Aamulla herätessäni, kun syvä tiedottomuus väistyi, olin kirkkaan
tietoisuuden tilassa ja käsitin täysin selvästi nykyisen aseman
sellaisena, miksi olosuhteet olivat sen muovanneet. Olin alkanut
asiaa harkita, ennenkuin liikahdinkaan. Arvostelin sitä niin
välinpitämättömästi kuin joku sivullinen, jota se ei ollenkaan koskenut.
Kaiken kaikkiaan näytti ensinnäkin siltä, että kaikki jäisi
ulkonaisesti aivan ennalleen. Elämällä oli oikeus noudattaa omaa
juoksuaan: Rouva de Castérac'in paperi oli entisessä paikassaan. Kukaan
ei ajatellutkaan sitä etsiä tänään enempää kuin eilen. Ainoa uusi
seikka oli minussa itsessäni: minä en voinut olla tietämättä, että se
oli olemassa.
Tunnustettakoon, että sen tiesin... tai, jos niin tahdomme, että
sattuma oli tehnyt minusta vainajan valtuutetun. Mutta kieltäydyinkö
minä täyttämästä mitään tehtävää joka saattoi tulla suoritettavakseni?
En suinkaan, sillä olihan tuo paperi koskematta. Mutta toiselta
puolen minun täytyi, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimenpiteisiin,
saada varmuus siitä, että ilmaistu tahto oli todellinen tahto eikä
vain sairaan myönnytystä, taisteluun väsyneen pelkkää näennäistä
suostumusta. Tuon vuoksi ei ollut syytä jättää asiaa julkisesti
pohdittavaksi. Minä yksin tunsin alkuperäisen asiakirjan ja tahdoin
yksin suorittaa tutkimuksia ja tehdä päätöksiä, vaikka huomaisinkin
niiden välttämättömättä poikkeavan lainmukaisesta käsityksestä, joka on
ylen usein ristiriidassa kaiken kohtuuden kanssa.
Kuten huomaamme, ei tässä ole vielä ollut kysymystäkään omantunnon
soimauksista. Minä en mitään sellaista tuntenut. Se tosiasia, etten
ollut paperia heti polttanut, tyynnytti mieleni. Kuinka usein
pidämmekään riittävänä, että väistämme jotakin rikosta, ettemme sitä
suorita! Oma hyveeni kerrassaan häikäisi minut tuona hetkenä.
Ajatukseni oli nyt tavattoman kevyt. Linnun lento tuskin kelpaa sitä
kuvaamaan. En ajatellut, vaan näin. Päätökseni ei johtunut haeskelusta
eikä pitkällisestä punnitsemisesta; se ilmaantui, ja minä tottelin sitä.
Minä määrittelin sen sitten näin:
Ensinnäkin tulee olla mainitsematta mitään asiasta Bourdoinille enempää
kuin kenellekään muullekaan.
Toinen päätös: ottaa heti selkoa siitä, missä oleskeli tuo
seikkailijatar, jonka otaksuin voivani paljastaa. Semmoisessa
tapauksessa eivät minkäänlaiset tiedustelut ole henkilökohtaisen
keskustelun veroisia. Hyvä maine saattaa usein johtua taktiikasta, ja
yleinen sääntö on, että suuret keinottelijat ennen kaikkea koettavat
päästä hyvään huutoon julkisuudessa.
Löytääkseni kysymyksessä olevan asuinpaikan päätin aluksi lähteä
Brioudeen, missä tiesin perheen asuvan.
Sen ajattelin riittävän. Uskoin varmaan kohtaavani asianomaisen
henkilön ja kohtauksen muodostuvan semmoiseksi, että voisin
arkailematta repiä rikki testamentin, joka nähtävästi oli ristiriidassa
tekijän todellisen tarkoituksen kanssa. Ellei niin kävisi, jos tuo
neiti Vaubajour sattuisi olemaan todella kunnollinen tyttö, niin
olisihan vielä aikaa asiaa harkita. Miksi yrittäisin ennakolta
ratkaista ongelmia, joita ei ehkä ollenkaan esiintyisi? Nykyisyys
riittää, pitäköön tulevaisuus huolen omista tehtävistään!
