toki ei voi olla noin suurta tyttöä. Ja johan minä mainitsin Leipoldin,
etkö sinä enään osaa kunnollisella tavalla pitää korviasi ja silmiäsi
auki, edes hetken aikana!
Hän näki kuinka Pirkitan silmät menivät pystyyn; hänen suunsa piirteet
vetäytyivät ilkeiksi, kun hän sitte lausui:
-- Mitä sinä siinä kurkistelet niin pöyhkeästi? Tuo vanha mies on
sellainen, ettei hän kelpaa mihinkään, hän kuulee huonosti eikä näe
paremmin, hänen ymmärryksensä on jo melkein sekaisin, hänen suhteensa
ei voi ryhtyä mihinkään. Ja tämä kaikki sattuu juuri sellaiseen aikaan,
jolloin tahtoisi olla rauhassa.
-- No, no, koreastipa sinä minut kuvaat vieraille ihmisille, sanoi mies
ja loi himmeät silmänsä tuijottamaan vaimoon.
-- Enhän minä aina ole ollut tällainen, enkä ainaiseksi jää
tällaiseksi. En, en jää.
-- Tietysti et, sanoi toinen.
-- Ja jos minä olen teillä liikaa, niin menen pois, lähden pois -- heti
lähden pois.
Vaivalloisesti hän nousi ylös.
-- Sanokaa vain olenko teille liikana?
-- Ole sinä iloissasi että saat pysyä tuossa istumassa -- rouva painoi
hänet takaisin tuoliin -- äläkä puhu noin turhia.
-- Hehheh, etpä sinä taida tahtoa, että minä menisin.
-- No niin.
-- Onko sinulla kirje siellä?
-- Sisarelta.
-- Kälyltäkö? Annappas tänne, sehän minunkin pitää lukea.
Vaimo pani sen, olkapäitään kohottaen, pöydälle. Vanha mies luki
hitaasti, rivi riviltä, pysähtyi usein ja peitti kasvot käsillään.
Pirkitta seisoi syrjemmällä, hänen sydäntänsä särki, nähdessään
vanhuksen avuttomuutta.
-- Vai sinä tahdot palvelusta? sanoi rouvatäti hänelle. -- Se on
oikein, ja silloin minä kaiketi voin tehdä jotakin hyväksesi. Tämän
yön sinä saat olla meidän luonamme, huomenna varhain sinun täytyy
nousta, jottet myöhästyisi junalta, joka menee Wieniin. Ja osoitteen
minä sinulle annan, kirjoitan sinulle muistiin, missä armollinen
rouva Zeidlhuber, minun ja äitisi sisar, asuu. Sitte siellä on eräs
tätisi, joka on naimisissa erään kenkätarpeiden kauppiaan kanssa. Sen
tätisi sinä etsit, hänellä on paljon tuttuja ja hän voi sinut helposti
toimittaa johonkin, tai ehkä hän itse pitää sinut luonaan; olisihan
sinun parempi sukulaisten, kuin vieraitten luona.
-- Hyvin paljon kiitoksia.
Vanha mies laski juuri kirjoituksen takaisin pöydälle.
-- No mitä käly nyt kirjoittaa? kysyi vaimo ja tuuppasi Pirkittaa
kyynärpäillään.
Miettiväisenä hän tuijotti eteensä, mutta luultavasti ei muistanut,
sillä hän tarttui uudestaan kirjeeseen.
-- No katsoppas nyt enkö puhunut totta? Nyt hän on sitä tavaellut koko
tunnin, eikä enään tiedä ainoatakaan sanaa. Hän on ihan mennyttä! Mutta
hän ei salli siitä puhuttavan, silloin hän heti suuttuu.
Hän nauroi sääliväisesti.
Silloin kaikui toisesta huoneesta, jossa myöskin paloi lamppu, terävä,
poikamainen ääni:
-- _Mulier taceat in ecclesia!_
Entinen kaupunginaktuario katsahti ylös ja virkkoi:
-- Saksaksi: vaietkoot naiset kirkossa.
-- Se on meidän nuorimpamme, sanoi rouvatäti. -- Hän on vielä kotona
luonamme ja harjoittelee tutkimuksiaan niin ahkerasti. Vihtori, tule
nyt tänne katsomaan, kuka täällä on.
