äärettömän kaunis! Voi miten onnellinen olisin ollut hänen rinnallaan!
-- Minä koko sydämmestäni soisin sen sinulle ja varsinkin hänelle --
hänelle sen soisin!
Jotakin huonekalua kosketettiin, ja silloin huokasi rouva:
-- Oi Adolar!
-- Ooi, Aa--doo--laar! ulvoi hullunkurisessa epätoivossa mies.
Ääneen nauraen Fischer oli sängyssään ja harmitteli samalla sitä, että
hän saattoi nauraa. Samassa hän säikähti iskua, joka sattui seinään;
joku esine siihen särkyi ja putosi helisten maahan.
-- Hiusvoiteeni! huusi Körbler. -- Oletko sinä hullu, kun heität
kalliin rasian seinään!
-- Se ei ollutkaan tarkoitukseni.
-- Vai tahdoitko sinä tähdätä minua -- aarteeni?
-- Niin -- enkelini!
Sananvaihto näkyi loppuneen. Hiljaisuus seurasi.
-- Hyvää huomenta, sanoi Kustavi nousten vuoteestaan ja alkaen pukeutua.
Kun hän myöhemmin ystävällisen isäntäväkensä kanssa istui
suuruspöydässä, ilmoitti hän, että hän tänään aikoi lähteä kotiin.
Molemmat hänelle vakuuttivat, että se heistä oli erinomaisen ikävää.
Körbler häntä saattoi kappaleen matkaa, he olivat molemmat hiukan
harvapuheiset, mutta pitivät sentään vireillä jonkinlaista keskustelua
niistä näistä, jotka tiellä sattuivat heidän silmiinsä.
Kun kaupunki oli jäänyt heidän taaksensa, seisahtui tasangolla Körbler.
-- Tähän asti, mutta ei etemmäksi!
Hän pusersi ystävänsä kättä.
-- Jos sinä -- ja siinä hän hämillään veti leveät kasvonsa hymyyn, --
ehkä tänä aamuna, -- -- -- mutta olethan sinä sivistynyt mies --
-- Ei yhtään sanaa siitä, sanoi Kustavi, -- minä olen sivistynyt
mies, sinä olet sivistynyt mies ja rouvasi on sivistynyt nainen, ja
sivistyneitten ihmisten kesken saa kuulla sekä sitä jota on, että sitä
jota ei ole tarkoitettu kuultavaksi. Se on tehnyt minulle hyvää, että
olen saanut katsella kotoista onneasi ja toivon vaan, että se saisi
pysyä muuttumattomana.
-- Nyt hän minulle maksaa kulta-aasista, huokaili Körbler. -- Hyvästi!
-- Hyvästi!
Vaikkei Kustavi sitä itselleen myöntänyt, niin yleisesti inhimillinen
heikkous hänessä kuitenkin vaikutti, että hän erosi vaivatusta
ystävästään paremmalla mielellä, kuin hän olisi eronnut onnellisesta
ystävästään.
Hän läksi suoraan tädin maatilalle. Vielä on ainoa, viimeinen
kohtaaminen jälellä! Hän ei tahdo itseltään kieltää hyvitystä --
nyt kun hän tietää tytön olevan toisen oman ja hänen luonteensa on
hänelle selvä -- astua tytön eteen näkemään, mitä hänen kasvonsa nyt
osoittavat, häpeemätöntä uhkaa, vaiko petturin kurjaa hämmästystä, kun
hänen mutkansa ovat saadut ilmi!
Perille tultuaan hän jo porstuassa tapasi vanhan tädin.
-- No vihdoinkin! hän huudahti. -- Tyttö jo huolehti tähtesi. Sinulla
on hyvä onni, poikaseni. Hän on aivan erinomainen, lujasydämminen
tyttö. Kai sinä olet tulevaisuutesi unelmiin kehrännyt paljon
kultavilloja, mutta onnesi ei tarvitse mitään paikkauksia, se tulee
olemaan tosi, niinkuin tyttö läpeensä on tosi. Minä olen näinä
päivinä häntä pitänyt silmällä; hän ei tahdo mitään muuta, kuin sitä
mikä on oikeaa, ja kaikesta oikeasta hän valitsee vain sen, joka
todellisuudessa on olemassa; siinä on järkevää ajatusta ja tunnetta, ja
järki sekä lupaa, että aina tekee hyvää. -- Mutta Jumalan tähden, mikä
sinun on? Silmät kosteina? Voi, hyi sinua!
