Tahtoessani nyt kuvailla, mitä vielä tapahtui tuona päivänä, jonka
oikeastaan olisi pitänyt muodostua minulle unohtumattomaksi, huomaan,
että aika on peittänyt sen harsolla, joka on kyllin tiheä salatakseen
minulta enimmät yksityiskohdat, mutta ei riittävän tiheä peittääkseen
huomattavimpia kohtia. Minä siis näen siitä nyt vain eräitä hetkiä.
Tässä ovat tärkeimmät.
Ensin eräs maisema...
Auto kuljettaa meitä, rauhantuomaria, Bourdoinia ja minua, nopeasti
kohti Cambaleyres'ia. En tiedä edes missä se sijaitsee. Lähdettyämme me
kuljimme äskettäin rakennetun pitkän esikaupungin halki, missä näkyi
joka puolella uusia rakennuksia, vaateliaita kaikessa rumuudessaan
ja likaisuudessaan, kuten ainakin esikaupungeissa, jotka sijaitsevat
varsinaisen kaupungin laidalla kuin meren rantaan ajama hylkytavara.
Mutta sitten, kun olimme vihdoin päässeet siitä ulos, alkoi tie kulkea
viheriöivien rinteiden välissä ja kirkkaan Borne-joen rantaa. Tämä
vuorivirta, joka juoksee milloin nopeasti, milloin hitaassa kaaressa,
huokuu ohikulkiessamme omia tuoksujaan, joita hengitän mielelläni,
sillä on kuin tuntisin ne jälleen. Muistan hengitelleeni niitä lapsena.
En ollut koskaan myöhemmin kohdannut noita tuoksuja, joissa tuntuu
yhtyvän tasaisin annoksin niittyjen makea mehu ja vesikasvien kirpeä
hengitys. Vanhat muistot nousevat äkisti esiin häipyäkseen jälleen
pois. Minä tahtoisin pidättää kiitävän ilman. Tahtoisin pysähtyä.
Ikäänkuin toivoen voivani siten pysähdyttää nopeasti kulkevan auton
käännän päätäni... ja näen.
Siellä on Puy, kokonaisena, haaveellisena aamuauringon valossa,
sellaisena kuin silmäni olivat sen muinoin nähneet ja sellaisena,
miksi olin maanpakoni aikana sen usein kuvitellut. Etualalla kohoo
Espaly kuin linnoitus. Näköpiirin rajalla ylenee musta kynttilä, jonka
kärjessä on pieni liekki: Aiguilhe-vuori huippuineen. Niiden välissä
on Corneille-vuori kuin pappi punaisessa kaavussaan. Kaikkia muita
ylempänä kohoaa katedraali. Siinä on ihmeellinen runoelma, johon ovat
sepittäneet säkeitä luonto ja ihminen. Kirkon kolme jättiläisovea ovat
kuin kolme ammottavaa suuta, jotka näyttävät huutavan...
Minä näen... Tuo kaikki ilmaantuu näkyviini vain hetkeksi, sitten on
tiessä äkkimutka... Kaikki katoaa.
Sitten ei ole muuta tehtävää kuin säilyttää silmiensä pohjassa tuo
unohtumattoman kaunis näky, istua jälleen paikallaan välinpitämättömänä
todistajana, joksi itseni katson saatuani kuulla, miksi olemme menossa
Cambaleyres'iin. Tarvitsisihan minun vain avata syliini asetettu
paperikäärö saadakseni asioista täyden selvyyden. Pesnelin vararikkoa
koskevat asiakirjat eivät tulleetkaan kysymykseen sillä tavalla kuin
olin otaksunut, ne hälventävät mielestäni kaikki vaaralliset kuvitelmat.
