-- En tiedä! Voi älkää pahastuko, mutta minä en tiedä. Kyllä minä teitä
rakastan ja kunnioitan herranani, ja sen pienen kullan isänä, joka
tuolla niin makeasti nukkuu, mutta muutoinhan minä tunnen teitä liian
vähän, enkä minä tahdo ruveta itseäni kehumaan! Teillä on jo ollut
vaimo ja te luulette nyt voivanne hänet unohtaa, siksi että ulkomuotoni
ehkä teitä miellyttää, enkä minä kestäkkään vertausta tuon ensimmäisen
kanssa. Voisinhan minä rehellisesti tarkoittaa hyvää jos kourin kynsin
koettaisin, mutta tämä saattaisi olla ajattelematonta ja johtaa meidät
molemmat onnettomuuteen.
-- Te erehdytte Pirkitta, jatkoi Kustavi, -- te luulette että minä
tunnen teitä liian vähän, ja päätökseni kohtaa teidät äkkiä ja
odottamatta; mutta ajatelkaa toki, voisinko minä ajattelematta puhua
teille niinkuin olen puhunut. Koska molemminpuolinen luottamus on
kaiken onnen ensimmäinen ehto, ja koskei se voi versoa vahvemmasta
perustuksesta kuin siitä, että toisen suru on toisen käsissä ikäänkuin
panttina, niin minä olen teille omistani tarjonnut korkeimman, pyhimmän
oikeuden -- äitinä olemisen! Ettehän te Pirkitta, toki voi luulla, että
minä kevytmielisesti laskisin leikkiä omasta onnestani, vieraan olennon
ja ainoan lapseni onnesta! En siksi, että olisin ensimmäisen vaimoni
unohtanut, vaan siksi, etten häntä voi unohtaa, minä etsin toista
vaimoa; minä tahdon kotini taas kodikkaaksi itselleni ja lapselleni.
Miksi minä tartuin juuri teihin? Minä teeskentelisin, jos sanoisin,
ettei teidän kauneutenne ollenkaan olisi vaikuttanut päätökseeni,
mutta minä voin samalla totisesti vakuuttaa, että hellä velvollisuus
lastani kohtaan liittää rakkauteni teihin. Sanoittehan te itsekin,
että sitä oikein kasvattamaan tarvittiin kaksi; tahdotteko te nyt,
voimienne mukaan täytettyänne tehtävänne, jättää kasvavan lapsen, sitte
hentoisen tytön, valvomatta, silmällä pitämättä minulle, miehelle,
yksin hoidettavaksi? Ajattelettehan te itse, ettei se hänelle sovi.
Teillä olisi täysi oikeus lausua epäilys liittomme onnellisuudesta jo
edeltäkäsin, ja minun täytyisi teitä kiittää suoruudestanne, ainoastaan
siinä tapauksessa, että tarjoumukseni muuttaisi mielenne, jos te
tuntisitte ettette voi olla vaimonani sentähden, ettette voisi omien
lasten rinnalla olla hyvä äiti ensimmäistä lastani kohtaan!
Ikäänkuin neuvotonna ja avutonna tyttö katseli lapseen niinkuin
pyytääkseen, ettei se toki sellaisia uskoisi "Kitastaan".
-- Pirkitta, te rakastatte lasta, ja siksi minä koetan teidät voittaa.
Rakastakaa isää lapsen tähden, se on meille kaikille paras, kun toiset
rakastavat lasta isän tähden.
Pirkitta seisoi pää alas painuneena, hän päästi toisiinsa kiedotut
kätensä vajoomaan syliinsä ja sanoi hiljaa:
-- Se on niin jalosti, niin kauniisti ajateltua...
Reippaasti Kustavi astui hänen luoksensa, ehkä hän tahtoi tarttua hänen
käsiinsä ja vetää hänet rinnalleen, mutta tyttö vältti häntä ja ojensi
torjuen kätensä:
-- Mitä sanoisivat vanhempanne, armollinen herra?
