puheen jatkaminen tuli mahdottomaksi.
Pirkittaa ei ollenkaan oltu kysytty, jonkatähden hän oli mennyt
puutarhaan Leenan kanssa. Nyt hänen jo täytyi uskoa, että vanha neiti
oli loukkaantunut hänen eilisistä sanoistaan; silloin hänelle oli tehty
pahaa, ja se suretti Pirkittaa.
Päivällisaikaan tuli Kustavi puutarhan aidalle.
-- Pirkitta, täti lähtee.
-- Joko?
-- Tulkaa!
Hän ja lapsi tulivat vaunuille; kun täti oli lausunut jäähyväiset
kaikille, viittasi hän Pirkitankin luoksensa ja sanoi hänelle:
-- Sinä olet hyvä lapsi ja Kustavi on kelpo poika. Tämän maailman
vähästä hyvyydestä lienee toki parasta se, että kaksi, jotka sopivat
yhteen, saavat toisensa. Pitäisin sitä syntinä jos kaksi sellaista
eroitettaisiin. Sopikaa nyt loput keskenänne, minä annan teille
siunaukseni!
Vielä hän ystävällisesti nyökäytti päätään kaikille; sitte vaunut
vierivät pois. Mutta Kustavi tarttui Pirkitan käteen ja vei hänet
takaisin puutarhaan.
Lapsi tepasteli nurmikossa, äänettöminä he sitä katselivat hetkisen,
sitte he kääntyivät ja kävelivät pari askelta rinnatusten; villin
viiniköynnöksen lehvät värisivät heikosti, heidän seisahtuessaan sen
viereen.
Hän tarttui tytön molempiin käsiin pidelläkseen häntä niin, että hän
saattoi katsella hänen silmiinsä.
-- Täti ei siis pane vastaan, vastatkaa nyt kysymykseen: tahdotteko
tulla vaimokseni?
Peittääkseen hehkuvat poskensa, tyttö painoi alas päänsä ja hiljaa
mutta totisesti, lujasti, ikäänkuin pyhää lupausta hän lausui:
-- Minä tahdon!
Nuori mies tunsi käsissään hänen kädenpuristuksensa ikäänkuin hän nyt
vasta olisi sen hänelle antanut.
Silloin hän veti hänet rinnalleen, suuteli hänen otsaansa, pää vaipui
nojaamaan hänen olkapäätänsä vastaan.
Kuinka se Leena sentään oli hienotunteinen lapsi! Hän ei ollenkaan
huomannut sellaista, jota hänen ei tullut huomata. Jo aikoja sitten
hän oli heittäytynyt nurmelle pitkäkseen ja leikitteli unenpöppörössä
heinikolla.
Pirkitta keikahutti päätänsä taappäin ja katsahti Kustaviin. Ja hän
näki taas tuon tummanruskean, vapaan silmän, joka oli hänet lumonnut.
Tyttö hymyili.
-- Jotakin minä sinulta pyytäisin.
-- Mitä kultaseni? Sano!
-- Miten minä siitä pidän, kun minä tällä tavalla heti saan luvan!
Saanko minä nyt sanoa _sinä?_ Sitä vielä tahtoisin. Minä puhuisin niin
kovasti, enkä saisi sanotuksi sitä, mitä sydämmessäni liikkuu, jos
minun pitäisi sanoa _te_; tuntuu niin omituiselta ikäänkuin olisi
tekemisissä useitten kanssa, vaikka tarkoittaa ja saattaa tarkoittaa
vain yhtä ainoaa.
-- Tietysti. Kutsu häntä siis sinuksi ja sano hänelle kaikki, mitä
sinulla on hänelle sanottavaa.
-- Löytyy moni, joka ajattelee, ettei tytöllä saata olla oikeaa
rakkautta, jollei hän heti ole valmis antamaan myöntävää vastausta ja
edeltäkäsin sitä miettimään. Sinulta minä en odota sellaista ajatusta,
sillä sinun mielestäsi asia on yhtä totinen kuin minun mielestäni,
ja kuin sen tulee ja täytyy olla Jumalan ja kaikkien hyvien ihmisten
edessä, joihin se koskee. Olkaamme siis niin hyvät keskenämme, kuin
ikinä kaksi olentoa maailmassa olla saattaa!