Siellä sisällä tuupattiin tuolia, kuljettiin lattian poikki, sitte tuli
avonaisesta ovesta näkyviin nuori mies, ehkä kuudentoista vuotias. Hän
oli erinomaisen laiha ja samalla kömpelö. Kankeasti hän tervehti.
-- Tämä on serkkusi, sisareni koulunopettajan lesken tytär tuolta
maalta.
Joku koulutoveri, jolla oli sieviä serkkuja, oli luultavasti saattanut
nuorukaiselle sen käsityksen, että serkkuna-oleminen oikeuttaa
suudelmaan, sillä päättäväisyyttä oli siinä tavassa, jolla hän astui
Pirkitan luokse, jokainen liike muodosti neliön -- näky, joka oli
omiaan ilostuttamaan jokaista geometriiaan professoria. Mutta kun
hän seisoi tytön edessä ja tämä varsin välinpitämättömästi häneen
katseli, silloin hän pelästyi, että tyttö pahastuisi hänen luvallisista
sukulaisuustunteistaan. Hän asettui sentähden tarjoomaan hänelle
kättänsä ja sanoi juhlallisesti:
-- _Mademoiselle, je suis charmé de faire votre connaissance!_
Tällä nuorella miehellä oli nimittäin se onneton taipumus, että hän
aina tahtoi puhua vieraita kieliä siellä, missä hän tiesi ettei häntä
ymmärrettäisi.
Rouva nauroi kun tyttö joutui hämille, ja heitti äidillisesti ylpeän
silmäyksen oppineeseen poikaansa. Mutta vanha herra, entinen aktuario,
kohotti katseensa ja sanoi:
-- Saksan kielellä: neitiseni, minua suuresti ilahuttaa tehdä teidän
tuttavuutenne.
-- Mutta, rouvatäti, miksi serkku puhuu italian kieltä, eikö hän osaa
saksaa?
Äiti ja poika nauroivat sydämmellisesti tätä kysymystä.
Vanha ukkokin hymyili nojatuolissaan, mutta lienee kai tarkoittanut
muuta, sillä hän iski silmää tytölle.
Hänen rouvansa sen huomasi, ja ravisti moittien päätänsä, suuttuneen
näköisenä.
-- Nyt minä menen illallista lämmittämään, sanoi hän.
-- Ehkä minä voisin teitä auttaa, rouvatäti? kysyi tyttö.
-- Tahtoisinpa tietää miten! tuli lyhyeksi vastaukseksi.
Vanha rouva meni kyökkiin ja nuori mies seurasi häntä.
-- Jää sinä sinne, sanoi hänelle äiti, -- kuka tietää, mitä ukko voi
tytölle lörpötellä.
-- Antaa hänen nyt olla, _similis simili gaudet_, mitä minä siellä
teen! Minulla ei ole mitään sille maanmoukalle sanottavaa, yhtenäänhän
minun täytyisi antautua kääntämään; näin meidän kesken minä en puhu
paljon ja _sapienti sat!_
-- Saksaksi: viisaalle se riittää, olisi isä kääntänyt oppineen pojan
sanat, mutta nyt hän ei ollut läsnä ja niin muodoin rouva-aktuario ei
aavistanutkaan, mikä kohteliaisuus hänelle lausuttiin.
Huoneessa oli tyttö istuutunut vanhan sedän viereen. Tutunomaisesti
tämä piteli hänen kättään ja kysyi:
-- Miten käly nyt jaksaa?
-- Kiitoksia kysymästänne, kyllä kai hän hyvin jaksaa; hän lähetti
sedälle paljon terveisiä.
-- Suuri kiitos, suuri kiitos! Minä olen hänestä aina paljon pitänyt.
Kyllä kai hän jo pian tulee vanhaksi, -- hihhih, -- ei tietysti niin
vanhaksi kuin minä. Useimmat ihmiset toivovat pitkää ikää: siitä ei
ole mitään iloa. On itsensä rasituksena ja toisten tiellä; jolleivät
ne sitä edes osoittaisi, sillä se koskee; eihän kukaan sille mitään
voi, että hän tulee vanhaksi. -- Jätä nyt rauhaan Jolli! Se hullu
koira luulee sinua Minnaksi, vanhimmaksi tyttärekseni, joka on
naimisissa täällä kaupungissa, ja usein käy meitä tervehtimässä.