-- Olisinkohan minä heidän suostumattaan toiminut näin julkisesti
heidän nähtensä? Te olette perheelleni rakas, sen näytän teille heti.
Tulkaa vaan, minä vien teidät käsi kädessä vanhempieni ja sisarteni
eteen.
Pirkitta punastui. Kiireesti hän veti kädet taaksensa ja astui askeleen
taappäin. Suurin, kiitollisin silmin hän häneen katseli ja sanoi:
-- Jumala teille palkitkoon tämän aiotun kunnian, hyvän tarkoituksenne
ja kaiken! Se saa minut melkein pelkäämään. Ehkä sentään löytyisi
suvussa joku, joka ei siitä pitäisi?
-- Ehkä, sanoi Kustavi nauraen. -- Minulla on vanha täti, äitini sisar
ja ensimmäisen vaimoni kasvatusäiti.
-- Hän ei siitä varmaankaan pitäisi! huudahti tyttö kiireesti.
-- Ehkei. Hän on hyvä, hiukan oikullinen vaan. Muutoinhan minä hänet
tunnen, ettei hän kauvan voi kestää suuttuneena olemista, ja pian te
olette oleva hänelle yhtä rakas kuin kaikille muille.
-- Hänen täytyy minua kärsiä jo edeltäkäsin. Jos hän vasta myöhemmin
saa siitä kuulla, niin hän ajattelee, että minä jostakin syystä tahdoin
hänen selkänsä takana tunkeutua perheesen! Kukaan ei saa olla minua
vastaan! Minä en tahdo saattaa epäsopua siihen taloon, jossa olen
nauttinut pelkkää hyvyyttä, en vähintäkään, en pienintäkään!
-- Älkää surko sitä, enempää kuin minä sitä suren. Pirkitta, vastatkaa
suoraan ensimmäiseen kysymykseen, jonka teille asetin!
-- En voi.
Hän painoi molemmat kätensä rintaa vastaan.
-- Minä en tahtoisi vielä. Minä tahtoisin antaa sen riippua siitä,
suostuuko neiti, tätinne -- sitte -- jos hän suostuisi -- ei nyt, ei
nyt!
Änkyttäen hän sen puhui.
-- Pirkitta!
Tyttö torjuutui hänestä.
-- Älkää suuttuko, armollinen herra, minä olisin mieluummin yksin!
-- Minä jätän teidät. Ajatelkaa hyvää ystävästänne!
Kiirein askelin hän meni.
Hetkisen ajan tyttö hiljaa itki itsekseen, sitte hän juoksi lapsen luo
ja polveutui sen viereen.
-- Nyt saamme nähdä, pikku kultatukkani, miten Jumala tahtoo, pitääkö
meidän erota, tai onko määrätty että pysyisimme yhdessä. -- Kuule,
ethän sinä siitä suutu, mitä minä olen tehnyt? Katso, minä en tietänyt
kieltää enkä myöntää, en koko maailman aarteista; sillä onhan se niin
liian valtaava asia. Itku siinä helpommin tulee kuin puhe. Ja jollen
minä nyt voi katsella isääsi samoilla silmillä kuin ennen, niin siihen
löytyy syy.
Jota hän sentään ei selittänyt pienelle kultatukalle. Kyynelsilmin hän
nauroi.
Lapsi oli herännyt ja näytti tahtovan itkeä hänen kanssaan. Kun se
vihdoin näki ystävättärensä iloisemmat kasvot, silloin se nauraen
tarttui pieneen esiliinaansa ja hieroi hänen kosteat poskensa kuiviksi.
Kahdeksas luku.
Perintötäti tulee. Hän ilmoittaa vastenmielisyytensä Iliaadia kohtaan
ja mieltymyksensä Darwiniin. Hän ei vastusta sisarenpoikansa päätöstä,
joten asiat kulkisivat hyvää kyytiä eteenpäin, jättäen tekijälle aikaa
loppulauseitten miettimiseen -- jollei kaikki taas äkkiä joutuisi
epäiltävälle kannalle.