Kustavi tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, mutta hän livahti
taitavasti hänen käsistään.
-- Minä en vielä ole puhunut loppuun asti. Ensiksi minun täytyy kertoa
miksi en heti myöntynyt, ettet sinä käsitä minua väärin, kun minä äsken
käyttäydyin niin kummallisesti. Sitäpaitsihan kuuluu asiaan, että
sinä tiedät kaikki ajatukseni. Se on naisten tapaista, että jos mies
on meille ihan yhdentekevä, niin ei meistä kukaan pahastu itse hänen
rakkauttaan; ja kun sinä rupesit puhumaan, olin minä ihan ylpeänä.
Mutta pian rupesin ajattelemaan, mikä herra sinä sentään olisit minun
rinnallani, ja miten minä ihan tyhjin käsin tulisin vain ottamaan
vastaan, mitään tuomatta, ja silloin minä rupesin itsepintaiseksi. Kun
aivan odottamatta, ilman omaa ansiota, onni lankee ihmisen helmaan,
tietysti se silloin panee hänet miettimään ja punnitsemaan, onko tämä
hänelle aiottu ja voiko se päättyä hänen hyväkseen! Juuri niin kävi
minun ja minä sanoin itselleni: tuo ei voi olla sinulle tarkoitettu!
Sinä puhuit niin oikein, että sydän minussa ilosta vapisi, mutta jota
rehellisempi sinun tarkoituksesi oli, sitä enemmän tuska minut valtasi.
Kaikki on nyt sattunut heti alussa yhtaikaa, mitä sitte jää myöhemmäksi
ajaksi? Oikein minulle kävi helpommaksi, kun puhe johtui tätiin. Kas,
_sillä_ puolella on aidassa läpi, ajattelin. Olin iloissani kun syystä
saatoin kierrellä antamasta vastausta ja nojata siihen, ettei hän sitä
salli; ja eihän se muutoinkaan olisi mahdollista! Mutta jos se sentään
olisi, niin tahdoin sen siirtää tuonnemmaksi, kunnes koettelisin
itseäni, olinko minä tosissani, annoinko minä myöntävän vastauksen
sinun tähtesi, niinkuin tuli, tai itseni tähden, josta syntyisi
valheellinen avioliitto.
-- Siitä pitää syntyä totisin, -- ja eikö totta, me emme siirrä
onneamme kauvas! Saanhan minä ensi päivinä lähteä Sebensdorfiin anomaan
sinua äidiltä ja holhoojalta.
Silloin äkkiä kaikki veri poikkesi tytön kasvoista ja seuraavassa
hetkessä hän lensi polttavan punaiseksi aina hiusjuuriin asti.
-- Jesus Maria, hän huudahti, -- miten minä niin saatoin unohtua
hurmauksiin?! Sitä te ette saa tehdä, Jumalan tähden, jättäkää se,
armollinen herra! Heittäkää minut!
-- Pirkitta!
-- Heittäkää minut! Oi Herra Jumalani, miten huonosti kaikki teidän
rakkautenne, hyvyytenne ja rehelliset aikomuksenne tulisivat
palkituiksi jos teidän takananne irvisteltäisiin. Se ei saa tapahtua!
Te ette saa minua ottaa, minä en ole sen arvoinen. Jättäkää minut!
Voimakkaalla kädellä hän piteli häntä.
-- En, ennenkuin tiedän mitä minun tästä tulee ajatella.
Arasti hän karttoi hänen katsettaan.
-- Te ette siellä kotona saa kuulla minusta mitään hyvää.
-- Mutta minä en tule uskomaan sinusta mitään pahaa.
Hän irroittautui ja työnsi hänet lempeästi luotaan.