Tuomari ja Bourdoin juttelevat vieressäni. He juttelevat maakunnan
asioista, jotka eivät ole missään tekemisissä tämän matkan kanssa ja
ovat siitä sitä kauempana, koska kaikki kuitenkin ajattelevat vain yhtä
ja samaa. Minä en kuuntele. Minua ahdistaa eräs kysymys: onko isäni
aikoinaan käynyt Cambaleyres'issa? Minua ihmetyttää, etten voi tuohon
vastata, ja samoin minua kummastuttaa, että eräs elämäni vaihe, jota
olin päättänyt olla muistelematta niin monien vuosien kuluessa, tuntuu
nyt mieleeni palatessaan omituisen suloiselta.
— Cambaleyres! sanoo Bourdoin.
Se sijaitsee vuoren rinteellä samoinkuin useimmat tämän seudun pienet
aateliskartanot. Se on luultavasti kuulunut aina Castérac'in suvulle
ja on ollut heidän vähäisen varallisuutensa paras osa. Tänne alas voi
nähdä ainoastaan metsäisen laakson yläpuolella olevan kallioperustan,
jonka yläpuolella kohoaa pitkä suojamuuri. Näyttää siltä, kuin tuo
ihmisten asumus olisi vapaaehtoisesti vetäytynyt omaan kuoreensa.
Tuolta ylhäältä varmaan näkyy koko ylänkö. Mutta ympärysmuuri on
yhä edessä, se sulkee joka puolelta pienenlaisen puiston, sen
keskellä olevaa torneilla varustettua rakennusta tuskin näkyy. Portin
molemmilta puolilta kuuluu kahlekoirien kiivasta haukuntaa. Me ajamme
ruohottunutta lehtikujaa kärsimättömien oksien alitse. Auto pysähtyy
keltaiseksi rapatun julkisivun eteen. Me olemme perillä, mutta
ennenkuin astun maahan, katselen vielä ympärilleni.
Minua ei tosiaankaan mikään ihmetytä. Rouva de Castérac'in talo oli
sellainen kuin olin odottanut, puolittain vallasnaisen, puolittain
maalaisnaisen asumus. »Miljoonan arvoiset tilukset», oli Bourdoin
selittänyt, mutta eihän täällä näe valoa eikä taivasta, ja kuinka
surulliselta täällä tuntuukaan, ei siksi, että täällä on käynyt
kuolema, vaan vain siksi, ettei täällä näytä olevan mitään elämää.
Kuullessaan meidän saapuvan eräs vanha nainen kiiruhtaa luo. Bourdoin
hyppää ensimmäisenä maahan.
— Hyvää päivää, Rosa, me tulemme sinettien vuoksi. Tunnettehan herra
Tourtedos'n, rauhantuomarin? Tässä on herra Jean Pesnel. Avatkaa heti,
näillä herroilla on kiire.
Vanhus katselee minua tarkkaavasti ja pitkään, ennenkuin noudattaa
kehoitusta.
— Herra Jean on isänsä näköinen, sanoi hän, tuntijan äänellä, niinkuin
ainakin iäkkäät ihmiset arvostellessaan jotakin kauppatavaraa.
Isäni! Kas niin, tämä odottamaton huomautus tekee ikävän asian
helpommaksi kuin olin luullutkaan. Se, mikä on minua niin kauan
rasittanut, häipyy jälleen pois, ja minä painun aikoja sitten
unohtuneisiin raikkaisiin hetkiin, aikaan, jolloin me olimme vielä
onnellisia.
— Joudutaan! sanoo Bourdoin, — herra Tourtedos'lla on kiire.
Miksi tässä johtuukaan yhtäkkiä mieleeni eräs kuva, jonkinlainen
koomillinen välikohtaus, jota kumminkaan en voi väistää?
