Jos tahtoo ymmärtää teon, josta kaikki johtui, täytyy palata alkuun
asti. Kunniallinen ihminen poikkeaa oikealta tieltä ainoastaan
ratkaiseviksi katsomiensa syitten vuoksi, ja juuri tämä erottaa hänet
ilmeisestä rikollisesta. Minun tulee mainita omat syyni, ei sen vuoksi,
että tahtoisin niillä itseäni puolustaa, vaan siksi, että varmaan
tottelisin niitä vieläkin, jos minua vaadittaisiin alkamaan jälleen
alusta.
Elämääni vallitsee yksi ainoa tapaus.
Isäni François Pesnel, vuonna 1823 perustetun, Puyssä sijaitsevan
pankin Pesnel & Kumpp:n omistaja, joutui vararikkoon vuonna 1881. Tuo
on varsin pieni seikka maailmankaikkeuden kannalta, mutta se riittää
määräämään ihmisen kohtalon.
Olin kolmentoista vuoden ikäinen. Ennen onnettomuutta olin onnellinen
lapsi, joka piti rikkauttaan luonnollisena asiana, ja onnettomuuden
tapahduttua opin tuntemaan köyhyyden, mikä ei merkitse mitään, ja
tietämään, mitä on tahrattu maine, joka tekee kaiken rauhallisen elämän
mahdottomaksi. Siitä hetkestä lähtien minua on vallinnut yksi ainoa
ajatus: vääryyden korjaaminen.
Vääryyden — minä käytän tätä sanaa tieten taiten. Isäni näet ei
ollut ainoastaan oppinut ja viehättävä mies, kaikkein älykkäin ja
kunnollisin, mitä olen milloinkaan tuntenut: hän ei ollut koskaan
tehnyt mitään varomatonta tekoa! On kirjoitettu, että suuri joukko
vähävaraisia ihmisiä joutui hänen uhreikseen, mutta mitä muuta
voinkaan sanoa hänestä kuin että hän itse on ollut ensimmäinen uhri
heidän joukossaan? Hän joutui pankkien yleisliitossa sattuneen
kriisin uhriksi, mikä antoi raharuhtinaille tilaisuuden panna
kaikki putipuhtaaksi omaksi hyödykseen. Temppu on yksinkertainen ja
varmasti tehoisa. Ihmisiä säikähdytetään, niin että he hyökkäävät
pankkiluukuille; samalla lakkautetaan luotto, ja kilpailija sortuu.
Kelpaa saada kilpailija pois tieltä, eikö niin, vaikka siinä joutuvat
tuhon omiksi muutamat yksityishenkilöt ja vaikka viaton joutuu
kuolemaan.
Sellainenkin seikka näet on asioitten alkuna, ja minun täytyy sitä
lähemmin selittää. Lähtiessään Puystä isäni oli uhrannut kaikki,
maat ja mannut, arvopaperit, vieläpä pöytähopeatkin. Kun saavuimme
Parisiin, meillä oli tuskin niin paljon, että voimme maksaa ennakolta
kuukauden vuokran asunnostamme Caulaincourt-kadun varrella. Ja koska
oli vielä peittämättä suunnilleen 1,800,000 frangin vajaus, niin neljä
vuotta tämän surkean poislähdön jälkeen isäni kuoli, sananmukaisesti
onnettomuutensa surmaamana.
Hän kuoli suruun, se huomattakoon, ei häpeään! Ja vielä kuollessaan hän
tahtoi korvata ja rakentaa jälleen, ja tämä hänen tahtonsa on siirtynyt
minuun!...
Ne olivat hirmuisia hetkiä, joiden etäinen kaiku soi yhä sielussani.
Tuntiessaan loppunsa lähestyvän isäni kutsui minut luokseen, katseli
minua pitkään, kuin ennakolta arvioiden kunnollisuuttani, jonka toivoi
oman kuntonsa veroiseksi, ja sanoi sitten:
— En jätä sinulle muuta kuin pesäluettelon ja selonteon veloista.
Lupaa pyhästi asettua paikalleni ja tehdä mitä on tarpeen velkojen
maksamiseksi.
Minä lupasin.
Tiesinkö tuota valaa vannoessani luopuvani perheonnesta, omasta
kodista, kaikesta, mikä vähänkin viittaa tunne-elämään? En. Sensijaan
näin häikäisevän selvänä erään seikan, nimittäin sen, että nuoruuteni
oli loppunut. Semmoinen järkytys terästää tahtoa; minun tahtoni ei ole
siitä lähtien milloinkaan horjunut, olen tahtonut ehdottomasti korvata
ja korjata.