-- Se ei auta. Te ette voi antautua sellaisen häpeän alaiseksi, että
te ottaisitte kantaaksenne sitä, mikä minua on painamassa, ja mikä on
minun yksin kannettava.
-- Tyttö, mitä se merkitsee?
Hän katseli maahan ja änkytti:
-- Minä saan huonon mainetodistuksen, jota en missään saata näyttää.
-- Puhu eteenpäin, eteenpäin, -- jollet sinä kurjasti ole laskenut
leikkiä minun kanssani, niin puhu eteenpäin; minulla on oikeus tietää
kaikki!
Hän väänteli käsiään.
-- Se ei koske minua yksin.
-- Siis toista?
Hän vaikeni ja vapisi kauhusta. Painaen oikeaa kättä otsalle, hän sitte
puhui kaiuttomasti:
-- Minä olen ollut vikapää ajattelemattomuuteen, en tietänyt enkä
aavistanut miten kalliisti saisin sen maksaa.
-- Minä tahdon sen tietää. Totuus, -- vaati hän.
-- Totuus ei siinä mitään muuta, parasta on että minä lähden pois
näkyvistänne, ja te ette enään minua ajattele.
-- No, sitte minä hankin siitä tietoa sieltä, paikalta, hän lausui
karkeasti.
Tyttö katsoi häneen rukoilevasti.
-- Älkää sitä tehkö!
-- Mutta siihen asti te jäätte tänne.
-- En mistään hinnasta!
-- _Te jäätte!_
Pieni Helena, joka oli jäänyt huomaamatta ja jo aikoja sitte oli
noussut istumaan, rupesi katkerasti itkemään, nähdessään näitten
molempien riitelevän.
-- Jumala, miten saattaa niin pelästyttää lapsi! huusi Pirkitta ja
riensi sitä rauhoittamaan.
Kustavi pudisti päätänsä. Saattoiko tuo aina tyyni, malttavainen
ulkomuoto -- jossa ei kipinäkään osoittanut salattua tulta,
ei upea velttous sokeaa myöntyväisyyttä -- kätkeä allensa sen
"välinpitämättömän", kamalan kevytmielisyyden, joka, siksi ettei hän
ollut sitä ajatellut mahdolliseksi, koski, voi miten kipeästi?! Se ei
ollut mahdollista, -- ja kuitenkin tyttö itse oli sen lausunut.
Astuen tytön luo, joka oli polvillaan lapsen edessä, hän sanoi:
-- Pirkitta, huomenna te lähdette maalle tädin luo ja olette siellä,
kunnes saatte tietoja minulta.
Tyttö ravisti päätänsä.
-- Jos te koskaan olette minusta hiukankaan välittänyt!
Suruisasti hymyillen, hellällä äänellä nuori mies sen lausui.
Tyttö laski kädet ristiin rinnalleen ja katsoi häneen.
-- Antakaa kätenne vahvistukseksi.
Hän huokasi syvästi, sitte hän ojensi hänelle oikean kätensä, kylmänä,
kosteana se värisi hänen kädessään. Kun hän tunsi tytön kuumien huulten
sitä koskettavan, hän säpsähti ja syöksihe ulos puutarhasta.
Yhdeksäs luku.
Risto kaupungissa ja Kustavi maalla. Lukon ja salvan takana pidetyn
keskustelun jälkeen toinen palaa kotiin tyhjin toimin. Toinen herää
pormestarin virkahuoneessa rakkautensa unesta.
Kun seuraavana aamuna ensimmäinen juna ajoi suurkaupungin
asemasillalle, matkustajat tunkivat salista ulos ja laskeusivat alas
leveitä portaita, kadotakseen eri suuntiin, jäi talonpoikaispoika,
hämmästyneenä rakennusten paljoudesta, hetkeksi seisomaan paikalleen.
Sitte hän päätti hitaasti kulkea katuja, sillä oli siksi aikaista,
ettei hänen mielestään käynyt koettaminen ketään tavata, eikä hän
pitänyt mitään kiirettä.
