmeisesti. Miten asia siis muuttuu, kun paperi
ilmaantuu tänä iltana?
Olkoonpa, ettei ole mitään muutosta tapahtunut; joka tapauksessa asia
on tässä uudessa auttamattomassa vaiheessa: perintö on hajoitettu tai
— mikä merkitsee samaa — julkisesti luvattu, enkä minä kykene antamaan
sitä takaisin.
Kenelle minun muuten pitäisi antaa se takaisin?
Rouva de Castérac näkee hyväksi jättää sukulaisensa puille paljaille
luovuttamalla omaisuutensa palvelustytölle, johon hän ei ole kiintynyt
ja joka on tyytynyt, kuten uudelleen testamenttia tarkastellessani
huomaan, palvelemaan häntä moitteettomasti.
Kuka tuo tyttö on? Kuka voi minulle taata, ettei hän ollut aivan
tavallinen seikkailijatar, joka on käyttänyt hyväkseen sairaan
heikontunutta ymmärrystä ja tahtoa? Sopiiko painaa päänsä heti alas
nähdessään tuommoisen ilkeän kirjoituksen, ollenkaan ryhtymättä
tutkimaan henkilöä, jolle se on osoitettu, ja olosuhteita, joissa
se on syntynyt? Ajatelkaamme ajatus loppuun saakka: onko tuo mikään
testamentti? Sehän on kätketty tai oikeammin se on eksynyt erääseen
rukouskirjaan, mistä sen olisi voinut ottaa kuka tahansa... Jos rouva
de Castérac olisi todella päättänyt tehdä testamentin, olisiko hän
voinut unohtaa semmoisen tärkeän asiakirjan semmoiseen paikkaan? Se
on ollut enintään vain aikomus, joka on rauennut tyhjiin. Tai vielä
luultavampaa, että hänet on väkisin pakotettu tuohon päätökseen,
jonka hän sitten on peruuttanut odottaen tilaisuutta saada kenenkään
näkemättä hävittää tuon ikävän asiakirjan...
Asia ei ole vielä päättynyt.
Minä, kuten sanoin, harkitsin ja kysyin itseltäni:
— Mitä olisikaan rouva de Castérac jättänyt jälkeensä, jos
otaksumme, ettei hän olisi pelastanut omaisuuttaan särkemällä isäni
pankin? Ei mitään... tai mitättömän vähän. Oikea kosto tekee nyt
mahdolliseksi puhdistaa nimemme omaisuudella, joka on koottu meidän
kustannuksellamme. Voiko olla mitään kohtuullisempaa? Jos on olemassa
ketään etuoikeutettua saamamiestä, niin se olen minä! Minun oikeuteni
on etusijalla verrattuna jonkun satunnaisen vieraan vaatimuksiin!
Rukouskirja heilui jälleen käsissäni. Seisoin yhä jäykästi paikallani,
mutta katseeni oli taas kääntynyt lamppuun. En usko olleeni milloinkaan
semmoisessa tuskassa.
Se, mitä sitten seurasi, saattaa tuntua hämmästyttävältä. Yhtäkkiä
ajatukseni lakkasi harhailemasta. Samassa muuttui hengitykseni, jota
olin varmaan kauan aikaa pidättänyt, taas säännölliseksi, ja minä en
oikeastaan huomannut mitään muuta kuin tämän: _että olin vielä elossa_.
On merkillistä olla elossa semmoisen iskun jälkeen. Ei näe edessään
minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta, mutta siitä huolimatta tekee
mieli huutaa: »Pahin on ohi, koska olen olemassa!»
Minä elin. Sitä todistaa se, että lakattuani katselemasta lampun
liekkiin taitoin rauhallisesti paperin kokoon ja pistin sen
huolellisesti rukouskirjan lehtien väliin. Sitten, yhä vielä
hätäilemättä, ojensin käteni kohti pöytää, panin kirjan entiseen
paikkaan, otin lampun käteeni ja lähdin... _hänen huoneeseensa_.
Kymmenen minuutin kuluttua minä sananmukaisesti humahdin sikeään uneen.
Sattunut seikka oli huomisen päivän valtias. Minä olin tietämättäni
jättänyt sen haltuun myös kolmen ihmisen elämän.