Sisäänkirjoitusmaksu on vain pieni summa, mutta meille se on
suuriarvoinen, sillä se on niinkuin meidän välitystöläistemme
luottamuslause. Me emme voi olla sitä jokaiselta ottamatta. Voisimmeko
me tässä sallia poikkeuksen? Ei, me emme voi sallia poikkeusta, sillä
mitä se poikkeus olisi? Se olisi omien periaatteittemme horjumista
yksityisen epäluulon ja epäilyksen tähden, se olisi niin monien
ihmisten luottamuksen syrjäyttämistä, se olisi nöyryytys meille ja
loukkaus muita kohtaan. Kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut -- hän
kohotti oikeaa käsivarttansa, jonka rikkinäisestä irtohihasta retkut
väsyneesti riippuivat; musteen tahraamat sormensa hän juhlallisesti
asetti kirjan kannelle, -- kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut, ovat
meille empimättä maksaneet tämän luottamuksen määrän ja kaikki he
vuoron mukaan tulevat meidän kauttamme saamaan mieluisan paikan. Se on
varma!
Mieltä rohkaisevasti hän kädellään löi suuren kirjan kanteen, ikäänkuin
hän olisi tahtonut sitä rauhoittaa sen sisään kirjoitettujen kohtalosta.
-- Neiti, vielä te olette merkitty tänne muitten joukkoon, punnitkaa
tahdotteko maksaa tuon rahan, joka ei ole puhumisen arvoinen, tai astua
pois rivistä. Mieleni olisi paha, jos minun pitäisi teidät heti pyyhkiä
pois.
Hän oli avannut kirjan ja huiskutti uhaten kynää.
Pirkitta oli noussut.
-- Hyvä herra Anton, ei teidän pidä puhua noin hullunkurisesti, ettei
teitä mitenkään ymmärrä. Mitä taas punnitsemiseen tulee, niin muistuu
mieleeni hyvä sananparsi: viimeinen ei voi rivistä rientää! Ja kyllä
minä huomaan, että minun gulden rahani sentään teidän mielestänne oli
puheen arvoinen, vieläpä pitkän puheen. Vahinko vaivaanne! Kauniita
lupauksia jokainen voi antaa ilmaiseksi, niihin minä en pane rahaa.
Jos te jotakin annatte, niin te jotakin saatte; se on rehellistä
kaupantekoa.
-- Ennakkoluuloja! mutisi kirjuri. -- Minun on paha mieleni,
mutta -- -- --
Alakuloista loppua hän ei lausunut, hän vain katseli tyttöä kohotetuin
kulmakarvoin ja asetti kynän syrjälleen.
-- Tehkää se vain, huusi Pirkitta nauraen.
Silloin kynä rapisten lensi hiekoitettujen rivien yli. Pirkitta kiitti
herra Antonia nähdyistä vaivoista ja läksi ulos huoneesta.
-- Tuo ei ole tyhmä, sanoi kirjuri.
Hän tuijotti ajatuksetonna avoimeen kirjaan, tytön ansioluettelo siinä
vielä oli tahrimattomana. Sääliväisyydestä, hajamielisyydestä, vaiko
välinpitämättömyydestä hän lienee vedellyt sitä kuivalla kynällä. Äkkiä
vanhan pojan valtasi epämääräinen halu, hän haeskeli suullaan niinkuin
rintalapsi, ja vajosi sitte hiljaiseen hyvinvointiin, kun hän taas
tunsi kynävartensa pään hampaittensa välissä.
Pirkitta koetti toisessa ja kolmannessa samantapaisessa laitoksessa,
vihdoin hän päätti onnen kaupalla kulkea kaikki kadut ja kujat, ja
missä vain näki tuollaisen laitoksen, kysyä. Kaikkialla sama tulos.