"Perintötädistä" oli tullut erinomaisen tärkeä henkilö. Kustavikin
myönsi, että hän tässä asiassa odotti hänen päätöstänsä jonkinlaisella
pelvolla, mutta siitä täytyi saada tieto poistamaan tytön pelkoa, ja
niin nuori Fischer istuutui kirjoittamaan hänelle aikomuksestaan ja
pyysi hänen lausuntoaan.
Täti omisti suuren talon Wienissä ja pienen tilan likeisessä
maalaiskaupungissa. Tätä viimemainittua hän mieluummin piti pysyvänä
asumapaikkanaan. Se päivä, jolloin vastaus häneltä ensi kerran olisi
voinut saapua, kului tuomatta vastausta, samaten toinen; kolmantena,
iltapäivällä seisahtuivat vaunut Fischerin talolle, pieni nainen astui
sukkelasti niistä ulos ja ojensi ajurille maksun. Kustavi oli rientänyt
paikalle, hän suuteli tulijan kättä, mutta tämä ei hänestä välittänyt,
hän vain osoitti pientä käsilaukkua ja suurta lipasta ja astui
kiireesti ylös portaita. Nuori mies sälytti selkäänsä määrätyt kalut ja
seurasi häntä.
Se oli Helena täti. Hänen pienestä, vikkelästä olennostaan ei olisi
nähnyt hänen kuuttakymmentä ikävuottaan. Hänen oikea olkapäänsä oli
kasvanut hiukan ulospäin ja hän piti päätään vähän kallistuneena sille
puolelle, kalpeat kasvot olivat omituisesti muodostuneet ollakseen
naiskasvot, suu oli liian suuri, nenä liian pieni, ja viisaat, tuliset
silmät saivat katsojan vaan päivittelemään sitä, että ne olivat niin
epäedullisessa ympäristössä.
Mitä sydämmellisimmin toivotettiin vierasta tervetulleeksi. Sitte
Helena täti istuutui nojatuoliin.
-- Tässä minä nyt olisin, lapset! sanoi hän. -- Te tiedätte, miksi
minä olen tullut. Minä olen varustautunut olemaan teillä yötä, sillä
siunatuksi lopuksi tuo uusi sydämmen haltijatar ei suinkaan ole niin
käsissä, että te voisitte hänet minulle jo tänään esitellä.
Vanha herra astui esiin.
-- Arvoisa kälyni, jos hänet tällä hetkellä esitteleminen voisi
johtaa teidät luopumaan yösijastanne meidän kattomme alla, niin minä
yksinkertaisesti jättäisin tytön huomiseksi, mutta koska minä uskon,
että sittenkin jäätte meille, niin olen lähettänyt noutamaan tyttöä.
Hän on saatavissa ihan likeltä; hän palvelee meillä.
-- Palveleeko?
-- Kyllä. Hän on vasta-alkaja, ensimmäistä kertaa palveluksessa. Me
otimme hänet pienokaista hoitamaan.
-- Vai siis lapsenpiika! -- Helena täti katseli syrjästä
sisarensapoikaa. -- Kas vaan, romaani kodin seinien sisäpuolella
perheen ahtaissa kehyksissä; sellaiset ovat vaarallisimmat, ne jäävät
harvoin rankaisematta; verkko heitetään kyllä varmasti, mutta siihen
takertuu ilokseen oma itsekkin.
Pirkitta ja lapsi astuivat sisään, ja kun lapsi riistäytyi irti ja
kiiruhti tädin luo, jäi Pirkitta seisomaan ovelle, silmät lattiaan
tähdättyinä, kokonaan hämillään.
-- Vai hänkö?