-- Missä hän on?
-- Puutarhassa. Lehmuksen alla.
-- Jääkää te tänne, pyydän, täti!
Päätään pudistaen vanha neiti katseli puutarhaan kiiruhtavaa miestä.
Kiireesti Kustavi kulki puutarhan läpi; hän näki jo kaukaa
tuuheaoksaisen puun alta vaalean puvun pilkoittavan. Hänen
lähestyessään likemmäksi, juoksi Leena ilosta huutaen vastaan.
Hän syleili, suuteli lasta ja sanoi sitte:
-- Mene tädin luo, Leena. Tädillä on sinulle puhuttavaa, -- annettavaa,
-- juokse. Noin, noin!
Kun lapsi oli kadonnut pensaitten taa, astui nuori mies ihan tytön
eteen. Käsityö sylissä hän istui, ahkerasti ommellen, silmää
kohottamatta.
-- Tässä minä olen.
Hän istuutui penkin toiseen päähän.
-- Hyvää päivää Pirkitta, kuului ikäänkuin jostakin ylhäältä.
Tyttö vaikeni.
-- Joku kävi täällä minun poissa ollessani.
-- Kyllä, hän vastasi hiljaa.
-- No?
-- Minä lähetin hänet takaisin kotiin.
-- Lähetittekö takaisin kotiin? Niin, Sebensdorfissa kuultuani...
Hän ei puhunut enempää, sillä hän tunsi, että tyttö nyt häneen katsoi.
Nuo rehelliset, ruskeat silmät katsoivat häneen ja arasti, rukoilevasti
kysyivät: saatoitko sinä sitä uskoa? Saatoitko? Mutta kun hänen
kasvonsa pysyivät poispäin käännettyinä, täyttyivät ne kyynelillä.
Sillä välin mies tunsi, miten on vaikea puhua, kun sydän on täynnä. Hän
haki sanoja; ja jahka hän on ne löytänyt ja lausunut, silloin se, joka
yhdisti hänet tuohon toiseen sieluun, on rikottu, särjetty, tyhjäksi
tehty. Ja jos hän sitte myöhemmin polvillaan rukoilisi sitä anteeksi,
niin hän tosin saisi solvauksen poistetuksi, mutta sana jäisi pimeäksi
pilkuksi, myrkkypisaraksi sydämmeen ainaiseksi.
Hyvä, että viivyttelet, epäilet, peräydyt saastuttamasta tunnettasi,
vaikka jo pidät sitä tapettuna! Sanansaattaja joka tuo pelastuksen
sanan, on matkalla; hän on niin likellä, että hiekka puutarhan
käytävällä narisee hänen askeltensa alla; tätä sanansaattajaa ei kukaan
niistä, joitten ohitse hän tiellä kulkee, pidä onnen merkkinä, -- sillä
hän on vanha akka, jonka kaulaan Pirkitta lankee, huutaen:
-- Äiti!
Yhdestoista luku.
Mitä Sebensdorfissa tapahtui.
Sinä iltana jolloin Kustavi saapui ystävänsä Körblerin luo, oli Risto
tullut kotiin.
Seuraavana päivänä päivällisaikaan istui Sebensdorfin pormestari
virkahuoneessansa. Ulkona olivat ilmat liikkeellä, tuuli ajeli taivaan
pilviä ja nosti maasta paksuja tomuläjiä ja hiekkajyviä, joita se
heitteli ikkunoihin. Pormestari kuunteli huminaa ja hiekkahiutuoitten
rapinaa ruutuja vastaan. Hänellä ei juuri ollut parempaa tekemistä.
