valtasi suuri tuska sekä hänen että Jaakon puolesta ja minä sanoin:
isä Sennfeld, minä lähden mukaanne! Ja hän vastasi: lähde sitte! Ja
vielä samana iltana me läksimme sieltä, kuljimme läpi yön. Se oli
surullista kulkua, emme puhuneet sanaakaan tiellä, silloin tällöin
kuulin vain vanhan isän hiljaa huokailevan, sillä hän ei tahtonut
ääneen ilmoittaa mielentilaansa. Aamun koittaessa, kun menimme kohti
harmaata kallioa, katsahdan sattumalta taakseni tielle. Pyhä Jooseppi,
pistimethän vain välkkyvät auringossa, santarmit ovat kintereillämme!
Vaikka olisivat olleet koko yön, meidän huomaamattamme. Ukko on
koko ajan katsellut eteensä tielle, mitään minulle sanomatta, minä
tartun hänen käsivarteensa ja sanon: pyhä äiti, mitä me nyt teemme?
Santarmit seuraavat meitä! Hän vastaa siihen: -- vai niin. Ja rientää
yhä eteenpäin kallioa kohti. Sydäntäni ahdisti ja päätäni huimasi
ikäänkuin minua olisi otsaan lyöty, niin että kaikki ajatukset menivät
minulta sekasin, ja kuin pikkunen poika minä juoksin ukon perässä. Me
nousimme ylös harmaata kallioseinää, polveni vapisivat, mutta ukko
pysyi jäykkänä edelläni. Pääsimme ihan huipulle, siellä on pieni rotko,
josta, meidän astuessamme sisään, syöksyi ulos Jaakko, kalpeana,
villiytyneenä, ei enään ihmisen näköisenä. Minun silmistäni valuivat
vedet. Hän tahtoo heittäytyä isänsä kaulaan, mutta tämä estää häntä
kädellään ja lausuu: -- sano minulle totuus Jaakko, oletko sinä lyönyt
kuoliaaksi Friedbergin Antin? Silloin vaikeni poika, ja ukko taas
jatkaa: -- kiellä taikka myönnä! Vanhurskaan Jumalan nimessä ja minun
tuskani ja kärsimykseni tähden! -- Silloin Jaakko ihan hiljaa myönsi
ja heittäysi pitkäkseen kiville, ääneen itkien. Mutta isän koko ruumis
vapisi, hän katsahti taivaaseen ikäänkuin armoa anoen, rauhoittui
sitte taas ja tähtäsi katseensa alas sinneppäin, jossa santarmit juuri
olivat nousemassa kallioa ylös. Silloin hän kääntyi poikaansa kohti
ja sanoi: -- ne tulevat jo sinua noutamaan. Siitä olisi minulle suuri
lohdutus, jos sinä voisit säästää asiaa joutumasta tuomioistuimen eteen
ja minun rehellistä nimeäni sellaisesta arvostelusta, joka hirsipuun
juurella myytäisiin parista kreutseri-rahasta; sentähden on jotakin
tehtävä ja sen minä otan täyttääkseni ja kun sitte vastaat teoistasi
Jumalan kaikkivaltiaan edessä, niin esiintuo tämäkin. Olkoon hän meille
molemmille armollinen ja laupias! Amen. Ja nyt Jaakko nouse, santarmit
ovat jo likellä. Annan sinulle käteni, älä minuun enempää kajoo. Ja kun
minä itse kerran seison Jumalan edessä ja hänen luvallaan saan antaa
sinulle anteeksi, silloin se tapahtukoon! -- Ja isä tarjosi hänelle
todellakin vain kätensä, minä näin, että hän siinä piteli jotakin,
jonka Jaakko otti ja riensi sitte kiireesti sisään rotkoon. Hän ei
ollut kahtakaan minuuttia siellä kätkössä, kun jo santarmit olivat
astuneet esiin. -- Miehet, missä Sennfeldin Jaakko on? kysyi yksi
heistä. Mutta isä ei heille mitään vastannut. Pelko norjisti jäseneni,
minä syöksyin rotkoon, santarmi perässäni ja sieltä me tapaamme
Jaakon verissään makaavan, kuolleena, kurkussa suuri haava, kädessä
partaveitsi, jonka isä oli hänelle pistänyt. Minä huusin, santarmi
tahtoi juosta toverinsa luokse, minä pidätin hänet ja sanoin: -- tuo
vanhus tuolla on hänen isänsä! -- Minä sen tiedän, vastasi sotamies.
