hyväili lemmikkiään.
Pirkitta oli noussut, mutta kun vanhemmat ja sisarukset olivat
asettuneet lehtimajan eteen tulleen herran ympärille, niin tie oli
häneltä katkaistu ja hänen täytyi jäädä sinne.
Kun lapsi hiukan oli rauhoittunut, nojasi se pään isän olkapäähän ja
kysyi hiljaa.
-- Oletko minulle tuonut jotakin, isä?
-- Tietysti Leenaseni!
-- Oikeinko sinä sen annat Leenalle? kysyi Leena totisena.
-- Kuinka en antaisi, jos Leena on ollut hyvä lapsi.
-- Ei, he eivät saa mitään, he ovat vain hyvät, jotta heitä oikein
rakastettaisiin.
-- Voi sinä pieni, epäitsekäs olento! Kuka sitte näin aikaseen pitää
huolta sinun velvollisuudentunnostasi? Kuka sinulle on sanonut,
etteivät hyvät lapset mitään saa?
Pieni tyttö osoitti hentosella sormellaan Pirkittaa ja mies seurasi
sen suuntaa. Hänen edessään seisoi terve nuori olento, oikea käsi
vielä ojennettuna lasta kohti, jonka liiaksi vilkkaita liikkeitä hän
huolestuneena oli seurannut; hän näki kukoistavat, rehelliset kasvot,
tumman ruskeitten silmien kannet eivät hetkeksikään rävähtäneet,
katse oli tyyni, tyytyväinen, uskollisesti täytetyn velvollisuuden
katse. Tämä piirre enensi kasvojen somuutta. Veri nousi miehen päähän.
Kiireesti hän nousi.
-- Ai, niin, sanoi hän, -- tämähän on Kitta, eikö niin? Te olette
oikein rehellisesti ottaneet hoitaaksenne pientä tyttöäni. Kiitän teitä.
Pirkitta hengitti syvästi, sitte hän puhui; ääni värisi tuskin
huomattavasti ja tuli siitä hiukan karkeaksi:
-- Puhumatta tavalliseen tapaan, herra, minä kyllä voin sanoa: ei kestä
kiittää; minä olen sen mielelläni tehnyt. Jos minun nyt täytyy luopua
lapsesta, niin minä suren vain, -- en siksi, että minä pelkäisin sen
joutuvan huonompaan hoitoon, vaan siksi, ettei minun pitäisi sitä tehdä.
-- Siihen on vielä aikaa, näinä päivinä minä taas matkustan pois ehkä
yhtä pitkäksi ajaksi, ja olen hyvin tyytyväinen siitä, että tiedän
lapseni olevan teidän hallussanne.
-- Suuri kiitos hyvästä tahdostanne, armollinen herra. Se oli minulle
rakasta ja mieluista, vaikka se jo tänä päivänä olisi loppunut, ja se
on kyllä aina pysyvä minulle rakkaana ja mieluisana, kun tiedän ettei
lapselta puutu mitään. Jos sitä aina ajattelisi, silloinhan itseltänsä
hävittäisi kaiken ilon, ja hyvää on muutoinkin niin vähän tässä
maailmassa.
Nuori mies otti hattunsa penkiltä ja oikaisi suoraksi sen ympärillä
olevaa suruharsoa.
-- Niin, hyvää on niin vähän tässä maailmassa, hän kertoeli.
Hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi sitä kaikkien seuraamana puutarhan
portille. Siellä hän kääntyi hakemaan Pirkittaa, joka oli jäänyt
jälellepäin.
-- Tulkaa vaan mukaan, sanoi hän ja painoi lapsen tulijan käsiin. -- Se
kuuluu vielä teille.
Tyttö hymyili kiitollisesti. Nuori mies katseli taas noihin kasvoihin,
joissa oli tuo omituinen piirre, piirre jonka olisi eroittanut
tuhansien joukosta, josta olisi voinut lausua: "Sinä, juuri sinä!