Minä siis ilmoitin Rosalle lähteväni Parisiin, minne minua kutsui
odottamaton asia. Rosa pahoitteli ja päivitteli, mutta minä tyynnytin
hänet vakuuttamalla palaavani aivan pian, ja niin minä riensin Puyn
asemalle, matkalaukku kädessä.
Sitä ennen tulin ajatelleeksi, että Bourdoinkin varmaan tulisi
ihmettelemään häviämistäni. Oli siis viisainta vielä käydä häntä
tapaamassa, ja minä tein niin.
Keskustelumme oli lyhyt ja aivan joutava.
Ilmoitettuani hänelle aikovani matkustaa Parisiin lisäsin
välinpitämättömästi:
— Tiedätkö muuten, onko rouva de Castérac'in kamarineiti ottanut jo
jonkin toisen paikan?
Bourdoin vastasi sanasta sanaan näin:
— Olen luullakseni sinulle jo sanonut, että näin hänet vasta
tätisi kuoltua. Se riitti antamaan minulle käsityksen hänen
esiintymistavastaan, mutta enhän voi sen nojalla muodostaa mitään
varsinaista mielipidettä. Miksi näitä kyselet?
Minä tein välinpitämättömän eleen:
— Siksi, että tulin itseltäni kysyneeksi... ajattelin, että olisi
varmaan soveliasta antaa hänelle jokin lisäpalkkio kiitollisuuden
osoitukseksi, ja sitäpaitsi tahtoisin saada varmuuden siitä, että
kysymyksessä oleva henkilö on sen vaivan arvoinen.
— Voit tehdä niinkuin tahdot, sanoi Bourdoin kuivasti.
— Niinpä kyllä, mutta vahinko, etten tiedä, missä voisin hänet tavata.
Enkö ollut enää varma itsestäni, ja ilmaisiko ääneni jonkinlaista
levottomuutta? Bourdoinin katse etsi minun katsettani:
— Sanoinhan jo, että alat noudattaa tätisi esimerkkiä! Ei varmaankaan
ehdi kulua kahta viikkoa...
— Pitikö tätini hänestä?
— Tätisi ei pitänyt kenestäkään.
Minusta tuntui, kuin tuo vastaus olisi helpottanut hengitystäni.
— Sitä suurempi syy, selitin minä, — palkita työtä, jonka tekijä
on varmaan saanut osakseen sangen kovaa kohtelua. Minä harrastan
intohimoisesti tasapuolisuutta.
Niin ihminen lausuu arkailematta ja punastumatta sanoja, jotka eivät
ole missään suhteessa ilmeiseen totuuteen. Mutta olisinko muuten
voinut syyttää itseäni valehtelijaksi? Tasapuolisuus merkitsee, että
oikeudenomistajat saavat kukin laillisen osansa. Ellei minussa olisi
ollut mainittua intohimoa, en tietenkään olisi sitten astunut junaan,
kun oli niin yksinkertainen asia jäädä Cambaleyres'iin.
Iltapäivä oli jo loppumassa, kun saavuin Brioudeen. Ylä-Loiren
departementissa ei matkoja voi mitata kartan mukaan, siellä kuluu
tunteja, ennenkuin ehtii naapuripaikkakunnalle.
Kun astuin junasta, oli mielessäni omituinen vaikutelma, että päivä
oli vasta alkamassa. Mitä olinkaan ajatellut matkalla? Luultavasti en
mitään. Todennäköisesti ei ollut mitään huomattavaa eroa minun ja pääni
päällä verkossa olevan käärön välillä. Toisinaan ihmetellään, että
ihmiseläin kykenee torjumaan niin suunnattoman määrän voimakkaitakin
vaikutelmia. Selitys on varsin helppo. Määrätystä hetkestä lähtien
ihmisen mieli tavallaan kiertyy kokoon ja kieltäytyy havaitsemasta
ulkomaailmaa enempää kuin itseäänkään, suostuipa kysymyksessäoleva
henkilö siihen tai ei. Ihmisen mieli on silloin kuin nukkuva, joka
kerää voimia seuraavaa hyökkäystä varten.
