teillä on syytä siihen, mutta minä tahtoisin sen oppia tuntemaan ja
arvostelemaan, onko se pätevä.
Pormestari kohottautui korkeaksi.
-- Tahtoisitteko? Vai niin, hyvä on! Minä olen teille jo sanonut, että
tyytykää tähän ja älkää enempää kysykö. Se minkä olen sanonut, näyttää
minusta riittävän; ja sen olen sanonut vaan teille, kaupungin hienolle
herralle opetukseksi ja kehoitukseksi, ettette toisen kerran niin
tuomitsisi ensimmäisen vaikutuksen mukaan; loput minä pidän turhana
uteliaisuutena, ja pormestarina ymmärrän, etten teille, ventovieraalle
ihmiselle anna paikkakunnan lapsesta enempiä tietoja, jotka voisivat
häntä vahingoittaa, enkä holhoojana rupea märehtimään ja päivän valoon
kaivamaan vanhoja juttuja, varsinkin nyt, kun tyttö rehellisellä
tavalla on vapautumaisillaan ihmisten puheista.
-- Mitä tämä taas merkitsee?
-- Saatanhan minä sen teille sanoa. Juuri tähän samaan aikaan,
jolloin te seisotte edessäni Sebensdorfissa, on tytön luona Wienissä
poika samoissa aikeissa kuin te, nimittäin hän tahtoo myöskin häntä
vaimokseen.
Ilkeästi se koski Kustaviin.
-- Minun poissaollessani? Minun selkäni takana? kysyi hän kiivaasti.
-- Se on sattumaa, että te yhtaikaa olette täällä, kuin hän siellä.
-- Minä annan siitä kunniasanani, että hän tyhjin toimin palaa takaisin.
-- Sitä en usko. Tyttö tulee antamaan pojalle myöntävän vastauksen
siitä syystä, ettei hänen käy kieltäminen.
Kustavi karkasi ylös tuolilta.
-- Se ei ole mahdollista!
Hän sivalsi kädellä otsaansa.
-- Jos te tarkoitatte, ettei tuota uskoisi sellaisesta tytöstä, niin
olette oikeassa; en olisi sitä itsekkään uskonut, mutta kai sitä täytyy
uskoa, jonka omin silmin näkee.
-- Jollei minun tule pitää teitä kurjana valehtelijana ja
panettelijana. Oi, suokaa anteeksi, älkää minua kuunnelko! Säälikää ja
sanokaa minulle armeliaisuudesta koko täysi totuus; se, jos mikään,
saattaa minua auttaa!
-- Oi hyvä herra, miten pahaa se huono tyttö on mahtanut teille tehdä?!
Minuun koskee, että teidän hänen tähtensä näin täytyy kärsiä, --
tietysti, tietysti! Minun velvollisuuteni pormestarina on tietysti,
että pidän huolta paikkakunnan pienimmistäkin, mutta ei siihen määrään,
että minä, ylimmäinen, sentähden, vaikkapa syyttömästi, jään teidän
mielestänne valhettelijaksi ja panettelijaksi; se ei saa tapahtua! Ja
koska te itse arvelette, että siitä tulisi teille helpoitusta, jos
tietäisitte koko jutun, no, niin minä sen teille kerron!
-- Pyydän sitä.
-- Siitä on nyt kulunut runsas puoli vuosi, kun minä tyttärelleni
Julialle tilasin kaupungista sellaisen koneen, josta sanoivat, että
alla vain tarvitsi polkea, niin ylhäällä liinakangas kauniisti
neuloutui kokoon, ihan itsestään. No, niin, sitte kun kalu oli talossa,
me kyllä huomasimme, ettei polkeminen yksin riittänyt mihinkään.