Ei tavallinen, vaan oma olentosi, ihan erityinen, sinä olet sitä
mitä tahdot olla!" Tuollaiset olennot aina viehättävät likenemään
lähemmäksi, jos ne tapaa maan tomussa, taikka elämän kukkuloilla. Itse
he eivät kysy, seurataanko tuota viehätystä, vai jäädäänkö heistä
loitolle.
Pirkitta oli tyytyväinen siitä tunnustuksesta, jonka hän sai
hoidokkinsa isältä. Hän piti sitä aivan luonnollisena, että herra noin
saattoi alentua seurustelemaan lapsenpiian kanssa, kun hän sattui hänen
tiellensä.
Eräänä seuraavista päivistä hänen varhaisena aamuna piti lähteä. Hän
oli kieltänyt herättämästä lasta, mutta Pirkitta astui ovelle ja vei
hänet ristikkovuoteen luo, jossa Leena valveella oli istumassa. Hän
painoi hänet rintaansa vastaan, ja isää ja lasta katseli hymyillen
syvä, ruskea silmäpari. Nuori mies sen näki, kun hän kohotti katseensa.
Mutta silloin hänen silmänsä painuivat alas ja kiireesti hän riensi
pois huoneesta.
Viides luku.
Lukija saa tutustua Sebensdorfiin. Kaksi yhteennaitettua tilusta ja
niiden perheet. Pormestari pitää entisen renkinsä kanssa keskustelun,
johon monesta syystä hänen järkensä näyttää loppuvan, ja tekee vihdoin
tuollaisen ahdistamattoman muistutuksen, joka asianhaarain vaatiessa
saattaa kehittyä ennustelmaksi.
Sebensdorfissa ei löytynyt rakennuksia enemmän, kuin toisessakaan
keskikokoisessa kylässä, mutta sen yhdestä päästä on melkoisen pitkä
matka toiseen päähän, sillä talot eivät ole kiinni toisissaan, vaan
jokainen on itsensä ja naapuritalon väliin pistänyt puutarhan tai
pihan; moni suuri tila kaikkine rakennuksineen valtaa avarat kappaleet
maata kylätien varrella; suurimman niistä, Mooshofin, omisti Anton
Hüblinger. Hän oli elänyt neljänkymmenen vanhaksi, välittämättä
vähääkään naisista, kunnes häneltä samana vuonna lyhyen ajan kuluessa
kuolivat molemmat vanhemmat. Silloin hän piti velvollisuutenaan tuoda
taloonsa emännän.
Eikä valikoiminen ollut vaikea. Ylimmät sopivat aina yhteen, ja hän
oli samassa talossa kuin pormestari, sillä mitä viimemainitulta
varallisuussuhteissa puuttui, sen korvasi hänen asemansa. Se oli
tunnustettu asia, ettei hänestä voinut tulla muuta, kuin pormestarin
vävypoika, ja kohtalo olisi käyttäytynyt erinomaisen häijysti, jos se
olisi antanut pormestarille ainoan pojan tuon ainoan tytön sijaan --
mistä Mooshofin isäntä silloin olisi saanut emännän? Mutta sallimus
oli asettanut niin ystävällisesti, että Mooshof saattoi naittautua
pormestarin tilukseen.
Pormestarin ainoa lapsi, Juliana, näkyi käsittäneen molempien tiluksien
hellät suhteet, ja kun isä selitti, että hänen piti mennä naimisiin
Anton Hüblingerin kanssa, ei hän mitenkään estänyt niiden yhdistämistä
-- joka muutoin olisi ollut hänelle sangen pieneksi hyödyksi, koska
vanhuksen luonne oli hyvin järkähtämätön. Häät vietettiin, Mooshofin
talo saattoi olla tyytyväinen, koska sen valtaistuimella nyt istui
emäntä isännän rinnalla.