Kelpo mies, senkin silmät olivat märät. Ja kun me astuimme ulos ilman
Jaakoppia, silloin katseli ukko Sennfeld meitä lasistunein silmin ja
rupesi horjumaan. Hän olisi pudonnut alas kalliolta, jollemme olisi
häntä auttaneet. Minä pitelin häntä vielä pystyssä kun santarmi sanoi
toiselle: -- hän on tappanut itsensä! -- Silloin ukko syvästi huokasi,
ojentautui suoraksi ja lausui: -- se oli oikein tehty! -- ja kääntyi
sitte menemään tiehensä, levollisena, varmin askelin kotiin saakka,
minä koko ajan perässä. Kotiin tultuaan, hän paneusi lepäämään, eikä
enään noussut vuoteeltaan. Se loppu ei kestänyt kauvan. Niin, sillä
miehellä vasta oli oikeudentunto, joka ei säästänyt omaa lastakaan.
Jumala häntä lohduttakoon! Sinä saatat ajatella, mitä murheen päiviä
Sennfeldin muori vietti, ja ettei Aune Langhammer siitä ajasta tuntenut
rauhan hetkeäkään.
-- Vahinko, -- tulee ajatelleeksi -- ettei tuollaisen tyttöletukan
kevytmielisyyttä koskaan saata arvostella kyllin ankarasti. Niin kelpo
miehiä molemmat, voisivat vielä tänäpäivänä elää onnellisina! -- mutta
se oli kai niin sallittu. Usein astuu alas taivaasta, tai nousee ylös
helvetistä tähän matoiseen maailmaan tulkitsija, joka panee ihmisen
pään pyörälle. Nyt on jo koko harmaa kallioriiviökin jäänyt taaksemme
ja tuolla edessämme on majatalo, jonne poikkeemme syömään päivällistä.
Kyllä syöminen ja juominen tämän jälkeen jo maistuukin! Niin, tyttö
kulta!
Tyttö tosin ei ollut rehellisen ajurin kanssa samaa mieltä siitä, että
hänen surullinen kertomuksensa olisi yllyttänyt nälkää ja janoa, päin
vastoin se oli karkoittanut hänen ruoka- ja juomahalunsa, mutta hän oli
sentään siitä tyytyväinen, että levähdettäisiin.
Tiellä jo seisoi useita rattaita rivissä, Kollingin Mikko sitoi omansa
viimeiseksi, sitte hän astui ovelle ja huusi sisään:
-- Jumalan terveeksi -- johon tervehdykseen tuli monessa äänessä
vastaus.
-- Jäätkö sinäkin tänne ulos? kysyi hän toveriltaan. -- Minä en koskaan
laittaudu istumaan tuohon meluun ja kuumuuteen, paitsi talvella kun on
pakko.
Yhdelle ulkona seisovista pöydistä hän, merkiksi siitä että se oli
otettu, heitti leveän, raskaan hattunsa, jota hän nähtävästi vain tätä
tarkoitusta varten kuljetti muassaan, sillä koko päivänä hän ei ollut
pannut sitä päähänsä.
Isäntä tuli kysymään, mitä tulijat halusivat, ja kun häneltä oli tehty
tilaus, meni Kollingin Mikko vaunuilleen ottamaan esiin evässäkkejä.
-- Ensin hevoset, sitten minä, sanoi hän.
Hän jakeli sitten elukoille ystävällisiä neuvoja, että ne rauhassa
maistellen nauttisivat, eivätkä kiireesti nielisi, ja istuutui sitte
pöydän ääreen tytön viereen. Sillaikaa toiset matkailijat jo olivat
suorittaneet laskunsa ja hankkivat lähtöön majatalosta.
Ensimmäinen, joka astui kynnyksestä ja näki tuon eriskummallisen parin,
huusi tupaan takaisin:
-- Nythän vasta Kollingin Mikko on tavannut korean hentun!
Toiset tuuppautuivat nauraen perässä.
-- Niin, sanoi vanha ajuri -- sen minä kyllä korjaan teidän kynsistänne
ja vien kaupunkiin.
-- Nätti tyttö, sanoi ensimmäinen, -- istu mieluummin _minun_
rattailleni! Pikemmin pääset perille ja vähemmällä maksulla.