Se oli Risto. Hän oli antanut viikon kulua toisensa perästä,
voimistuakseen niin paljon, että hän saattoi kävellä kepittä ja sai
hiukan väriä poskilleen, ollakseen edes jossakin määrin sen kauniin
pojan näköinen, jona hän tiesi useimpien paikkakunnan tyttöjen itseään
pitävän. Ennen sitä hän ei tahtonut astua Pirkitan näkyviin. Mutta kun
hän oli valmis, meni hän pormestarin luo ja vaati kirjettä, "jossa
tuli seisoa, että Pirkitan täytyi ruveta hänen vaimokseen, sillä
sitä tyttöä hän tahtoi ehkä juuri siksi, että hänen täytyi pakoittaa
hänet omaksensa". Pormestari pudisti päätänsä niinkuin edellisessäkin
kohtauksessa, mutta vihdoin hän hänelle antoi kirjoituksen Pirkitalle.
Risto veti esille kirjeen takkinsa povitaskusta ja luki osoitteen.
-- "Palvelee herra Fischerillä."
Hän nauroi ylenkatseellisesti.
-- Jollei siinä sitä paitsi seisoisi selvästi kirjoitettuna missä hän
asuu, niin olisipa se mies, joka -- tässä hälinässä ja sekamelskassa
-- kysymättä saisi selville missä hän asuu. Jos minä kysyisin erästä
herra Fischeriä, niin ihmiset luulisivat, että tahdon tehdä heidät
narreiksi, tai että itse olen veijari. Ihmiset ovat sentään omituiset!
Jos jollakin on omituinen nimi, niin ne sanovat: ai millainen nimi
sillä on! Ja jos hänellä on sama nimi kuin tuhansilla muilla, niin he
arvelevat: voisi sillä nyt olla toinenkin!
Esikaupunki, jonka osoite näytti, oli jotakuinkin kaukana, eikä
hän kiiruhtanut kulkuaan, joten hän saapui päämaaliinsa aikaan,
jolloin hän saattoi arvata uneliaintenkin kaupunkilaisten nousseen
höyhenpolstareistaan. Pian hän oli löytänyt määrätyn asunnon; hetkisen
hän seisoi neuvotonna, katseli sileitä kivilevyjä alhaalla ja korkeaa
ovea ylhäällä. Äkkiä se avautui ja ulos astui tyttö, lasi kädessä,
nähtävästi menemäisillään hänen ohitsensa vesijohdolle.
Hän tunsi Pirkitan, mutta toistamiseen hänen täytyi katsella,
vakuuttautuakseen siitä että se todellakin oli hän. Talonpoikaisen
pukunsa hän oli kokonaan heittänyt ja oli nyt yksinkertaisessa
kesälenningissä, jolta ei olisi löytänyt pilkkua eikä poimua. Tyttö
näytti niin huolellisen siistiltä ja somalta, kansan tapaan lausuen:
"niinkuin hänet olisi lasikaapista otettu", että poika ihan mielistyi;
mutta samalla hän tunsi olevansa vieras hänelle, josta niin lyhyessä
ajassa oli tullut täydellinen kaupungin lapsi. Kömpelösti hän ojensi
hänelle kätensä ja lausui melkein ujosti:
-- Jumalan terveeks Pirkitta!
Tyttö astui puolen askeleen taappäin ja vastenmielisesti punastuen,
sanoi:
-- Sinäkö? Mitä sinä sitte täältä tahdot?
-- Samaa kuin pormestari, Risto hiljaisuudessa naurahti. -- Minä tulin
vaan sinua hakemaan. Minulla olisi sinulle puhuttavaa.
-- Minulla ei ole aikaa lörpöttelemiseen.
-- Siitä ei tulekkaan lörpöttelemistä. Se on minulle tärkeä asia.
-- Mutta ei minulle, vaikka se olisi mitä tahansa.