Tähän minun tulee liittää murheellinen tunnustus. Olen tehnyt väsymättä
työtä kaksikymmentä vuotta voimatta saavuttaa tarkoitustani. Olen
epäonnistunut.
Mitäpä muistelisinkaan tuosta ajasta muuta kuin että se sai minut
ottamaan vastaan avun, jota eräs toinen minulle tarjosi? Tuota
ajatellessaan joutuu välttämättä uskomaan, että jokin salaperäinen
tahto johtaa meitä vaivaisia olentoja. Kun äitini meni jälleen
naimisiin ja kun veljeni André syntyi maailmaan, minä vuodatin
raivon kyyneliä; kun sitten, kuoleman tehdessä yhä työtään, huomasin
joutuneeni hoivaamaan kuusivuotiasta orpoa, niin tulin tuntemaan
häviön ensimmäiset tuskat. Kuinka turhia ovatkaan kaikki inhimilliset
otaksumat: tämä veli, tämä orpopoika toi pelastuksen tullessaan!
Sivuutan lähemmittä kuvailuitta sen seikan, että olen tehnyt Andrésta
tiedemiehen, että olen sivistänyt hänen sydäntään ja kamalan sodan
aikana vapissut, kuin hän olisi ollut oma poikani. Mutta palattuaan
tuosta kauheasta leikistä hän päätti ryhtyä puolestaan edistämään
hyvitystä, joka oli vain hyvin etäisessä suhteessa häneen, ja
puhdistamaan nimeä, joka ei ollut hänen oma nimensä. Tuntien syvää
myötätuntoa onnettomuuttani kohtaan hän tarjosi minulle ensimmäiset
ansiot, joita Amerikka saattoi hänelle suoda, ja se on ruhtinaallinen
korvaus. Sen korvauksen minä olen saanut, ja senjälkeen ei ole muuta
tehtävää kuin kumartaa ja olla vaiti.
Kahdenkymmenen vuoden työ on siis mennyt hukkaan, mutta lopultakin
on lohdullista ajatella, että toinen, taitavampi ryhtyy suorittamaan
tehtävää minun sijassani. Siinä asian ulkonainen puoli. Mitä sisäiseen
elämääni tulee, en paljasta sitä nyt enempää kuin ennenkään. Päivä
päivältä olen elänyt yhä uudestaan viimeiset isäni kanssa viettämäni
hetket. Kykenemättä jättämään sikseen draamaa, johon kunniamme oli
hukkunut, ja tietämättä mitään parempaa askartelua olen koettanut saada
selkoa sen perimmäisistä syistä. Olen saanut vielä maistaa maanpaon
katkeruutta, sillä päätettyäni olla palaamatta kotiseudulle, jollen
voisi palata sinne pää pystyssä, kotiseutuni pysyi kiellettynä maana.
Siinä kaikki, älköön siihen mitään lisättäkö.
Niistä yksityisseikoista, joita olen saanut selville näitä asioita
tutkiessani, mainitsen sentään kaksi, jotka ovat arvoltaan hyvin
erilaisia, ja teen sen siksi, että ne kuuluvat siihen, mikä seuraa.
Ensimmäinen seikka valaisee omituisella tavalla sitä, mitä yleensä
nimitetään sukulaissuhteeksi.
Isälläni oli sisar, rouva de Castérac, joka asui siinä paikassa,
missä tätä nyt kirjoitan, Cambaleyres'issa, Puyn lähellä. Mieleeni on
jäänyt vain pienen, laihan, mustapukuisen naisen kuva. Se on lapsuuden
muisto, sillä meidän Parisissa ollessamme rouva de Castérac ei antanut
itsestään enää mitään elonmerkkiä. Aluksi minä kyselin hänestä, mutta
isäni oli vaiti ja äiti näytti vihaiselta. Minä väsyin yrityksiin!
ja unohdinkin hänet kokonaan, kunnes sattumalta sain tietää, miksi
vanhempani olivat niin salaperäisiä. Syy oli seuraava.