Olisin voinut jatkaa tätä lepoaikaa jättämällä tiedustelujen
aloittamisen seuraavaan päivään, mutta tuo ei johtunut mieleenikään.
Päinvastoin, minua ajoi halu saattamaan asiaa päätökseen, minua
huolestutti, että näin auringon jo laskevan, vaikka, kuten sanoin,
päiväni tuntui olevan vasta alkamassa.
Briouden asema on autiolla vainiolla kaupungin ulkopuolella, rautatien
ja valtamaantien risteyksessä kukkulan juurella, jonka laella kaupunki
sijaitsee. Minä menin ensimmäiseen myymälään, jonka matkallani tapasin
— se oli luullakseni maustekauppa — ja kysyin, tiedettiinkö siellä
neiti de Vaubajourin osoitetta.
Vastaus sai minut ensin levottomaksi.
— Kumman neiti de Vaubajourin?
— Onko heitä siis kaksi?
— On.
— Minä puhun hänestä, joka oli äskettäin Puyssä.
— Hänet te varmaan löydätte isänsä luota.
Kas niin, lintu oli vetäytynyt pesäänsä. Mutta noihin sanoihin »isänsä
luota» oli liittynyt kaksimielinen hymy.
Sitten minua neuvottiin, miten minun piti kulkea. Kaupunkiin ehdittyäni
minä löytäisin Sairaalakadun, sitä pitkin minun piti nousta suoraan
kohti kirkkoa, ja kaksi taloa kirkosta tännepäin näkisin vasemmalla
puolella »melkein luhistuneen hökkelin». Siinä oli etsimäni paikka.
— Luuletteko, että minulla on toiveita tavata nyt joku kotona?
— Tyttäret ehkä... isää tuskin.
Se oli kaupunkilaisen typerään kysymykseen annettu maalaisen vastaus,
jota jälleen alleviivasi puolittain pilkallinen, puolittain halveksiva
hymy. Minulla oli kiire, ja minä lähdin enempää kyselemättä.
Minä astelin nopeasti. En välittänyt maisemasta vähääkään. Ympärilläni
levisi hymyilevä ja rajoitettu näköala, aivan toisenlainen kuin
Velayn avarat maisemat! Ilmakaan ei tuntunut niin keveältä kuin
Cambaleyres'issa. Sairaalakatu näytti minusta aluksi johonkin taloon
johtavalta polulta, mutta sitten huomasin sen vähitellen muuttuvan
toisennäköiseksi, sen varrelle ilmaantui kallellaan seisovia
rakennuksia, ja vihdoin siitä sukeutui hieno esikaupungin katu. Sen
päässä kirkon tienoilla oli kolme tai neljä rakennusta, jotka olivat
aikoinaan olleet vallasväen asumuksia. Nyt ne homehtuivat siinä
kollegiaalikirkon varjossa ja näyttivät kaikki yhtä luhistuneilta.
Hiukan epäröityäni astuin eräälle ovelle, tartuin siinä olevaan vanhaan
pronssikolkuttimeen ja odotin, että tultaisiin avaamaan.
Melkein samassa hetkessä sai askelten ääni minut kääntymään
kirkkoon päin. Näkemäni henkilö oli niin eriskummallinen, että
kerrassaan unohdin, ettei minulle avattu. Tulija oli jo nähtävästi
iäkäs, mutta hän kulki suorana ja pää pystyssä, olkihattu toisella
korvalla, parta ajamatta, hiukset värjättyinä, aikoinaan valkoiset
säärystimet ja liivit kermanvärisiksi muuttuneina — sanalla sanoen
vanha bulevardikeikari, joka oli eksynyt provinssielämän köyhyyteen
ja harhaili nyt autiolla kadulla, yhä vielä rehennellen ja vaanien
kuvittelemiaan ihailevia silmäyksiä.