-- Pirkitta, -- poika alensi äänensä tutunomaiseksi kuiskaukseksi, --
ajattele sitä, että minä sinusta jo kasvavana tyttönä pidin --
-- Sinä taas olit minulle jo silloin vastenmielinen.
-- Ja miten usein minä jälkeenpäinkin olen tarjonnut sinulle
rakkauteni. Jos olisit minua kuunnellut, niin ei yhden eikä toisen
olisi tarvinnut siitä maksaa.
-- Paitsi minun, niin kauvan kuin sinä olisit suvainnut.
-- Mutta nyt on niin, että sinä olet huonossa huudossa --
Suruisana tyttö painoi alas päänsä.
-- Ja ennen kaikkia sinun ei pidä sitä hämmästyä, että minä tahdon
sovittaa kaikki taas paikoilleen.
Tyttö naurahti lyhyesti.
-- Sovittaa paikoilleen, -- sinäkö? No, sitte minä pyytäisin tietää
mitä ja millä tavalla?
-- Minä tahdon sinut naida!
Silloin Pirkitta astui hänen ohitsensa, väänsi vesijohdon hanaa ja
täytti lasin. Sitte hän meni takaisin ovelle, tarttui kääkään ja sanoi:
-- Kiitoksia paljon! Silloin jätämme asiat mieluummin sille huonolle
kannalle, jolla ne ovat!
Risto tarttui voimakkaasti kiinni häneen, ja kun hän ohuen kankaan läpi
tunsi sormiensa koskettavan hänen pehmeää käsivarttansa, silloin hän
veti suunsa leveälleen ja sai takaisin sen uljuuden, joka muutoin ei
häneltä koskaan puuttunut naisten seurassa.
-- Odota vähäisen, jos yksi puhe sinut karkoittaa, niin ehkä toinen
sinut pysyttää. Ole ymmärtäväinen, jänöseni, ja taivu. Olkoon miten
tahansa, minulle sinun täytyy kuulua, siitä olen antanut pääni
pantiksi, ja koska kaikki nyt käy rehellisellä tavalla, niin ei
vastustus auta. Minä ja holhoojasi olemme samaa mieltä, hän sitä
sinulle toimittaa.
Hän asetti pormestarin kirjeen ihan sananmukaisesti hänen silmiensä
alle. Tyttö tarttui siihen kiireesti, lasin hän asetti käytävän
ikkunalaudalle ja nojasi lukiessaan, puoleksi istuen, ikkunapieleen.
Tarkkaavaisesti Risto seurasi tyttöä, nähdäkseen minkä vaikutuksen
kirje häneen teki. Välistä sentään hänen silmänsä harhailivat
mielihyvällä katselemaan somaa nilkkaa jaloissa, joista toinen polki
maata ja toinen heilutteli ilmassa; mutta sitte hän ei enään kääntänyt
silmiänsä Pirkitan kasvoista, ja yhä arveluttavammaksi kävi hänestä se,
että tyttö pysyi niin levollisena ja liikuttamattomana.
Kun hän oli lukenut kirjeen, nousi hän, rypisti paperin ja heitti sen
ikkunan kulmaan, lausuen:
-- Minä pysyn sanoissani. Pyydän kiittämään herraa holhoojaa hänen
hyvästä neuvostaan, mutta luulen, että jos sitä seuraisin, silloin minä
en enään olisi autettavissa.
Hän astui sisään ovesta.
Risto tuijotti tyttöön, hän tahtoi ottaa hänet käsiinsä ja raastaa
hänet ulos ovesta, mutta kun tyttö työnsi hänet pois, läähätti hän:
-- Minä tunnustan kaikki!
-- Silloin sinä näytät olevasi se mies, jona aina olen sinua pitänyt.
Ovi sulkeutui ja lukko ja sisäsalpa kääntyivät eteen.
Poika syöksyi ikkunalle, sieltä hän otti kirjoituksen, sitte
hän hitaasti astui alas portaita, pysähtyen yhä tiheämmin ilmaa
hengittämään, hänen rintansa oli pusertumaisillaan kokoon, sydän sykki
raivoisasti ja ohimot takoivat.
