katujen rinnalla näytti kylläkin likaiselta, käytävällä vain oli
epätasainen kivitys, ajotienä oli paljas maa; rappeutuneessa talossa,
josta maali osaksi oli kadonnut, oli katumyymälä, jonka näytekaapissa
oli jotakin jalkineentapaista ja sen yläpuolella ylvästeli kyltti
kirjoituksineen: "_Wenzel Zejdlhubr,_ kenkätarpeiden-tehtailija."
Tyttö luki kyltin muutamaan kertaan ennenkuin hän suostui siihen, että
"_Zejdlhubr_" saattoi olla "Zeidlhuber". Kenkätarpeiden-tehtailijan
nimi ei oikeastaan suinkaan ollut Wenzel, vaan Kristian, mutta
saksalaisessa Böhmissa asuva, samaa ammattia harjoittava serkku oli,
hiukan uhraten ajan hengelle, antanut kääntää uudelle kylttitaululle
tschekin kielellä kenkätarpeentehtailijankin ja lahjoittanut vanhan
kyltin Kristianille, joka silloin matkusti siitä läpi. Tämä, joka
hyvästä syystä vihasi kaikkia turhia menoja, mieltyi vieraskieliseen
käännökseen ja uudennimiseen suojeluspyhäänsä.
Brigitta oli säikähtyneenä jäänyt seisomaan ulkopuolelle myymälää.
Mestari Kristian Zeidlhuber asui edullisella paikalla, sillä ajoittain
saattoi olla kylläkin hyvä että hän asui niin syrjäisellä kadulla.
Juuri oli hänen puodissaan ostaja, joka huusi niin äänekkäästi ja
soimasi niin säälimättömästi tehtailijan tuotteita, että se muualla
olisi synnyttänyt katumetelin. Äkkiä temmattiin puodin ovi auki; se oli
pari kolme porrasta ylempänä katua, ja niiden yli karkasi mies. Häntä
seurasi samalla kiireellä pikkunen mies, nahkaesiliina edessään, tapasi
karkurin käsivarresta kiinni ja asetti alas hänen jalkainsa juureen
kiiltävät, korkeavartiset saappaat.
-- Teidän täytyy ne ottaa, herra yliluutnantti. Tilauksesta ne ovat
tehdyt, eikä niissä ole mitään vikaa.
Se, jota näin oli puhuteltu, oli siviilipuvusta päättäen eläkettä
nauttiva. Hän oli sangen pitkä mies, juuri niin paljon pitempi
mestaria, kuin mestari oli korkeampi saappaanvarsia, jotka siivosti
seisoivat käytävällä hänen edessään. Pitkä mies sivalsi sotaisia
viiksiänsä ja heitti korkeudestaan ylenkatseellisen silmäyksen
kenkätavaroihin.
-- Eikö niissä ole mitään vikaa? huusi hän. -- Eikö niistä puutu
mitään, joista puuttuu kaikki kelvollisten saappaitten ehdot!?
Seitsemän pitkää viikkoa on kestänyt saada valmiiksi nämät kummitukset,
mutta tuhannessa vuodessa ette näe sitä päivää, että minä pukisin ne
jalkaani! Jos te kulutatte niin paljon aikaa jokaiseen tilaukseen, jos
te valmistatte vuodessa vain kolme paria saappaita ettekä voi sillä
elää, voitteko te silloin valittaa, että liike menestyy huonosti?
Valtion tulee auttaa, eikö niin? Te tahdotte korvausta menoistanne.
Mistä? kysyn minä. Ehkä tälläisestä työstä? Pitääkö valtion antaa
palkintoja liikavarpaista? Ovatko nämät nyt olevinaan saappaat? Ehkä
espanjalaiset -- --?
Mestari kielsi sen syytöksen, että hän olisi tyrkyttänyt tavaraansa, ja
piti tämän jälkeen läsnäoloansa tarpeettomana. Vaieten hän poistui, ja
jätti pelkästä kohteliaisuudesta puodin oven auki jälkeensä -- omaksi
vahingokseen.