Jos se todellakin oli tehty istumasijaksi, niin emäntä siitä oli
valinnut lempipaikakseen alan puutarhassa lehtevän pajun alla; puun
oksat siinä ylettyivät telineitten yli, niin että pitkät oksat
riippuivat muodostamaan säännöllistä ympyrää alaa, jossa istui kuin
vihriässä teltassa.
Siellä juuri hän oli eräänäkin aurinkoisena aamupäivänä. Hänen
edessänsä seisoi kaksi miestä, vasemmanpuoleinen oli hänen miehensä,
oikeanpuoleinen oli hänen isänsä, Sebensdorfin pormestari.
Julianan pieni, melkein liian täyteläinen vartalo nojausi mukavasti
penkkiin, pää pikimustine hiuksineen oli alas painettu, ja yhtä tummat,
polttavan kirkkaat silmät lepäsivät silmäkansien tuuheitten ripsien
alla, punaisina hehkuivat hänen poskensa, käsivarret olivat vaipuneet
alas sylistä, upeilla, pystyillä huulilla leikitteli tuskin huomattava
hymy.
Mooshofin isäntä oli kasvanut vain hiukan korkeammaksi emäntäänsä,
mutta sen sijaan, tarpeeksi hentoiseksi ja hoikaksi. Hän oli syntynyt
seuraelämää varten ja valitti, ettei huolenpito tuosta suuresta
tiluksesta koskaan ollut päästänyt häntä oikein varttumaan. Löytyyhän
niitä sellaisia tiluksia, jotka eivät isännilleen suo muuta kunniaa,
kuin sen minkä he itse ottavat, mutta Mooshof kyllä antoi isännälleen
oikean arvon. Hüblingerin kasvoista ei saattanut lukea minkäänlaista
huolta, niissä oli kaikki tasaista ja siloista, niiden alapuoli oli
nytkin aivan liikkumatonna ja tunnottomana. Silmät, joilla hän tuijotti
vaimoonsa, olivat pienet, harmaat, levälleen levitetyt ja kulmakarvat
rävähtivät hätäisesti pari kertaa, joka näytti merkitsevän, että hän
iloitsi jostakin, eikä yksin itsensä tähden, vaan Mooshofin edustajana.
-- Kunhan siitä vain tulisi poika! mutisi hän, sillä vastenmielisesti
vaikutti se ajatus, että hänenkin kerran täytyisi antaa talot ja
tavarat vieraalle ihmiselle tytön tähden.
-- Kunhan siitä vain tulisi poika, uudisti hän äänekkäämmin; ja siinä
katseessa, jonka hän syrjittäin heitti appiinsa, oli ilkkua.
Mutta pormestari, pitkänä, väkevänä kuin puu, seisoi jättiläisenä
vastapäätä molempia.
Hänen leveät kasvonsa tuuheine kulmakarvoineen, lerpallaan oleva
alahuuli, riippuvat posket, tuo kaikki kertoi selvästi talonpoikaista
ylpeyttä ja talonpoikaista koronkiskontaa, eivätkä kankea ankaruus ja
leppymätön kovuus poikenneet kulmikkaista, karkeista piirteistä, vaikka
hän nyt nauroi lyhyttä, jyrkeää nauruansakin ja leikillisesti kohotti
sormeansa uhkaamaan nuorta avioväkeä; se näytti kömpelöltä, mies ei
ollut tottunut leikillä uhkaamaan.
-- Te lurjukset, huudahti hän, -- te ette haikaile, te alatte ajoissa,
tuskin kuutta viikkoa häiden jälkeen!
-- Hm, -- Mooshofin isäntä puhalsi nenästään -- mutta ne olivatkin häät!
Hän tahtoi johtaa puheen toisaalle ja tapasikin oikeaan kohtaan.
Pormestari oikaisihe.
-- Mutta kyllä ne saivatkin maksaa! Miesmuistiin ei näillä mailla ole
sellaisia nähty!
-- Minuun koskee joka kerta, kun niistä tulee puhe, sanoi emäntä.
-- Mitä?
-- Kun ei rakkain ystävättäreni saanut olla läsnä.