Neiti otti lornettinsa ja tarkasteli tyttöä. Sillaikaa lapsi lateli
hänelle kysymyksiä, ja vihdoin kun ei se saanut tyydyttävää vastausta,
se, nähden millä tarkkaavaisuudella täti katseli hänen hoitajatartaan,
rupesi lukemattomin kerroin vakuuttamaan, että se oli "Kitta", vaan
"Kitta"!
-- Anna nyt isoillekin ihmisille jo suunvuoroa, sinä pieni hupakko!
Älä puhu mitään, jo minä tiedän että se on "Kitta", tuo tuolla. -- Hän
irroitti lapsen, joka ihan oli kietoutunut hänen hameensa poimuihin. --
Juokse sinne sanomaan ettei hänen pidä tuossa seisoman, ikäänkuin kanat
olisivat syöneet ruuan hänen edestään.
Pikku Leena täytti säntillisesti tehtävän.
-- Minä jo odotin hivuvaa, sentimentaalista neitiä.
-- Kai sinä huomaat, ettei hän ole kaupungin lapsi, sanoi rouva
Fischer. -- Hän on vasta maalta tullut.
-- Silloin hän suinkaan ei edes tiedä, mitä senttimentaalisena oleminen
onkaan; tai tiedättekö lapseni?
-- En, armollinen neiti, sanoi Pirkitta.
Hän silitti vieressään seisovan lapsen laheaa tukkaa ja katsahti ylös.
-- Kai se on tyytymätön mieli sellaisissa ihmisissä, jotka tahtoisivat,
että heitä pidettäisiin rakkaampana rakasta, ja tehtäisiin kauniimmaksi
kaunista.
Helena täti hymyili.
-- Kansa maalla on siihen liian käytännöllistä, ja se on hyvä. Kai
siellä maalla kaikki ovat yksimieliset. Ja hänkin on ajatellut, ettei
rikasta tätiä pidä suututtaa, ties, mihin häntä vielä saattaa tarvita!
-- Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.
-- Ole sinä vait, sinun vuorosi kyllä vielä tulee. Luuletko että
minä häntä siitä tuomitsen? Kun jokainen jo edeltäkäsin tietää, mitä
hän toiselta saattaa odottaa ja toivoa, silloin heidän välinsä toki
on suora. Se on sellaista tässä maailmassa, että toinen on toisesta
riippuvainen ja me tarvitsemme toisiamme molemmin puolisesti, ja jos
me käyttäydymme ymmärtäväisesti ja jätämme kaiken lellimisen pois
pelistä, niin me säästymme monesta pettymyksestä ja itse hankkimastamme
väärinkäsityksestä, elämme sovussa ja rauhassa, jollei juuri
keskenämme, niin kuitenkin vieretysten. Se on minun mielipiteeni.
Näytäppäs!
Hän otti hatun, jota Kustavi yhä piteli käsissään, ja asetti sen parin
tuuman päähän silmiensä tasalle.
-- Kas vaan, kuinka kauvan Helena on ollut kuolleena? Joko on niin,
ettei suruvuosi vielä ole kulunut umpeen, tai on tuo harso kestänyt
surun tuolle puolelle, minun mielestäni se ei kumpaisessakaan
tapauksessa ole paikallaan. Rakas lapsi, -- hän ojensi hatun Pirkittaa
kohti -- ratko pois tuo musta vaate, se on sinulle opettavainen työ,
huomaa miten pian mies unohtaa, äläkä luo liian suuria luuloja hänen
rakkaudestansa.
Kustavi tempasi hatun ja heitti sen johonkin nurkkaan.
-- Ohoh, huudahti vanha herra. -- Arvoisa käly, sallikaa minun
haukkumattomana jäsenenä teidän soimaamastanne miessuvusta, muistuttaa,
ettette te oikeastaan ollenkaan voi puhua näistä asioista. Te ette
koskaan ole koettanut elää miehen kanssa.