Silloin Pirkitta vielä oli minun Juliani paras toveri ja kävi usein
talossa, ja kun hän katseli kapinetta, ymmärsi hän heti miten sitä
tuli käyttää, -- niin, kyllä se on viisasta, enkä tuon toisenkaan
tähden olisi tullut ajatelleeksi, koska hän aina on minua pelännyt
-- kaikkihan minua tällä paikkakunnalla pelkäävät, -- vahinko, --
vahinko! Kerronpas lyhyesti. Minä sanon koulumestarin tytölle: jää sinä
joksikin viikoksi taloon, tuo tänne liinakankaasi ja muut kamppeesi
ja käytä konetta, niin hyödytte molemmat, Julia oppii sitä käyttämään
ja sinä pääset työstäsi. No, molemmat olivat siitä mielissään ja
koko päivä neulottiin ahkerasti, ja koska me kylässämme asumme niin
kaukana toisistamme, että kun toinen aikoo mennä toisen luo, hänellä on
hyvinkin puolen päivän matka kuljettavanaan, niin jäi Pirkitta yöksikin
meille. Talossani on aina valmiina pari huonetta vuoteineen vieraita
varten; niiden ikkunat ovat tietysti pihalle päin, ja me makaamme tien
puolella, luonnollisesti siitä syystä, että jos melua kuuluisi, se
ei häiritsisi vierasta. Minun Juliani kamarin vieressä on naisväelle
valmistettu huone, ja juuri sinne me panimme koulumestarin tytön, ja
osoitimme hänelle siten aivan ansaitsemattoman kunnian, mutta silloin
emme saattaneet uneksiakaan miten ansaitsematon se oli.
-- Hän oli viettänyt meillä kolme tai neljä yötä; silloin satuin
kerran viipymään kapakassa. Hüblinger, tuo hyvä mies oli siihen
syynä, häntä oli koko vuoden kauhistuttanut naimisiinmenon ajatus,
ja nyt hän äkkiä oli päättänyt siihen alistua. No, koskei hän voinut
mennä muualle, eikä kukaan muu ollut uskaltanut tulla pyytämään minun
tytärtäni -- me olemme nimittäin mahtavimmat, emme ainoastaan täällä,
vaan koko ympäristössä, -- niin me helposti sovimme keskenämme; minä
iloitsin siitä että se tuli niin oikeaan aikaan, sillä sellaiselle
yksinäiselle, vanhalle leskimiehelle kuin minä, tuottaa tyttöä
vartioiminen päänkivistystä, ja oli se pikkunen sattuma, että minä
niin ajoissa hänestä pääsen. Hyvällä mielellä minä ajattelen: kun sinä
nyt tulet kotiin, niin huudat vielä tänään Julialle, että hänestä
tulee Mooshofin emäntä; Hüblinger on Mooshofin isäntä. Niinkuin
olin päättänyt, minä siis seisahduin alas portaille ja huusin sinne
ylhäälle; kyllä sen kuulee kun minä huudan, mutta nyt oli ylhäällä
hiljaista kuin haudassa; odotan hetkisen, sitte mylväisen taas, tällä
kertaa kovemmin, ja kömpielen pari askelta ylöspäin. Silloin ylhäältä
äkkiä kuulen sekasotkoa, ovea avataan ja väännetään lukkoon, käytävässä
käy kiireinen, äänetön suhina, niinkuin hiirilaumaa olisi hätyytetty.
Minä seisoin vielä siellä odottamassa, enkö saisi selville mitä siellä
on tapahtunut, tai eikö sieltä mitään ilmaantuisi; mutta kun taas oli
hiljaista niinkuin alussa, niin minä ajattelin: Ohoh, sillä tavalla
te ette minusta pääse, nyt ei kaikki ole oikein, minun täytyy itse
tarkastella! Ja minä nousin portaat loppuun asti, ja astuin muitta
mutkitta ensimmäiseen huoneesen -- ja se oli Pirkitan -- ja siellä
tapaan renkini Riston! Tyttö seisoi keskellä lattiaa uhkamielisenä
ja rohkeana, mutta miehenretku oli vapisevana kyyristynyt nurkkaan.