Sekin on jo kadottanut näön ja haistin. Eikö niin Jolli, sinäkin olet
tällainen vanha ruhjus. Meille molemmille ne sanovat, "huut", tekevät
meille sijan nurkkaan, ja ajavat meidät sinne aina, kun me käymme
heille vastenmielisiksi. Minä sanon sen sinulle, että usein kun sitä
ajattelen, tahtoisin ettei minua enään olisi olemassa. Mutta kun sitte
näkee, miten rakastamattomasti ne kohtelevat, ikäänkuin eivät mitenkään
jaksaisi odottaa sitä, jonne ei enään voi olla pitkä matka, niin suo
heille mielellään sen piinan ja elää pelkästään pahuudesta. Minä en
ole sitä häneltä ansainnut, mutta se on oma syyni. Niin, niin minun
olisi pitänyt jäädä yksin ensimmäisen vaimoni kuoltua -- Minnahan
silloin oli niin iso, että hän olisi voinut hoitaa taloutta, ja nytkin
olisin voinut asua hänen luonaan, -- minun ei olisi pitänyt ottaa
tuota tuolla! Ensimmäinen otti minut, vaikka edessämme vielä lisäksi
oli tiedossa monien vuosien huoli ja puute, toinen sai heti taatun
tulevaisuuden, ensimmäinen tyytyi alussa vaivalloisuuksiin, ja kyllä
hän ne vieläkin kantaisi nurisematta, -- niin, Minnavainajani minä
tahtoisin vielä kohdata tuolla kaukana, yhdessä noista öisen taivaan
pienistä tähdistä, jonne ei pääse kukaan muu kuin se, jota me eläessä
rakastimme -- ei hän poikineen, joka on tuolla. -- Silloin me voisimme
nauraa maailmalle, kun se olisi takanamme. Hihhih! Käly ja sinä
kyllä saisitte tulla sinne, silloin me saisimme puhella siitä, mitä
oikeastaan elämä sisälsi meille.
Samassa avautui ovi ja aktuarion rouva astui sisään kyökistä,
kantaen höyryävää vatia, ja pani pöydälle illallisruuan: jätteitä
päivällisistä, joita oli kuumennettu.
-- Niin, sanoi hän, -- näin me elämme kaupungissa, vaikka te maalla
arvelette, että täällä löytyy kaikkia niin yllin kyllin.
Sitte tulla heitiskeli kieltentaitava poikakin paikalle. Kannun hän toi
muassaan.
-- Ota ruokaa, sanoi rouvatäti Pirkitalle.
Puhelu pöydässä ei katkennut hetkeksikään, mutta noitten kolmen välillä
ei syntynyt mitään keskustelua, eikä sitä syntynyt jälkeenpäinkään.
Vanha mies söi vähän, mutta koetti pelastaa jokaista palaa lankeevasta
arvostelusta, rouva sitä vastoin syytti häntä synnynnäisestä ruokahalun
puutteesta, ja poika pani näytteille kaikki rikkaat tietonsa, edes
niillä tehdäkseen valtavan vaikutuksen maalaiseen serkkuunsa. Hän
sekoitti kaikki maailman kielet mahtavaksi kielikeitokseksi, ja
omituisen sointuisassa _Lingua franca'ssa_. hän antoi yleiskäsitykset
ihmisystävällisten miesten uneksimasta maailmankielestä, joka sentään
ei tullut edullinen; kukaan ei asiantuntijana noussut häntä vastaan,
paitsi hänen isänsä, joka omantunnonmukaisesti heti oli panemassa
saksalaista käännöstä jokaisen lauseen perään. Oli lopetettu syöminen,
täti raivasi pöydän, vanha mies vain vielä irvistellen jykerteli
palasia, jotka olivat hänen lautasellaan. Kun rouva ojensi kätensä sitä
ottamaan veti hän sen luokseen ja kielsi äreästi sitä antamasta.
-- Anna pois lautanen, sanoi rouva, -- muutoin sinä vaan silppuat, etkä
kuitenkaan syö mitään. Minä tahdon kiireesti pestä astiat, sitte pitää
panna levolla, sillä huomenna on varhain noustava.
-- Minä en vielä pane maata.
Tätä vakuutusta ei rouvan mielestä ansainnut vastustaa, hän otti
hellimättä lautasen ukon kädestä, ja kiiruhti kyökkiin. Ukko vapisi
liikutuksesta, hän mutisi jotakin itsekseen, pusersi käden nyrkiksi
ja iski sen pöytään, jota pojan mielestä oli sangen hauska katsella,
sillä hän hymyili, että hampaat näkyivät. Vanha mies ei saanut mitään
sanotuksi, hän vain katseli Pirkittaan ja viittasi useamman kerran
poikanulikkaa, jota tämä vain enemmän huvitti.
