tapaan näin sattumalta. Olen tullut Wieniin asioiden tähden ja tahdoin
ensinnäkin tavata herraa, teidän kauppakumppalianne, ystäväämme
Fischeriä, ja kuulin, että hän olisi täällä talossa, vanhempiensa luona.
-- Kyllä, täällä ylhäällä.
-- Mutta sanokaa minulle hyväntahtoisesti, olen kuullut, että hän on
mennyt naimisiin?
-- Vuosi sitte.
-- Siis todellakin? Ja onkohan siinä perää: olen kuullut, että
talonpoikaskaunottaren kanssa?
Tällä kertaa Mittrowitzer säästäytyi vastauksesta; lausuessa sanaa
"talonpoikaiskaunotar", hän nyökäytti päätänsä, ja alleviivasi oikean
kätensä etusormella sanan "kaunotar" Körblerin nutun hihaa vastaan.
-- Minä tunnen nuo kaunottaret, jatkoi Körbler, -- epähienot piirteet,
leveät lanteet, käynti samaan tapaan, nalkuttavat enemmän kuin puhuvat,
ja ovat sivistyneitten joukossa ihan päiviltä poissa. No, sehän on
jokaisen oma makuasia.
Mittrowitzer pudisti päätänsä, kohottihe suoraksi ja heilutteli
käsiänsä ilmassa.
-- Sievä! -- Herttainen wieniläinen! -- Eikä tyhmä!
-- Siis totutettu toiseen ilmanalaan? No hyvä, hyvä, se merkitsee jo
paljon. Mutta arvoisin herrani, on noissa tuollaisissa omituisissa
avioliitoissa aina joku koukku pitelemässä; ne vieroittavat aina
sukulaiset, ja näin meidän kesken suoraan sanoen, eihän perhe juuri
saata ylpeillä tästä miniästä!
Mittrowitzer oli punastunut, sillä häntä suututti.
-- Ylpeilläkö? Parempi -- parempi, -- iloa heillä on hänestä!
-- Onko niin? No, sittehän kaikki on käynyt niin hyvin, että vaan
saamme onnitella ystäväämme Fischeriä. --
-- Onnitella! Hänelle vaimo! Lapselle äiti!
-- Vai joko äiti?
-- -puoli, -puoli, sähisti Mittrowitzer.
-- Ai niin, anteeksi, sen ihan unohdin. Älkää muutoin ymmärtäkö asiaa
sillä tavalla, että kateudesta tai suomattomuudesta olisin lausunut
sen, mitä olen sanonut! Kaukana siitä. Sellaisissa mieskohtaisissa
asioissa vallitkoon vapaus ennen kaikkea! Fischerillä olisi oikeus
vastustaa kaikkia, vaikka asiat olisivat millä kannalla tahansa, jos
vaan nainen häntä miellyttää.
-- Miellyttääpä muitakin.
-- Miellyttävätkö muutkin? Aijai, hyvä että sanoitte. Kertokaa siitä
vähän likemmin. Fischer, ystävä raukka!
-- Olette hullu! kiivastui Mittrowitzer. -- Sanoin: hän! Enkä: häntä!
Sen lausuttuaan hän kääntyi pois ja meni vaunuillensa. Körbler seurasi
häntä viipymättä.
-- Voi, voi hullua väärinkäsitystä! koetti hän naurahtaa. Mutta
ajatteli: hänen kirottu siansaksansa! Siinä on oleminen varoillaan!
Kai hän kantaa kaiken ihan lämpimäisinä Fischerille. Kaunis juttu!
Tuollaisella möhömahalla ei ole minkäänlaista ymmärrystä!
Sitte hän siirtihe vaunun oven välitse, lausuen vielä kohteliaisuuksia,
pyytäen anteeksi ja selitellen.
* * * * *
Kustavin vanhempien asunnossa, sohvalla, istui vanhan rouvan vieressä
Pirkitta, pöydän ääressä istuivat kälyt ja nuori "naisvihaaja",
jolla nyt, niinkuin aina, oli kirja käsillä. Kustavi oli nojautunut
vanhimman sisarensa nojatuolia vastaan, joka oli likinnä hänen rouvansa
istumasijaa, ja Leena istui sohvankulmaan painuneena äitipuolensa
vieressä, ja katseli sieltä tyytyväisenä, kun hän näki toisten kasvojen
ilostuvan.