-- Ketä tarkoitat? rypisteli pormestari otsaansa.
-- Leipoldin Pirkittaa.
-- Ehkä morsiusneitinä? murahti vanhus. -- Parasta on, että hän minun
silmistäni on niin kaukana poissa kuin suinkin.
-- Onko hän poissa?
-- Noin kahdeksan päivää teidän häittenne jälkeen hän kuului kaikessa
hiljaisuudessa lähteneen kaupunkiin, palvelusta hakemaan.
-- Entä Risto?
-- Ties mitä tehnee, se heittiö. Yleensä sinä voisit olla kyselemättä
sellaisia asioita, joista sinä tunnet mielipiteeni. En ymmärrä miten
vanha koulumestarin Katri on saattanut vaieta. Minun tyttöni ei sitä
olisi uskaltanut, -- käsissäni minä olisin sen pitänyt.
Hän tarttui käsillään ilmaan ja rutisti sormet yhteen. Pelästyneenä
nainen katsoi ylös.
-- Mutta tietysti, hän jatkoi, -- kun omistat vähän, niin saat vähän
kunnioitusta, kun et omista mitään, niin eivät ihmisten silmät sinua
ollenkaan näe. Ei enempää siitä! Nyt minun täytyy mennä. Jumalan
haltuun!
Hän astui pois riippuvien oksien alatse.
-- Voi teitä veitikat!
Niillä sanoilla hän astui puutarhasta tielle.
-- Se on aika hauska mies, tuo isäsi, sanoi Hüblinger.
Oli vaikea päättää, tahtoiko hän pitää tuota leikkinä vaiko totena,
sillä hänen piirteensä eivät ollenkaan muuttuneet.
Kun pormestari meni Mooshofista, nousi nuori mies ojan reunalta,
jossa hän seljapuun varjossa oli istunut. Poika näytti kalpealta ja
väsyneeltä, tumman vaaleasta, kiharaisesta tukasta kiertyi joku suortuva
epäjärjestyksessä otsaan, joka oli matalanpuoleinen; joku piirre
ruskeitten silmien kulmissa ilmaisi, että ne muutoin veitikkamaisesti
katselivat maailmaan, mutta nyt ne olivat surulliset. Hän nojausi
vahvaan keppiin, joka oli hänen muassaan, kun hän epävarmin askelin
koetti seurata reippaasti astuvaa miestä. Huolimatta kaikista hänen
ponnistuksistaan, suureni suurenemistaan heidän välinen alansa.
-- Risto hoi! huusi niittomies, joka viikate olalla tuli vastaan. --
Joko sinut nyt vihdoinkin näkee?
-- Se ei ole minun syyni, etten pitkiin aikoihin ole ollut täällä, tuli
vastaukseksi. -- Kuusi viikkoa minä koreasti sain maata ja kaksi kului
ennenkuin taas toinnuin. Niin hän minut löylytti, tuo peijakas!
Hän korotti kepin ja viittasi pormestariin.
-- Se olikin paha juttu tuosta koulumestarin tytöstä. Hänen holhokkinsa
ja vieraana hänen talossaan! Jos olisitkin tahtonut sopia hänen
kanssansa, niin olisi sitä myöhemminkin siihen ollut aikaa ja
tilaisuutta.
Risto veti suutansa hiukan väärään.
-- Kyllä sitä jälkeenpäin on helppo sanoa.
-- Mutta se täytyy myöntää, jatkoi niittomies, -- että ukko sitte
jälkeenpäin on kohdellut sinua hyvin, on lähettänyt sinulle
rahaa ikäänkuin vielä olisit hänen palveluksessaan, on maksanut
välskärinkin...
-- Kyllä kai hän tietää, miksi hän sen on tehnyt.
-- No niin, oikeusistuin lienee häntä peloittanut, sekin olisi
tuottanut selkkauksia, kustannuksia ja harmeja.
Risto veti taas suutansa väärään.