Hän ei huomannut mitä katuja hän harhaili, tunkieliko hän ihmishyörinän
läpi, vai tuuppailiko hän yksityisiä. Kun suonenveto helpoitti ja
hän taas tuli omilleen, oli hän hiljaisella, yksinäisellä paikalla.
Sieltä hän etsi esille Sebensdorfin pormestarin kirjeen ja rupesi sitä
lukemaan.
"Risto Sommervogel on anonut sinua minulta ja vaatinut minua
pakoittamaan sinua rupeamaan hänelle vaimoksi. Siinä hän piti ihan
sekavaa puhetta, jota minä en ymmärtänyt, sillä asian näin ollen,
minä en voi ajatella, että sinä hänet työntäisit luotasi, vaan
kai sinä kourin kynsin häneen tartut. Jollet sinä yhdyselämästä
sen akkaryökäleen kanssa voikkaan toivoa mitään todellista onnea,
niin eihän tässä lie muuta neuvona, ja minä antaisin sinulle sen
ystävällisen neuvon, että sinä siihen alistuisit ja Jumalan ja maailman
mieliksi ottaisit tämän ristin kannettavaksesi. Muutoin minulle on
yhdentekevä kiellätkö vai myönnätkö hänelle."
Voimakkaasti kiroten työnsi poika paperin taskuunsa. Uhkaavasti hän
nosti oikean käsivartensa siihen suuntaan, jossa hän luuli Sebensdorfin
olevan; mahdollisesti hän melkoisestikin erehtyi suunnasta, mutta
uhkaus läksi totisesta sydämmestä ja tarkoitti sitä, missäpäin
Sebensdorf oli.
Hän tahtoi heti palata kotiin ja kiiruhti rautatien asemalle.
Mutta juna, joka vei tuohon Sebensdorfin läheisyydessä olevaan
piirikaupunkiin, läksi vasta illalla. Risto päätti odottaa siellä,
paikalla. Hän istuutui penkille saliin. Ajoittain, ennen paikallisjunan
lähtöä häntä huvitti tuuppivan väkijoukon hälinä, mutta kun se loppui
ja ympäristö hiljeni, silloin hän hautoeli mielessään ja rupesi
puhumaan puoliääneen, kunnes hän, oman yhä vilkkaammaksi käyneen
menonsa pelästyttämänä, vaikeni.
* * * * *
Samana iltana tuli Kustavi Wienistä piirikaupunkiin ja läksi aamun
koittaessa Sebensdorfiin. Hän kulki ajotien varrella olevien huviloiden
ja uuden hautausmaan ohitse. Siellä mäen rinteellä, missä lämpöisessä
auringossa ristin kultaus paloi, olivat työmiehet juuri pystyttämässä
hautakiveä. Se oli Reinholtti Bruckerin muistolle omistettu ja
nähtävästi pantu tutkistelemaan, oliko vanha kaupunginaktuario
todellakin kuollut, sillä komea latinalainen kirjoitus, joka alkoi:
_Hic jacet in tumulo,_ olisi varmaan saanut hänen nykyisen elinvoimansa
vähimmilläkin varoilla ryntäämään kuopastaan sanoakseen: "saksaksi:
tässä kummussa lepää..."
Siinä erosi ajotiestä se tie, jota Pirkitta kerran oli ajanut Kollingin
Mikon kanssa.
Sebensdorfissa Kustavi antoi osoittaa itselleen pormestarin talon
ja virkahuoneen, jonne hän astui ja esitteli itsensä. Vanhus ei
mielellään seurustellut kaupunkilaisten kanssa, koska ne, tuntematta
kaikkia siihen virkaan kuuluvia velvollisuuksia ja oikeuksia, pitävät
kyläpormestaria halpana, eivätkä osoita tarpeellista kunnioitusta
hänelle. Hän ei siis liioin kohteliaasti kysynyt, mitä tuleminen
tarkoitti.