Kiihkeä eläkkeennauttija piti kenkätarpeiden tehtailijan lähtöä
vain häijyytenä, jota ei avoin ovikaan lieventänyt. Hän tarttui
saappaisiin, joilla nahassansa oli enemmän kunniantuntoa, kuin niiden
tekijällä, sillä alaspainunein varsin ne nöyrinä seisoivat hänen
edessään, ja pitkän käsivartensa voimalla hän asetti saapasparin
takaisin puotiin. Yhtä voimakkaasti ne taas heitettiin sieltä kadulle.
Kiroten kyynärän pituudelta otti vanha soturi ne maasta, otti jokaisen
saappaan erikseen, huiskasi sitä niinkuin linkoa ja lähetti sen
hurjasti lentämään ampumalinjan halki puotiin. Jokainen heitto oli
kuoleman isku. Mestari oli ajoissa paennut ja vaarallinen ostaja
kääntyi menemään pois. Voimakkaat sanat ja herjaukset seurasivat
tahtijärjesjestyksessä hänen askeleitaan ja muodostuivat siksi
heliseväksi soitoksi, jonka kestäessä hän marssi pois.
Silloin Pirkitta uskalsi astua katupuotiin. Se oli suuri huone,
puuseinällä jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Seinän takana vallitsi
pelonalainen hiljaisuus, itkeviä lapsia vain kuiskaten rauhoitettiin.
Ala seinän tällä puolella oli ollut niin molempien laukausten vallassa,
että se epäilemättä olisi ollut vahdilla varustettava. Muurille oven
viereen oli oppipoika kyykistynyt. Niinkuin esiinlykättävä kalu, jolta
pääsy takaisin on suljettu, näytti hän sen suojassa urhoollisesti
odottavan loppuaan, eikä ollenkaan ajatellut, että vihollinen jo oli
viskannut luotaan kaikki saappaansa.
-- Hyvää iltaa, sanoi Pirkitta.
-- Kristian, siellä on joku, sanoi naisääni seinän takaa.
Tähän antoi miesääni miehekkään julistuksen:
-- Minä en nyt lähde. Katso sinä kuka se on.
Seinämän ovi avautui ja nainen, lapsi käsivarrella, astui ulos. Se
oli epäilemättä maalaistädin sisar, siis itse kaupungintäti omassa
persoonassaan.
-- Mitä te haluatte?
-- Oletteko te rouva Zeidlhuber?
-- Olen.
-- Siis suutelen kättänne, rouvatäti. Minä olen Leipoldin Pirkitta
Sebensdorfista. Tiedättehän te, että olemme sukulaiset? Sulat terveiset
käski, aktuarion rouva Brucker teille sanomaan ja tässä teille on kirje
häneltä.
Sukulaissuhdetta mainitessa, rouva Zeidlhuber hämmästyi, niinkuin
se, joka joko ei voi, tai ei tahdo muistaa; hän mahtoi kuulua noihin
vaatimattomiin olentoihin, jotka joutuvat hämilleen, kun heidän
taloonsa sattuu todistaja näkemään heidän onneansa ja varallisuuttansa.
Hän antoi lapsen oppipojan käsiin, otti vastaan sisarensa kirjoituksen,
astui rauhattomasti häilyvän kaasuliekin alle ja luki sen tarkasti.
Liekkipahanen voitti Pirkitan täydellisen myötätuntoisuuden, sillä
palaminen mahtoi olla äärettömän rasittava tässä ummehtuneessa
huoneessa, jossa hengittämistäkin vaivasi. Hän myönsi kaikessa
hiljaisuudessa, että maalaissuutarin kotona näytti juuri
samanlaiselta paitsi kaasuvalaistusta, mutta eihän sekään yksin luo
kenkätarpeiden-tehdasta.