En näe talon ovea, vaan näen Tourtedos'n astelevan edessäni ja erotan
ihmeekseni tarkoin hänen ääriviivansa. Hänen hartiansa ovat luisut,
sääret väärät, lyhyen vartalon ympärillä heiluvat nutun liepeet;
herra Tourtedos on epäilemättä kunnianarvoinen henkilö ja menestyy
hyvin virkaurallaan. Hänen kunnianarvoisuuttaan lisäävät pitkä parta,
hiukset, jotka ovat kuin liimatut puolikaljuun päälakeen, ja hänen
sanansa, jotka hän lausuu pikemmin itkien kuin puhuen. Ja minä huomaan
hänen olevan ristiriitaisten tunteitten vallassa: hän on mielissään
siitä, että on osallisena tärkeässä raha-asiassa, pahoillaan siitä,
että huomaa sittenkin suorittavansa ikävää tehtävää, tyytyväisenä
siitä, että saa rikkoa kotirauhaa naisen luona, joka eläessään olisi
kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja haluaa salaa päästä hyviin
väleihin perijän kanssa, olipa tämä kuka tahansa. Bourdoin on antanut
hänelle asiasta liian vähän tietoa, ja niin hän, kulkiessaan eteenpäin
ja pyytäessään joka ovella anteeksi, että menee virkatehtävänsä
vuoksi edelläni, ei varmaankaan arvaa, että minä yksin olen täysin
välinpitämätön kaikkeen nähden, mitä voi seurata.
Sitten on muistissani aukko, sitten toinen kuva, joka tuo samalle
levylle Bourdoinin ja Tourtedos'n.
Me istumme kaikki kolme lipaston edessä. Korkeasta ikkunasta lankeaa
huoneeseen vihertävä valo valaisten kaikkien kasvoja. Huone on
muuten niin suuri, että vastakkaisella puolella oleva rouva de
Castérac'in sänky näkyy vain epämääräisesti, kuin jokin ruumisalttari.
Mielenkiinnottomat tutkitut asiakirjat, jotka ovat yhdessä kasassa,
lipaston kannella, muodostavat sitävastoin sietämättömän valkoisen
väriläikän.
Bourdoin istuu tanakkana tuolillaan tyhjentäen järjestelmällisesti
laatikoita. Hänen oikealla puolellaan kurkottaa uteliaana kaulaansa
Tourtedos, lasit nenällä. Minä olen vasemmalla puolella, kauempana;
ei tee mieleni edes katsella, niin vieraalta tämä koko toimitus
minusta tuntuu. Voinpa vannoa, etten ollut siihen saakka tullut
ajatelleeksikaan, mitä voisi tapahtua. Minusta tuntui päinvastoin
siltä, kuin olisin siihen kivettynyt; en luule tunteneeni muuta
kuin unettomuudesta ja taannoisista pahoista aavistuksista johtuvaa
väsymystä.
Yhtäkkiä Bourdoin huudahtaa:
— Salalaatikko!
Tourtedos sanoo asian ymmärtäen:
— Salalaatikko on siitä hyvä, että se on aina samanlainen.
Lipaston kansi näyttää tosiaan liikkuvan. Kun sitä hiukan vetää,
ilmaantuu näkyviin kaksi pituussuunnassa olevaa laatikkoa.
— Nyt minä luulen, että saamme asiasta selkoa, sanoi Bourdoin ottaen
ensimmäisestä laatikosta kellastuneen käärön.
Tourtedos kumartuu vikkelästi katsomaan. Minä en liikahdakaan. En voi
kumminkaan olla seuraamatta Bourdoinin sormien kärsimättömiä liikkeitä
hänen yrittäessään mitä pikimmin avata kääröä. Minä ajattelen:
— Jumalan kiitos, tämä ikävä juttu tulee päätökseen.
Bourdoin huudahtaa jälleen, saaden minut säpsähtämään:
— Seteleitä!
— Kas vaan! sanoo Tourtedos.
Seteleitä... lisää seteleitä...
— Sallitteko, että lasken ne? kysyy Bourdoin.
Tourtedos sanoo:
— Niin oikein. Minä sanelen, se käy helpommin.
Sitten kuuluu numeroita: 10,000... 12,000... 30,000... 60,000...
Minäkin astun tahtomattani lähemmäksi näkemään, ei papereita, vaan
käsiä, jotka niitä pitelevät; ja ne ovatkin näkemisen arvoiset!...