Sillä välin taas rouvatäti ryntäsi sisään kyökistä ja valmisti vuoteet.
Tytölle hän pani vähän sänkyvaatteita lattialle, toivotti hänelle
hyvää yötä ja otti lampun, joka sai aktuarion vaivalloisesti nousemaan
nojatuolistaan ja kömpimään rakastettunsa perässä.
-- Hyvää yötä, hyvää yötä, nyökäytti hän tytölle mennessään.
-- Hyvää yötä, setä.
Toisen huoneen ovi jäi puoleksi auki, vielä parin hetken aikana siellä
paloi lamppu ja valosäije lankesi ulos Pirkitan vuoteelle, sitte äkkiä
sammui valo ja säije välähti peitteeltä pois, ja kaikki ympärillä oli
pimeää.
Ensikertaa elämässään maatessaan vieraassa vuoteessa ja ensimmäisen
matkapäivän kiihoittavista vaikutuksista, ei tyttö pitkään aikaan
saanut unta. Miten toisenlainen se olikaan kuin kaikki ne, joita
hän oli viettänyt kotonaan, mitä kaikkia hän oli kuullut, nähnyt ja
kokenut! Miten paljon yksi ainoa tässä kestävässä nykyhetkessä löytyvä
tie kertoi kaukaisesta menneisyydestä! Grottensteinin munkki, joka
olisi tahtonut elää ijankaikkisesti ja heitti sen tuuman, ollakseen
sovussa elävien ja kuolleitten kanssa, Sennfeldtin Jaakko-raukka ja
kaunis kevytmielinen Aune -- vaihdetut lapset -- vanha lapsenpiika,
santarmi parka... On se sentään hyvä että Grottensteinin munkki vihkii
Aunen ja Jaakon -- kas, nythän jo sanotaan, että yksi vaihdetuista
lapsista olisi heidän lapsensa -- sen hän sitte kertoo, kun he tulevat
sedän luokse sille pienelle tähdelle, jossa hän asuu, -- siellä hän jo
istuu nojatuolissaan ja kutsuu Minnaansa, ja Minna ei ole kukaan muu,
kuin tuo vanha lapsenpiika -- eikä tämä hämmästytä Pirkittaa ollenkaan.
-- Se on niinkuin olla pitää, sanoo Kollingin Mikko, joka on
kuljettanut heidät kaikki tähteen. -- Sillä itsestään ei mitään
tapahdu, sanoo hän...
Silläaikaa kuin nämät unikuvat liikkuivat tytön sielussa, oli uni
hyvän aikaa välttänyt aktuarion pojan silmiä. Hän tiesi olevansa ensi
kertaa eläessään saman katon alla nuoren naisolennon kanssa, hän ei
ollenkaan käsittänyt, mitä hänelle tapahtui, hän lankesi ahdistuksesta
ahdistukseen, ja rauhoittui hiukan vasta sitte, kun hän keksi nimen
mielentilalleen, jonka hän merkitsi rakkaudeksi.
-- _Amor -- amour -- amore -- Love_... j.n.e. j.n.e.
Siihen hän nukkui.
Yöllä ruvettiin liikkumaan, Pirkitta heräsi, akka torui, nuorukainen
kiroili, ja keskellä huonetta kävellä töpösteli ukko edestakaisin.
-- Minä en saa unta, hän vaikeroi, -- minun täytyy nousta -- täytyy
nousta, sillä minä tukahdun vuoteeseen.
-- Tätä nyt kestää joka yö, eikä siitä koskaan tule loppua, sanoi
rouva. -- Joka yö sinun pitää meidät herättää, vaikkemme voi sinua
auttaa. Voisithan sinä nousta hiljaa itseksesi ja antaa meidän jatkaa
untamme.
-- Niin, ärisi poika, -- huomenna taas pitää väsyneenä istua kirjojen
ääressä.
-- Kunhan te vain toisitte minulle lasin kylmää vettä, vain lasillisen
kylmää vettä, pyysi ukko.
-- Vettä löytyy kyökissä tuopissa, ota sieltä. Lämpöisestä vuoteesta
kukaan ei juokse ulos pihalle kaivolta hakemaan.
Ukko hapuroi etuhuoneen läpi kyökkiin, hän säpsähti, sillä joku seisoi
käytävään vievällä ovella.