-- Tietysti! juttujesi lupauksia _täyttämään_ sinä et kelpaa, mutta
juttuja _tekemään;_ hän ei istu sinun rattaillesi.
-- Oikeinko sinä pysyt ukolle uskollisena tyttö? Vahinko!
Ajurit nousivat rattaille ja hitaasti kärryt toistensa perästä läksivät
liikkeelle, koko rivi kulki pitkin tietä. Kun sitte Kollingin Mikko
tyttöineen nousi ylös, näkivät he vain tumman juovan liikkuvan kierolla
maantiellä, pienenä kuin mato, joka kiemurrellen ja käännellen matelee
lehtivarrella.
Rattaat vierivät taas eteenpäin vanhaan vauhtiinsa, usein ne pomppien
menivät sellaisista paikoista, joihin juuri oli hajoitettu rapakiveä.
Vanha ajuri ei niissä päässyt torkkumaan, vaikka hänen kyllä teki
mieli. Hän sentähden kokonaan pirkistyi, ja alkoi taas jutella.
-- Tuo poika, sanoi hän -- joka viimeksi puhui, se on aika velikulta,
sen mielestä mikään leikki ei ole liikaa, ja varsinkin hän sen aina
kääntää teihin vaimoihmisiin. Viime vuonna hän teki tempun -- se ei
ollut hänen syynsä ettei se onnistunut, mutta eihän semmoinen veitikka
kysykkään, miten se asia päättyy, jonka hän vallattomuudessaan alkaa.
-- Kaupunki on epäterveellinen paikka sille ihmiselle, jonka siellä
täytyy kasvaa. Suurin osa kaupungin väestöä on heikkoa kuin vaimoväki
-- vaikka naisiksihan niitä siellä kutsutaan -- ihan sellaista; kun ne
naivat ja lapsia syntyy, silloin ne eivät tiedä, mitä tehdä. Pienet
raukat ruokitaan vedellä tai otetaan taloon imettäjä; tuossa ei ole
mitään pahaa, sillä lapsi silloin jää heidän silmäinsä alle. Mutta
löytyy vanhempia, jotka eivät voi tehdä yhtä, eivätkä tule tehneeksi
toista, ja ne lähettävät lapsen luotansa maalle. Olisihan se hyvä,
mutta heidän täytyy antaa se ihan vieraitten ihmisten haltuun, ja
se ei ole oikein. No niin. Ja usein ympäristön talonpoikaisakat
noutavat tuollaisia hoitolapsia kaupungista. Rääppänä raukka köytetään
puhtaaseen liinaan, akka ottaa mytyn ja vie sen pois; ei aavista
kukaan kummoisena hän sen kerran tuo takaisin. He sillä tavalla
ansaitsevat rahaa. Ja kun heitä noin kaksi, kolme, tai koko joukko on
paluumatkalla kotiin, silloin he ovat hyvällä mielellä, poikkeevat
pakinoimaan jokaiseen majataloon ja viettävät lystiä päivää, --
eihän sellaisiakaan usein satu. Viime vuonna sitte tuo sama poika
matkustaa piirikaupungista ja tapaa tiellä kaksi tuollaista hoitoäitiä
pikkutavaroineen. Jokaisella hoitoäidillä oli oma osansa, ne hoippuivat
vastatusten, huusivat ja nauroivat ja lapset kirkuivat myöskin, minkä
jaksoivat pienistä kurkuistaan päästää. Se oli sellaista meteliä, että
hulivilipoikani jo kaukaa sen kuuli. Kun hän heidät saavuttaa, on hän
olevinaan armelias ja ottaa akat kärryynsä, ja hetken perästä molemmat
kuorsailevat kilpaa. Nyt poika käärii lapset auki vaatteistaan, vaihtaa
paidat ja liinat ja kaikki ja panee sitte molempiin eri tamineisiin
väärän lapsen. Kun he heräävät, ei kumpikaan huomaa petosta, toinen
astuu varhemmin pois, toinen matkustaa tien melkein loppuun asti.