-- Niin, eihän kukaan mielellään seiso tuomioistuimen edessä,
syytettynä.
-- Sinä, sinä jätkä! -- niittomies löi häntä olkapäälle. -- Minä
melkein luulen, ettei tuo syytös olisi hänelle mitään tuottanut; jos
hän heti olisi antanut sulkea itsensä putkaan, niin hän olisi päässyt
helpommalla.
-- Älä huolehdi keinoja, onhan hänellä, voihan hän sen tehdä. Jumalan
haltuun nyt. Minun täytyy häntä puhutella.
-- No, näkemiin asti! Kunnes hän taas tahtoo löylyttää. Jumalan haltuun
Risto!
Pormestari oli saapunut tilalleen ja oli jo hetkisen ajan istunut
kirjoituskamarissaan, kun lyhyt koputus sai hänet kohottamaan silmänsä.
Odottamatta vastausta, Risto avasi oven ja veti sen lukkoon perässään.
-- Suutelen kättänne, pormestari, sanoi hän.
Vanhus heitti häneen vihaisen katseen.
-- Sinäkö? Mitä sinä sitte tahdot?
Hän silitti oikealla kädellä otsaansa ja puhui sitte levollisemmin,
vaikka se kuuluikin yhtä epäystävälliseltä:
-- Vai oletko sinä taas pystyssä? Kyllähän minä olisin sen saanut
tietää muualtakin tarpeeksi ajoissa, voidakseni lähettää sinua
hakemaan, jos sinua johonkin tarvitsin. Olisitpa voinut odottaa siihen
asti.
-- No, eihän se mitään, samahan se, koska minä nyt olen tässä.
Onnittelen vielä -- -- --
-- Miksi?
-- Häitten johdosta. Olipa sinulla kiire saada tyttäresi huntuun.
-- Eikö hän sitte muka ole siinä ijässä! Sinulla mokomallahan kiire oli
hämmästyttämään -- sinä joka toit huonoa esimerkkiä talooni!
-- Älä nyt enään ärsytä itseäsi. Nythän kaikki on paikoillaan.
Todellakin.
Poika veti tuolin likemmäksi ja istuutui kirjoituspöydän viereen.
-- Olen minä vielä hiukan heikko, sanoi hän vähän hymyillen. -- Mutta
luulen, että kun minä nyt taas pääsisin entisiin voimiini, niin
pyrkisin taas sinulle rengiksi.
-- Se on oikein se.
Risto laski oikean kätensä pöydälle ja tarttui paperisaksiin, jota hän
aukoi ja sulki.
-- Ei suinkaan minua Mooshofissa ystävällisyydellä ajatella?
-- Se on luonnollista.
-- No niin, ja sinua ja Mooshofin isäntää seuraa jokainen näillä
seuduin, sillä te alatte tanssin ja mieliksenne kaikki antaisitte minun
kuolla nälkään. Tahdotko sinä ajaa pois minutkin, niinkuin tytön,
Pirkitan?
-- Hän meni itsestään.
-- Tiedän minä, ihan itsestään, ihan yhtä itsestään kuin minunkin
täytyy mennä, siitä syystä etten voi jäädä tänne. Juuri siitä syystä
minä tahdoin sinua puhutella ja kysyä, mikä tästä nyt seuraa?
Hämmästyneenä pormestari kohotti katseensa. Paperisakset pojan käsissä
työskentelivät yhä kiihkeämmin.
-- Sinähän toki olet holhooja.
-- Minä en vähääkään välitä sinusta, enkä siitä mikä nyt seuraa, huusi
vanhus, -- äläkä minun talossani ja minun kasvojeni edessä harjoita
sopimattomuuksia, sitä minä en kärsi!
Hän riisti sakset hänen käsistään ja heitti ne pöydälle.
-- Olet oikeassa, sanoi poika arasti kyykistyen kokoon. -- Sellainen
menettely ei kahdenkesken kelpaa; kun on rikkonut, niin sen mielellään
kantaa huoneesta ulos ihmisten joukkoon. Ajatuksiisi ja sanoihisi
nähden olet oikeassa, mutta nyrkkejäsi sinä et saa käyttää, silloin
sinä sullot liian jykevästi.