Merkillinen näky. Noiden miesten kädet ovat yleensä hyvin erilaiset:
Bourdoinin kädet ovat pulleat, lyhyenlaiset, jäykkien kalvosimien
välissä kuin kukka suppilossaan, Tourtedos'n kädet ovat pitkät,
kynsissä on surureunus ja rystysissä karvoja, jotka pörhistyvät
koskettaessaan paidan pehmeätä kalvosinta. Mutta nyt en voisi niitä
toisistaan erottaa, niin nopeasti ne siinä kopeloivat, sieppovat ja
vapisevatkin! Nuo hermostuneet kädet näyttävät kylpevän seteleissä,
jotka eivät ole kummempia kuin muutkaan, nuo ahnaat kädet punnitsevat
kuviteltua kultaa, päästävät irti käydäkseen vain taas kiinni, ne ovat
kuin pelipankin hoitajan kädet, jotka nauttivat hekumastaan vielä
nähdessään omaisuuden menevän menojaan.
— 120,000!
— Peijakas, kuinka korkealle tämä nouseekaan?
Kuinka korkealle tosiaan, sillä seteleitä tulee yhä kuin sataen, ja ne
ovat noille molemmille miehille kaikkien halujen ja kaikkien toiveitten
elävä vertauskuva... Seuratessani käsien leikkiä minä arvaan, että
varkaat käsittelisivät rahoja aivan samoin, samanlaisen hurmion
vallassa, ja minut valtaa inho, sillä ellei Pesnelin pankista olisi
aikoinaan vaadittu talletusta takaisin, niin näitä rahoja ei kukaties
olisi olemassakaan.
— Mihin sinä menet? kysyy Bourdoin huomatessaan minun äkkiä väistyvän
taaksepäin.
— Älkää koskeko niihin! varoittaa Tourtedos.
Molemmat ovat kääntyneet minuun päin, ja heidän kätensä lepäävät yhä
vielä, sormet harallaan, aarteen päällä, jonka he olivat luulleet
joutuneen vaaraan.
Minä vastaan:
— Enhän... enhän minä minnekään... aioin vain siirtää tuolia.
Bourdoin, joka ei luota minuun, jatkaa tuimalla äänellä:
— Hiukan kärsivällisyyttä! Tahdoitpa tai et, minun täytyy menetellä
tässä varovasti. Eikö ole enää seteleitä, herra tuomari? Lasketaan siis
yhteen.
Vaitiolo.
— 2,100,000.
Tourtedos toteaa:
— Kaksi miljoonaa... Niin...
— Eikä vieläkään mitään testamenttia jatkaa Bourdoin.
— Voitte kiittää onneanne... aloittaa Tourtedos kääntyen minuun päin.
— Odottakaahan vielä, keskeyttää Bourdoin, täällä on vielä laatikko...
Viimeinen.
Hän sanoi: viimeinen. Hän onkin oikeassa. Hänen suorittamansa
tutkimuksen jälkeen ei varmaankaan löydy enää mitään. Millainen
hitaus seuraakaan käsien vilkkaita liikkeitä? Minäkö tässä nyt muutun
kärsimättömäksi? Oliko Bourdoin ehkä oikeassa väittäessään, että
ihmiset ovat eläessään huolimattomia? No niin, varokaamme pyörrytystä,
minä en tahdo kuulua niihin, joita raha päihdyttää. On mahdollista,
että olin aikaisemmin toivonut olevani rikas, mutta olin niin toivonut,
Jumalan kiitos, vain siksi, että olin tahtonut korvata.
— Laskuja... mutisee Bourdoin puoliääneen.
Mutta pyörrytys, jota vastaan taistelen, tuntuu äityvän. Tahtomattani
katselen kaukaa laatikkoon, joka tyhjenee. Nyt jo paistaa pohja. Kuinka
monta paperia siellä on vielä tarkastettavana? Ehkä kymmenen.