Rouva de Castérac oli tyytymätön veljensä avioliittoon ja oli
katkaissut kaikki suhteensa häneen, puhtaita liikesuhteita
lukuunottamatta. Vähän ennen vararikkoa, kun isäni luuli vielä
pelastuvansa ja varmaan olisi voinut pelastua, eräs henkilö vaati
hänen pankistaan heti paikalla 200,000 frangia. Täytyi tyhjentää kassa
ja antautua tuhon omaksi. Isäni osoitti ihailtavaa häveliäisyyttä
jättämällä mainitsematta, että henkilö, joka oli syössyt hänet
onnettomuuteen, oli hänen oma sisarensa, rouva de Castérac.
Toinen seikka koskee välittömästi tunne-elämää ja on sanomattomasti
mieltäni haavoittanut.
Puyssä sijaitseva talomme, jossa isovanhempani ovat kuolleet ja jossa
minä olen viettänyt viimeiset onnelliset päiväni, oli saanut uuden
nimen, sitä sanottiin Vararikkoisten taloksi.
»Mitä?» voidaan tuohon sanoa. »Eikö siis Puyssä ole sittemmin sattunut
muuta vararikkoa?»
Niin on laita. Ihmiset tuskin ihmettelevät, jos varas riistää heidät
putipuhtaiksi, mutta harvoin me annamme anteeksi taitamattomalle,
joka epähuomiossa tyrkkää meitä niin, että kukkaromme putoaa veteen.
Ellei isäni olisi ollut kunnon mies, olisi häneen kohdistuva katkeruus
varmaan ollut ohimenevämpää.
Voiko muuten kuvitellakaan maailmassa olevan mitään paikkaa, missä
asiain jälkimainingit voisivat tuntua niin kauan kuin juuri Puyssä?
Sulkiessani silmäni näen sen punaiset katot, jotka ovat kuin laavavirta
jostakin kuolleitten tulivuorien keskellä sijaitsevasta yksinäisestä
toimivasta tulivuoresta, näen sen jyrkät vuoririnteet, jotka eristävät
sen muusta maailmasta, ja ajattelen: »Missä piirissä voisivatkaan
kaikua paremmin pienimmätkin äänet? Mitä voisikaan noissa asunnoissa
olla muuta kuin väkivaltaisia sieluja, jotka eivät voi unohtaa?»
Enkö kuulu itsekin syntymästäni tuohon maanpaikkaan, missä kaikki on
pelkkää vastavaikutusta, musta maankamara ja etelän kirkas taivas,
vehmaat ylängöt ja kivinen nummi, heleät kirsikkapuut ja kitukasvuiset
männyt?... Mitä ihmettä, minähän yritin vastikään pitkillä puheilla
selittää menneisyyttä, joka oli ennen varsinaista tapahtumaa! Mutta
senhän voi selittää kahdella sanalla. Samoinkuin kaikki rotuni
ihmiset olen minäkin elänyt intohimosta ja kärsimyksestä. Sieluni ei
ole muualle siirrettynäkään voinut muuksi muuttua: se on säilynyt
väkivaltaisena eikä kykene vieläkään unohtamaan. Kun tämän tietää, niin
muu johtuu itsestään, ja tarjoutuvaan kohtaloon voi olla yksi ainoa
ratkaisu. Käykäämme siis asiaan kiertelemättä, katsokaamme kohtaloa
suoraan kasvoihin sellaisena kuin se ilmaantui näkyviini ja sellaisena,
miksi sen sitten muovasin. Tosiasioita ennen kaikkea! Ja sitten...
Sitten tuomittakoon minut miten hyväksi nähdään! Tuomio ei koske
seurauksia: se, mikä on auttamatonta, kulkee kulkuaan.
Toukokuun 20 p:nä 192... sain seuraavan kirjeen:
Bourdoin, Puyn notaari.
Hyvä herra,
Teitä pyydetään hartaasti saapumaan viipymättä toimistooni
keskustelemaan asiasta, joka koskee Teitä.
Kunnioittaen...
Kolme päivää aikaisemmin olin saatellut rautatieasemalle Andrén, joka
lähti Amerikkaan. Vaikka ero tuntui meistä katkeralta, liittyi siihen
kumminkin niin paljon toivorikkaita suunnitelmia, että surumme siitä
lieventyi.
Luettuani tuon kirjeen, ensimmäisen, jonka olin saanut Puystä moneen
vuoteen, aavistin uuden myrskyn uhkaavan suunnitelmiani. Minä vapisin
ja menetellen niinkuin ainakin henkilö, joka tuntee olevansa aseeton
tai liian heikko, päätin olla siitä välittämättä, toisin sanoen jättää
sen vastaamatta.