-- En, siitä minä olen suojellut itseni. Jo kyyryselkäisten
jälkeisten mahdollisuus, joista eninten olisi iloa suurille ja
pienille katupojille, on minulle erinomaisen vastenmielinen. Mutta
jota kauvempana teistä pysyy, sitä paremmin teidät oppii tuntemaan.
Negatiivinen kauneuteni on minut tehnyt erinomaisen sopivaksi kokemaan
tätä, ja silloin kun ei teistä miehistä mitään odota, silloin on
tietämättään saanut teistä oikean käsityksen. Minä tunnustan itseni
syyllisiksi siihen, että ainoan kerran eläessäni olen uneksinut
kaunista herraa, mutta sitte on jo kauvan, minä olin silloin vielä
tytöntynkänen. Oi, miten verrattoman ihana hän minusta oli, tuo
kaunis herra, enkä minä epäillyt että hänen täytyi olla hengeltäänkin
voimakas mies. Myöhemmin sitte ei löydä suurta eroa molemmilta
puolin johtuvan naurettavuuden välillä, ja me teemme sangen väärin,
kun me miehiltä kadehdimme heidän yleismaailmallista sivistystään,
meille annetaan vihriä varjostin, heille siniset silmälasit, me
katselemme kotoa likinäköisesti, he maailmaa. Kaukainen ihanteeni,
tuo ihmiskurja, hän vielä elää; kyllä hän vahvistaa sääntöäni,
mutta ei ole siitä poikkeus; jos hän nykyään herättää jonkinlaista
huomiota, niin on hänen siitä kiittäminen perhettään; minä näen hänen
välistä kuljettavan käsikynkässään lihavaa rouvaa ja seitsemän laihaa
tytärtä astelee heidän edellään. Muuten hän on auskultantti tai mikä
lieneekään, en tiedä; sanalla sanoen: jokaisessa suhteessa jäänyt
loitolle toiveistani. Mutta unelmoiminen tuli minulle jo heti alussa
vastenmieliseksi, ja ihme kyllä -- nimeni tähden. Siihen aikaan minä
kaihoelin kohtaavani ihannettani, minä jo edeltäkäsin hengissä elävästi
kuvaelin pienimmätkin seikat, miten hän tervehtisi ja minä vastaisin,
miten me solmielisimme puheita, keskustelisimme, ja erotessamme
sopisimme tapaamisesta; minä toivoin tulevani häntä vastaan yhtä
odottamatta kuin hän minua, ja minä siihen huolellisesti valmistauduin.
Otin peilin avukseni, opettelin haaveksivasti avaamaan silmäni,
opin suloisen, suostuvan hymyilyn, nurean alakuloisuuden, autuaan
liikutuksen --, oi inhoittavaa, minkälaisia kasvoja siten näin, minä
sitä itse ulvoin joka kerta.
Läsnäolijat saattoivat vielä vähemmin pidättää nauruaan, kun täti
vilkkaasti kertoessaan oli lyhyesti näyttänyt kaikki tarkoittamansa
kasvojen väännökset. Toiset sentään rajoittivat iloisuutensa, mutta
kolmen sisarentyttären nauruhalu nousi sangen arveluttavaksi, eivätkä
nuoret neitoset parantaneet asiaa sillä, että jokaisen naurukohtauksen
perästä huutamistaan huusivat: "täti raukka!"
Silloin vanha nainen iski kätensä pöytään.
-- Jospa te tukkisitte suunne, te keltanokat. Ja ainoan järkevän
olennon teidän ikäisistänne pitää yhä seisoa tuolla ovella. Tule
lapseni, istuudu tänne!
Hän osoitti tuolia, joka oli hänen oikealla puolellaan ja Pirkitta
istuutui sille. Hän oli tullut varmemmaksi sitte kun lapsi piteli hänen
kädestään kiinni ja nojasi päänsä hänen syliinsä.
-- Noin, sanoi täti.