Seurakunnan palvelija oli käynyt hänen luonansa ja ilmoittanut, että
kotiin palannut Risto kuljeskeli kaikissa kapakoissa kehumassa,
kiljumassa ja julistamassa, että jollei pormestari käyttäytyisi hänen
mielensä mukaisesti, niin hän kertoisi asioita, jotka panisivat koko
Sebensdorfin hämmästyksiin. Siihen oli pormestari sanonut:
-- Tuo minulle lurjus!
Ja nyt hän istui odottamassa.
Silloin kuului portaita nousevan ylös kaksinkertaiset askeleet;
seurakunnan palvelija työnsi sisään miehen ja jäi itse ovelle seisomaan.
-- Nöyrin palvelijanne, pormestari, sanoi Risto.
Isäntä nousi ja astui ankarana pojan eteen.
-- Mitä minun taas täytyy sinusta kuulla? Mitä ilkitöitä sinä taas teet?
-- En mitään, vastasi mies rohkeasti iskien silmänsä vanhuksen ankaraan
katseeseen. -- Kaikki tuo tarkoitti vaan sitä, että lähettäisit minua
hakemaan. Minä nimittäin en ole unohtanut, miten sinä kerran minulle
suutuit, kun tulin kutsumatta; ettei näyttäisi siltä, kuin minä
alituisella juoksullani tahtoisin tunkeutua sinun tiellesi.
-- Älä turhia! Miten sinä voit sellaisia puhua ja sellaisia lörpötellä,
että jollen minä käyttäytyisi sinun mielesi mukaisesti, sinä tietäisit
kertoa asioita, jotka panisivat koko Sebensdorfin hämmästyksiin? Mitä?!
-- Voimmehan me siitä puhua, mutta luulen sen sujuvan suoremmin kahden
kesken; kenenkään ei tarvitse kuunnella.
Pormestari viittasi seurakunnanpalvelijalle, joka poistui. Kun hänen
askeleensa olivat kadonneet kuulumattomiin, sanoi vanhus:
-- Nyt voit puhua.
-- No niin, siihen ei minua tarvitse pitkin puhein kehoittaa; sitähän
minä juuri odotan! Tyttö työnsi minut luotaan. Sitä saattoi odottaa sen
kirjeen johdosta, jonka annoit mukaani, ja jos minä olisin tietänyt sen
sisällön, niin olisin voinut heittää koko matkan tekemättä.
-- Turhia loruja! Sitä ei saattanut odottaa.
-- Saattoipas, sanon minä.
Suuttumuksen puna nousi pojan kasvoille, hän tempasi kirjeen taskustaan
ja heitti sen pöydälle.
-- Onko siellä kirjoitettuna se mitä minä pyysin sinua kirjoittamaan?
Kuinka sinä niin kirjoitit, että sinulle olisi yhdentekevää kieltääkö
vai myöntääkö hän? Arvelen, että koska asiamme ovat tällä kannalla,
se sinulle ei olisi yhdentekevää, vaan pitäisi sinun mielistyä hänen
myöntymisestänsä, ja suuttua hänen kiellostansa!
-- Sinä hulluttelija! Mitä minuun koskee koko sinun ja tytön välinen
kauppa? Älä keskellä päivää juo niin kuoliaaksi järkivähääsi, että
puhut tuollaista sekasotkoa.