-- Minä sitä kadun enemmän kuin saatan lausua, että päästin kiivauden
voittamaan mieleni ja siten annoin sinun viedä edun itseltäni.
-- Sovitaan pois. Minä olin ajattelematon ennen sinua. Korvatkoot nyt
toisiaan. Tiedänhän minä etten saa sinulta vaatia mitään ystävyyttä,
mutta odotan, etten myöskään vihamieltä. Ei suinkaan se sinua
vahingoita, jos annat minun jäädä näille maille ja hankit minulle
asuttavaksi maakappaleen, joka ei sinulle maksa kreutserirahaakaan?
Pormestari pudisti päätänsä.
-- Minä en sinua ymmärrä, ja yhdentekevähän on minulle, jäätkö
sinä tänne vai menetkö pois. Ja jos minä noin tietäisin hankkia
maakappaleita, jonne voitaisiin asettua asumaan, eivätkä ne maksaisi
kreutseriäkään, silloin tietysti itse ottaisin niitä niin paljon kuin
niitä olisi otettavissa.
-- No, sen helposti ymmärtää. Anna minulle Pirkitta vaimoksi, ja minä
tyydyn hänen äitinsä asuntoon.
-- Joku aika sitte minulla olisi ollut sangen paljon muistuttamista
sinua vastaan. Mutta asiain näin ollen, saat etsiä tytön ja sanoa
hänelle, että minä siihen suostun.
-- Vai niin; mutta sillä tavalla minä en astu tytön silmien eteen.
Sinun pitää siinä käyttää holhoojavaltaasi häneen; eihän siinä
ole mitään vaaraa -- kun hevonen on pilttuuseen kiinnitetty, niin
ei se pääse kääntymään -- en minä häntä kovin kourin pitele, vaan
päinvastoin, ja silloin sitä paitsi koko kauppa näyttäytyy rehellisessä
valossa. Mutta se ei minua auta eikä suutani tuki, että sinä
juhlallisesti lupaat suostua. Tytöltä pitää pakoittaa suostumus --
siihen sinun pitää suostua!
-- Minunko suostua?! jymisi pormestari rynnäten tuoliltaan. Koko
pituudessaan hän seisoi siinä ja katseli poikaan, sitte puhalsi hän
pidätettyä hengitystänsä ja hilliten itsensä sanoi:
-- Minusta tuntuu siltä, että välskäri sinussa on lopettanut työnsä
kesken. Sinulla on vika päässä.
-- Saakeli soikoon, kiljasi poika, samaten hypähtäen istuimeltaan, --
sinä rupeat tässä vielä raa'aksi, kun minä koko ajan tässä matelen
ja sinun mieliksesi punnitsen jokaisen sanan kultavaakalla. Rupea
itse pilkaksi, mutta minä en rupea! Kuvittele, että annat vakuuttaa
itsellesi sen, joka -- se sinun sentään täytyy ymmärtää -- kuitenkin on
paras: sokaise kaikki menneisyys lähiseudun kansalta, niin ettei kukaan
saa siitä selvää! Hanki tyttö minulle, niin syntyy rauha; ja sinä voit
luottaa sekä minuun että häneen, kun hän on vaimonani; mutta siihen
sinun pitää hänet pakoittaa tahtoen tai tahtomatta! Toivottavasti sinä
sen nyt tiedät.
Päätään pudistaen pormestari oli katsellut poikaa, joka väsyneenä
vajosi tuolille ja läähättäen tavotteli ilmaa.
-- Se on paha, että itseäsi rasitat, sanoi vanhus astuen hänen eteensä.
-- Siinä sinä näet miten se sinuun vaikuttaa. Sinuahan ihan tulee
sääli. No nyt se lakkasi, eikö mielesi jo taas tee mättää sanatulvaasi?