Hän laski kätensä kevyesti tytön polvelle, sitte hän jatkoi:
-- Kun siis peili oli vakuuttanut minulle, etten minä valloituskokeissa
voisi joutua kuin tappiolle, huomautti nimeni lopullisesti minulle,
etteivät muutkaan aikoneet löytää minusta miellyttävyyttä. Minua
kastaessa, oli kai ajateltu kalenterin pyhimystä, mutta muutamien
nuorien herrojen mielestä nimeni muistutti erästä hyvin pakanallista
Helenaa -- hän kääntyi Pirkitan puoleen -- oli nimittäin vanhaan
aikaan kelvoton nainen, kaunis kuin kuva -- jolloin tietysti on
huomattava että kauniit helpommin tulevat kelvottomiksi kuin joku
meistä, joka ahdistamatta saa pitää hyveensä. Noissa nuorissa herroissa
oli jonkinlainen koomillinen kyky, he keksivät vastakkaisuuksia ja
ilokseen he ottivat antaakseen minulle nimen "kaunis Helena". Olisihan
vahinko, jollei hyvä pila pääsisi ihmisten joukkoon, ja nuoret herrat
olivat niin hienotunteiset ja ritarilliset, -- niinkuin heidän
suvultaan saattaa odottaa -- että he panivat liikkeelle tuon nerokkaan
tuumaansa niin, etten minä koko siinä kaupunginosassa, jossa asuimme,
kantanut muuta nimeä kuin "kaunis Helena!" Äh, miten minä kiroelin
heidän muistoansa, olisin tahtonut antaa polttaa Iliaadin viimeiseen
kappaleesen asti, vaikka professorit olisivat sanoneet mitä tahansa!
Luulen että ylioppilaat siinä olisivat olleet puolellani. Trojalaista
sotaa ei ollenkaan olisi ansainnut ylistellä, koska se oli sen syy!
Peilini on varjellut minut ihaelemasta itseäni, tuo herttainen leikki
nimestäni on ajanut minut miehistä hyvän matkan päähän, ja sen jälkeen
minä en milloinkaan pidä heitä sinä, mitä muutoin naiset, tahi he itse
itsestään tekevät. Enkä minä ole siitä ollenkaan pahoillani, että
suosiollinen luonto on onnistumattomassa persoonallisuudessani antanut
käsiini suosituskirjeen teitä vastaan.
-- Käly, käly, varoitti vanha herra, -- jos meiltä todellakin puuttuisi
kaikki hellä mieli, niin me nytkin saattaisimme antaa ilkeitä
vastauksia, mutta koska me emme sitä tee, niin siinä on paras todiste
siitä...
-- Oi pyydän, herra kälyni, miksi panette pakkoa itsellenne? Kun ette
te kuitenkaan saata olla ivallisesti viittaamatta sinneppäin, niin
puhukaa suunne puhtaaksi; minä en ole jättävä teitä vastausta vaille.
Vanha herra vaikeni hymyillen; silloin täti äkkiä kääntyi Pirkitan
puoleen ja laski molemmat kätensä hänen vyötäisilleen.
-- Niin, rakas lapseni, hän sanoi, -- jos minä käsken sinua viereeni
istumaan, niin ole varoillasi, minä olen paha, niinkuin kaikki
kyttyräselkäiset ovat.
-- Minä arvelen, puhui tyttö nauraen tuota äkillistä purkausta, --
ettei se riipu ulkomuodosta; mistä muutoin tavattaisiin sorjamuotoiset
heittiöt?
-- Hänen hampaansa ovat kauniit ja vartalo on vahva, arveli täti
sisarelleen, ja lankonsa puoleen kääntyen:
-- Hän on terve ja voimakas, lapset tulevat samanlaisiksi.
-- Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.
-- No, no, herra Kustavi! Eikö siihen kuitenkin kerran jouduta?