Korkeasukuinen rouva oli lukenut kirjeen loppuun, hän ojensi kätensä
matkustavalle sisarensa tyttärelle, otti ystävällisesti mytyn hänen
käsistään ja sanoi:
-- Astu sisään!
Tämä pyyntö sai Pirkitan mielestä sisältöä vasta sitte, kun täti avasi
seinämän oven. Sinne siis.
Seinäntakaista alaa täyttämässä oli ainoa makuusija sekä joitakuita
tarpeellisempia huonekaluja, siellä oli tuo pikkunen mieskin
nahkaesiliinassa ja ehkä kuuden vuoden vanha poika, joka Pirkitan
tullessa pelästyneenä pakeni ulos puotiin.
-- Kristian, sanoi rouva Zeidlhuber, -- katso, tässä eräs
sisarentyttäremme. Hän on sisareni Sebensdorfin koulunopettajan rouvan
tytär ja toinen sisareni, aktuarion rouva, lähetti hänet tänne.
-- Vai niin, vai niin, sepä hauska. Ehkä te kaunis lapseni
tarvitsisitte rihmakenkiä tai gummikaistaleilla varustettuja -- -- --
Mestaritar heitti häneen moittivan katseen.
-- Älä toki ole niin tyhmä, eihän hän nyt matkusta tuota pitkää matkaa
Wieniin asti tilataksensa meiltä kenkiä. Hän hakee palveluspaikkaa
täältä, ja ennenkuin hän sen saa, tarvitsee hän hyvää johtoa, ja hyvä
on, että hän heti tuli ajatelleeksi sukulaisiansa. Me olemme pitävät
häntä hyvänä luonamme.
Kristian mestari katseli ylenkatseellisesti tyttöön.
-- Onko asian laita sellainen? No, jos sinulla on tilaa ja ruokaa
hänelle antaa, niin voithan sinä pitää häntä täällä.
-- Samaan läävään mahtuu paljon laupiaita lampaita, sanoi rouva ja
tuuppasi häntä salaa vaikenemaan. -- Se sopii erinomaisen hyvin, että
hän nyt tuli, koska me pari päivää sitte panimme pois palvelustyttömme,
sillä me pidämme aina palvelijan, mutta täällä Wienissä kansa on
niin tylyä ja ylpeää, että kymmenestä täytyy ajaa pois yhdeksän jo
ensimmäisenä viikkona. Koska sisareni kirjoittaa, miten sukkela
ja kelpo tyttö hän on, sekä että häneltä nyt vain aluksi puuttuu
tarpeellista ohjausta, niin luulen olevan parasta, että hän jää meille
ensi ajaksi, eikö niin?
Hän silitti tytön poskea.
-- Niin hän täällä meillä oppii ensimmäiset askareet, joita kaupungissa
välttämättömästi vaaditaan. Kun minä sitte näen, miten hän käyttäytyy,
toimitan minä itse hänelle hyvän palveluspaikan. Niin. Ja onhan hän
niin ymmärtäväinen, että hän käsittää, ettei hän ilmaiseksi voi pyytää
ruokaa, asuntoa ja ohjausta. Tuon kaiken hän saa meiltä halvemmalla,
kuin mistään muualta.
Kristian mestari nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta Pirkitta
näytti sangen hämmästyneeltä. Asuminen kaupunkilaisen tädin luona ei
ollenkaan näyttänyt häntä houkuttelevan, ja kun mainittiin, että hänen
siitä vielä piti maksaa, silloin hänet valtasi halu nousta ylös ja
juosta tiehensä, jonka hän varmaan olisi tehnytkin, jos hän vain tuossa
suuressa kaupungissa olisi tullut toimeen.
-- Se on siis päätetty, sanoivat mestari ja mestarin vaimo niinkuin
samasta suusta.
-- Niin, teidän keskenänne, ajatteli Pirkitta.