Saattaa käsittää, että siitä olisi voinut syntyä häiriö, joka ei
ollenkaan olisi sietänyt leikkiä, mutta vaihdetut lapset olivat onneksi
poika ja tyttö, ja kun molemmat hoitoäidit taas olivat selinneet
unestaan, silloin toinen ihmetteli miten pojasta oli voinut tulla
tyttö, ja toinen, miten tyttö oli voinut muuttua pojaksi. Tietysti
he eivät sentään uskoneet sellaiseen ihmeeseen, ja kun sitte saivat
asian selville, niin saatat kuvitella, mikä tora ja haukunta siitä
syntyi, sillä molemmat olivat väärä lapsi sylissä ajaneet neljätoista
peninkulmaa toisistaan, jonka matkan olisivat voineet käydäkkin, ja
poikkeamatta majataloihin. Sellaisia kujeita se panee toimeen. Niin,
tyttö kulta!
He nousivat ylös mäkeä, ja kun he olivat päässeet sen päälle, niin
näkivät he kaukaa rakennuksia toisissaan kiinni, ja niiden keskeltä
kohosi korkeita kirkontornia ja suippeita tehtaan piippuja. Mikko
viittasi piiskallaan sinneppäin.
-- Piirikaupunki, sanoi hän.
Maaseudun lapsi ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi sellaista talojen
paljoutta, ja niiden välillä katuja ristiin rastiin. Hän oli ajatellut,
että jos olisi kaksi kertaa niin paljon taloja kuin hänen kotikylässään
oli, niin siitä jo tulisi pieni kaupunki, ja jos olisi kymmenen
kertaa niin paljo, niin siitä jo tulisi oikein suuri kaupunki. Nyt
hän ei ollenkaan koittanutkaan määritellä kaikkien noitten talojen
lukua, jotka olivat hänen edessään; häntä hävetti oma lapsellinen
käsityksensä, ja hän nauroi sitä, että hän oli voinut tulla niin
vanhaksi, ilman että oli saanut sen oikaistuksi. Ja levottomasti hän
käänteli istuimellaan, seuraten näköä siellä tai täällä.
-- Tyttö kulta, sanoi Kollingin Mikko, -- kun sinä noin hämmästyt
tätä kaupunkia tässä, mitenkähän sinä katseletkaan, kun tulet suureen
kaupunkiin.
-- Kuinkahan suuri se onkaan tähän verraten? kysyi tyttö.
Ja näyttääkseen, että hänen ensimmäinen ihmettelynsä oli hänen
viimeisensäkin, hän heti lisäsi:
-- Ehkä sata kertaa näin iso?
-- Tuhat kertaa, sanoi ajuri.
-- Tuhat kertaa?
Silloin tyttö vaikeni. Se hänen täytyi nähdä, ennenkuin hän sen uskoi.
Tuli jo näkyviin yksityisten huviloita kaupungin likeisyyden merkkinä.
Pienessä puutarhassa kisaili lapsia, vanha piika istui vieressä
katsellen heidän leikkiään. Kun kärryt ajoivat sivutse, katsahti hän
ylös ja nyökäytti päätään kiitokseksi Kollingin Mikon tervehdyksestä.
-- Tuo tuossa, sanoi hän -- oli kerran helkkarin korea lapsenpiika.
Se palvelee vieläkin samassa paikassa, johon nuorena meni, ja kaitsee
nyt niiden ihmisten lapsenlapsia, joitten lapsia hän kaitsi. Tekivät
hänestä paljon pilkkaa nuorena ollessa, ja nyt vieläkin vuosien
vierittyä kestää samaa peliä; siitä pilkasta en minä ollenkaan pidä;
mutta se tekee, että pidän vanhasta neitsyeestä ehkä enemmän. Onhan
hän kaikkina elinpäivinään ollut vähän hullu ja omituinen, mutta minun
luullakseni meidän tulee kiittää Jumalaa sekä siitä, että järki on
selvillä, kuin siitä, että rajat ovat paikoillaan, eikä hyväjärkisten
ihmisten sovi vääntää heikkoa päätä entistä heikommaksi. Sen minä vielä
kerron, sillä se riittää juuri siksi matkapalstaksi, joka on jälellä
kaupunkiin.