Joudutaan. Anna siis vanhan naisen se lausua. Minä luulin, että
te kaupungissa ahkerammin lukisitte Darwinia. Sepäs on läpeensä
ymmärtäväinen ihminen! Minä maalla jo olen hänet lukenut läpi muutamaan
kertaan, ei siksi että saisin häneltä suorastaan uutta, vaan siitä
nauttiakseni, että mies kerrankin peittelemättä lausuu sen totuuden,
joka meille vanhoille naisille jo kauvan on ollut tuttu. Niin, vanhaksi
tultuaan ihminen pysytteleikse todellisuudessa, ja pitää arvossa
tosiasiat. Vanhat akat kertovat satuja hyvin, siksi etteivät he itse
niitä usko; siitä syystä he ovat vaaralliset.
-- Satukirjoittajan ammattia harjoittavat ryökäleet ovat jo aikoja
sitte olleet siitä selvillä ja, ensin piinattuaan heiltä järjen,
antaneet konnien ja tyhmyrien polttaa heidät -- joka osoittaa, että
heissä sentään oli jotakin polttamista. Aikoja ennen kuin löytyi
tunnettua lääkäritaitoa harjoittivat sitä käytännössä vanhat akat, ja
heistä tuli tietäjänaisia siitä syystä, että he valuvilla silmillään
näkivät mihin päin moni asia maailmassa kallistui. Naisissa asui alussa
kaikki tieto, vasta vähitellen miehet sen oppivat, sentähden että he
aina tahtoivat siihen sekoittaa ja panna omia kauniita sanojaan ja
perinpohjaisia hypoteesejaan; he hakevat aina heti luonnon lakeja ja
me löydämme vain heidän poliisimääräyksiänsä. Vanhat akat ovat aina
erityisellä mieltymyksellä ryhtyneet yksityisiin tosiasioihin; missä
vain piilee yhteys, sieltä sen täytyy itsestään selvitä. Nykyinen tiede
sen hyväksyy; ja siten se on -- kunnioitettavaa kyllä! -- vanhojen
akkojen kannalla, ja sentähden minä iloitsen olevani yksi heistä.
-- Tämän tyytyväisyytenne te lausutte sangen somasti, käly, sanoi
Fischer vanhempi, -- mutta te kääritte sittenkin vain karvaan pillerin
oblaattiin; minä kumminkaan en liioin saata iloita siitä että olen
vanha.
-- Sen kyllä uskon! Vanhat miehet eivät kelpaa mihinkään. Sitte kun
olette päässeet siitä ajasta, jolloin tahdotte tekeytyä miellyttäviksi
-- mutta jääkööt ne sikseen!
Hän kääntyi Pirkitan puoleen:
-- Rakas lapsi, nyt sinun on täytynyt kuulla asioita, joista tuskin
olet puolia ymmärtänyt, ja minua hämmästyttää, ettei sinun käy niinkuin
pienen Helenan, joka menestyksettä taistelee Nukkumattia vastaan. Vie
hänet maata. Menkää lapset. Hyvää yötä!
Pirkitta ja Leena läksivät.
Myöhemmin ruokapöydässä uskalsi Kustavi kysyä:
-- Sanokaa rakas täti, mitä te ajattelette?
-- Minä syön nyt, tuli vastaukseksi, -- ja silloin en ajattele mitään.
Ne eivät sopisi yhteen.
Kun oli noustu pöydästä ja erottu, viittasi Kustavi luoksensa nuoremman
sisarensa ja pyysi, että he yhdessä menisivät kutsumaan Pirkittaa.
Iida täytti hänen pyyntönsä ja kun Pirkitta tuli, sulki tyttö hänet
syliinsä.
-- Nyt ei kukaan pääse minulta viemään sitä, että minä olin
ensimmäinen, joka osoitti miten rakkaaksi hän on minulle tuleva.
Kustavi tarttui sisarensa käteen ja puristi sitä. Siten he kolme
muodostivat ketjun.
-- Minä toivon parasta, sanoi Kustavi, -- täti oli tänään oikein
iloinen ja leikillinen. Te näytätte häntä miellyttävän. Mitä te pidätte
siitä vanhasta piiasta?