Se pani minut raivoon, että poika uskaltaa minun omassa talossani
häväistä holhokkiani. Minä heittäydyin hänen kimppuunsa ja annoin
hänelle nyrkistäni, enkä säästänyt tyttöä suuni haukkumisesta. Minun
Juliani tietysti heti riensi paikalle pidättämään minua, mutta kun minä
lopetin, oli se roikale niin löylytetty, että se sittemmin on minulle
tuottanut paljon ikävyyttä ja katumista. -- No niin, siinä kaikki
mitä minä tiedän, ja tekin, hyvä herra, tiedätte nyt, millä kannalla
tuon tytön asiat ovat ja ymmärrätte kaikki, sekä käsitätte etten minä
mielelläni näytä asian oikeaa karvaa, mutta etten myöskään toiselta
puolen saata ruveta valehtelijaksi ja panettelijaksi sen tähden. Jos
minä vielä sanon, että sama poika nyt on Wienissä häntä pyytämässä,
niin olemme kai selvillä.
Kustavi pyyhki hien otsaltaan ja lausui väsyneellä äänellä:
-- Kiitän teitä herra pormestari.
-- Ei mitään kiittämistä, ei todellakaan. On paha mieleni, mutta totuus
piti sanoa, niinhän te itse tahdoitte.
-- Tietysti. Kiitän teitä vieläkin. Hyvästi!
-- Jumalan haltuun.
Pormestari oli astunut ovelle ja katseli nuoren miehen jälkeen, joka
hoiperteli alas portaita.
-- Olkaa varoillanne, huusi hän hänelle, -- eikä yksin portaissa, vaan
muuallakin.
Sitte hän itsekseen mutisi:
-- Se häneen koski, todellakin koski. Hänestä, kaupungin herrasta, oli
ylimielisyys kokonaan poissa.
Jonkinlaisella hyvityksen tunteella hän astui takaisin huoneeseensa.
Raittiissa ilmassa Kustavi hiukan tointui. Vieläkö hän hakisi Pirkitan
äidin? Kysymykseen, jonka hän itse teki, hän vastasi ylenkatseellisella
naurulla. Hän haki vaununsa ja ajoi takaisin piirikaupunkiin, niin
hitaasti, kuin vastaruokitut hevoset ja uninen ajaja hyväksi näkivät.
Kymmenes luku.
Hauskaa lukea; lukija saa tutustua ihmiseen, joka, persoonallisesta
onnettomuudestaan rakkauden asioissa, kiivastuu halveksimaan maailmaa,
-- tila, joka aina osanottavaan kanssaihmiseen vaikuttaa naurettavasti.
Kustavi hakee lohdutusta uskosta toisten ihmisten onnen pysyväisyyteen
ja päättää omin silmin nähdä sellaista. Kotiin.
Kustavi saapui asemalle melkein samaan aikaan kuin se juna, jolla hän
aikoi lähteä, ja astui vaunun viimeiseen osastoon. Siellä oli ennestään
pieni, hentoinen, ei enään aivan nuori nainen; joka ehkä näytti
vanhemmalta sentähden, että hän oli niin kalpean ja sairaan näköinen.
Tutkistellen hän suurilla, väsyneillä silmillään katseli vastatullutta,
teki sitte pienen pontevan liikkeen hänen kasvojansa kohti, ikäänkuin
hän olisi niistä tahtonut pyyhkäistä pois jotakin.
-- Tupakoitsemattomille, sanoi hän.
Kustavi heitti sikaarinpätkän taaksensa.
-- Minä en tule tupakoimaan.
Sitte hän vaipui pehmeälle istuimelle ja työnsi oven kiinni.
-- Kuka olisi sitä uskonut tytöstä? Kuka olisi sitä uskonut?
Siitä ajatuksesta hän ei päässyt vapaaksi, se painoi hänen aivojansa,
hänen tunteitansa. Usein hän ääneen huokasi ja antoi lyhyen, käheän
naurun seurata jokaista huokausta.
Nainen aina silloin säpsähti.
-- Mutta, Jumala --! hän lausui puoliääneen.