Hän tuli ajatelleeksi, olisiko yleensä tässä talossa hänellä jotakin
opittavaa. Sitä hän aikoi kysyä, sekä ottaa selkoa siitä, mitä hänen
tulisi tietää, miten kauvan hänen täällä täytyisi kestää ja miten
paljon hänen oikeastaan tulisi maksaa, kun puodista samassa nousi
kamala huuto.
Mestari ja mestarin vaimo syöksyivät ulos ja Pirkitta astui avoimelle
ovelle.
Pieni poika uhkasi oppipoikaa terävällä naskalilla ja tämä piti
edessään kilpenä lasta, jota hän sitä ennen oli pitänyt käsivarrellaan;
sillaikaa kirkuivat voimiensa takaa sekä uhkaava että uhattu ja
tahdoton kilpi.
-- Hän pistelee minua, huusi oppipoika, -- hän pistelee minua ja jollen
minä anna hänen pistää, niin hän pistelee nahkoja.
-- Sinä lurjus, sanoi mestari, -- kyllähän minä tiedän, että siitä aina
syytetään pienokaista, kun sinä itse hävität nahkaa.
Mestarin vaimo otti lapsen oppipojalta ja mestari löi häntä, kunnes
molemmat väsyneinä ja yhtaikaa, lopettivat lyömiset ja ulvonnat.
Oppipoika konttasi vavisten nurkkaan, vanhemmat astuivat takaisin
vajaan ja pikku poikanen liittyi heihin, terävä naskali yhäkin
käsissään.
-- Anna minun pistää, sanoi lapsi, -- taikka minä taas huudan, ja isä
tulee sinua lyömään vielä enemmän.
Tuo ilkeä olento tiesi, ettei hänen uhrinsa uskaltanut hiiskahtaakkaan,
vaan täytyi tyytyä kaikkeen.
Ilkikurinen lapsi likentyi herttaisesti poika raukkaa, hän näytti häntä
hyväilevän, mutta äkkiä hän pisti terävän aseen hänen sääreensä ja
naurahti iloisesti, kun oppipoika tuskasta vavahti, uskaltamatta ääneen
huutaa. Hän tahtoi vielä tarttua poikaan, joka meni häntä pakoon, kun
Pirkitta, äkäisyydestä tulipunaisena huusi:
-- Jätätkö hänet rauhaan, sinä ilkiö!
-- Mikä siellä on? kysyi mestarin vaimo.
-- Mikäkö on? vastasi suuttuneena tyttö, -- teidän poikanne pistää
oppipoikaa naskalilla.
-- Mutta hyvä Jumala hänhän vielä on lapsi, sanoi rouvatäti.
-- Silloin te kasvatatte häntä huonosti, ja saatte hänestä vielä hyviä
kokea, jos te sallitte hänen karata ihmisten kimppuun kaikilla aseilla,
jotka vain hänen käteensä sattuvat.
-- No, no, murahti mestari, -- tuollaisen oppipojan toki täytyy tottua
sellaiseen.
-- Niinkö? Voitteko te omalletunnollenne ja niille ihmisille, joitten
poika hän on, tehdä tiliä siitä, ettette te talossanne kohtele häntä
paremmin kuin koiraa, jota lapset saavat kiusata, sen sijaan että te
todenteolla opettaisitte hänelle ammattinne? Hyi, en minä antaisi
lasteni noin ajan kuluksi rääkätä luontokappalettakaan.
-- Noin ajattelette yksin te talonpojat, sanoi mestari järeästi.
Mutta mestarin vaimo läksi ulos, antoi lapselleen pari nykäystä
ja puristi hiukan kovakouraisesti sitä kädestä, seinän takana.
Poika katseli häntä uhkamielellä, hän ei pitänyt tätä menettelyä
rangaistuksena, vaan näytti päin vastoin sangen hämmästyneeltä siitä,
että hänen viatonta leikkiänsä käsitettiin näin uudella tavalla.
Kyllä hän hyvin huomasi, ketä hänen oli kiittäminen näistä saaduista,
tuntuvista nuhteista, ja pisti ulos kielensä Pirkittaa kohti.