— Ah, kirjekö?... Ei, minä erehdyn, sekin on vain jokin lasku. Rouva de
Castérac harrasti varmaan enemmän järjestystä kuin varovaisuutta.
Tourtedos pilailee:
— Onpa ihme, ettei tuosta ole ollut aavistustakaan. Tuommoinen aarre
saatavilla — hän sieppaa samassa setelitukon käteensä, ikäänkuin
todella muuttuisi kuvittelemakseen varkaaksi — yksinäinen talo, jossa
asuu vain naisia... Vahtikoirista huolimatta täällä olisi varmaan
tapahtunut salamurha!
Kukaan ei vastaa tuohon synkeään sanaan. Bourdoin, joka on päättämässä
tutkimustaan, näyttää aikovan vaatia hiljaisuutta. Tuntuu tosiaan
siltä, kuin ei huoneessa olisi enää ketään, tai kuin vainaja, jonka
kätköjä tässä kaivellaan, olisi ilmestynyt ja jäädyttäisi sanat meidän,
kutsumattomien vieraitten huulille.
— Siinä kaikki, sanoo vihdoin Bourdoin.
Minä vastaan hämmästyneenä:
— Mitä siis on vielä tehtävänä?
Otaksun näet, että tässä täytyy vielä jotakin tapahtua. Minusta tuntuu
mahdottomalta, että asia on nyt lopussa.
Bourdoin katselee minua ihmeissään:
— Ei mitään!
— Ei siis minkäänlaista määräystä, jatkaa Tourtedos. — Tämä on
kerrassaan yllättävää. Minä, hyvä herra, hankkisin teidän sijassanne
heti kassakaapin.
Kun en vieläkään oikein ymmärrä, huudahtaa Bourdoin:
— No niin, etkö käsitä? Minä olin oikeassa! Täällä ei ollut
testamentista jälkeäkään, ja sinä olet perillinen!
Mitä sitten tein, ei ole mitenkään mainitsemisen arvoista. Muistan
vain, etten tuntenut tyydytystä enempää kuin hämmästystäkään. Minusta
tuntui, kuin olisin elänyt aivan tavallista elämää ja ottanut samalla
osaa seikkailuun, joka vaati mitä suurinta tarkkaavaisuutta. Sydämeni
oli niin kylmä, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta minä olisin
käyttäytynyt aivan samoin siinä tapauksessa, että olisin otaksunut
asiain kääntyvän tälle tolalle.
Päätin sitten jäädä Cambaleyres'iin Bourdoinin kanssa. Auton piti viedä
Tourtedos heti pois ja tulla myöhemmin hakemaan minulta tietoja.
Minä kuuntelen välinpitämättömänä tuomarin jäähyväispuhetta.
— Parhaat onnittelut, hyvä herra. Toivon hartaasti, että meillä tulee
olemaan onni saada nähdä teidät vakinaisena asukkaana tällä seudulla,
missä nimenne on niin hyvässä maineessa...
Eikö hän siis tiedä, että minä olen Jean Pesnel, vararikkoisen poika?
Rosa puolestaan saa käskyn järjestää jotakin aamiaiseksi. Hymystä
päättäen hän pitää luonnollisena, että minusta tulee hänen emäntänsä
jälkeläinen. Ja kun pyydän laittamaan itseäni varten kuntoon huoneen,
hän ehdottaa heti rouvan huonetta. Minun kieltäydyttyäni hän sanoo,
että neidin huone olisi ehkä sopivampi.
— Kuka on neiti?
Bourdoin vastaa Rosan puolesta:
— Eräs seuraneiti, joka oli tätisi luona kaksi viimeistä vuotta,
mutta ei ole täällä enää. Hän oli muuten aivan moitteeton ja poistui
hautajaisten jälkeisenä päivänä. Minä maksoin hänelle mitä hän oli
saamassa.