-- Minä vai? Olen minä vaan niin selvä, että minä tismalleen tiedän,
mitä puhun; ja sinä tässä hulluttelet kun luulet, etten minä koko
aikana ymmärrä mistä syystä puhun, vaikka tämä jo on toinen kerta;
ihmisten edessähän sinulle tulee antaa kunnioitusta, mutta suorastaan
naurettavaa olisi, jos me, näin kahdenkesken ollen, emme puhuisi
suutamme puhtaaksi asioista, jotka toinen tietää yhtä hyvin kuin
toinenkin! Sinä tiedät hyvin, että Pirkitta on poikennut umpikadulle,
josta hän ei milloinkaan osaa pois. Hän saa sanoa mitä tahansa, häntä
ei kukaan usko; silloin kai pitäisi minun avata suuni, minua tietysti
voisitte uskoa; mutta siitä minä itseni varjelen, sillä sitte sinä voit
olla uskovinasi, että yksin avioliitto minun kanssani voisi saattaa
tytölle kunnian takaisin, ja saatat minut pakoittaa siihen. Enhän minä
sinua tarvitsisi, jos itse saattaisin sen tehdä, ja jos minä olisin
pakoittanut tytön, niin en ehkä hänestä enään välittäisi. Minun määräni
on saada hänet; sentähden sinun pitäisi pitää siitä huolta, sillä sinä
tiedät, että minä ilman avioliittoakin voin antaa hänelle kunnian
takaisin, mutta silloin häpeä lankee toisille, eikä asiaa pitäisi
pakoittaa ylimmilleen, sillä silloin minä en armahtaisi ketään teistä!
-- Juopporenttu sinä, kuka sitte sinun armahtamistasi tarvitsee?!
-- Luulenpa että teitä on useampiakin, sinä, Hüblinger ja hänen
emäntänsä.
Pormestari kävi molemmin kourin kiinni päähänsä.
-- Voi sinä verinen vapahtajani! Tätä on mahdoton sietää! Sinut
pitää ajoissa pistää hulluinhuoneeseen, ennenkuin sinä ihan joudat
äärimmillesi ja teet tuhotöitä.
-- Ai, miten olet viisas, nauroi poika, -- sinä olet ihan kaikista
viisain! Kas, miten hyvin sinä korjaat nahkasi. Tahtoisitko nyt
julistaa minut mielipuoleksi jottei kukaan panisi huomiota sanoihini?
Mutta anna piirilääkärin vaan tulla, hän kyllä täyttää velvollisuutensa
ja ilmoittaa ihmisille, ettei minun aivosäiliössäni ole pimeämpää, eikä
valoisampaa, kuin sinunkaan aivoissasi!
-- No, silloin minua hyvä Jumala auttakoon, sillä silloin kai minä olen
mielipuoli, minä kun en sanoistasi ymmärrä en sitä, enkä tätä. Minä en
ymmärrä minkätähden minun kaikilla helvetin voimilla pitää pakoittaa
tyttöä ottamaan sinut, koska hänen täytyy iloita siitä, että sinut saa!
Minä en ymmärrä millä toisella tavalla sinä aiot antaa hänelle kunnian
takaisin, jollet alttarin edessä! Ja kaikista vähinten minä ymmärrän
miten minulle ja omaisilleni tästä saattaisi langeta häpeää.
Tällä kertaa poika iski kätensä ympäröimään päätä, ja antoi niiden
sitte vajota alas.
-- Mutta taivaan nimessä! Ethän sinä tätä lausune todenteolla?
-- Sinun kanssasi minä en koskaan tule laskemaan leikkiä!
-- Onhan se ihan mahdotonta, ettet sinä tietäisi mitään! Jos sinä
samana yönä olisit pitänyt silmäsi auki, niin ei totuus olisi voinut
jäädä sinulta peittoon; mutta, ehkäpä sinulle nyt vähitellen selviää,
kun minä muistuttelen mieleesi. Ajattele nyt miten meidät tapasit! Kuka
se oli, joka oli puvussa kantapäästä kiireeseen asti, sentähden että
hän, sinun ensi kertaa huutaessasi, oli tarttunut sukkiin, kenkiin?
Kuka se sitte oli, joka ei lausunut sanaa, ei liikahtanut paikalta, kun
sinä karkasit minun kimppuuni? Se oli Pirkitta! Minä olin puolipuettuna
ja se, joka melkein alastoinna karkasi minua puolustamaan, oli Julia.
-- Valehtelijaruhjus! Kurja valehtelijaruhjus! mylvi pormestari ja
tahtoi käydä kiinni poikaan.
Poika piti ovea avoinna takanaan.
-- Älä minuun koske! huusi hän. -- Toista kertaa minä en vaikene sinun
hyväksesi! Minä huudan koolle koko kylän! Älä sinä kutsu valehtelijaksi
sitä, joka puhuu totuuden!