-- Pyydän, sanoi nuori mies, kun hänen matkatoverinsa ikäänkuin apua
anoen silmäili ympärilleen, -- pyydän näyttää, tässä riippuu ote
rautatiemääräyksestä, mutta mielen liikutuksen ilmauksia siinä ei ole
kielletty.
Taas hän päästi huokauksen ja antoi naurun sitä seurata.
-- Sehän on aivan kauheaa, sanoi nainen.
Kolme asemaväliä hän kesti, silloin hän huusi konduktööriä ja pyysi
häntä muuttamaan tavaransa, hänen täytyi mennä toiseen vaunuun, tänne
hänen oli mahdoton jäädä. Seisoessaan vaunun portaalla, hän vielä
heitti vihaisen katseen jälelle jäävään herraan.
Yksinolo oli Kustaville varsin mieluista. Päivä oli ihanin ja juna
kulki halki kauniimpien maisemien. Hän ei sitä huomannut. Ensimmäisen
osaston ikkunasta nojausi ulos nuori huvimatkailija; hurmautuneena hän
katseli niitä vaihtelevia kuvia, jotka silmälle tarjoutuivat.
Ääneen Kustavi nyt huokasi niin paljon kuin halutti, koskei mikään
häntä pakoittanut vaikenemaan.
-- Kuka sitä olisi uskonut? Tyttö, joka osasi näyttäytyä niin
rehelliseksi, kunnialliseksi, oikeudentuntoiseksi -- ja kuitenkin --
kuitenkin! -- Hyi!
-- Jos maailman silmissä ja oman itsensä edessä saattaisi
traagillisesti selittää onnettoman intohimonsa, -- niinkuin jalo
hirvi, nuoli rinnassa, haavoitettuna syöksyy viidakkoon; mutta kun
puraisee syöttiin niinkuin tyhmä kala, nykii siinä väsyksiin asti, ja
sitte haavoitetuin ikenin ja särkynein kiduksin repiytyy irti! Se on
suorastaan naurettavaa -- arvotonta -- hyi!
(Mies ei ajatellut, miten syötti oli viaton koko asiaan, ja että se
joka puraisi -- juuri oli kala.)
-- Väistyä tuollaisen hajasäärisen, känsäkätisen, mulkosilmäisen
talonpoikalurjuksen tieltä! Seurata häntä -- jumaloida häntä -- kun
hän... Oi hyi, -- hy -- i!
Huvimatkailija likeisyydessä päästi hiljaisen kirouksen.
-- Viisainta on, ettei kehenkään naiseen luota. Kyllä me äitejä
ihaelemme ja pidämme suurina -- ylevinä -- niin, siitä syystä, että
enimmäkseen pieninä, juoksentelemme heidän vierellään, ja äitien
tähden sitte kunnioitamme koko naissukua. Kyllä he heti ovat siihen
tyytyväiset ja asettuvat tuohon ahdistamattomaan asemaan -- äh --
näyttelijättäriä ne ovat kaikki! Sen, mitä ei kukaan meistä ujoista
pojista osannut, -- siksi ettei sitä löytynyt sydämmessä, siksi ettei
tunteemme ollut mukana, -- näytellä rakastajien osia seuranäytelmissä,
sen tytöt heti ymmärsivät, vetivät housut jalkaansa, takit ylleen ja
sitten alkoi leikki rakkaudesta, kaihosta ja tulesta -- vierimään kuin
vesi! Oi te syntymästänne saakka kavalat! Teille tulee maksaa samalla
mitalla. -- Huonoimmat teistä ovat juuri rehellisimmät -- Messalinat
-- ne -- ne -- kaikki tuollaiset olennot, ne ovat rehellisimmät, muut
osoittautuvat sellaisiksi, vaan sentähden, että he siten joutuvat
edulliseen valoon rehellisten narrien silmissä; sellaisen he tahtovat,
hänen omansa he ovat ja muut heitä pitelevät! Hyi!
Mikä sitte on tämän kaksisukuisten huijaamisen tarkoitus maailmassa?