Tämä kääntyi suuttuneena pois ja puhui äänellä, joka tuntuvasti
ilmoitti hänen päätöksensä vastakkaiksi mestarin rouvan päätösten
kanssa:
-- Minä teiltä kysyisin sitä, mitä tässä vasta puhuimme. Mitä minä
oikeastaan opin teillä?
-- Kaikkia mitä sinun tarvitsee tietää, voidaksesi ruveta hyvään
palvelukseen, sanoi rouva ystävällisesti. -- Itse minä monta vuotta
olin kyökkipiikana suuressa talossa ja sieltä minä jouduin naimisiinkin.
Mestari nyökäytti päätänsä vahvistukseksi, ja hymähti merkitsevästi
tytölle, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa tytön ymmärtää, että täällä
oli enemmän opittavaa, kuin hän luulikaan.
-- Kuinka kauvan se kestää? kysyi tyttö.
-- No tietysti sen mukaan, kuin jokainen oppii, sen mukaan kuin
jokainen ymmärtää, lyhyemmän tai pitemmän ajan.
-- Ja mitä minun pitäisi maksaa teille?
-- Herranen aikaa! sanoi mestarin vaimo nauraen. -- Ei sitä nyt
sukulaisten kesken niin tarkasti mitata. Emme me tule tarvitsemaan
tuomaria. Mutta minunhan piti sanoa, että kai sinun jo on nälkä, minä
lähetän oppipojan hakemaan meille illallista, minä vain en mielelläni
antaisi hänelle suurempaa seteliä, hän kun ei koskaan tiedä, mitä hän
saa takaisin, eikä pientä rahaa ollenkaan löydy talossa. Sinä tekisit
minulle oikein hyvän työn, jos voisit meille lainata guldenin rahan.
Pirkitta todellakin suostui kaupungintädin pyyntöön, koskei tällä ollut
pientä rahaa, mutta hän ei lausunut tuota yleistä vakuutusta, että tämä
auttaminen oli hänelle ilo.
Oppipoika läksi letustamaan kaupungille astioineen päivineen ja
toi tullessaan olutta ja lihaa. Silminnähtävällä mielihyvällä
aviopuolisot asettuivat pöytään ja puhuttelivat lähettiä hätiköivällä
riemastuksella. Tämä kaikki pani ajattelemaan, ettei tämä päivä
ollut ihan samanlainen kuin muut päivät. Mestari kohteli puolisoansa
erinomaisella hellyydellä ja ympäristöään oikein ihmisrakkaudella,
sillä oppipojankin eteen hän työnsi olutlasin ja kun hän kilisti
lasiansa Pirkitan lasiin, silloin tämä oli selvillä siitä, että
hänen tuloaan täällä nyt juhlallisesti vietettiin ja jätettiin
ruokakustannusten suorittaminen hänen vaatimattomaksi hyvityksekseen.
Pöytä raivattiin, suljettiin puoti, mestari Kristian paneusi oppipojan
kanssa makaamaan heinäsäkin päälle puuseinän etupuolelle ja sen taakse
vuoteesen piti Pirkitan asettua rouvatädin ja molempien lasten kanssa.
Hän sentään mieluummin otti heinäsäkin ja makasi niinkuin edellisenäkin
yönä.
Kaasuliekki väännettiin sammuksiin. Se oli jo muutamia tuntia
kuluttanut ilmaa, ja mitä hyvää siitä vielä oli jäljellä, sen imi nyt
viiden henkilön hengitys. Levottoman yön Pirkitta vietti ummehtuneessa
huoneessa, kosteitten seinäin välissä. Lyyjyn raskaus painoi
maalaislapsen rintaa, hänhän oli tottunut puhtaan, raittiin ilman
yltäkylläisyyteen. Hän olisi mielellään temmannut akkunan auki, kun
hän vain olisi jaksanut nousta. Aamupuoleen hän heräsi, tunsi hirveää
päänsärkyä ja nousi ylös väsyneempänä, kuin hän oli pannut maata.