Nämä ovat pikkuseikkoja, sanon sen vieläkin, jotka eivät mitään
merkitse, auttavat vain sisäistä levottomuuttani hajautumaan
tuloksettomiksi tahdonponnistuksiksi. Jättämäni menneisyyden ja alkavan
nykyisyyden välinen side kutoutuu vasta myöhemmin, kun ateria on valmis
ja Bourdoin ja minä istumme pöydässä. Mutta silloinkin löydän pikemmin
vain vaikutelmia kuin tosiasioita.
Ensinnäkin muistan, kuinka ateria alkoi... Kotikaupunkiin palaamisesta
johtunut mielenliikutus oli minua järkyttänyt. Jäseniäni pakotti,
silmäluomet tuntuivat raskailta. Nyt minun ei tarvinnut enää toimia,
vaan sain sulkea silmäni niin pitkäksi ajaksi kuin halusin.
Eräs toinen vaikutelma, jota minun on vaikea määritellä. Minusta
tuntuu, että tästä lähtien olen täällä kotonani. Siitä huolimatta on
kaikki se, mitä ympärilläni näen, minulle vierasta. Tavallisimmatkin
esineet ovat muodoltaan outoja. Minä odotan joka hetki näkeväni, että
sisään astuu joku, joka kysyy minulta, miksi olen tänne tullut. Oloni
tuntuisi paremmalta missä hotellissa tahansa.
Niinpä minun onkin, kaikista penkomisistamme huolimatta, mahdoton
myöntää, että rouva de Castérac on hyväksynyt minut perijäkseen.
Sitä vastustavat ne ainoat intohimot, joita tiedän hänessä olleen,
sukulaisiin kohdistuva viha ja varovaisuus liikeasioissa. Saadakseni
varmuutta kysyn Bourdoinilta:
— Väitätkö siis yhä, että minä tulen perimään?
Hän hypähtää tuolillaan:
— Saako äsken löytämämme raha sinut päästä pyörälle? Minä ryhdyn jo
tänä iltana toimenpiteisiin, joita perinnön haltuunotto edellyttää!
Minä väitän vastaan:
— Mutta miten selität...
— Ettei rouva de Castérac ollut tehnyt testamenttia?
Bourdoin naurahtaa.
— Hyvä veli, aivan samasta syystä me löysimme äsken jostakin
laatikosta, toisin sanoen sellaisesta paikasta, johon on typerää mitään
tallettaa, kaksi miljoonaa käypää rahaa. Tätisi — miksi sitä nyt enää
salaisin? — oli itse itaruus. Saituri — minä tarkoitan oikeata saituria
— haluaa käsin koskettaa kultaansa eikä tee koskaan testamenttia, sillä
testamentin tekeminen merkitsee lahjoittamista... Kuoleman jälkeen asia
on toinen... mutta oletko huomannut, kuinka vähän on semmoisia ihmisiä,
jotka tulevat ajatelleeksi, etteivät he voi kuolemansa jälkeen hallita
omaisuuttaan?
Sitten hän lisäsi äkkiä:
— Minä otaksun, että sinä, jolla on täysi syy menetellä toisin,
toimitat jo tänä iltana täältä pois nuo rahat, sillä Puyn asukkaat,
joille Tourtedos on kertonut uutisen, suunnittelevat varmaan ryöstöä.
Minä en vastaa. Se, mitä hän sanoo, on loogillista. Koska rouva de
Castérac oli ollut itara, voi hyvinkin lyödä vetoa siitä, että hän oli
kuollut tekemättä testamenttia. Minä siis olen täällä isäntä, minulle
kuuluu kaikki, maat ja mannut ja selvä raha...
— Näetkö unta? kysyy Bourdoin, jota vaitioloni ärsyttää. — Minä odotan
sinun määräyksiäsi.
Harso, joka on estänyt minua selvästi näkemästä, väistyy vihdoin
syrjään; on kuin aalto minua kohottaisi. Minä juoksen hakemaan
Parisista tuomiani papereita ja heitän ne pöydälle:
— Määräyksiäni? On maksettava takaisin, tuhat tulimmaista!...