Kului viikko. Sitten saapui uusi kirje, jonka myös tähän jäljennän:
Bourdoin, Puyn notaari.
Hyvä herra,
Saatuani tehtäväkseni ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin, joissa
Teidän läsnäolonne on välttämätön, olisin Teille erittäin kiitollinen,
jos kauemmin viivyttelemättä saapuisitte heti toimistooni.
Kunnioittaen...
Nuo sanat »oikeudellisiin toimenpiteisiin» näyttivät leimuavan kuin
soihtu keskellä väritöntä proosaa. Minä tietysti tunsin asioiden
vanhentumista koskevat säännökset ja tiesin siis, ettei mikään
menneisyyteen kohdistuva vaatimus voinut johtaa laillisiin seurauksiin.
Mutta kuka voi minulle vakuuttaa, ettei joku paremman puutteessa
yrittäisi jälleen nostaa häpeänhälinää katsoen asian joutuneen liiaksi
unohduksiin? Eihän siihen kuluisi muuta kuin asianajajalle suoritettava
maksu, aivan mitätön seikka, sillä onhan kosto kultaa kalliimpi. Minä
aioin nyt vastata kirjeeseen ilmoittaen, etten aikonut lähteä matkaan
ja pyytäen selitystä, mutta samassa minut siitä pidätti ajatus, että
isäni nimi saattoi laiminlyöntini vuoksi jo olla häpäistävänä jossakin
oikeussalissa.
Lähtisinkö siis? Olin kuvitellut monenlaisia palaamismahdollisuuksia,
mutta tämä oli varmaan kaikkein katkerin.
Sivuutan tässä sisäisen taistelun, joka nyt seurasi. Tärkeä on
ainoastaan sen päätös. Minä astuin junaan samana iltana ilmoittamatta
notaarille tulostani ja ottaen mukaani vararikkoa koskevat asiakirjat.
Eräs elämäni vaihe oli päättynyt, mutta sittenkin uskoin varmaan, etten
tulisi viettämään yötä Puyssä, vaan että palaisin sieltä kohta takaisin
kaksi vuorokautta matkustettuani. Sellaisia ennakkolaskelmia järki
tekee. Logiikka on varman erehtymisen taito.
Aamulla saavuin perille, sydän kipeänä ja muisti täynnä kuvia menneiltä
päiviltä. Muistin yhteen kasautuneitten talojen rykelmän, muistin
pienet kadut, jotka kiersivät kuin linnoituksen vallihaudat, muistin
portaat ja muistin keskellä katua olevat viemäriojat. Aluksi en nähnyt
muuta kuin uuden kaupungin, missä oli rumia rakennuksia toinen toisensa
vieressä, loivassa kaaressa kulkevan puistokadun varrella.
Edessäni oli kuva ajan työstä. Neljäkymmentä kulunutta vuotta oli
siis muovannut muistojeni kaupungin aivan toisenlaiseksi? Epäilemättä
oli samoin ihmismielten laita. Mitä jälkeä täällä olikaan draamasta,
joka nyt varmaan askarrutti yksin minua? En tiedä, kumpi oli ensi
hetkenä voimakkaampi, ikävyyskö, jonka sai aikaan näky ilmetessään
aivan toisenlaisena kuin odotukseni, vai huojennus, jota tunsin
ajatellessani semmoisen unohtamisen mahdolliseksi. Valitettavasti tulin
kohta huomaamaan, että tuo oli vain hetken leikkiä. Rautatieasemalta
lähdettyäni jouduin heti tiedustelemaan eräältä ohikulkijalta notaarin
osoitetta.
— Bourdoinin toimisto? Se on kaupungissa, Virastotorin varrella,
aivan vastapäätä suurta autiota taloa, jota sanotaan Vararikkoisten
taloksi... Sen näyttää teille kuka tahansa...
Henkilö, jolta olin tiedustellut, antoi minulle vielä neuvoja, miten
parhaiten kaupunkiin pääsisin, mutta minä en niitä enää kuunnellut.
Mies, joka oli minua siten neuvonut, oli aivan nuori, hän kuului
sukupolveen, jolla ei ollut tietoakaan minun ikäisteni asioista.
Huomasiko hän, kuinka vapisin häntä kuunnellessani?