Nähdessään minut, vieraan henkilön, hän muuttui ynseännäköiseksi, ja
hänen säärensä jäykistyivät. Sitten hän tuli luo ja lausui erittäin
arvokkaasti, jopa kopeastikin:
— Ketä etsitte, herra?
En tiedä, mistä oikea ajatukseni saattoi johtua, miehen käytöksestäkö
vai hänen äänestään, mutta minä tiesin varmasti, että edessäni oli
herra de Vaubajour. Nyt ymmärsin, miksi maustekauppias oli hymyillyt.
Hymyilin itsekin vuorostani, mutta en samasta syystä. Jos isä kerran
oli tuommoinen narri, voi helposti arvata, millaista väkeä muut
perheenjäsenet olivat.
Minä vastasin, ikäänkuin en olisi tietänyt ketä puhuttelin:
— Eikö tämä ole Vaubajourin talo?
— Vaubajourin palatsi, on kyllä, herra.
— Minä haluaisin puhutella neiti Alice de Vaubajouria. Valitettavasti
ei näytä olevan ketään kotona.
— Se ihmetyttää minua, herra. Jos Alice on lähtenyt ulos, kuten usein
sattuu, niin Annan pitäisi olla kotona. Koska kysymyksessä ovat
tyttäreni, saanko tietää, kenen kanssa minulla on kunnia?...
— Nimeni on Pesnel.
Hän kumarsi kuivasti. Nimeni ei sanonut hänelle mitään. Hän ei
huomannut siitä muuta kuin sen aatelittomuuden. Hänen puheensävynsä
muuttuikin kohta huolettomaksi.
— Niin, herra, minä pelkään, että teidän täytyy tulla toiste,
myöhemmin. Tyttäreni tietävät, että minä olen tähän aikaan tavallisesti
klubissa. Kuljin tästä ohi aivan sattumalta. On siis sangen
luonnollista, että hekin ovat lähteneet hengittämään raitista ilmaa.
Puhuessaan hän sentään kaiveli taskuaan vetäen sieltä esiin ensin
likaisen nenäliinan, sitten piippukotelon ja parittoman käsineen.
Etsitty avain tuli vasta viimeiseksi.
— Minäpä katson kumminkin kaiken varalta, sanoi hän, — onko Anna...
Hän meni ovelle, joka samassa aukeni itsestään. Oviaukkoon ilmaantui
ainakin yhtä merkillinen olento kuin herra de Vaubajour.
Siinä oli nuori tyttö, oikeastaan kääpiö, jonka pystyt olkapäät ja
kyttyräinen selkä näyttivät uhkaavan musertaa hänen ruumiinsa, joka
oli hento kuin hyönteisen. Mutta tuon minä huomasin vasta jälkeenpäin.
Ensihetkenä tulin kiinnittäneeksi huomioni vain tytön kasvoihin, joihin
tuon onnettoman koko elämä näytti paenneen. Niissä taas huomasi vain
vilkkaat, palavat silmät, jotka alinomaa liikkuivat ja osoittivat
hermostuttavaa terävyyttä.
— Miksi et vastannut? kysyi herra de Vaubajour minun peräytyessäni
säikähtyneenä. — Tämä herra tulee tapaamaan sisartasi.
Minä kumarsin kohteliaasti:
— Jos neiti Alice sattuu olemaan poissa kotoa, niin voisinko ainakin
odottaa häntä?
Tytön terävä katse tutki minua:
— Mitä te hänestä tahdotte?
Minä ymmärsin, että täytyi selittää, miksi niin välttämättä tahdoin
hänen sisartaan tavata.
— Asia on aivan yksinkertainen. Haluaisin saada häneltä joitakin
tietoja tätini, rouva de Castérac'in viimeisestä sairaudesta. Olen
tullut Puystä vain sitä varten.