Hän sulki oven, mutta jäi pitämään kääkää kädessään.
-- Luuletko sinä, jos Pirkitan ja minun välillä olisi ollut suhde,
että minä olisin pitänyt suuni kiinni ja antanut sinun lyödä ja polkea
itseäni häpeään asti, pistämättä veistä ruumiiseesi tai asettumatta
hampain kynsin puolustukseen?! Siitä syystä juuri, että tiesin itseni
rikokselliseksi, että olin tehnyt syntiä sinun lihaasi ja vertasi
vastaan, en minä saattanut korottaa kättäni vastaasi!
Ukko oli tullut kuolon kalpeaksi, hän painoi kädet ohimoilleen,
ikäänkuin voimakkaasti katkaistakseen suonten hurjan tykytyksen, ja
tuijotti harhailevin silmin poikaan.
-- Se ei ole totta, se ei voi olla totta, hän mutisi. -- Mistä se olisi
voinut häneen tarttua? Ei minusta koko elinaikanani, ei äidistä koko
hänen elinaikanaan. Kunniallisuus on aina vallinnut talossani.
-- Pelko siellä aina on vallinnut! Ihmiset sanovat, että se, se
on emäntäsi hivuttanut kuoliaaksi ja hätyyttänyt ennen aikojaan
hautausmaahan. Pelko se on tytönkin karkoittanut luotasi, ja kun ei
nainen saa rakastaa ketään likeistään, niin hän helposti hakee esineen
vieraitten joukosta, vaikkei hän itse muutoin siitä välittäisikään.
Niin, sinun tyttösi oli henttunani, eikä ainoastaan siitä päivästä
ja siitä yöstä alkaen, jolloin hemmetin kirottu peijakas sinut sinne
toi. Sinun huutaessasi ensi kertaa me olimme hiljaa ja luulimme, että
sinä kai menisit matkaasi; mutta kun me huomasimme, ettet aikonut
sitä, vaan aijoit tulla sinne ylös, silloin me olimme säikähdyksestä
menehtymäisillämme ja hiivimme Pirkitan huoneeseen. Siellä Julia sai
sanotuksi: "isä tappaa minut!" Enempää hän ei voinut puhua, eikä sitä
tarvittukaan -- olihan siinä tarpeeksi selitystä, kun hän väänteli
toverin jalkojen juuressa ja minä vavisten seisoin vieressä. Pirkitta
siinä seisoessaan ei puhunut ainoaa sanaa, hampaat vaan kuuluvasti
kalisivat vastatusten; äkkiä hän tarttui Juliaan ja työnsi hänet ulos
ovesta. En tiedä tahtoiko hän alusta alkaen ottaa kaikki niskoilleen,
sen vaan tiedän, että kun hän sitte näki ja kuuli sinun kiivastuvan,
niin hänen hyvän omantuntonsa kiivaus ja suru toverin tähden saivat
hänet jäämään sinulle vastausta vaille! Sitte jälkeenpäin, kun
mellakka jo oli liikkeellä kylässä, olisi hänen vastuksensa auttanut
sangen vähän, ja viisainta oli, että hän läksi tiehensä. Mutta jos
minä nyt, kun koko mellakka tähän saakka on seisahtunut ylimmilleen,
tarpeellisella tavalla asettaisin sen liikkeelle, niin se tulisi
sellaiseksi, että se panisi koko Sebensdorfin hämmästyksiin, etkö
usko? Nyt sinä sen tiedät ja ymmärrät, että kun ei jyryllä nostettu
herruutesi ja kunniallisuutesi kelpaa edes puun kantoa särkemään, kai
olisi parasta että tekisit minun mielikseni!