Jonakin lohdutuksena oli sentään se, että hän kaikkialla oli kieltänyt
sisäänkirjoitusrahan maksamisen, johon hänen vähäiset matkarahansa
olisivat menneet kokonaan. Hän ei saanut selville, mihin hän oli
joutunut, koska kaupunki oli jäänyt hänelle ihan vieraaksi; iltapäivä
kului loppuun, hän ei vielä tietänyt, mihin hän pääsisi yöksi, eikä hän
liioin luottanut huomispäivään, joka oli suuri kirkollinen juhlapäivä,
jolloin tietysti kaikki puodit olisivat suljetut. Hän oikein pelkäsi.
Palaisiko hän takaisin kaupungintädin luokse? Ei mistään hinnasta! Tuon
pienen puodin seinillä tuolla oli vielä liimatuita papereja. Siellä
piti tehdä viimeinen koetus!
Se ei onnistunut paremmin. Pää alas painuneena ja viipyvin askelin hän
heitti puodin. Kimakka ääni huusi hänen takaansa:
-- Kuulkaappas ystävä!
Epävarmana tyttö katseli ympärillensä.
Huuto tuli talon porttikäytävästä, jossa myytiin kasviksia, teltan
omistajatar, sangen lihava nainen, joka oli köyttänyt huivin
varjelemaan päätänsä auringon säteiltä, vaikka ne jo aikoja sitte
olivat olleet lankeematta tähän paikkaan, nyökäytti päätään Pirkitalle
ja tavalliseen kieliopin pakkoa halveksivaan tapaan, sanoi:
-- Teitä se koskee, teitä minä tarkoitan, kävittehän te tuolla
palveluspaikan välityslaitoksessa?
-- Kävin. Minä haen palvelusta.
-- Sitte teidän pitäisi tulla minun luokseni eikä mennä ihmisiin, jotka
eivät tunne herrasväkeä eivätkä palvelijoita, eivätkä tiedä mitkä
sopivat yhteen. Jokainen tietää ja tuntee että minä jo olen toimittanut
paikan useammalle, kuin nuo eläessään ovat nähneet puodissaan. Oletteko
te maalta tyttöseni?
-- Olen.
-- Vaatimaton tyttö?
-- En minä enempää pyydä, kuin oikeus ja kohtuus on.
-- Se onkin aivan paikallaan. Tehdä työnsä, vaatia palkkansa, se on
rehellisesti ja suoraan sanottu. Te minua miellytätte. Puhukaamme nyt
hiukan.
Rouva puolestaan näytti lausuneen totuuden, sillä hän heti jatkoi
kielevästi:
-- Katsokaa, minä en voi kärsiä niitä piikoja, jotka joko eivät tiedä
miten paljon heidän tulee pyytää, tai tekeytyvät niin nöyriksi,
ikäänkuin he tyytyisivät kaikkeen, ja jälkeenpäin heille ei kelpaa
mikään. Te ette usko mikä risti siitä on, ja minun täytyy sanoa,
ettei yksin piioista, mutta herrasväestäkin. Uskotteko, että löytyy
sellaisia rouvia, joille jokainen piika on liian siisti? Tuonne minä
saan lähettää vain sellaisia -- hihhii! -- sillä siellä armollisen
herran vain täytyy taistella vastaan, etteivät ne häntä saa ihan
lumota! Sitte löytyy sellaisia taloja, joissa armollisen, vanhan herran
mielestä mikään tyttö ei ole tarpeeksi siisti, tai joissa nuori keikari
yhtä mittaa tulee kyökkiin; tiedättekö, ystävä, minä teille vakuutan,
että siinä täytyy tietää, ettei pane ketään väärälle paikalle, sillä
varjelkoon, jos minä antaisin aihetta kelpo tytön onnettomuuteen tai
pahuuteen. No niin, maailmassa ei ole mistään puutetta, minä tiedän
kyllä sellaisiakin, joissa ei ole mitään pahentamista. Teille minä
haen kunnollisen paikan, te voitte minuun luottaa. Jollei teillä ole
asuntoa, niin te voitte viettää yön minun luonani, te saatte siistin
vuoteen ja maksatte guldenin viikolta, ei teidän tarvitse sitä kauvan
tehdä, sillä tietäkää, että minun luotani täytyy toisen aina väistyä
toisen tieltä, pitkiksi ajoiksi en voi luvatakkaan. Laskekaa vain pois
myttynne, sitte menemme yhdessä. Minä heti korjaan pois tavarani. Hyvää
iltaa herra Fischer!