Olin siis luullut Puyn muuttuneen, mutta huomasinkin ensimmäisestä
sanasta, että se oli yhtä tuima kuin ennen. Olipa vielä odottamattoman
hieno seikka, että lakiasiaintoimisto, johon minut oli kutsuttu,
sijaitsi vastapäätä taloa, jota en olisi halunnut ollenkaan enää nähdä.
Kerran alettuaan kohtalo syytää täysin käsin yltäkylläisyyttään.
Minä lähdin nousemaan kaupunkiin.
Siellä ei ole yhtään rakennusta, ei yhtään valtaväylää, joka voisi
rikkoa sen entistä muotoa. Kuinka hyvin tunsinkaan jälleen kaikki,
matalat portit, jotka paksuun seinämuuriin avautuen suojaavat
ulkopihoja, missä kukaan ei näytä milloinkaan liikkuvan kuinka hyvin
tunsinkaan nuo korkeat rakennukset, jotka kaikki pyrkivät kohoamaan
niin ylös, että saisivat näkyviinsä kappaleen lakeutta! Nimiä sukelsi
muistiini, minä tunsin jälleen nekin, se ja se asui varmaan tuolla,
eräs toinen vielä kauempana... Minä yksin saavuin, mahdottomana tuntea,
aivan entiselläni.
Mitäpä siis voi tehdä muuta kuin jännittää tahtoaan ja pitää
kasvoillaan liikkumatonta naamaria? Mieleni saattoi kapinoida miten
ikinä halusi, kun vain pääni oli pystyssä! Virastotorilla uskalsin
kulkea vallikäytävän yli kääntämättä katsetta kohti taloa, jonka
tiesin siinä olevan, ja kun kirjuri, joka luuli minua satunnaiseksi
asiakkaaksi, tiedusteli nimeäni, lausuin aivan tyynesti:
— Pesnel Parisista.
Mutta millaisen katseen mies loikaan minuun! Vaikka hän hillitsi
itseään viran puolesta, näytti hänen ilmeensä kuitenkin osoittavan,
että minun kerallani oli Bourdoinin toimistoon astunut Pesnelin
vararikko, joka vihdoin oli muuttunut havaittavaksi asiaksi, eläväksi
niinkuin menneisyys, joka nyt nousi lakkaamatta eteeni.
Olin tuskin ehtinyt lausua vastaukseni, kun minua pyydettiin astumaan
huoneeseen, missä odottamaton sinuttelu minua säpsähdytti.
— Vihdoinkin!... Olen odottanut sinua joka päivä ja aloin jo pelätä,
ettet uskaltaisi tulla.
Etten uskaltaisi! Bourdoin lausui tuon ensi sanoikseen. En muuten
tietänyt, kuka tämä Bourdoin oikeastaan oli. Parisissa hänen nimensä ei
ollut tuonut mieleeni mitään. Täällä sitävastoin, vaikka miehestä oli
tullut isovatsainen ja liukasteleva asianajaja, minä auttamattomasti
tunsin hänet siksi heiveröiseksi ja nokkelaksi pojaksi, jonka kanssa
olin leikkinyt palatessani lukiosta kotiin.
Oli muuten aivan turhaa kehoittaa minua olemaan pelkäämättä, sillä eräs
nimi sai minut äkkiä säpsähtämään.
— Castérac'in asiakirjat, tuokaa ne heti...
— Kyllä, herra, minä tuon.
— Mitä? virkkoi Bourdoin. — Etkö tietänyt, että rouva de Castérac on
kuollut? Minua jo ihmetytti, ettet ole surupuvussa.
Minä vastasin:
— Niin, minulle ei ollut asiasta ilmoitettu... Oletko vaatinut minua
lähtemään tälle matkalle, jolle minun ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä,
vain ilmoittaaksesi minulle tuon seikan?
Bourdoin kohautti olkapäitään:
— Miksipä en?
Minä jatkoin:
— Mitä tätiini tulee, on minusta jokseenkin yhdentekevää, elääkö hän
vai onko kuollut. Joutuessaan aikoinaan valitsemaan sukunsa kunnian ja
vahingonvaaran välillä hän valitsi niinkuin valitsi; Jumala ehkä antaa
hänelle anteeksi... Minä en.
— Joutavia! lausui jälleen Bourdoin. — Maailma on mennyt eteenpäin!