-- Minä täällä olen, setä, sanoi Pirkitta ja kohotti oikeaa kättänsä,
jossa hän piteli tuoppia. -- Minä noudan teille pian vettä kaivolta.
Hän oli jo mennyt.
Ukko hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja muutti seisomaan toiselle
jalalleen. Hän kuuli kuinka pihalla kaivonvinttiä väännettiin, sitte
hiljeni, sitte noustiin portaita, kuljettiin käytävän läpi ovelle.
Pirkitta tahtoi asettaa tuopin käsistään, hakeakseen juomalasin, mutta
ukko tarttui siihen molemmin kourin.
-- Ei tarvitse, anna se vain.
Hän nosti astian huulilleen ja joi.
-- Kas miten hyvä sinä olet, miten hyvä! sanoi hän ja silitteli
vapisevin sormin tytön pyöreää käsivartta.
Molemmat astuivat takaisin huoneesen.
-- Oikeinko sinä kävit hakemassa hänelle vettä? huusi täti toisesta
huoneesta. -- Totuta nyt hänet sellaiseksi, että meiltäkin sitä rupee
vaatimaan! -- Jätä sinä sellaiset, pidä vain huolta omista asioistasi,
äläkä tee muuta kuin mitä käsketään.
Taas ukko käveli levottomasti edestakaisin ja näytti etsivän jotakin,
sitte hän hiipi tytön vuoteelle lattialla ja mutisi hiljaa:
-- Kai sinä et enään koskaan uskalla tehdä minulle mitään? No niin --
voitko? Rasiani minä mielelläni ottaisin, rasiani, missähän se on?
Hän laahusteli huoneen läpi ja koetteli käsillään kaikkia pöytiä ja
hyllyjä.
-- Pirkitta tiesi, että hän noustessaan oli pannut rasian taaksensa
nojatuoliin. Rivakasti tyttö nousi, löysi heti rasian ja antoi sen
hänelle.
-- Niin niin, sanoi hän kyyneliin saakka ilostuneena, -- nyt minä
olisin ollut tyytyväinen ilman toraa ja kiljuntaakin. Sinä otit hyvästä
sydämmestä kärsiäksesi epämukavuutta, mutta saat nähdä että hyvä Jumala
teki sen minun, vanhan miehen mieliksi ja palkitsee sen sinulle moneen
tuhanteen kertaan, sen saat nähdä.
Hän astui pari askelta, sitte hän palasi takaisin tytön luo, taputti
häntä poskelle ja sanoi salaperäisesti:
-- Kun minä menen tähteen, niin sinunkin pitää tulla sinne.
Sitte hän hiljaa asteli pois ja haki vuoteensa; sitte kaikki tuli yhtä
hiljaiseksi kuin ennen oli ollut.
Pirkitta veti peitteen päällensä ja hymyili ajatellessaan lupausta
tuhatkertaisista korvauksista. Hän myönsi ajatuksissaan, ettei hän
tietänyt mitä olisi tehnyt niin monella tuhannella vesituopilla ja yhtä
monella rasialla.
Tuskin aamu sarasti, kun häntä röykytettiin heräämään, rouvatäti seisoi
hänen edessään, käski häntä nousemaan, järjestämään kapineitaan ja
varustautumaan matkalle, sillaikaa kuin aamiainen valmistuisi.
Pian koko perhe istui pöydässä, sitte nousi täti ilmoittamaan että nyt
oli lähtö-aika tullut ja ojensi tytölle kirjoituksen "Korkeasukuiselle
rouvalle, rouva Zeidlhuberille, kenkätavara-tehtailijan puolisolle
Wienissä", ja sanoi:
-- Hyvä Jumala sinua varjelkoon, toivon että sinun käy oikein hyvin
kaupungissa, ja vie sisarelleni sulimmat terveiseni.
Nuori oppinut hänelle toivotti "_bon voyage_!"
Mutta setä piteli tuskallisesti hänen kättänsä.
-- Joko sinä nyt lähdet? kysyi hän. -- Joko nyt -- -- --?
-- Johan hänen täytyy, ettei myöhästy junalta, sanoi hänen rouvansa.
Vanha mies pudisti päätänsä ja huokasi:
-- Niitä öitä, niitä kovia öitä! Viime yönä sinä olit täällä.
-- Jäämmehän me vielä luullakseni luoksesi, muistutti terävästi rouva
aktuario.