Hän tervehti vanhaa, kookasta herraa, joka ei juuri näyttänyt tuekseen
tarvitsevan sitä vahvaa ruokoa, joka oli hänen kädessään.
-- Hyvää iltaa, rouva Brunner, sanoi hän sivumennen. Mutta äkkiä hänen
mieleensä näkyi johtuneen jotakin, hän painoi keppinsä katukiviin ja
kääntyi takaisin kysymään:
-- Onko vaimoni jo puhunut teille?
-- Ei armollinen herra.
-- Eikö?
Hän astui myymäteltan eteen.
-- Koska nyt juuri satuin teidät tapaamaan, sanon teille, että niin
pian kuin suinkin voitte, hankkisitte meille luotettavan tytön
hoitamaan lasta. No, mikä teidän mieleenne nyt pisti, rouva Brunner?
Enhän minä tahtoisi, että te epäilisitte meitä, vanhoja ihmisiä.
-- Mutta herra Fischer, miten voisin sallia sellaista, -- hihhih!
Kunniani ja autuuteni nimessä minä en ole mitään ajatellut.
-- Ettekö? No hyvä. Vanhimman poikamme, jolta raukalta rouva kuoli
vuosi sitten, on täytynyt matkustaa pois asioitten tähden; hän on
antanut pienokaisensa meidän hoidettavaksemme; se panee talon hiukan
nurin narin; alaikäisillä tyttärilläni ei vielä ole ollut aihetta
sellaisiin toimiin ja me vanhat emme oikeastaan koskaan kelpaa niihin,
sillä iällä jo unohtaa kaiken harjoittelemisenkin. Siitä syystä me
tarvitsemme jonkun joka voi siihen antautua, tosin ei pitkäksi ajaksi,
ehkä vain neljäksi tai kuudeksi viikoksi, kunnes isä palajaa; mutta
tiedättehän te mimmoinen palkka ja kohteleminen meidän talossamme
on, ja jos löytyy kelpo tyttö, jolla ei ole tiedossa parempaa, niin
olisihan tämä jotakin.
Sillaikaa kuin vanhus puhui tätä, oli rouva Brunner merkitsevästi
katsellut Pirkittaa.
-- Tosin, sanoi hän, -- minä tiedän että teillä kohdellaan sangen
hyvin, ja tuo tuossa on sangen kelpo tyttö, tosin juuri maalta tullut,
mutta minä tunnen hänet jo kelpo tytöksi; hän ei vielä ole löytänyt
paikkaa ja ottaisi mielellään. Kelpaako?
-- Minä kiitän Jumalaa, jos te tahdotte minut ottaa, herra kulta, sanoi
Pirkitta. -- Minä haen vain hyvien ihmisten luona nurkkaista, jossa
voin levätä. En tänään kysy pitkäksikö vaiko lyhyeksi ajaksi. Kunhan
vain pääsen alkuun, niin en pelkää jatkoa.
-- Niin, rouva Brunner, sanoi vanha herra hymyillen katsellen
Pirkittaa, joka seisoi siinä vaiti, silmät alas painuneina; -- minä
ottaisin tytön hyvin mielelläni, sillä hän sanoi minulle "herra kulta";
se tuntuu niin hyvältä, ja sen tapaista ei ole moneen aikaan minulle
sattunut -- -- --
-- Hihhih, nauroi kasviksien myyjätär, -- suottehan te anteeksi, herra
Fischer, hän on juuri tullut maalta. Lapsi kulta, teidän täytyy tottua
lausumaan: "armollinen herra".
-- Se oli hyvä, älkää minulta ryöstäkö sitä ilon kipinää! Mutta
todellakin, hyvä rouva Brunner, tiedättehän te, etten minä lopullisesti
voi päättää, jollen ole kuullut rouvani mielipidettä.
-- Oi, armollisen rouvan Leenan minä jo tunnen, sanoi rouva Brunner.