Ole hyvä! Pää menee ihan sekaisin ja tylsistyy, kun sinua hetkisen
kuuntelee. No niin, nyt sinä taas levität silmäsi ikäänkuin tahtoisit
minut syödä ja saat tuon kohtauksen. Ole hiljaa, sanon sinulle! Missä
sinua saattaa auttaa, siinä sinua tullaan auttamaan. Jos sinulla on
vakaa aikomus tytön suhteen, niin tule kerran, ennenkuin lähdet häntä
etsimään, minun luokseni, niin minä otan aikaa kirjoittamiseen ja annan
sinun viedäksesi kirjeen hänelle.
-- Mitä sinä sinne kirjoitat? Toimitatko niin, että hän rupeaa
vaimokseni? kysyi Risto.
-- Minä sinne kirjoitan sen, minkä oikeus ja kohtuus vaatii, sanoi
pormestari.
-- Oikeus ja kohtuus, hymähteli poika, -- jo minä ymmärrän.
-- No, ei enempää tänään. Katso nyt että löydät kotiin ja paneudut
vuoteeseesi, niin tulet terveemmäksi.
-- Jumalan haltuun, pormestari; suutelen kättänne. Tiesinhän minä, että
me ymmärtäisimme toisemme.
Risto läksi huoneesta. Askel askeleelta, porras portaalta, hän
vaivalloisesti astui alas jyrkkiä puurappuja, kepillänsä hapuellen;
siinä hän lausui:
-- Mutta kylläpä tuo voi tekeytyä sellaiseksi, kuin hän ei mitään
ymmärtäisi!
Ylhäällä akkunassaan seisoi pormestari.
-- Olen minä Matti, jos minä sinua ymmärrän, mokomakin vaatija. Kyllä
vain näyttää siltä, kuin ei hän olisi oikein järjillään. Minun pitää
siitä puhua välskärin kanssa. Se voi vielä minulta ottaa sakot. Mutta
oikeudenistuntoa minä mielelläni pakenen. Enhän minä saata antaa
itseäni asettaa oikeudenistunnon eteen -- minä! Kunhan ei tuota
riivattua, hurjaa olentoa olisi olemassa -- se saattaa vielä itsensä ja
muut onnettomuuteen!
Kuudes luku.
Leenan isä tulee ja -- menee. Herra Mittrowitzer näyttäytyy mieheksi,
joka säästää suunsa sanoja; hän tuo taloon uutisen, joka saa
Fischer vanhemman ehkäisemään Fischer nuoremman karkausyritystä.
Opettavaista keskustelua isän ja pojan välillä, jossa yhtaikaa ilmaantuu
nuoruuden hurjuutta ja vanhuuden sävyisyyttä, rakkauden heikkouksia
kaunistaakseen. Pirkittaa hämmästytetään tärkeällä tiedonannolla.
Pienen Leenan isä oli kirjallisesti ilmoittanut tulostansa. Koitti
sitte tuo toivottamaton päivä. Pirkitta toimitti tehtävänsä samalla
huolella ja tarkkaavaisuudella kuin muutoinkin. Hänen äänensä vain oli
hiukan epävarma kun hän vanhemmille palvelijoille lausui:
-- Kunhan Leena vain saisi jäädä tähän taloon!
-- En luule että se käy laatuun, tuli vastaukseksi. -- Nuori armollinen
herra asuu yhä vielä rouvansa kuoleman jälkeen suuressa huoneustossansa
ja talon köyhemmät asukkaat ovat pitäneet sen kunnossa ja hoitaneet
askareet; niiden hallussa lapsikin on enimmäkseen ollut, ja sitte
vuorotellen meidän ja tädin, armollisen rouvan sisaren luona; isän
lähtiessä ei lasta voitu jättää tyhjään kotiin ventovieraitten ihmisten
käsiin, nyt se kai joutuu takaisin kaupungille.
Pirkitta huokasi.
-- Olisi se parempi, että hän jäisi tänne!