Miksi muistelet juttuja, jotka ovat niin vanhoja, etteivät enää mitään
merkitse?
Vastaanko tuohon? Se on turhaa, sillä kirjuri laskee tuomansa
paperikäärön pöydälle, ja yht'äkkiä se, mikä on ollut pelkkää
vihjailua, aavistelua ja pilkahtelua, muuttuu todellisuudeksi, sanoiksi
ja selvyydeksi. Nimi Castérac, joka on siihen piirretty leveällä
pyörökirjoituksella, tulee väliimme! kolmanneksi, se on ainoa tärkeä:
Bourdoin ja minä näytämme nyt vain sivuhenkilöiltä.
Minä näen, kuinka Bourdoin tarttuu ahnaasti paperikääröön, avaa sen
nauhat ja alkaa heti etsiä jotakin asiakirjaa. Hän oli tosiaankin
nykyaikainen notaari, hän välitti tunteista niin vähän kuin suinkin
mahdollista ja syventyi kulloiseenkin tehtäväänsä niin innokkaasti kuin
muurahainen löytäessään hyvän saaliin.
Minä puolestani olin äkillisen mielijohteen ajelemana ja — miksi en
sitä tunnustaisi? — epämääräisen pelon vallassa. Olin varmaan kuin
kaksintaistelussa oleva henkilö, joka odottaa vastustajansa pistolin
laukeamista, ennenkuin ampuu itse.
Löydettyään vihdoin, mitä etsi, Bourdoin kohotti päätään:
— Ennen kaikkea pyydän sinua korjaamaan, jos saamissani tiedoissa
on jotakin korjattavaa. Isäsi François Pesnel on kuollut Parisissa
maaliskuun 21 p. 182... Onko oikein? No niin... Äitisi taas on kuollut
vuonna 189—... en ole voinut saada täsmällisempää tietoa ajasta, eikä
se muuten ole tärkeätäkään. Hän oli toisissa naimisissa, eikö totta?...
Hänen toinen miehensä, Hippolyte Cabriès...
— On hänkin kuollut, lisäsin minä. — Menneisyyteni on kuin hautausmaa.
Bourdoin teki välinpitämättömän eleen. Semmoiset sanat semmoisessa
asiassa tuntuivat hänestä varmaan pikemmin naurettavilta kuin
asiaankuulumattomilta. Hän jatkoi:
— Näistä seikoista käy ilmi, että olet asiakkaani rouva de Castérac'in
veljen François Pesnelin ainoa jälkeläinen suoraan alenevassa
polvessa. Ja koska rouva de Castérac ei ole milloinkaan tehnyt
laillista testamenttia eikä ilmaissut haluavansa sitä tehdä, on sinua
nyt pidettävä todennäköisenä perijänä. Minä sanon todennäköisenä...
toisti hän korostaen... Mutta otaksun, että aivan kohta — kunhan
poistetaan sinetit, joita on käskystäni asetettu aivan umpimähkään —
tämä todennäköisyys, tai, jos niin tahdot, tämä väliaikaisuus muuttuu
lopulliseksi varmuudeksi. Ymmärrätkö nyt, että sinun kannatti astua
junaan?
Nojaten taaksepäin tuolissaan hän odotti vastaustani. Jos hän väijyi
jonkinlaista heijastusta mielenliikutuksesta, jota otaksui saaneensa
aikaan, niin hän varmaan pettyi. Minua askarrutti tällä hetkellä yksi
ainoa seikka. Uhraamatta etäisintäkään ajatusta tuolle perinnölle,
josta hän näytti kovin ylpeilevän, minä mietin: »Jumalan kiitos! Tällä
kertaa ei ole kysymys isäni nimestä, ja minä olen suotta säikähtänyt.»
— Mitä arvelet? virkkoi Bourdoin. — Sinä et sano mitään. Eikö sinulla
ole mitään kysyttävää?
Minä vastasin aivan vilpittömästi:
— Ei mitään.
— Eikö edes mitä tulee perinnön suuruuteen?
— Ei edes siihenkään nähden, sillä katsoen seikkoihin, joihin äsken
viittasin ja joiden merkitystä minä yksin kykenen arvostelemaan...
— Ennenkuin niistä puhut, keskeytti taas Bourdoin, — salli minun lausua
vielä yksi sana. Tätisi, kuten sanoin, oli asiakkaitani. Minä toivon,
että sinäkin myöhemmin... Huomaa muuten, että antaessani sinetöidä olen
jo toiminut sinun eduksesi.