-- Arvelen, että koska te tahdotte jonkun lasta hoitamaan, niin pian
kuin suinkin, niin ottakaa tyttö heti taloon ja näyttäkää hänet
puolisollenne. Olen varma siitä, ettei hän lähetä häntä takaisin.
-- Oikein, se kyllä sopii. Tulkaa mukaani, lapsi kulta, asumme tässä
likellä.
Kasviksien myyjätär nosti mytyn ja laski sen Pirkitan käsivarrelle.
-- Katsokaa, sanoi hän itseluottamuksella, -- mitä se vanha
Brunnerin akka voi, tuolla porttiholvissa, myymäteltan ääressä,
sisäänkirjoituksitta ja valehtelemisitta. Sitä te ette suinkaan olisi
tullut ajatelleeksi? No, antakaa hänen nyt ensin katsella itseänne,
että saamme saman mielipiteen, niin minä tiedän, ettette juokse
takaisin minun luokseni. Paras suudelmani armollisen rouvan kädelle!
Hyvää yötä, herra Fischer!
Pirkitta oli jäänyt muutamia askeleita vanhan herran taakse, sillä tämä
käveli jokseenkin rivakasti. Nyt hän nykäsi häntä käsivarresta ja astui
hänen rinnalleen:
-- Älkää suuttuko, armollinen, herra, sanoi hän, -- ja vaikka se minua
vahingoittaisikin, niin en minä voi valhetta kärsiä, minä näen tuon
rouvan tänään ensi kerran, ja saattaahan hän tarkoittaa minun hyvääni
sanoessaan, että hän minut tuntee, mutta ei se ole totta.
-- Hämmästyneenä vanha herra katsahti tyttöä kasvoihin.
-- No, kenties, hän näyttää tuntevan ihmiset heti ensi katsannolta.
Tulkaa te vain!
Hän jatkoi matkaansa ja Pirkitta seurasi.
Neljäs luku.
Vieraan katon alla vietetyn ensi yön kauhut. Lukijat, joita
sankarittaren ulkonainen olento huvittaa, saavat tässä harvinaisen
tilaisuuden katsella korkeaan peiliin, hänen olkainsa ylitse, jota
halua saattaisi epäillä tiedon puutteeksi sopivaisuudesta. "Kitta" ja
"Leena" tulevat toisilleen rakkaiksi. Fischer nuoremman tulo.
He astuivat komeaan taloon, joka melkein tuntui olevan ystävällinen,
elävä olento, jolle metalliset suonet kuljettivat valoa ja vettä,
portaissa ja käytävissä oli kiiltävää kiveä, suuria ovia kahdesta
puoliskosta, ja peilikirkkaita ikkunoita. Pirkitta oli melkein
häpeillään, kun hän vanhan herran perässä astui yläkerroksiin, ja
jokainen askel, jonka hän rautanauloilla varustetuilla kengillään otti,
kuuluvasti kaikui talossa.
Ovelle herra Fischer seisahtui, veti kelloa, ovi avattiin ja he
astuivat sisään. Hän viittasi, että tyttö häntä seuraisi; he astuivat
kahden huoneen läpi, jotka olivat hämärässä, vain sen verran valoisat,
kuin katulyhdyistä saattoi langeta valoa sisään; sitte he tulivat
kolmanteen huoneeseen, jossa lamppu kirkkaasti valaisi pöytää. Sen
ympärillä istui koko joukko ihmisiä.
Pirkitta jäi ovelle seisomaan,
-- Hyvää iltaa lapset, sanoi vanha herra. -- Minä tuon teille jotakin.
Puhuttelin ohi mennessäni kasviksien myyjätärtämme ja hän lähetti heti
minun mukaani tytön, jotta sinä äiti, hänet näkisit; hän arveli, että
sinä hänestä pitäisit.
Lampun varjostin siirrettiin pois. Suurissa tuoleissa molemmin puolin
istui kaksi nuorta tyttöä, jotka päästivät käsityöt helmaansa ja
uteliaasti tarkastivat Pirkittaa; syrjemmällä luki nuori herra, joka ei
katsonut vaivan arvoiseksi kohottaa silmiään kirjasta. Keskellä sohvaa
istui vanha nainen.