Ukko painoi tytön kättä ja piteli sitä yhä kädessään.
-- Jumala palkitkoon, Jumala palkitkoon! Sitte hän kääntyi pois.
Rouvatäti suuteli tyttöä poskelle jäähyväisiksi, nuori herra tarjosi
hänelle kätensä ja Pirkitta astui ulos huoneesta, alas portaita, pois
talosta.
Sieltä ulkoa henki raaka aamuilma, laakso oli varjojen peitossa,
katukivillä hienoa huurua, vuoret paljaina. Aurinko nousi, ja tyttö
veti hutisten huivia ympärillensä.
Hän tuli asemalle, uninen virkamies ojensi hänelle luukusta pyydetyn
piletin, soitettiin kelloa, juna tulla humisi asemasillalle, ja toisten
matkustavien mukana Pirkitta tunkihe vaunuja kohti ja astui sisään;
vielä kerran kajahti kello, kimakka vihellys vastasi ja sitte sitä
mentiin.
* * * * *
Kun Pirkitta astui vaunuun, joutui hän väsyneitten ihmisten joukkoon,
jotka vaihteen vuoksi olivat panneet maata kyytinsä kestäessä ja
nyt puolihorroksissa jyryyttelivät eteenpäin. Toiset tirkistelivät
häntä hetkeksi, kun hän vieraana tuli vaunuun, useimmat eivät
ottaneet hänestä selkoa; hän ei tohtinut toivottaa hyvää huomenta,
ettei häiritsisi, ja äänetönnä, arkana hän painui nurkkaan istumaan.
Ennenkuin juna läksi liikkeelle, sulki konduktööri oven, joten hän nyt
oli lukon takana.
Hän katseli ruudusta ulos aamuruskon valaisemia maisemia, jotka
kiireesti kiitivät ohitse. Vuoria, kyliä, kirkkoja, pieniä
hautausmaita, -- mutta hän ei tuntenut nimiä eikä tapauksia, jotka
olisivat voineet tehdä eri paikat hänelle merkilliseksi; se eilinen
retki Koilingin Mikon seurassa oli sentään hauska.
Kaukana ihmisten asunnoista, jylhien kallioitten ja karujen, mahtavien
kuusien keskellä, joista jokainen oli synkkä yksinään-eläjä, näki hän
syvällä notkossa pienenpienoisen mökin.
Kukahan sielläkin asui? Siihen tölliraukkaan kai maailman elämä
katsahtaa ainoan kerran ikiaikoina, tai ehkei koskaan.
Se oli jo aikoja sitte kadonnut hänen näkyvistään, kun hän vielä
ajatteli, miten siellä niin kaukana maailmasta tultanee toimeen,
hyvinkö vai huonosti.
Veturin vihellys hänet herätti, ajettiin asemalle. Hän kuuli kelloa
soitettavan, näki ihmisten astuvan vaunuista ja vaunuihin, katseli
konetta, joka seisoi toisilla kiskoilla, ja sitte lähdettiin taas
liikkeelle entisellä kiireellä.
Tottumattomuus ajoon piti häntä valveella muutamat asemavälit, mutta
sitte hän vähitellen nukkui, kun vaunuissa oli niin hiljaista ja hänen
täytyi olla työttömänä, eikä hänellä ollut minkäänlaista tilaisuutta
puheluun. Hän tointui vasta sitte, kun kaikki ovet temmattiin auki
ja matkustajille ilmoitettiin, että pysähdyttäisiin muutama minuutti
kauvemmin.
Useimmat astuivat ulos, hän yksin jäi nurkkaansa istumaan ja katseli
avoimeen vaununoveen päin. Hän ilostui suuresti kun vanha akka hänelle
tarjosi vettä, ja hämmästyi yhtä suuresti, kun hänen täytyi se maksaa.
--
Pian palasivatkin matkustajat takaisin, vielä pureskellen, tai suuta
pyyhkien. Pirkitta oli iloissaan siitä, ettei hän ollut astunut ulos,
sillä totisesti tuo tuollainen hätäinen nielaseminen ei voinut tehdä
kenellekään hyvää. Ja taas mentiin, kone pauhasi, rattaat rasasivat,
maa huojui, tuo kaikki tuntui hänestä jo ilkeältä.