Ettei milloinkaan olisi puutetta olennoista, jotka pettävät ja joita
petetään, jotka kiusaavat ja joita kiusataan, etteivät valhe ja petos
ja tuska milloinkaan kuolisi maailmasta. Hyi!
Onko sitte tämä kaksiolennollisuus läpikäyvänä kaikkeudessa?
Oi varmaankin, -- tietysti! Tarvitseehan tämä, tähtisilmäisenäkin
sokea, ijankaikkisen syntymisen ja katoomisen välillä hoiperteleva
kaikkeus, sokaistakseen luontokappaltensa silmät niiltä kauhuilta,
jotka siinä välillä vallitsevat, pettymysten ja tuskien oleen -- ja
sellaisena on nainen. Äh!
(Sen hän antoi kaikkeudelle ja naiselle.)
-- Naurettavaa atoomitaloutta! Kaikki vyörii kirjavaksi sekamelskaksi.
Kynsikää tai hyväelkää, löytäkää tai kadottakaa, lahjoittakaa
tai anastakaa kavaluudella, valloittakaa itsellenne, kunhan vain
synnytätte! Hyi -- hy--i!
-- Hyvä herra, huusi huvimatkailija vierestä, -- älkää toki yhtä mittaa
syljeskelkö ikkunaan; se käy ilkeäksi!
Kustavi heittäysi istuimelleen, pani kädet syliinsä ristiin ja tuijotti
eteensä; sitä tehdessä hänen kasvonsa eivät muodostuneet liioin
älykkäiksi.
Hetken kuluttua hän taas alkoi:
-- Jos yleensä kukaan on sellaisesta kaupasta pelastunut puoleksi
käryitetyllä nahalla, niin se olen minä. Minähän edeltäkäsin hyvissä
ajoin saan kuulla sen, mikä olisi ollut kova isku, jos sen vähitellen
olisin saanut selville. Mitä minä valitan? Kohtalo on tarkoittanut
parastani, Helenaan seisahtui pettymys, se oli suloista uneksimista, ja
eihän uni ole enempää, vaikka se tuntuisi kuinkakin elävältä. Toista
kertaa kohtalo ei enään suo minulle yhtä paljon hyvää; eikä oma itse
ehkä koskaan ole niin vastaanottavainen, kuin ensi kerralla. Mutta
jos tuo surkea kokemus onkin minut ravistanut valveille, niin, eihän
jokaisen tarvitse sitä peljätä, ja kuinka moni onkaan hetkeksi ollut
niin mahdottoman onnellinen, kuin minä olin! Koska ystäväni Körbler
nyt ilmoittikaan menneensä naimisiin? Siitä ei vielä ole vuotta. Miten
olisi...? Mitä siitä, saavunko ennemmin tai myöhemmin kotiin? Oi, se
ei enään merkitse mitään. Jos minä astun pois ensi asemalla, -- hän
otti pienen kortin povitaskustaan ja haki siitä -- niin minä voin
saapua hänen luoksensa jo tänä iltana ja virvoittautua katsomalla hänen
nuorta avio-onneaan. Se on tekevä minulle hyvää, että tuon kituvan,
kivulloisen intohimon rinnalla saan nähdä tervettä, tosi onnea löytyvän
maailmassa.
Hän pani toimeen yrityksensä ja oli illalla pienessä, ystävällisessä
kaupungissa. Körblerin kauppapuoti saatiin pian kysymällä selville ja
siellä hän tapasi ystävänsä kasvoista kasvoihin. Siitä kun he viimeksi
kohtasivat toisensa, oli Körbler suuresti lisännyt leveyttään ja näytti
sangen hyvänvoivalta.
Kun Kustavi sanoi kuka hän oli, sulki Körbler hänet syliinsä ja painoi
häntä laajaa liiviänsä vastaan.
-- Minä tulen, sanoi Kustavi, -- omin silmin näkemään onneasi.
-- Hyvä, sanoi Körbler.