-- Tulkaa vain lähemmäksi, sanoi tämä. -- Älä pelkää lapseni.
Pirkitta otti pari avutonta askelta eteenpäin.
-- En minä pelkää, armollinen rouva, mutta minä en mielelläni astelisi,
sillä minun jalkineeni ovat raskaat; niillä kyllä hyvin juoksentelee
maalla, mutta minä pelkään raamuilevani tätä kaunista lattiaa.
-- Arveletko että sinulle siitä suututtaisiin, eikä otettaisi
palvelukseen?
-- En, sanoi tyttö, ja kuoppaset syntyivät hänen poskiinsa, -- en minä
juuri sitä tarkoita, enkä minä usko, että se meitä eroittaisi, jos minä
vain muutoin olen teidän mieleisenne, rouva kulta -- armollinen rouva,
mutta olisihan paha, pilata tätä kaunista lattiaa.
Rouva Fischer nyökäytti hymyillen päätänsä, hiukan hän kyseli
Pirkitalta, sitte hän lupasi hänet ottaa palvelukseen.
Tyttö suuteli hänen kättänsä ja tahtoi samaten suudella vanhan herran
kättä, mutta tämä kohotti kätensä pään yläpuolelle, joten tyttö ei
sinne ylettynyt, ja sanoi:
-- Minä en ole mikään korkea-arvoinen herra, jolle tällaiset
kunnianosoitukset kuuluisivat; jos olisinkin mieleltäni maailmallinen,
niin kai minä sentään tietäisin toimittaa itselleni parempia. Meillä ei
käytetä käsisuutelemista, yksin vanhalle rouvalle se on oikeutettua,
muutoin heittäkää se pois. Tyttäreni eivät myöskään pane siihen mitään
arvoa, niistä on hauskempaa, kun saavat sitä nuorilta herroilta.
Molemmat tytöt naurahtivat iloisesti, todiste siitä, etteivät he
loukkaantuneet, sekä siitä, kuinka vanha herra leikillä panetteli
lapsiaan. Hän näytti sangen kummalliselta, kun hän totisen näköisenä
taas alkoi puhua:
-- Samaten minä kiellän teitä tekemästä sitä tuolle nuorelle herralle
tuossa vastapäätä. Hänen suhteensa teidän yleensä on oleminen
varoillanne.
Nuori mies punastui suuttumuksesta, hän sulki kirjansa ja juoksi
tiehensä sanoilla:
-- Tänään sinä isä taas olet ihan inhoittava.
Kun hänen pakonsa synnyttämä yleinen ilo oli asettunut, sanoi vanha
rouva totisena, vaikka hänen kasvoillaan nauru vielä leikitteli:
-- Hurjapa sinä oletkin tänään, isä.
Sitte hän kääntyi Pirkittaan:
-- Mene nyt kyökkiin, lapseni, jättämään kapineesi. Sitte sinä kyllä
saat lähempiä tietoja.
Pirkitta totteli. Kun hän oli oven sulkenut, meni vanha herra etsimään
ja lepyttämään nuorta naisvihaajaa, niinkuin hän sanoi.
-- Sitä minä tahtoisin olla kuulemassa, sanoi vanha rouva. -- Poika
raukka! Tällä tavalla hän ihan karkoittaa hänet talosta.
Kun Pirkitta oli syönyt illallista kyökissä, vei vanha rouva hänet
pieneen huoneesen, jossa seisoi ristikolla varustettu lapsen sänky ja
sen vieressä vuode täysikasvanutta varten. Tuolilta nousi nuori tyttö,
kuullessaan heidän tulevan.
-- Voi äiti, sanoi nuori neiti, -- tuotko sinä hoitajattaren pienelle
Helenallemme?
-- Kyllä, lapseni, te saatte nyt taas ryhtyä taloudellisiin puuhiinne.
Pitäkää vain ensi aikoina tätä hoitajatarta hiukan silmällä, sillä hän
on vähän tottumaton, hän on palveluksessa ensi kertaa, mutta hänellä on
hyvä tahto ja ennen kaikkia taipumusta siisteyteen.