Vanha piika hymyili.
-- Kyllä minustakin, teidän molempien mieliksi.
Päivällisaikaan saapui odotettu ja Pirkitta kutsuttiin lapsen kanssa
sisään. Kun molemmin puolin oli kysytty kuulumiset ja lapsen äänekkäät
ilonosoitukset olivat vaienneet, katosivat perheen jäsenet, yksi
toisensa jälkeen, kukin toimeensa.
Lapsi liukui alas isän sylistä ja tahtoi "Kittaa". Isä otti häntä
kädestä ja he läksivät etsimään tyttöä, jonka tapasivat viereisestä
huoneesta katselemassa ikkunasta ulos kadulle. Leena juoksi hänen
luoksensa, syleili hänen polviaan, päästi hänet sitte irti, juostakseen
isän luokse, ja niin hän juoksi edestakaisin, toisesta toiseen, kunnes
väsyneenä sai Pirkitan istumaan tuolille, kapusi hänen syliinsä, ja
nojaten päätään hänen olalleen -- pian vaipui uneen.
Nuori mies istuutui nojatuoliin, otti kirjan ompelupöydältä ja selaili
sitä. Hän ei vielä ollut katsahtanut tyttöön, eikä hän sitä tehnyt
nytkään lausuessaan.
-- Lapsesta näkyy että sitä on huolellisesti hoidettu. Minä siitä
iloitsen ja luultavasti te myöskin, ja ehkä teihin koskee, että teidän
pitää hänet heittää. Enkä luule Leenankaan siihen mielellään suostuvan.
-- Hänelle ei pidä siitä edeltäkäsin mitään sanoa sitte hän kyllä
suostuu, lapset osaavat unohtamisen niinkuin ulkoläksyn, meidän
täysikasvuisten taas täytyy se oppia. Aluksi me molemmat emme tietysti
siitä pidä, mutta täytymys on herrana maailmassa, eikä se tee pahaa,
jos nuori kansa aikaiseen saa häneen tutustua!
Hän lausui sen niin levollisesti ja ajatteli vain lasta, itsestään ei
hän puhunut kuin juuri sen verran, että saattoi huomata ettei häntä
johtanut ylpeys, joka ei alentaudu pyytämään, eikä uhkamieli, joka ei
tiedä mitään muuttaa.
Nuori mies heitti katseen tyttöön vastapäätänsä. Soma, voimakas tyttö,
joka hellästi piteli hentoa, nukkuvaa lasta sylissään -- se oli kaunis
kuva.
Jollei hän saa pidetyksi tuota herttaista olentoa kiinni, niin pian, jo
seuraavina päivinä se häneltä livahtaa tuhansien muitten joukkoon --
katoaa ikiajoiksi!
Kirja käsissä hän puhui:
-- Tänään ja huomenna te ette kuitenkaan saa erota talostamme. Tänä
iltana minä taas matkustan pois.
-- Hyvä Jumala, kuinka olen siitä iloissani! huudahti Pirkitta, mutta
hetkisen perästä hän hiljaa, jottei lapsi heräisi, mutta samalla
kiihkeästi jatkoi:
-- Niin, mutta mitä siitä, armollinen herra? Jos te yhä ja yhä
matkustatte pois, ei se kelpaa. Lasta oikein kasvattamaan tarvitaan
kaksi, minä yhtenä teen kaikki mitä voin, mutta isä puuttuu aina.
Silloin päästi hän vaipumaan alas molemmat kätensä, jotka pitelivät
kirjaa, ja katsahti tyttöön, joka istui lapsi sylissä, -- miten
naisellisena! Häntä kohtasi tytön totinen, ystävällinen katse. Hänen
sielunsa syvälle nousi kodikas tunne, pää painui alas ja hän uneksi,
uneksi sitä ihmettä, jota hän kerran eläessään oli uneksinut.
* * * * *
Ihmettä, joka ei ollut luonnon ulkopuolella, vaan kuului siihen.