Tuskin olin lauseeni päättänyt, kun molemmissa henkilöissä tapahtui
äkillinen muutos. Herra de Vaubajourin silmissä välkkyi iloinen
uteliaisuus, hän astui äkkiä askelen eteenpäin ja tarttui käsiini.
— Miksi ette sanonut heti, että olette Castérac'eja!... Olen ylen
onnellinen saadessani teidät vieraakseni... Castérac oli sukulaisiani.
Hänen kälynsä oli nainut Madeleine d'Aygues'in, joka oli itse
Vaubajourin sukua. Kuten näette, ei tässä ollakaan kovin kaukaisia
heimolaisia.
Minä kuuntelin tarkkaavasti, mutta hämmästymättä. Tuo sukulaisuus,
joka muuten oli pelkkää otaksumaa, sopi hyvin mieheen itseensä. Minä
ajattelin: »Aivan varmaan puhuttiin sukulaisuudesta samalla tavalla
Cambaleyres'issa.» Emme olleet vielä ehtineet lausua pariakymmentä
lausetta, kun nenääni tuli selvä boheemielämän tuoksu.
— Onko herra siis tullut vartavasten?... virkkoi kääpiö.
— Astukaa sisään! jatkoi herra de Vaubajour. — Voitte tietenkin olla
täällä kuin kotonanne. Jos sallitte, jään itse pitämään teille seuraa.
Ei haittaa, vaikka myöhästyn klubista — sukulaiset ennen muita.
Kääpiö meni menojaan, herra de Vaubajour viittasi minua seuraamaan
itseään, ja paria minuuttia myöhemmin me istuimme isossa asumattomassa
huoneessa, joka oli sali. Sen puolihämärässä oli oudonnäköisiä
huonekaluja, toiset vanhoja, toiset uudenuutukaisia.
Tultuaan sisään herra de Vaubajour laski pöydälle ainoan käsineensä,
oli ilmeisesti ikävissään, kun täytyi pitää vireillä keskustelua, jota
varten hänen mielessään ei ollut mitään ajatuksia, ja mutisi jälleen:
— Olkaa huoletta! Alice tulee tuossa paikassa.
— Ei mitään hätää, vastasin minä, — olen niin hyvässä seurassa, ettei
sovi valittaa.
— Tekö siis olette perijä? kuului kimeä ääni.
Kääpiö oli istuutunut viereeni ja vaani vastaustani ilkeän kiinteästi.
Minä vain kohautin olkapäitäni kuin sanoakseni: »Mitäpä minä sille
voin», tai: »Kukapa tietää?» Sitten käännyin kysymään isältä:
— Neiti Alice on luullakseni ollut kauankin tätini luona?
— Ehkä kaksi vuotta... tai kolme... en enää muista. Kun oli
kysymyksessä serkkurukkamme auttaminen, en ollenkaan epäröinyt,
kuten varmaan ymmärrätte, vaan luovutin hänelle tyttäreni. Täytyyhän
sukulaisten tehdä uhrauksia toistensa hyväksi.
— Siinä toivossa, että saavat hyvän korvauksen! kuului taas tytön ääni.
— Minä myönnän, ettei Alice saanut uhrautuvasta palveluksestaan oikeata
korvausta. Serkkuni näyttää muuttuneen luonteeltaan vaikeaksi.
— Jospa ei tarvitsisi muita moittia! kuului taas ääni. — Alice tahtoi
vain päästä täältä pois, häntä ei tarvitse surkutella.
— Brioude ei varmaankaan ole iloinen paikka.
Huomatessaan, etten vieläkään vastannut, herra de Vaubajour jatkoi
takoen kupeitaan:
— Ei mitään seuraa tietenkään. Entiset suvut ovat hajautuneet
mikä minnekin. Ja nämä nykyiset aatteet ovat niin kaukana meidän
käsityskannastamme!...
Minä luulin keskustelun päätyvän aivan rauhallisiin ja arkipäiväisiin
asioihin, mutta vieressäni istuva tyttö ei siihen suostunut.