Siitä tuli jo palkinto, että Pirkitta oli säälinyt kaunista lattiaa.
-- Mikä teidän nimenne on? kysyi neiti.
-- Pirkitta Leipold.
-- Siis Kitta? Olkaa nyt oikein hyvä ja hellä pienokaisellemme. Hänen
nimensä on -- johan minä sen teille mainitsin -- Helena, niinkuin hänen
ennen aikojaan kuolleen äitinsäkin oli.
-- Oi, älkää huolehtiko, armollinen neiti. Eihän naisen ole vaikea
tottua rakastamaan lasta.
Tuo kuului ihan toiselta, kuin muutoin tavalliset, kielevät palvelijain
vakuutukset. Äiti ja tytär katselivat hymyillen toisiaan, sitte he
antoivat tarpeelliset ohjaukset ja läksivät pois.
-- Suutelen kättänne, sanoi tyttö.
-- Hyvää yötä Kitta!
Ovella virkkoi neiti:
-- Äiti, tuohan on oikein hauska maalaislapsi.
Sitte askeleet etenivät ja kaikki kävi hiljaiseksi.
Pirkitta otti yölampun, joka paloi syrjäisellä pöydällä, hän tahtoi
nähdä hoidokkinsa. Hiljaa hän astui vuoteelle, piti herttaista kättä
valkean edessä, sitte hän siirsi pari sormea syrjään ja kirkas valo
lankesi kukoistaviin, ehkä neljänvuotiaan tytön lapsellisiin kasvoihin.
Kaivautuneena syvälle polstariin, lepäsi pieni pellavasuortuvainen pää,
jonka ympäriltä kullankarvaiset palmikot nousivat kuin laineet, pienet
sieramet sulkeutuivat ja laajenivat säännöllisesti, ja palavan punaiset
huulet olivat koossa.
Se oli ihmeen herttainen olento ja tyttö sitä kauvan katseli.
Äkkiä lapsi levottomasti rupesi liikkumaan; kiireesti tyttö väistyi
syrjään ja asetti tulen paikoilleen, hän astui ikkunan ääreen ja
katseli tyyneen, kirkkaaseen yöhön, taivaalla tuikkivat valot ja maan
päällä niitä paloi pitkissä riveissä.
Mutta hän ei ajatellut sitä; hänen ajatuksensa olivat lapsessa,
joka siinä makasi levollisena ja kilttinä. Äkkiä hänen mielestään
tuntui oikein kevytmieliseltä, hän kun noin suoraa päätä oli astunut
palvelukseen, vaikka edesvastuu siitä oli hyvinkin totinen; tosin
saatettiin sanoa, ettei se ollut kuin neljäksi tai kuudeksi viikoksi
ja sehän on aivan pieni aika. Mutta miten paljon tuollaiselle pienelle
olennolle saattoikaan tapahtua, mitä kaikkia vammoja tulla häntä
vahingoittamaan huolimattomuuden tai väärin ymmärretyn rakkauden
tähden, koko elinajaksi! Paljon, paljon. Kunhan ei vain hyvä Jumala
lähetä mitään onnettomuutta, niin kyllä hän vastaa muusta. Se työ,
jonka hän on ottanut tehdäkseen, on vaikea, hyvinkin vaikea, hän
sen kyllä tietää. Mitä lasta auttaa kaikki silmälläpito ja hoito!
Hoitamassa ei ole äiti, ja äidin sijaisena hänen tulee olla, niin
paljon kuin hän taitaa.
Lapsi huudahti unissaan; kun tyttö kiiruhti sinne, lepäsi se
levollisena, hän silitti kiharoita sen kasvoilta ja lausui:
-- Sinä raukka, rakas, kultatukkainen orpo, usko pois, kukaan ei pääse
sanomaan, että sinua olisi voinut uskoa parempiin käsiin.