Kun oppipojan, jolle tietysti ei voinut uskoa suurempaa rahaseteliä,
piti keräellä kaikille aamiaistarpeet, silloin pyydettiin taas
Pirkitalta ystävällistä apua.
Aamulla varhain hän oppi kuumentamaan vettä väkiviinaliekin päällä,
pitkin päivää hän sai kantaa pientä lasta käsivarrellaan, tai suojella
suurempaa oppipojalta, illoin kävellä mestarin rouvan kanssa parilla
naapurikadulla, ja yöllä nukkua, niin paljon kuin taisi. Hän sai sangen
huonon käsityksen setänsä kenkätarpeiden kaupasta, vaikkei siitä
kukaan hänelle mitään sanonut, mutta sen sijaan hän suuresti oppi
kunnioittamaan rouvatätinsä suurta seteliä.
Neljä päivää hän tätä kesti, mutta viidentenä hän nousi vuoteeltaan
aamutervehdyksettä, pesi kasvonsa ja kätensä ja järjesti hiuksensa.
-- Riittaseni, sanoi rouvatäti, -- minun täytyy antaa sinulle
se tunnustus, että sinua sangen hyvin voi käyttää apunaan.
Aamiaiskeitokset jo voi jättää kokonaan sinun huostaasi.
Tyttö punastui suuttumuksesta.
-- Ei, ei, jatkoi mestarin rouva, -- pian minun täytyy ruveta
häpeemään, mutta tänä päivänä minä aivan varmaan annan rikkoa setelin,
ole hyvä anna vielä kerran -- -- --
-- Menkää, näyttäkää minulle toki tuo mahtava kultakappale, sellaista
meillä maalla saa harvoin nähdä.
-- Tietysti. Sitte sinä saat sen nähdä, kun minä lähden rikkomaan, minä
en vain nyt viitsisi kulkea nurkkapuodeissa.
-- Ettehän toki luule minua niin tyhmäksi. Pieni valhe voi kestää
viikon, mutta suuri valhe ei kestä neljää päivää, ja teillä on kaikki
valhetta, "Venzel" ja "Kenkätarpeiden tehdas" kyltissä, palvelijat,
joita olette tahtoneet pitää, ja oppipoika jota te pitelette ja joka ei
kuitenkaan mitään opi. Mutta pitäisi teidän toki hävetä ylvästelemistä;
minä teitä hiukan autan kun sanon, että minä lahjoitan teille, sen mitä
olette minulta raivanneet itsellenne. Jumalan haltuun kaikki!
Hän otti myttynsä ja meni aviopuolisoitten jotka seisoivat sanattomina
hämmästyksestä, puotiin, sitte ulos; hän oli jo matkan päässä, kun hän
kuuli mestarin rouvan, joka oli astunut kadulle, haukkuvan jälkeensä.
Pirkitta asteli ne muutamat kadut, jotka hän oli oppinut tuntemaan
iltaisilla kävelyretkillään rouvatädin kanssa. Hän tunsi sieltä
muutamia ihmisiäkin, joille häntä oli esitetty serkkuna maalta. Useat
tervehtivät ja puhuttelivat häntä ja antoivat hänelle tilaisuutta
kuulemaan sangen erilaisia mielipiteitä siitä askeleesta, jonka hän
nyt oli ottanut. Paksu savustajatar kadun kulmassa pudisti moittivasti
päätänsä.
-- Lapsi kulta, se joka teille sitä neuvoi, se ei tarkoittanut hyvää.
Mitä te aijotte tehdä ypöyksin ja ventovieraana Wienissä? Minä pelkään
että te piankin sitä kadutte!