Minä katselin häntä ivallisesti, tahtomattani. Tuommoinen asiakkaitten
himoitseminen ei tosin minua kovin ihmetyttänyt, mutta siitä puuttui
sentään tavanomaisia valmisteluja. Hän ymmärsi ja puri huultaan:
— Minä keskeytin sinut, suo anteeksi... Mutta syistä, jotka tunnet...
Minä jatkoin:
—... Minusta näyttää varmalta, että rouva de Castérac, joka tiesi
minun voivan tulla kysymykseen perijänä, olisi mieluummin hävittänyt
omaisuutensa kuin suostunut jättämään sitä minulle. Haluaisin vain
tietää, mihin jokeen hän on upottanut säästönsä jotka olivat hänelle
varmaan sitä arvokkaammat, kun niitä ei suinkaan ollut paljon. En
kumminkaan ole kovin utelias tuota tietämään. Kaiken todennäköisyyden
mukaan ei asia minua koske.
Bourdoin hymyili kaksimielisesti.
— Älä solvaa tätiäsi. Hän ei pitänyt huolta sukulaisuussuhteista,
hän ehkä laiminlöi niitä hiukan, mutta omaisuuttaan hän hoiti aivan
moitteettomasti.
Samassa hän tarttui puhelimen kuulotorveen:
— Halloo... Halloo... 382, neiti... Onko herra tuomari itse
puhelimessa?... Niin, se Castérac'in juttu... Minä tulen autolla teitä
hakemaan... Käymme siellä edestakaisin, eihän siihen kulu kuin enintään
tunti... Siis nyt heti, hyvä.
Sitten hän kääntyi sanomaan minulle:
— Koska tätisi on asunut aina vain Cambaleyres'issa, en ole katsonut
tarpeelliseksi sinetöidä muualla.
— Muualla? Oliko hänellä siis omaisuutta muuallakin?
Nyt Bourdoin joutui ensimmäisen kerran hämilleen.
— Mitä, etkö sitäkään tiedä? Etkö ole sitä kuullut? Tuo talo... tuossa
vastapäätä...
Minä nousin seisomaan:
— Ethän tarkoita?...
Hän nyökkäsi.
— Kyllä... niin on laita... Mutta älä huoli pelätä, hän osti sen
kaikessa hiljaisuudessa... toimistoni suoritti oston herättämättä
mitään joutavaa huomiota... Sitäpaitsi...
Hänen äänensävynsä muuttui, hän puhui jälleen hilpeästi:
—... Sitäpaitsi, hyvä veli, sinä et toivottavasti tee tunneasiaksi
semmoista, missä tunteet eivät ollenkaan tule kysymykseen. Se, mikä
on tehty, on tehty. Pidetään nyt huolta vain nykyisestä: enemmän kuin
miljoonan arvosta hyviä tiluksia, hitto vieköön, maksaahan se vaivan.
Tuo määrä kaikui kuin torventoitotus.
— Enemmän kuin miljoona! toistin minä tuntematta mitään
mielenliikutusta. Olihan siinä, se täytyi tunnustaa, millä kelpasi
ostaa takaisin Vararikkoisten talo. Vahinko vain, ettei ostaja ollut
tullut sitä ristineeksi uudestaan.
Bourdoin virkkoi:
— On mahdollista, että rouva de Castérac tahtoi jättää sen huvin
sinulle.
— Minä epäilen hänen tunnonvaivojaan vielä enemmän kuin hänen
perintöään.
— Minä puolestani uskon, että hän on antanut asioiden mennä menojaan,
kuten ihmiset ainakin eläessään. Joka tapauksessa on varminta lähteä
katsomaan. Eikö lähdetä?
Hän oli noussut seisomaan. Minä mutisin:
— Totta puhuen olisin jättänyt niin ikävän tehtävän sikseen. Se on
hyödytöntä ja mieletöntä.
Mutta hän ei enää kuunnellut, vaan vei minut mukanaan.
Toimiston läpi kulkiessani huomasin kirjurin katseen. Äskeinen
mielenkiinto oli väistynyt selvän matelevaisuuden tieltä. Ehkä hän
ajatteli samoinkuin Bourdoin, että menneisyys on ollut ja mennyt, ja
halusi hänkin tarjoutua minua palvelemaan?