Hän riisui hamettansa ja sitä tehdessä luikui liukkaalle lattialle, ja
kun hän hädissään molemmin käsin tarttui pesukaappiin, silloin tämä
vihamielisesti hyökkäsi hänen päällensä ja näytti tahtovan paneutua
pitkäkseen lattialle niinkuin hänkin. Vuoteen vieressä oleva matto
liittyi hänen puolelleen korkeimman vaaran hetkenä, antaen hänelle
varmaa jalansijaa, ja siten hänen onnistui voitollisesti vastustaa
huonekalun hyökkäys.
-- Herra Jumala, lausui hän hiljaa, kun hän ensimmäisen kauhun
asetuttua taas saattoi hengittää. -- Se olisi saattanut päättyä pahoin.
Siitä ei olisi tullut pientä meteliä. On se sentään hullua komentoa,
että ihmiset tekevät lattiansa niin liukkaiksi, että heidän sitte
täytyy levittää vaatteita niiden päälle.
Hän kaipasi pientä kultaista ristiä, jota hän oli kantanut kaulassaan,
se oli matolla hänen edessään; hän kumartui sitä ottamaan ja kun hän
kohottautui suoraksi, säikähti hän, nähdessään vastaisessa nurkassa
ihmisolennon, joka samaten kohottautui ja tuijotti häneen. Mutta kohta
hänen täytyi hillitä itsensä ääneen nauramasta, sillä tuo vieras oli
hän itse, hänen oma kuvansa, joka heijastui suuressa peilissä. Hän
astui sen eteen. Tumman vaaleat, irrallaan olevat hiukset valuivat
suurina palmikkoina niskaan ja niistä astuivat näkyviin terveet,
kukoistavat kasvot, ruskeat, vilkkaat silmät, pieni nenä, joka keskeltä
korkeni tuskin huomattavasti, sorjasti uurretut sieramet ja upeat
huulet, joitten välistä loistivat hampaat, hänen hymyillessään, kun
hän katseli vahvaa ja samalla notkeaa vartaloansa. Siinä hän hetkisen
viipyi iloitsemassa oman kuvansa kauneudesta -- eihän kukaan, jolle
kauneutta on annettu, voi sitä moittia! Mutta äkkiä vilun väreet
pöyristyttivät häntä, hän liitti käsivarret rinnallensa, puhalsi lampun
sammuksiin ja astui vuoteeseen.
Hänen siinä levätessään hämärässä hiljaisuudessa, hiipi hänen mieleensä
haikea tunne kotikylästä ja entisestä elämästä. -- Oliko oikein paeta
kotoa toisten mieliksi, itselleen tuskaksi? -- Mutta nykyhetken välitön
selvyys vastusti ajatuksia ja kuvia, ja pian uni karkoitti menneisyyden
kokonaan unennäköjen valtakuntaan.
Kun hän avasi silmänsä, oli valoisa aamu.
-- Huomenta, täti! huusi heleä lapsen ääni.
Pirkitta nousi, ja astui ristikkovuoteelle, lapsi sieltä katseli
ympärilleen suurin, sinisin silmin, mutta se sulki ne heti, nähdessään
vieraan, ja pyysi itku kurkussa Teresa tätiä. Turhaan Pirkitta sitä
hyväilevästi puhutteli, se tuli vaan äreämmäksi ja surkeammaksi, ja kun
sitte neljännes tunnin kuluttua isoäiti ja täti tulivat sisään, sanoi
tyttö aivan onnettomana:
-- Ei se tahdo minuun suostua, ja minä tahdoin kuitenkin sitä hoitaa
niinkuin äiti.
Vanha rouva nauroi.
-- No, no, Kitta kulta, sanoi hän, -- säilytä sinä vain hyvät
aikomuksesi lasta kohtaan. Tuollaiselta väeltä ei voi vaatia, että
he heti huomaisivat, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tuntemaan
ystävänsä.
Sitte lapsi puettiin päiväksi ja kun isoäiti ja täti antoivat Pirkitan
auttaa ja vakuuttivat, että hän oli "Kitta", joka tahtoi olla sille
niin hyvä, niin oli toivottu suosio pian voitettu.