Vanhuksen kasvot olivat tulleet tulipunaisiksi, kunnes puna kokonaan
katosi, aina silmän valkuaisiin asti. Jokainen jänner vavahteli,
piirteet vääntyivät jokaisen värähdyksen vaihteessa. Hän ähkyi:
-- Nauttia vierasta, lahjoitettua kunnioitusta? -- Taloni kunnia olla
riippuvaisena kerjäläistytön säälistä ja armosta?! Olla minä hetkenä
tahansa miesrentun häväistävänä?! Voi! -- hän löi rintaansa vastaan
molemmat nyrkkinsä. -- Älköön olko enään mitään tekemistä minulla sen
miehen kanssa! tyttären täytyy sovittaa!
-- Ole järkevä, huusi poika, -- Jumalan, Jesuksen tähden, ole järkevä!
Ajattele, että se on oma lapsesi, omaa lihaasi ja vertasi, -- kaikki
voi tulla sovitetuksi! -- Julia yksin -- --
Vaikeroiden hän lankesi maahan ja koetti kietoa käsivartensa
raivostuneen miehen polvien ympäri, mutta tämä potkasi hänet
luotansa ja riensi pois. Kauhistus oli vaikuttanut pojan jäseniin,
vaivalloisesti hän nousi pystyyn. Hän laahautui alas portaat, ja kun
hän pääsi tielle, juoksi pormestari jo pitkän matkan päässä, lakitta
päin, liehuvin hiuksin, suoraa tietä Mooshofia kohti.
Kyökistä kuului iloista laulua, emäntä, askaroidessaan lieden ääressä,
lauloi. Kun askelten kopina kuului likenevän, hän vaikeni ja kohotti
katseensa: isä seisoi hänen edessään; kun hän näki hänen hurjasti
vääntyneet kasvonsa ja uhkaavat silmänsä, huusi hän:
-- Jesus, hän tietää kaikki!
Ja peitti kasvot käsillään.
-- Niin, mylvi isä, -- sinä -- --
Hän työnsi kauhean kirouksen tulemaan ja laski nyrkkinsä hänen
kurkulleen -- -- --
Kahdestoista luku.
Syy siihen, että Pirkitan äiti tuli kaupunkiin. Mitä Kustavilla ja
Pirkitalla vielä oli sanottavaa, sekä kertomuksen tekijällä kuvattavaa
-- johon tämä kertomus loppuukin.
Kun Pirkitta vielä lepäsi äitinsä sylissä, huomasi tämä äkkiä Kustavin.
-- Tämä on varmaankin isäntäsi? sanoi hän.
Sitte hän muutamia kertoja niiata nytkäytti, ja tyttö, jonka pää vielä
nojasi vanhan vaimon olkapäähän, teki ihan aiheettoman kumarruksen
jokaiselta niiaukselta.
-- Mutta mitä sinä itket, jatkoi talonpoikaisnainen, -- kun et vielä
ollenkaan tiedä mitä minä tuon?
-- Itken ilosta, äiti, kun sinä tulit juuri nyt, jolloin sinua niin
tarvitsen.
-- Hyvä on, hyvä on, minä myöskin iloitsen siitä että olen sinun
luonasi. Mutta voithan sinä ymmärtää, etten minä pikkuasiain tähden
lähtisi kulkemaan näin kauvas, melkein yöt päivät yhtämittaa. Mutta
tule pois, eihän meidän tässä herran edessä sovi näin puhella.
-- Puhu vaan, äiti. Herra saa kuulla kaikki, mikä minua koskee, olkoon
mitä tahansa.
Hämmästyneenä akka katseli molempia. Sitte hän jokseenkin laveasti
rupesi kertomaan, mitä hirveitä asioita viime päivinä oli tapahtunut
Sebensdorfissa. Miten Risto lurjus oli tullut pormestarin silmille ja
kertonut kuinka tuona yönä Pirkitta hänen kanssansa oli tullut huonoon
huutoon, vaikka Julia oli ollut hänen oikea henttunsa; ja Pirkitta oli
vaan pelästyksestä ja kauhistuksesta ääntä päästämättä antanut koko
syyn langeta itselleen.