-- Olettehan te Pirkitta Leipoldin holhooja, herra pormestari?
-- Olenhan minä, -- kyllä.
-- Minulla on teille puhuttavaa tämän tytön tähden.
-- Vai niin, joko kuuluu kaupungista uusia?
-- Minä tulen kuulemaan teidän mielipidettänne tämän holhokkinne
naimisiin menosta.
Pormestari tuijotti nuoreen mieheen.
-- Ymmärränhän minä saksaa, mutta suokaa minun vielä kysyä: Kuka hänen
sitte tahtoo naida?
-- Minä itse.
-- Ohoh, niinkö! Suokaa anteeksi että minun täytyy hiukan hymähtää,
mutta se tulee minulle niin odottamatta. Helkkarin tyttö, ollut
kaupungissa tuskin puolta vuotta ja jo on onkinut sellaisen kultakalan,
kuin te näytätte minusta olevan. No niin, kyllähän hän siihen
kykenee, hän sen juuri ymmärtää. Ettekö tahdo istua, herra? Niin,
niin. Kai meidän täytyy siitä puhua. Hm, niin. Emmehän vain erehdy,
tarkoitattehan te Pirkitta Leipoldia, täällä asuvan koulumestarin
lesken ja pikkutilan omistajattaren Katarina Leipoldin tytärtä?
-- Juuri häntä.
-- Juuri häntä. No niin, oikein on. Kyllä minä ajattelin että teidän
täytyy tarkoittaa häntä, sillä en täällä enkä lähiseudussa tiedä
ketään, jota voisi sekoittaa hänen kanssansa; mutta onhan parempi kysyä
kahdesti, kuin kerran erehtyä. Onhan se niin!
Vanhus vaikeni ja katseli hämillään lattiaan. Kun hän taas nosti
silmänsä, vilahti häneen ilkeä katse istujasta vastapäätä.
-- No kai teillä jo ovat kapineet koossa ja sen lisäksi runsas
toimeentulo, mutta tytöllä ei ole mitään; ehkä saattaisi laskea sen
mökkipahasen parine siihen kuuluvine peltotilkkuineen, joka äidin
kuoltua lankee hänelle, jonkin arvoiseksi, mutta kun toisella on yllin
kyllin, niin ei se tunnu miksikään.
-- Minä tiedän että hän on köyhä.
-- Niin, niin, eihän köyhyys ole mikään häpeä, vaan pienin syy,
josta toista saattaa panetella. Minä esiintuon sen vain siksi,
että velvollisuuteni on siitä puhua. Onhan hän köyhä, vaan jos hän
muutoin sopii teille, niin ei ole esteitä pitelemässä; mutta hän on
yksinkertainen maalaistyttö ja te olette hieno kaupungin herra -- --
-- Mutta myöskin yksinkertainen.
-- Hyvä, kai minun täytyy uskoa, koska te itse sen sanotte, mutta se
mitä kaupungissa pidetään yksinkertaisena, sitä pidetään jo kahta
vertaa korkeampana täällä maalla. Jos te sentään sitä vielä hiukan
punnitsisitte. Löytyy vanha sananparsi, joka on saattanut monen
myöhäiseen katumukseen, siitä syystä ettei hän ole sitä ajoissa
ajatellut, sillä joka ei alussa varo, se lopussa katuu; samanarvoiset,
herra kulta, sopivat yhteen!
-- Jollei ole muita esteitä, alkoi Kustavi, -- niin ei teidän tarvitse
niitä tehdä, herra pormestari. Tuo hyvä, vanha sananparsihan itse
asiassa tarkoittaa vaan ulkonaisia suhteita, joista minä suoraan
sanoen en paljon välitä, ja muutoin vastakohdat, viisaat ja tyhmät,
hyvät ja huonot kai harvoin sattuvat yhteen, ja jos sattuvat, silloin
ne ovat poikkeuksia sananparresta, ja saavat pitää huolta siitä, että
kärsivät toisensa. Mutta, ulkonaisia suhteita lukuunottamatta, ei kai
maailmassa löydy kahta ihan samanlaista ihmistä, ja silloin kai pääasia
on, että tämä ja tämä -- hän osoitti sydäntä ja päätä -- sopivat
yhteen; ja tämä ajatusten ja tunteitten sopusointuisuus kai on paitsi
avioliittoa, ainoa mahdollinen, likentävä yhtäläisyys, jota maailmassa
saa tavoitella.