Paperikääröt, kirjoitetut liput, sanomalehdistä leikatut pätkät
kohoelivat pöydälle levitettyinä Pirkitan edessä, ja yhä hän laukusta
veti esille uusia. Ne olivat ruuanlaittoneuvoja, lenninki- ja
käsityömalleja ja ohjauksia talouden hoitamiseen, jota kaikkea Pirkitta
oikein himoten kokoeli; niitä kerjäeltiin kokeneilta perheenäideiltä,
vaihdettiin ystävättärien kesken, leikattiin sanomalehdistä. Siinä
kiihkeästi selaellessa, siirtyi aivan sattumalta joku lippu sen kirjan
lehdille, jota nuori herra lanko luki; vihaisesti hän työnsi sen
takaisin, mutta kun niitä häijysti ja uhkaavasti rupesi kasaantumaan
yhä enemmän juuri sinnepäin, niin hän nosti pois kirjan pöydältä ja
luki sitä, käsissään pidellen ja tuoliaan kiikutellen. Tätä Pirkitan
pientä pilaa ja vanhan rouvan hyvin teeskenneltyä totisuutta, kun hän
juhlallisesti nyökäytti päätänsä ja ihaelevin silmin katseli noitten
aarreläjien loppumattomuutta, joihin yhä jostakin laukusta lisääntyi
uutta, -- silmäeli veitikkamaisena kolme tyttöä ja Kustavi.
-- Minä en voi häntä kyllin kiittää, sanoi Pirkitta, kädellään
osoittaen Kustavia, -- siitä että hän aina ja kaikessa antaa minun
yksinäni johtaa taloutta; sitä tehdessä ja laverrellessa Kultatukan
kanssa -- Kultatukka sai siinä osakseen hellän katseen -- kuluu päivä
niin hauskasti ja nopeasti, ja illoin istumme yhdessä ja Kustavi lukee
ääneen. Koulumestarin tyttärenä minä tietystikin osaan lukea yhtä hyvin
kuin isä osasi, mutta hän, tehdäkseen sen oikein kauniisti, esitti
kaikki niin leveästi ja kirjoituksen mukaisesti, johon en minä pysty,
kun Kustavi sitä vastoin lukee niin kuin puhutaan; ja minä mieluummin
lakkaan kokonaan lukemasta kuin esittelen kaikki ikäänkuin rukousta
lausuisin; siitä kärsii kauneinkin kirja.
Sivuhuoneen ovi avautui ja vanha herra astui kamaristaan.
-- Vai täälläkö te olette lapset? Se on hyvä. Miten käyvät kaupat?
Hän osoitti levällään olevia paperiliuskoja, jotka äkkiä hajosivat
ilmaan, ja panivat tytöt nauramaan. Pirkitta nousi ja lämähytti kädet
yhteen päänsä yli.
-- Eihän siitä mitään vahinkoa, sanoi Fischer vanhempi, -- arvelen,
että ne löytyvät ja sinä ne saat säntillisesti takaisin. Ovathan
ne numeroidut? Mutta nyt seuraa "Suudelma", Hofburg-teaatterin
näytelmävarastoon kuuluva kappale.
Hän sulki miniän syliinsä ja antoi tämän hyväilyn kestää tavattoman
kauvan. Pirkitta hiukan taipuutui poispäin.
-- Vai kestääkö se niin kauvan? kysyi hän.
-- Se täyttää koko illan.
Nauraen nuori rouva riistäytyi irti.
-- Voi isä, tänään sinä taas olet erittäin hyvällä tuulella, sanoi
vanha rouva.
-- Aina, kun näen teidät iloisina ja tapaan nuo molemmat meillä
terveinä ja tyytyväisinä. Mutta -- mutta, Kustavi, liitostasi lankee
sentään varjo minun taloni rauhaan.
-- Jumalan tähden, isä! huudahti Kustavi kiivaasti.
Hän kyllä huomasi, että vanha herra vilkasi nuoreen lukijaan, joka ei
aavistanut mitään pahaa.