-- Hyvin paljon. Ei hän enään ole ollenkaan suuttunut, koska hän jo
itse sanoo: minä olen paha, ole varoillasi! Omituinen hän on, mutta
eihän sitä ole ihmetteleminen, onhan hän itse sanonut, ettei rakkaus
ohimennenkään ole kolkuttanut hänen sydäntään. Ja taitaa vaan olla
niinkuin sanotaan, ettei se saa puuttua keneltäkään naiselta, joka jää
naimattomaksi; ja hän on kyllä tahtonut pysyä naimattomana, muutoin hän
ei suinkaan olisi ottanut vaivautuakseen hoitamalla vierasta lasta.
Hänen elämässään ei kaikki ole ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ja
siitä hän on yksin kärsinyt koko ajan. Vaikka hän olisi sata kertaa
kummallisempi, niin en minä voisi häntä siitä tuomita!
-- Suuri kiitos! Hyvää yötä! lausui äreä ääni.
Hitaasti täti kulki hämmästyneitten sivutse. He eivät olleet
muistaneet, että tie hänen makuuhuoneeseensa kävi tämän huoneen läpi.
-- Voi kauhu! sanoi Iida.
Ketju aukeni. Ääneti he painoivat toinen toistensa käsiä ja erosivat.
Yksi neideistä oli pantu tädille yökumppaliksi, jotta joku olisi läsnä,
jos hän jotakin tarvitsisi. Mutta yö oli vanhalle neidille hyvin
rauhaton. Yhtämittaa hän heräsi, pyysi milloin sitä, milloin tätä,
joko lasia vettä, tai että avattaisiin ikkuna, joka sitte taas oli
suljettava. Hänen sisarentyttärensä valitti seuraavana aamuna kovaa
päänkivistystä.
Kustavikin sai sinä yönä unta myöhemmin kuin tavallisesti. Mutta
Pirkitta meni levollisena vuoteeseensa, hän ei sanoillaan ollut
tarkoittanut pahaa, hän olisi voinut ne lausua hänelle vasten naamaa.
Ja tädin päätöstä, tulkoon se kummoiseksi tahansa, hän piti kohtalon
sormen viittauksena.
Seuraavana aamuna täti näytti hyvin kylmältä tyttöä kohtaan. Kustavi
odotti tilaisuutta ollakseen kahdenkesken hänen kanssansa. Silloin hän
otti hänen kalpean kätensä ja suuteli sitä.
-- Me olemme aina, niin kauvas kuin minä muistan, eläneet parhaassa
sovussa. Muuttuuko se nyt, kun se minuun kipeimmin koskisi, täti?
-- Niin hyvä lapseni, me olemme aina eläneet parhaimmassa sovussa, ja
arvelen, että olemme sitä tekevät vastedeskin! Tiedätkö, meihin naisiin
tarttuu välistä tuollaista pientä kiukkua, äläkä siitä hämmästy, että
minäkin sallin sellaista; olethan sinä kuullut että yksin jääminen on
maksanut minulle vaivaakin! Ei kukaan mielellään ota vastaan sääliä
toiselta. Mutta ei sinun siltä tarvitse muuttaa mieltäsi, nai tyttö,
hänellä on hyvä sydän ja järkeä juuri sen verran, että te miehet
saatatte pitää hänestä, ja hän teistä.
-- Ja ettekö te tahtoisi sanoa hänelle itselleen paria suosiollista
sanaa?
-- En nyt. En ole sillä tuulella. Mutta sitte kun menen pois, saat sinä
tuoda hänet vaunuille. Vielä yksi seikka! Niin pian kuin tyttö käy
morsiamestasi, lienee sopivinta ja parasta lähettää hänet pois talosta,
jossa hän siihen saakka on palvellut. Lähetä hänet lapsen kanssa
joksikin ajaksi maalle, minun luokseni.