Nostaen hän ojensi lyhyet käsivartensa ilmaan ja kääntyi katselemaan
ympärilleen huoneessa.
-- Uskotkos, että tämä toimi on kultakaivos!
-- Yhä vain kauppamies ylinnä! Siis toimi menestyy, ensisijassa, sitte
onni. Siihen me siis joudumme.
-- Onniko? kysyi paksu herra. -- Mitä onnea sinä tarkoitat?
-- No, rauhoittavaa onneasi, yhdyselämää vaimosi kanssa. Olettehan te
toki onnelliset?
-- Vai sitä. Kyllä. Älä epäile.
-- Ei minulla ole mitään syytä. Tahdoin vaan kuulla itsesi sen lausuvan.
-- Oi tietysti, siihen voit luottaa, tietysti. Mutta tule, tahdon heti
sinut esittää rouvalleni.
Körbler vei Kustavin porstuan poikki, ylös portaita rakennuksen
toiseen kerrokseen ja huoneeseen, jossa istui ompelupöydän ääressä,
lampun valossa nainen, pieni, hentoisa, ei enään aivan nuori; tai ehkä
lienevät kalpeat, kivulloiset kasvot häntä vanhentaneet.
Kustavi hänet heti tunsi ja, hänen noustessaan, seisoi ihan hämillään
hänen edessään.
-- Serafiina, sanoi Körbler, -- esittelen tässä sinulle sekä
persoonallisen, että kauppaystäväni Kustavi Fischer nuoremman.
Nainen hymyili ilkeästi.
-- Jo minä sen herran tunnen.
-- Joko tunnet?
-- Kyllä, sanoi Kustavi, -- sattumalta minä jouduin armollisen rouvan
kanssa samaan vaunuun, ja olen ihan onneton siitä väärinymmärryksestä.
-- Oi, puhui pieni nainen, -- eihän se ollut mitään, eihän sitä
löytynyt teidän hyväntahtoisessa neuvossanne rautatieasetuksista; minä
vaan tein tilaa.
Kustavi kääntyi hämmästyksissä kuuntelevan Körblerin puoleen.
-- Minä nimittäin hävyttömyydessäni ajoin armollisen rouvan vaunusta.
-- Sinäkö? nauroi Körbler. -- No, no, en minä sitä nyt usko niin
vaaralliseksi. Tulee antaa anteeksi ja unohtaa! Serafiinalla on jalo
sydän. Aarteeni, emmekö pidä Fischeriä täällä luonamme pari päivää?
-- Kyllä sydänkäpyseni, me pidämme herra Fischerin, niin kauvan kuin
hän tahtoo olla.
Kustavi suuteli hänen kättänsä. Se oli jo muutoinkin puolitiessä
vastassa.
-- Tämän saan todellakin ihan ansaitsemattomasti, armollinen rouva.
Sitte hän silmäili tuota omituista paria ja huoaten lausui:
-- Voi, joka vielä olisi noin onnellinen!
-- Ettekö te ole onnellinen? kysyi innokkaasti Serafiina.
-- Minä olin kerran --
-- Älä revi auki vanhoja haavoja, epäsi Körbler, -- Fischer on
kadottanut rouvansa, häntä hän ei voi unohtaa; eikä hän muista miten
hyvin minä hänet tunnen.
-- Niin ystävä, lausui Fischer lempeästi, -- sinä minut tunnet.
Hän petti noita rehellisiä ihmisiä ja ehkä itseäänkin sinä hetkenä.
Ilkeän matkakohtauksen seurauksena oli, että ilta kului hiukan
kankeasti ja muodollisesti. Mutta seuraavana päivänä "aarre" ja
"sydänkäpy" osoittivat sellaista kohteliaisuutta toisiansa ja
vierastansa kohtaan, että vieras oli ihan liikutettu. Ja kun hän
illalla paneusi yksinäiseen vuoteeseensa, nousi moni huokaus hänen
rinnastaan, mutta jalosti innostuneena hän ne karkoitti luotaan,
kateellisina hyökkäyksinä ystävänsä onnea vastaan, ja nukkui sitte
rauhaiseen uneen.