-- Hohhoo! nauroi pormestari, -- koreat puheet eivät pysty köyhään
kansaan, sanoi naapuriseudun läkkiseppä. Ei hän sitä tarkoita, ja se
toinen maailmassa, joka tahtoo ajatella samoin, hän kadehtii rakkaampia
ja säälii köyhempiä; hän ei saata käsittää miksi toiset elävät paremmin
kuin hän, ja toiset huonommin; jos maailma olisi luotu hänen mielensä
mukaiseksi, niin kaikkien pitäisi takoa kattiloita, jolloin ei kukaan
tietysti saattaisi niitä ostaa toiselta; sitä hän ei ole tullut
ajatelleeksi, että maailmassa, jossa olisi pelkkiä läkkiseppiä, vaan
olisi turhaa melua.
-- Sallikaa, herra pormestari, meidän pysyä siinä asiassa, joka
kumminkin _minulle_ on tärkeämpi. Jos teillä on jotakin muistuttamista
-- niinkuin suvaitsitte lausua -- koreita puheitani vastaan, tai muuta
sanomista, niin pyydän teitä ne sanomaan suoraan.
Pormestari raappi päätänsä.
-- Olette oikeassa, se ei kuulunut asiaan. Mutta niin usein kuin tuo
maailmanparantaja sattuu tielleni, laskee hän niin paljon leikkiä,
että minä jo ajattelen, että hän saisi sitä muillekin laskea.
No, älkää pahastuko -- tuo hänen puhepartensa: etteivät koreat
sanat pysty köyhään kansaan, sitä en todellakaan lausunut pahassa
tarkoituksessa. Näen teidän tuossa seisovan niin lujana ja totisena
miettien aikomustanne, ja ajattelen, ettei lie helppo teitä taivuttaa
siitä luopumaan; sillä tavalla ajatus saattaa johtaa toiseen; ja olen
miettinyt, että ehkä koreat puheet vaikuttavat hienoon kansaan, ja
siksi tahdon sitä nyt koettaa, vaikken sitä erinomaisesti ymmärrä.
-- Onko teillä sitte jonkinlaista syytä neuvoa minua luopumaan?
-- Voi, voi, mitä tulee naimiskauppaan, niin saahan niitä kymmeniä
yhden sijaan; mutta jos me vaan oikein ymmärrämme toisemme, niin ei
kukaan meistä tiedustele enempää, joka epäilemättä on viisainta.
Katsokaa, hyvä herra, pojat täällä eivät suotta kutsu naimakelpoista
tyttöä aarteeksi, sillä onhan hän ikäänkuin jumalattaren lahja,
sellainen jota lapsille uskotellaan; mutta ei tule tietää ainoastaan
sitä mitä hänessä on, vaan miten tulee menetellä hänen kanssansa,
jotta loppu olisi onnellinen; mutta usein on petosta joukossa. Luulee
tuovansa mahtavan kultakappaleen taloon ja kun sen on saanut perille,
niin se onkin hiililäjä... tai paljasta roskaa.
-- Oletteko tämän sanoneet tarkoittaen tyttöä, Pirkittaa?
-- Jos te hänet saisitte, tai antaisitte hänen ottaa itsenne, niin
kävisi melkein niin.
-- Arveletteko? No ei kai tämä luulo ole tänään syntynyt, eikä sitä
kenellekään saata lausua ilman syytä.
-- Vallan oikein. Kyllä me jo ymmärrämme toisemme.