Tuo ei kuulunut rohkaisevalta. Mutta emäntä vastaisessa kulmassa sanoi:
-- Jos minä olisin teidät tavannut yksin, niin olisin sen heti sanonut
teille, ettei siellä tule toimeen. Mikään oikea ihminen ei sovi
sellaiseen taloon, kuin Zeidlhuberien on, jossa menehdytään likaan
ja yhtenään tehdään velkoja. Menkää vain johonkuhun palveluspaikan
välityslaitokseen, Wienissä ei kukaan kuole nälkään jos hän vain tahtoo
tehdä työtä. Jumalan haltuun!
Tuo kuului jo toiselta. Pirkitta ajatteli: savustajattaren ja emännän
mielipiteet ovat nämät: toinen sanoo: "älä kaada pois likaista vettä
ennenkuin sinulla on puhdasta", ja toinen: "sinä et kuitenkaan
voisi sitä juoda, voimatta pahoin, etkä siinä pestä, tulematta
vielä likaisemmaksi". Minä olen samaa mieltä emännän kanssa ja olen
mieluummin juomatta ja pesemättä.
Hän seisahtui, koska hän oli joutunut rakennuksen edustalle, johon oli
pantu kirjoitus "palveluspaikan välitystoimisto". Oven syrjämille, sekä
vasemmalle että oikealle oli liimattu lippuja, jotka osoittivat mitä
paikkoja oli otettavissa. Pirkitta rohkeutui, kun hän ne luki ja laski,
mikä määrä palvelusväkeä tarvittiin. Kyllä kai hänkin siitä saisi
kelvollisen paikan.
Hyvää toivoa täynnä hän tarttui ovikääkään ja astui sisään. Se oli
hyvin pieni huone, seinämillä seisoi ruskeaksi maalatuita, selkänojilla
varustettuja penkkejä, samanlaisia kuin kotikylän kapakassa; matala,
samanvärinen puuristikko eroitti penkit muusta osasta huonetta, ja
siinä seisoi korkeaan pulpettiin nojauneena, vanhanpuolinen, sangen
laiha, likaisissa vaatteissa oleva herrasmies, joka hiljaisissa
mietteissä hypisteli kynävartensa päätä.
-- Hyvää huomenta, sanoi Pirkitta, kirjurin häiritsemättä
pureskellessa: -- minä tahtoisin mielelläni palvelusta.
Laiha herrasmies hetkeksi etensi nakerreltua puukeppistä suustansa ja
lausui:
-- Istukaa.
Pirkitta silitti hamettansa suoraksi, asetti mytyn viereensä penkille
ja odotti. Seuraavat toimenpiteet viipyivät kauvan, vasta hetken
kuluttua näytti kirjuri päättäyneen ja huusi:
-- Rouva Frank!
Tätä huutoa seuraten, astui sivuovesta pieni, lihavanpuolinen rouva,
silmälasit nenällä, huoneeseen; hän astui ristikolle saakka, tarkasteli
kiireestä kantapäähän asti tyttöä, joka oli noussut seisomaan.
Lopetettuaan tarkastuksensa, hän kysyi:
-- Ja mitä te tahtoisitte?
-- Palveluspaikkaa.
-- Te ette vielä koskaan ole käynyt minun luonani. Näyttäkää
päästökirjanne ja todistuksenne. Missä te viimeksi palvelitte?
-- Viimeksi minä olin kotona maalla, ja koska minä vasta olen tullut
Wieniin hakemaan palvelusta, niin ei minulla voi olla näytettäviä
kirjoja ja todistuksia, rouva kulta.
-- Vai niin, ette ole ollut vielä missään!
Lihava rouva pudisteli arveluttavasti päätänsä ja kirjuri raappi
kynällä korvansa taustaa.
-- Ette ole ollut vielä missään, uudisti palveluspaikan välittäjätär,
-- minun on paha mieleni, että tämä käy vaikeaksi.
-- No, eikö täällä Wienissä kukaan aloita? Onko täällä pelkästään
valmista väkeä?
Liikettä hoitava rouva hymähti säälivästi.
-- Eihän mikään palvelija valmiina lankee taivaasta, mutta suosittamaan
vasta-alkajaa ihmisille, siihen ei kukaan mielellään ryhdy.