-- Niin, veljesi, tuo poika tuossa tuottaa minulle paljon huolta.
Nähtyään miten sinä löysit onnen, hän luulee voivansa sen löytää
samalta tieltä, eikä enään ajattele muuta, kuin liittojen solmimista
palvelustyttöjen kanssa.
Odottamaton tapaus seurasi. Nuori "naisvihaaja" ei punastunut, hän
kohotti päänsä kirjasta ja hiukan hämillään hymyillen, sekä epäröivänä
että rohkeasti, hän sanoi:
-- Kyllä minä ihan saatan seurata vanhimman veljeni esimerkkiä.
-- Vanhemman veljesi esimerkkiäkö?
Lyöden kätensä kokoon Fischer vanhempi peräytyi pari askelta ja
tuijotti säikähtyneesti nuorinta lastansa.
-- Ethän sinä toki sillä tarkoita, että jo sinäkin olet lapsenpiialle
lapsen...
Silloin nuori mies lensi tulipunaiseksi, hän viskasi kirjansa kiinni ja
karkasi tiehensä.
Vanha herra katseli hänen jälkeensä ja veti kellonsa.
-- Pian on illallisaika, lausui hän, -- siis minun heti täytyy lähteä
tekemään sovintoa.
-- Vai, sanoi vanha rouva, -- että me tavallisuuden mukaan odottaisimme
kunnes hän on juossut sinua pakoon ja sinä olet ajanut häntä takaa
kaikkien huoneitten läpi, kunnes olette väsyneet lapsellisuuksiinne?
Ei, minä pyydän! Pirkitta menee häntä noutamaan.
Pirkitan mentyä soi kello. Kustavi meni katsomaan, kuka sieltä niin
myöhään tulisi. Ensimmäisessä huoneessa hän kohtasi Körblerin.
-- No Körbler, sinäkö täällä?
Tämä tarjosi hänelle kätensä.
-- Suo anteeksi, sanoi hän, -- että tulen näin myöhään, ja ulkopuolella
kotiasi. Viipymiseni täällä on niin rajoitettu, minulla on kiirettä
enemmän kuin aikaa, enkä tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin
tavannut sinut ja nauttinut sinun onnesi näkemisestä.
Kustavi esitteli hänet perheelle, viimeksi Pirkitallekin, joka oli
palannut karkurin kanssa.
-- Hauska teihin tutustua, herra Körbler, sanoi nuori rouva. -- Mieheni
on minulle paljon teistä kertonut.
Paksu herra katseli epäillen Kustaviin, sitte Pirkitan kasvoihin: ei
pieniäkään ivan ryppyjä, ei teeskenneltyä myhäilemistä! Jos tuo kaikki
sitte oli hänelle opetettua, mutta hän todellakin käyttäytyi niinkuin
"sivistynyt nainen". Mutta herra oli hiukan hämillään ja unohti
kokonaan vakuuttaa, että häntähän se oikeastaan suuresti ilahutti...
-- En tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin nauttinut ystäväni onnen
näkemisestä.
Hän vielä kerran löperteli sen lauseen, niinkuin papukaija.
-- Onko hän sitte niin onnellinen? kysäsi Pirkitta, katsellen miestänsä.
Kustavi hymyili vaieten.
-- Niin näettekö, jatkoi hän, -- hän jää vastausta vaille. Miten ikävä,
jos te ainoastaan sentähden olisitte tehnyt pitkän matkan. Tiedättekö
herra Körbler, terveyttään ja onneaan ei kukaan ajattele eikä näytä
muille ja joka kolmannellehan se tuottaisikin vaan kateutta, tai häntä
ikävystyttäisi. Nuo lahjat ovat tasan mitatut vain kahdelle, ja jos he
säästäväisesti niitä käyttävät, niin ne hyvin riittävät elämän ajaksi.
Eikö niin Kustavi?
Körbler huokasi. Fischer vanhempi ojensi vanhalle rouvalle kätensä
pöydän yli.
-- Muoriseni, lausui hän, -- kyllä me huoleti voimme toivottaa noille
molemmille yhtä pitkää ikää, kuin itsellämme on.