-- Ole sinä toisen kerran ymmärtäväinen, vaikka sinua pidettäisiinkin
sydämmettömänä. Lukkoa sinä huoneesi ovi, ja anna toisten toimittaa
toimitettavansa keskenään. Sinua tämä vaan on vahingoittanut ja mitä
hyötyä Julialla on siitä ollut? Ei mitään. Jos ei ukko silloin häntä
tappanut, niin hän sen siaan nyt sen teki.
-- Jumalan tähden, äiti!
-- Kyllä on niinkuin sanoin. Jumala armahtakoon hänen sieluraukkaansa!
Raivosta sokeana ukko juoksi Mooshofiin ja kävi häneen käsiksi. Eikä
se jumalaton mies ajatellut sitä, että hän kantoi lasta. Se syntyi
kuolleena ennen aikojaan maailmaan ja vei äidin mukaansa hautaan. Ennen
kuolemaansa hän kaikille tunnusti syntinsä, ja sinulle minun piti viedä
hänen viimeiset terveisensä ja kiitoksensa kaikesta sinun rakkaudestasi
ja uskollisuudestasi, ja kertoa että hän helpommin kuolee, kun hänen
kuolemansa antaa sinulle takaisin kunniasi ja -- niinkuin hän Jumalalta
toivoo -- sovittaa hänenkin rikoksensa.
Pirkitta purskahti itkuun.
-- Oi Julia raukka, rakkain toverini pienestä pitäin! Niinkö sinun
täytyi käydä? Ehkä olisi käynyt ihan toisin, jos hänkin olisi saanut
pitää äitinsä elossa?!
Vanha vaimo silitteli lapsensa poskia. Leena oli hiipinyt seisomaan
isänsä viereen ja katseli uteliain silmin vierasta.
-- Pirkitta, äiti mahtaa olla väsynyt, sanoi Kustavi, ja kumartuen
lapsen puoleen: -- Leena pieni, viisas lapseni, sinä viet vanhan rouvan
tädille ja sanot, että se on Kitan äiti, joka on tullut kaukaa ja
on hyvin väsynyt ja nälissään. Muistatko sen? Niin! No mene siis ja
toimita hyvin asiasi!
Vanha vaimo ja lapsi läksivät käsi kädessä, he joutuivat innokkaasen
keskusteluun, joka ehkä oli vielä tärkeämpi sentähden, että toinen vaan
puoleksi ymmärsi toista. Pirkitan katse heitä seurasi. Kun hän käänsi
silmänsä Kustaviin, hymyili hän kyynelten takaa. Kustavi oli tullut
ihan likelle häntä.
-- Miksi? kysyi hän.
-- Kultatukka raukkaa, nyt hän jo toisen kerran ajettiin pois täältä!
-- Pirkitta, -- mies tarttui tytön molempiin käsiin, -- tällä kertaa,
jotta pian, pian kutsuisimme hänet takaisin, jäämään ainaiseksi
luoksemme; mutta ensimmäisellä kerralla... Kiitos Jumalan, että se on
mennyt kuin paha uni!
-- Voi, en saata lausua, miten olen kärsinyt näinä päivinä, kun olen
tietänyt mitä Sebensdorfissa minusta sanoisivat -- ja sinä sen saisit
kuulla.
-- Suo anteeksi, että sitä uskoin!
Tyttö nojasi otsansa hänen rintaansa vastaan.
-- Kuka sitä ei olisi uskonut? lausui hän hiljaa.
-- Olihan vaikeaa olla sitä uskomatta!
-- Voi, kyllä sitä oli vaikea uskoakin!
Tyttö nosti päänsä ja sanoi innokkaasti:
-- Mutta minä en voinut sinä hetkenä toisin menetellä, kun vanha mies
ihan mielettömänä raivosi. Minä olisin ikäänkuin usuttanut petoa tuota
raukkaa vastaan, ja samalla koko sieluni raivostui siitä, että mies
luuli minua huonoksi, sentähden että olen köyhä, ja omaa tyttöänsä
puhtaaksi, sentähden että hän on rikas! Minä en saanut puhutuksi
vastaan, niin oli mieleni katkera ja pelkäävä. En tietänyt miten
kalliisti vieraan rikoksen hyvitystä saa maksaa!