-- Tuonne ulkopuolellehan te olette kirjoittaneet sellaisen määrän
palveluspaikkoja, että minun ymmärrykseni mukaan, teidän pitäisi
iloita, kun joku kelpo ihminen hyvällä tahdolla ilmoittautuu yhteen
niistä.
Kirjuri joutui pienen yskäpuuskan valtaan, joka suureni, kun rouva
Frank jonkinlaisella avomielisyydellä huomautti, että tuollaiset
setelit ripustettiin sinne rohkaisemaan palvelusta etsiviä ja
voittamaan heidän luottamustaan, sekä saamaan heitä antamaan tietoja
itsestään, mutta oikeastaan täytyi herrasväkien tulla kyselemään noita
etsiviä palvelijoita.
Tuo ei Pirkitan mielestä tuntunut oikein rehelliseltä.
Vielä kerran välittäjä-rouva tarkasteli tyttöä, nyt sentään
ystävällisemmin, ja alkaen vastaisesta päästä, alhaalta ylös asti,
ja meni sitte pois, luvaten tehdä parastaan, kunhan ensimmäiset
välttämättömät toimenpiteet olisivat järjestetyt, jossa toimessa herra
Anton, kirjuri, oli kaikkia auttamassa.
Herra Anton kehoitti Pirkittaa vielä kerran hakemaan palveluspaikkaa,
kysyi hänen ristimä- ja sukunimeään, missä hän oli syntynyt,
hänen ikäänsä, säätyänsä ja uskontoansa, kyseli lyhyesti hänen
kelvollisuussuhteitansa, aikomuksiansa ja vaatimuksiansa ja siirsi
jokaisen kysymyksen tulokset omantunnonmukaisesti suuren kirjansa eri
päällekirjoituksien alle.
Tämä tarkkuus suuresti ilahutti Pirkittaa ja sai hänet toivomaan
parasta. Kirjuri sirotti hiekkaa märille riveille. Tietysti näytti
siltä ja kuului siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "siinä se nyt
on kirjoitettuna, nyt ei ole huolta enään, kyllä siitä pian nähdään
tulokset". Hän ojensi kätensä tytön puoleen ja sanoi:
-- Pyydän guldenin rahan sisäänkirjoitusmaksuksi!
Olihan se selvästi lausuttu, mutta Pirkitalta tuntui puuttuvan
käsityskykyä siihen. Kotona, kaupoissa toinen talonpoika kyllä antoi
toiselle käsirahaa, mutta hän tiesi varmasti, mitä hän siitä saisi,
mutta tässä siitä ei mainittu mitään ja hänen piti antaa rahansa
epävarmuuteen. Epäillen hän pudisti päätänsä. Kirjuri, nähdessään hänen
viivyttelevän, huomautti:
-- Sisäänkirjoitusmaksu juuri vahvistaa teille meidän välityksemme,
siitä te olette merkitty meidän kirjoihimme palveluspaikkaa varten,
ja tästä päivästä alkaen teillä on oikeus käydä täällä joka päivä
kuulostelemassa, kunnes jotakin ilmaantuu.
-- Tyhjästä ei mitään; mutta jos ette te voi merkitä päähänne
tietojanne ja sitte vasta kirjoittaa niitä kirjaanne, ja jos teidän
vielä lisäksi täytyisi juosta tänne joka päivä muistuttamaan niitä
itsellenne, silloin te teette itsellenne vain turhaa työtä ja toisille
ihmisille vaivaa, eikä siitä sellaisesta kukaan ihminen maksa; ja nuo
pitkät kirjoitukset voisi minun mielestäni jättää pois, ja jokainen
saisi käydä kuulostamassa, niin kauvan kuin hän tahtoo. Minäpäs sanon
teille: sitte kun te olette minulle toimittaneet paikan, sitte te
saatte nähdä rahani, mutta sitä ennen ei teidän kelpaa olla uteliaita.