Kaksikymmentä vuotta, minä olen taistellut kaksikymmentä vuotta
saadakseni elää tämän hetken! Olin kuvitellut sen toisenlaiseksi, mutta
mitäpä siitä. Se johtuu sattumasta eikä omista ponnistuksistani, mutta
eihän sekään haittaa! Ja olisinko voinut arvata saamaani vastaustakaan?
— Maksaa takaisin! Mitä ihmettä!... Kenelle? Puolet saamamiehistä
ovat hävinneet, heidän perillisensä eivät välitä koko asiasta. Mitä
muihin tulee, ovat he jo aikoja sitten siirtäneet ne erät voitto- ja
tappiotilille eivätkä niitä ajattelekaan. Yhtä hyvin voisit pelkän
kunnian vuoksi herättää eloon muistoja, jotka ovat rauhallisesti
menossa hautausmaahan!
Minä katselin Bourdoinia. Hänen närkästyksensä ei ollut teennäistä,
hän piti tarpeellisena puolustaa etujani ja aivan luonnollisena, että
menneisyys muuttui minulle hyväksi afääriksi. Hän päätti puheensa:
— Ei tässä sovi ruveta romanttiseksi! Olkoon tätisi esimerkki ainakin
siinä suhteessa sinulle opiksi! Ellei hän olisi menetellyt sillä
tavalla kuin tänä aamuna moittien mainitsit, niin kukapa tietää,
olisitko tänään...
Minä en salli hänen päättää lausettaan:
— On tosiaan mainiota, että voidaan käyttää rouva de Castérac'in rahoja
korjaamaan, mitä hän oli hävittänyt. Uusi sukupolvi, uudet tavat...
Hän vastaa:
— Oletko tullut ajatelleeksi, että jos tottelisin sinua, niin täytyisi
myydä osa tiluksia, kun kaikki maksut on sitä ennen maksettu?
— Myytäköön kaikki, jos on tarpeen!
— Miksi ja kenen tähden, hyvä Jumala!
— Kunnian tähden, se riittää.
Sitten olemme molemmat vaiti. Tuntuu siltä, kuin ympärillä olevat
esineet olisivat alkaneet näyttää vieläkin vihamielisemmiltä. Minä
aavistan niiden kapinoivan; mutta ketä vastaan, Bourdoinia vai minua?
Bourdoin kohauttaa vihdoin olkapäitään:
— Kauniit tunteet tulevat kalliiksi. Onnellinen se, joka voi nauttia
sellaista ylellisyyttä!
Minä vastaan:
— Raha ei ole ainoa maksuväline. Isäni on maksanut hengellään!
Hän vakuuttaa:
— On melkein aina väärin turvautua yleviin lauseparsiin. Pienikin kivi
voi kaataa sen, jonka katse on tähdättynä taivaaseen
— Minä vaadin, että jo tänä iltana...
— Olkoon menneeksi, tänä iltana; sinua totellaan.
Samassa tuntuu, kuin aalto jälleen nousisi ja veisi minua mukanaan.
Eilen, niin tosiaankin, vielä eilen minä harhailin Parisissa,
vapisin ajatellessani matkaa kuvitellen olevani vanha mies, jonka
ponnistukset ovat kuluttaneet loppuun ja joka ei ole saanut tehtäväänsä
suoritetuksi. Oi isäni, tehtävä on suoritettu!
— Minä sinua vaivaa? kysyy Bourdoin.
— Ei mikään... sinä et voisi sitä ymmärtää.
Ei mikään muu kuin se, että minä avaan ovet selko selälleen, niin
että ilo pääsee sisään. Ei mikään muu kuin että nautin ensimmäisestä
syleilystä, jonka se minulle suo...
Pysähtykäämme siihen. Se oli huippukohta. Se, mitä sinä päivänä muuta
tapahtui, ei ole mainitsemisen arvoista.