Toisena päivänä, -- asianomaisella tavalla viitattua osoitettuun
luottamukseen ja uskottuun vastuunalaisuuteen, -- jätettiin kauppatoimi
kauppapalvelijan ja juoksupojan haltuun, ja tehtiin huviretki
ympäristöön. Muutamia kertoja Körbler koetti taivuttaa Kustavia
tarjoomaan käsivartensa rouvalle, mutta vieras ystävä ei tahtonut
särkeä kaunista kuvaa.
-- Olkaa te vain, tehän kuulutte yhteen, sanoi hän.
Syksypäivä oli niin kirkas, iloinen ja kaunis, ettei se voinut olla
vaikuttamatta ihmisiin. Tyytyväisinä puolisot ja heidän vieraansa
palasivat kotiin. Pieni rouva yksin tuntui hiukan väsyneeltä.
Kolmantena päivänä hän heti suuruksen jälkeen katosi. Körbler pyysi
sitä anteeksi, rouvan täytyi hiukan katsoa toimia, niitä ei kokonaan
saattanut jättää palvelijain käsiin; sitte hän kuljetti Kustavin
kaupunkiin, näytti hänelle ne vähäpätöisyydet, jotka siellä kantoivat
nähtävyyksien nimeä, ja tutustutti hänet eri ravintoloissa ihmisiin,
jotka huomenna olivat vieraan unohtaneet yhtä varmaan, kuin hän heidät.
Neljäntenä aamuna Körbler seurasi puolisoansa, joka innokkaasti
sulkeutui vieraan suosioon.
-- Suothan sinä anteeksi, sanoi kauppias, -- toimet vaativat miestä.
Viimeksi hän vielä kehoitti Kustavia välttämättömästi tekemään
kävelyretkeä vuoristoon. Se hyvin kannattaisi.
Koko päivän Kustavi yksinään kiipeili polkuja ja kallioita. Näköalat
häntä ilostuttivat, ja kun hän sai ajatusaikaa, niin hän ajatteli
Körblerin onnea. Kerran vain, kun hän lepäsi nurmikolla, jossa liljoja
kasvoi, tahtoi hänen eteensä nousta kuva, ja tummanruskeat, viattomat
silmät näyttivät häntä kehoittavan varomaan. Mutta sen utukuvan hän
väkivoimalla hävitti, nousi rivakasti ylös, läksi pois, ja kuva katosi.
Myöhään yöllä kulkija tuli kotiin; niin äänettömästi kuin suinkin
hän astui huoneeseensa ja laski hiljaa levolle. Aamuaurinko hänet
herätti. Ikkunat olivat vetäytyneet huuruun ja nyt ne vähitellen
rupesivat sulamaan; ulkona elämöitsivät linnut, lensivät läpötellen ja
viserrellen oksalta oksalle, ja viereisessä huoneessa rupesi samaan
aikaan kuulumaan ääntä. Väliseinä valitettavasti oli niin ohut, että
jokainen sana selvästi kuului.
-- Toivottavasti hän nyt jo tänään ajattelee kotimatkaansa, lausui
terävä ääni, joka kuitenkin kuului suloiselle Serafiinalle.
-- No niin, sanoi Körbler, -- mutta huomaa nyt sentään se, etten minä
voi häntä ajaa pois talosta.
-- Mutta hän on niin ikävä.
-- Siksi ettei hän sinua hakkaile.
-- Olisihan se sopivaa.
-- Ei, se ei olisi sopivaa, se olisi sopimatonta ja hän on kelpo mies,
hän on ystäväni.
-- Sen tiedän; ja se jo riittää estämään häntä olemasta minun ystäväni.
-- Tiedän sen minäkin.
-- Mutta on se hullua, että me tässä hänelle näyttelemme tällaista
turturikyyhkyiskomediiaa.