Ihmiset olivat reipastuneet, hän kuunteli heidän puhettansa, mutta
junassa on aina paljon ihmisiä koolla, ja kun ne tietävät olevansa
toisten huomion alaisina, niin ne käyttäytyvät ihan toisina, kuin
he todellisuudessa ovat, useimmiten tuttavat puhuvat keskenään, ja
jokainen ilmoittaa toiselle salaisuutta, jota hän ei julkisesti puhu
kaikille.
Hän kuunteli vähäisen siellä missä kannatti, ja toisaalla taas
ei sopinut kuunnella, koskei puhuttu hänelle. Eihän sitä ollut
epäilemistä, miten kauvas hänen piti matkustaa, koska Wien oli
viimeinen asema, jossa tietysti junan kiltisti täytyi lopullisestikin
pysähtyä, mutta jokaisella asemalla hän uteliaana kohotti päätänsä ja
päästi sen taas pettyneenä ja alistuvana painumaan alas, koskeivät
nuo kauppalat tai pikkukaupungit kuitenkaan päässeet piirikaupungin
rinnalle, vielä vähemmin sitte olisivat olleet tuhat kertaa niin
suuret, niinkuin Kollingin Mikko oli vakuuttanut suurkaupungin olevan.
Jota likemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän väkeä astui vaunuun. Se
häntä jollakin tavalla lohdutti, että hän noitten muitten kanssa oli
niin vaunuun sullottu, ettei siellä enää voinut löytyä kenellekään
tilaa, sillä tämä matkan kestäminen kävi jo sietämättömäksi, sen täytyi
pian loppua.
Ja se loppui. Yhä hitaammin, hitaammin juna kulki ja hiljaa se ajoi
suuren asemakatoksen alle, vielä töytäys, nykäys, sitte se seisahtui,
kaikki ovet auki ja ihmiset ulos. Pirkitta nousi kuin unessa ja antoi
tungoksen tuuppia itseään ovea kohti. Hän pääsi ulos, oli tullut
ilta, suunnaton rakennusten meri oli häntä ympäröimässä, lukemattomia
kaasuliekkiä palamassa, äärettömän paljon ihmisiä juoksemassa hänen
ohitsensa ja häntä vastaan, häntä ihan pyörrytti siinä seisoessa yksin
suuressa, avarassa kaupungissa. Kyyneleet syöksyivät hänen silmiinsä.
Mutta häntä hävetti, eikä hän ymmärtänyt miten hän saattoi olla noin
nolo. Hänellähän oli kirje taskussa, tiesihän hän mihin hänen tuli
mennä. Miksi hänen mielensä oli niin surkea? Hän mietti ja äkkiä
naurahti iloisesti.
-- Minähän en ole syönyt koko päivänä, minun on nälkä!
Ihan likellä oli ravintola. Ulkona taivas'alla seisoi pöytiä ja
penkkejä, niinkuin maalla, vaikkeivät juuri yhtä höyläämättöminä, ja
siellä istui ihmisiä syömässä, minkä jaksoivat. Pirkittakin istuutui
sinne, lasku nousi niin korkeaksi että hän melkein säikähtyi, mutta hän
ei siitä sentään välittänyt, sillä nyt hän taas oli iloinen ja reipas.
-- Hyvänen aika, sanoi hän, -- mikä ankara olento tuo nälkä sentään on,
niin monen pahan alkuunpanija! Jumala varjelkoon jokaista hänestä ja
auttakoot ihmiset toinen toistaan, missä vain voivat.
Edeskäyvän täytyi vielä sanoa hänelle, miten hän osaisi sille kadulle,
joka oli luettavana kirjeen kuorella maalaistädiltä kaupungintädille,
sitte hän nousi, ja nyt hän jo piti kaupungista enemmän, tuo valoisa,
kirkas kaupunki miellytti häntä kaikkine komeuksineen, joita se hänelle
näytti.
Silloin kun ei hän tietänyt tietä, kääntyi hän poliisin tai
kaupunginlähetin puoleen, sillä hän ymmärsi, että ne olivat siinä juuri
sitä varten, ja saivat siitä palkan, eivätkä siis voineet suuttua
kysymyksestä.
Kolmas luku.
Tulo vielä rakkaampien sukulaisten luo. Kaupungintädin suuren
setelirahan tähden Pirkitta katkaisee kaiken yhteyden heidän kanssaan
ja asettuu elämään omilleen. On juoksusta menehtymäisillään.
Palveluspaikkain Välitystoimistoja ja palveluspaikka ilman välitystä.
Herra von Fischer.