-- Vielä kerran, suo anteeksi!
-- Oi miksi tuo: vielä kerran? Johan me olemme selvillä. Mitä vielä
puuttuu?
-- Että sinä kokonaan tiedät ajatukseni. Suo anteeksi, etten olisi
saattanut sitä antaa anteeksi, jos se olisi ollut totta.
-- Siitä en sinulle suutu! Minä olen ihan samaa mieltä kuin sinä,
ettei sillä tavalla päästäisi siihen suhteeseen, jossa kaksi ihmistä
koko elämänsä ajan luottavat toisiinsa. Se joka ei tuomitse ankarasti,
tarvitsee itse löyhää arvostelua. Sen kaupan takana piilee aina joku
kuje. En mistään hinnasta tahtoisi, että minulle sellaista anteeksi
annettaisiin; silloinhan minä jälkeenpäin olisin siihen pakoitettu, ja
sitä en tahdo, en tahdo, en edes ajatella.
-- Kas, miten sinä osaat kiivastua!
-- Minä ansaitsen nuhteita, sillä minulla ei ollut oikeutta siihen.
-- Niihin sinulla ei saa olla syytä, sen oikeudenhan minä mielelläni
suon sinulle.
-- Oi sano, merkitseekö se sitä, mitä olen odottanut ja toivonut
kuulevani sinulta, merkitseekö se että sinä taas olet omani?
-- Ihan varmaan, sydämmen syvimpään sopukkaan saakka sinun omasi!
-- Voi, koska se nyt on lausuttu, niin anna minun ottaa itsesi ja pitää
itseäsi, sinä ainoa rakastettuni, -- hän kietoi pehmeän käsivartensa
hänen kaulansa ympäri, -- tavalla, jolla en koskaan ole ketään pidellyt
enkä tule pitelemään!
Niin he seisoivat hetkisen, sitte Pirkitta painoi alas päänsä,
otti Kustavin käsivarren ja he läksivät astelemaan taloa kohti;
joku syyshallojen aikana varissut lehti, joka maan kosteudesta oli
ruskettunut, rapisi jalkojen alla.
Kustavi näki, että tyttö hiljaa itki.
-- Mikä sinun on, kysyi hän. -- Mikä?
-- Voi ei mikään! Itken siksi, että mieleni on niin onnellinen, niin
haikea. Se minuun koskee, että minun onneni tähden olennon, joka oli
minulle rakas, täytyi lähteä maailmasta.
-- Oi kultani, se on maailman menoa, että muut saavat maksaa meidän
onnestamme, ja me heidän onnestaan. Tuhannen tuhannet huokaavat raskaan
taakan alla, jotta yksi ainoa yksityinen heistä kulkisi kuormatta,
pystyssä päin. Vastoin tahtoamme me rakennamme toiselle onnea oman
onnemme kustannuksella, itsekkäästi omaa onneamme toisen onnen
kustannuksella; ja tässä mieltä katkeroittavassa puuhassa näyttää
sama raaka valta tasoittavan sen ehkäisemättömän kurjuuden, joka yhtä
sokeasti valtaa ylhäiset ja mahtavat, kuin alhaiset ja köyhät.
Pirkitta jäi parin askeleen päähän seisomaan.
-- Mutta löytyyhän toki ehkäisemätöntä onneakin?
Kustavi katsahti häneen ja kun tytön silmä niin luottavaisena katsoi
häntä, luuli hän ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti, hän naurahti ääneen
ja veti tytön syliinsä.
-- Kyllä, aivan ehkäisemätöntä, sanoi hän.
* * * * *
Fischer vanhemman asunnosta portaita alas astui hyvin lihava
herrasmies, vilkkaassa keskustelussa itsensä kanssa. Kuistilla hän
kohtasi yhtä hyvänvoivan olennon, kuin hän itse oli.
-- Pyydän anteeksi!
-- Vai herra Mittrowitzer!
-- Enhän erehdy, olettehan te herra Körbler? Minua suuresti ilahduttaa!