— Miten johtui mieleenne tänne lähteä? keskeytti hän taas katsellen
minua kiinteästi.
Kykenemättä tällä kertaa peittämään eräänlaista hämminkiä vastasin
hänelle:
— Hyvä neiti, minä halusin kiittää sisartanne siitä, mitä hän on tehnyt
Cambaleyres'issa.
Kuultuaan vastaukseni tyttö nyrpisti ylenkatseellisesti huuliaan.
— Jos joku ansaitsee kiitosta, niin varmaan minä, joka jäin kotiin
sisareni saadessa elää linnassa oikeata hovielämää.
— Hovielämää, mutisin minä, — se on sentään liikaa.
— Niin, te ette tietenkään tunnusta, että tätinne oli upporikas.
— Anna! huokasi herra de Vaubajour, — ei meidän pidä... Minä pelkään,
että vieras saa sanoistasi sen käsityksen...
— Että olisi ollut mukavaa saada osa perinnöstä? Miksi en sanoisi sitä
tälle herralle, koska olemme siitä yhtä mieltä, sinä ja minä.
Sitten hän kääntyi kysymään minulta:
— Toivon, etten ole teitä loukannut?
Ollenkaan välittämättä tuosta torailusta, joka lopullisesti vahvisti
ensimmäisen vaikutelman, minä vastasin:
— En suinkaan. Saanko otaksua, että sisarennekin on samaa mieltä?
Minä odotin myöntävää vastausta.
— Alice ja minä emme tee toisillemme mitään tunnustuksia, vastasi tyttö
kuivasti.
— Missä Alice mahtaakaan viipyä? kysyi taas herra de Vaubajour
huolestuneen näköisenä.
Tyttären suorasukaisuus nähtävästi häntä vaivasi. Hän tahtoi noudattaa
soveliasta käytöstä, eikä tuo puhe minuakaan paremmin miellyttänyt.
Mitä enemmän keskustelimme, sitä suurempaa vastenmielisyyttä aloin
tuntea tätä olopiiriä ja näitä ihmisiä kohtaan. Vaikka perheen isä
teeskenteli arvokkuutta, näytti hän kumminkin liiaksi kärkkyvän
perintöosuutta, joka minulla kenties oli taskussani. Kateellinen ja
huonosti kasvatettu kääpiö salasi halujaan vielä vähemmän. Kaikki
täällä kerjäsivät tai valehtelivat. Semmoista en tosiaankaan sentään
ollut odottanut.
— Nyt kuuluu joku tulevan...
— Luultavasti hän.
Anna nousi, meni nopeasti ovelle ja ulos.
— Jos se on Alice, selitti herra de Vaubajour, — pyydän saada olla
ottamatta osaa keskusteluunne. Ystäväni klubissa odottavat varmaan
kärsimättömästi.
— Tietysti! Te olette vapaa!
— Sitäpaitsi te varmaan tulette keskustelemaan yksityisluontoisista
asioista?
— Emme suinkaan.
— Mutta minä kuulen tytärteni äänet. Nuoriso jättää tosiaan toivomisen
varaa. Minun aikanani pidettiin parempaa huolta kasvatuksesta.
Hän pakeni vuorostaan pois. Minä jäin hetkeksi yksin ja kuuntelin
tarkkaavasti ulkoa kuuluvaa puhetta. Luulin kuulevani oven takaa
kiivaita sanoja — sisarukset siellä varmaan kiistelivät minusta. Sitten
herra de Vaubajourin jalo ääni vaati hiljaisuutta. Vihdoin joku tarttui
lukon kahvaan. Ovelle ilmaantuu kohta hän, jota olin tullut tapaamaan.
Sydämeni ei enää tykyttänyt. Minä odotin tyynesti, otaksuen varmaan
tietäväni, miten asia päättyisi.
— Kenen näköinen hän lienee, kysyin vain itseltäni, — isänkö vai tuon
tuhkimuksen näköinen?