Jo samana päivänä lapsi meni parhaassa sovussa kävelemään hänen
kanssansa ja muutaman päivän perästä Pirkitta kaikessa hiljaisuudessa
sai nauraa omaa itseään, sentähden, että hän oli syyttämäisillään tuota
pientä tapojen orjatarta kiittämättömyydestä, kun se niin kokonaan
saattoi unohtaa täti Teresan, että se joka aamu heleällä äänellään
huutaa "Kittaa".
Kun hän oli ollut suuressa talossa viikon ajan, hän myönsi, että elämä
siellä oli sangen hyvä, siellä oli niin moni huomaamassa, ja heidän
kaikkien mieleinen tahtoi olla; siellä oppi pois pahoilta tavoiltakin,
joita ei itsestään olisi tullut ajatelleeksikaan.
Neljäs viikko oli kulunut lopettamatta palvelusaikaa niinkuin
Pirkitta oli peljännyt. Viides jo kului. Lapsi uudisti lakkaamatta
kysymyksensä, eikö isä jo tule ja tyttöön oikein koski, kun hänen aina
täytyi lohduttaa häntä sillä, että isä kyllä pian tulee. Sitte kun hän
todellakin tulee, sitte hän on tarpeeton ja hänen täytyy lähteä pois
noitten hyvien ihmisten luota, joita hän rakastaa, ja erota lapsesta,
joka on kasvanut kiinni hänen sydämmeensä.
Pirkitta oli pienessä puutarhassa, pihan vieressä. Lapsi leikki hänen
jalkainsa juurella tai juoksenteli edestakaisin. Lehtimaja, jossa tyttö
istui, oli melkein samanlainen kuin lehtimaja kotona, jossa vanha
äiti usein oli istunut. Jospa hän hetken aikaa voisi istua tuossa
vastapäätä, hän näyttäisi niin mielellään hänelle tuon lapsen, miten se
on viisas ja kiltti, että se häntäkin ilostuttaisi, vanhaa vaimoa. Hän
oli sanomaisillaan: isoäitiä! Sitä hänen täytyi nauraa ja lapsi hypähti
hiekkaläjiltään ja nauroi hänen mukaansa, nähdessään hänet iloisena.
Mutta lapsi ei tyytynyt siihen, sen ilo nousi ylimmilleen, se riisti
olkihatun päästään, nosti siihen tieltä hiekkaa, jota se sitte
sirotteli kukkalavoille, kieppuen sievästi kuin hyrrä.
-- Mutta Leena, huusi Pirkitta, -- nyt et sinä ole ollenkaan kiltti.
Lapsi karisteli viimeiset hiekat hatusta, sitte se juoksi tytön luo,
nojautui hänen syliinsä ja käänsi häneen hiestyneet kasvonsa.
-- Minun ei aina tarvitse olla kiltti, se sanoi. -- Isä ei tuo mitään.
Isä ei ollenkaan tule.
-- Hyi sinä pieni veitikka, mitä sinä puhut. Isä kyllä tulee, ja jos
hän sinulle tuo jotakin, niin minä hänelle sanon, ettei hänen pidä
antaa sinulle mitään, sillä sinä olet ollut kiltti vain siksi, että
saisit jotakin; ja hyvät lapset ovat aina kiltit, vaikkeivät mitään
saisi.
-- Eivätkö hyvät lapset saa mitään, kun he ovat kiltit? kysyi
pienokainen alakuloisena.
-- Eivät, ne eivät saa mitään, ne ovat kiltit vain siksi, että heitä
oikein rakastettaisiin.
Lapsi ajatteli hetkisen, katsellen suurilla silmillään eteensä.
-- Rakastaako isäkin minua oikein paljon? kysyi hän sitte äkkiä.
-- Tietysti hän sinua rakastaa oikein paljon.
Vilkas, iloinen puhelu ja reippaat askeleet likenivät puutarhaa.
Pirkitta näki Fischerin perheen täysilukuisena likenevän; keskellä kävi
iloisen näköisenä, ehkä kolmenkymmenen vanha herra; hän arvasi heti
kuka se oli, ennenkuin lapsi riemusta oli ehtinyt huudahtaa.