-- Onhan se. Mutta mies nyt on -- en tiedä minkätähden -- vakuutettu
siitä, että olemme onnelliset. Miksi me tahallisesti ryöstäisimme
häneltä tämän vakuutuksen? Mitä siinä saattaisi tehdä?
-- Sanoa hänelle, että me kyllä olemme niin onnelliset kuin hän saattaa
ajatella ja toivoa, sekä ettei sellainen onni kauvan siedä katsojia.
-- Ahaa! Sinä rupeat kekseliääksi.
-- Niin minä rupeankin, ja niin teen aina kun joku minua suututtaa
ja tuo ihminen minua suututtaa. Tuollainen leskimies unohtumattomine
vainajineen on epämiellyttävä, luonnoton ilmiö. Jos minä tänään
kuolen... Mitä sinä Körbler siellä huokailet?
-- En minä ole huokaillut.
-- Älä valehtele, sinä huokailit, minä kuulin kyllä. Oi, minä ymmärrän,
arvaan ajatuksesi; sinä huokailit siksi, että ajattelit: kunhan se
tapahtuisi, jo tänään mieluummin kuin huomenna; mutta sinä ajattelet
ettei se valitettavasti tapahdu; sillä sinulle se kyllä olisi mieleen.
-- Serafiina!
-- Vait! Minä tiedän kun tiedänkin. Jos minä tänään kuolen, niin surusi
jo huomenna on haihtunut. Eikö niin? Onko sinulla jotakin siihen
vastaamista?
-- Ei. Tiedäthän sinä kun tiedätkin.
-- Myönnätkö sinä siis?
-- Minä myönnän kaikki.
-- Kaikki! oi siten sinä vain myönnät, että olet sydämmetön. Mutta
minä -- oi, minut sinä otit saadaksesi kaikki asiasi järjestykseen, ja
nyt kun kaikki on järjestyksessä, nyt kun olet minulle kiitollisuuden
velassa kaikesta -- älä puhu! -- Kaikesta, kaikesta sinun on
kiittäminen minua!
-- Älä toki noin huuda, Fischer sen vielä kuulee seinän läpi ja saa
soman käsityksen aviollisesta onnestamme.
-- Mitä minä hänen käsityksistään! Niistä en vähääkään välitä; jos hän
sen kuulee, niin ehkä hän päättää lähteä kotiin. Hän on minusta ikävä,
ja vielä ikävämpää tämä komediia hänen läsnäolonsa kunniaksi. Etkö sinä
itse sanonut häntä kulta-aasiksi, joka kaikkialle lannoittaa, kun hänen
mielikuvituksensa häntä silittelee.
Serafiinan viimeisiä sanoja oli vaikea ymmärtää, sillä hänen puhuessaan
Körblerin valtasi äänekäs yskä.
-- Suu kiinni, huusi mies, -- suu kiinni, äkäinen käärme! räkättävä
harakka!
-- Pienet luonnontieteelliset tietosi näkyvät juuri riittävän
tavallisiin solvauksiin. Mutta sen sinulle sanon, että tämä on _minun_
taloni, enkä minä salli itseäni kiellettävän puhumasta omassa talossani!
-- Silloinhan minun pitäisi antaa kirjoittaa se uudestaan sinun
nimellesi, sillä naimakontrahdin mukaan se on minun.
-- Niin, niin, onko se sinun? Onko se sinun? No kas niin, minä vaan
tahdoinkin saada sinua myöntämään, että olet minulta kaikki ottanut ja
nyt tahdot minua kiduttaa ja kiusata, kunnes alastomuudessa pakenen
luotasi.
-- No, minä neuvoisin sinua pukemaan yllesi, sillä muutoinhan noin
kaunis rouva johtaisi koko kauppalan kiusaukseen.
-- Voi sinä -- sinä inhoittava turilas! Jospa en ikinä olisi sinua
nähnyt! Voi, että olin Adolarille uskoton! Että minä sinun tähtesi
uhrasin hänet!
-- Kauneimman kadetin koko sotajoukossa, lausui Körbler julmalla
painolla.