-- Pitkä elämä yksin vie korkeaan ikään, ja jokaisesta joka on vanha,
tiedetään että hän on ollut nuori. Mutta jälkiä siitä, onko hän myöskin
ollut kaunis, tavataan harvoin, ja tuosta vanhasta lapsenpiiasta,
josta puhun, ei enempää. Mutta kaunis hän oli, tullessaan noitten
ihmisten taloon, nuori ja verevä, maalta kotoisin. Kaupungin ilma ei
tehnyt hänelle hyvää, se meni hänen päähänsä. Hän rupesi mielessään
kuvittelemaan, että joku aivan erityinen mies oli syntynyt häntä
varten, talonpoikaa hän tietysti ei enään voinut ajatellakkaan, mutta
käsityöläiset ja muut elinkeinonharjoittajatkin olivat hänelle liian
huonot. Kosijoita tuli joukottain, mutta kun jokainen sai rukkaset ja
niiden sisään kauniisti käärittynä hänen mielipiteensä, että hän katsoi
olevansa liian hyvä noin alhaisiin kerroksiin, niin alhaiset kerrokset
aikaa voittaen jäivät tulematta, ja koska korkeampia ei myöskään
tarjoutunut, niin hän hetkisen sai olla rauhassa.
-- Hänen herrasväkensä nauroivat tuota ylpeyttä, sillä onhan se aina
naurettavaa, kun joku noin ylvästelee ihan ilman aihetta. Kunhan asia
vain olisi jäänyt sellaiseksi, niin ehkä neitsy "Ylhäiseksipyrkijä"
olisi malttanut mielensä ja nyt istuisi kunniallisena
käsityöläisrouvana, eikä vanhana hyljättynä ja turhana olentona, joka
otsansa hiessä syö armoleipää.
-- Jos minä sitte kertoisin, miten asia on kehittynyt, sillä kaikella
tässä maailmassa on syy, vaikkei sitä aina ajatella taikka uskota,
ja tyhmintä on sanoa: "se tapahtuu itsestään". Mikään ei tapahdu
itsestään. Sillä herrasväellä oli sukulainen, nuori kaunis ylioppilas,
joka kerran parin viikon ajan oleskeli heillä vieraana. Hän oli vähän
vanhempi kuin tuo lapsenpiika siihen aikaan, eikä se kumma ollut, että
tuollainen sorja jumalanluoma häntä miellytti. Hän näytti sen hänelle
ja koetti hänkin puolestaan miellyttää tyttöä. Mutta kun hän huomasi,
ettei tyttö ollenkaan laskenut leikkiä näissä asioissa, vaan aikoi
täyttä totta ja menetteli sen mukaisesti, silloin hän salaa nauroi,
mutta oli samalla kiukuissaan niinkuin kettu pihlajapuun alla. Mutta
sen ikäisissä suonissa on aina kevyttä verta, sellaiset asiat pian
haihtuvat mielestä, ei huoli koettaa siellä, vaan kolkuttaa toista ovea
täällä, ja on niin rehellinen, ettei tuomitse toista siitä, että hän
ajattelee omalla tavallaan, eikä niinkuin itse tahtoisi.
-- Mutta nyt on rouvasväen joukossa niin, että yksi aina kadehtii
toista rakkauden asioissa, ja vaikkei hän ollenkaan välitä
rakastajasta, niin siinä sentään aina on jotakin; hän meinaa että
hän itse tahtoo ottaa huostaansa lausutut lemmenkujerrukset, ja
siitä hyvästä itse kutoa rukkaset. Jokainen luulee, että häntä on
laiminlyöty. Sen perheen neidit myöskin olivat kiukuissaan rakastuneen
serkkunsa tähden ja tekivät hänelle siitä oikeutettua kiusaa, mutta
kun he näkivät, miten asiat rupesivat kääntymään, että ylioppilas
siitä lähtein pysyi alallaan, silloin niiden tuli sääli; se totinen
puhe joka tyttöä kunnollisesti oli suututtanut, se vaihtuisi sitte
leikiksi, joka häntä suuresti huvittaisi; ja niin he houkuttelivat
hänet kurilla näyttäytymään totisena. Onhan jokaisessa ihmisessä
hiukkasen kostonhimoa; ja nuori serkkuherrakin ajatteli: koska minä
saan surra rukkasia, niin sure sinä puhumattomuutta. Ja niinkuin
nuori väki aina on ajattelematonta ja ylpeää, niin hänkin suostuu
heidän kehoituksiinsa ja alkaa pitää väärää, valheellista peliä.
Nauraa hihitettiin, iskettiin silmää ja häärättiin rakastuneen tytön
kustannuksella, joka jo oli arvellut olevansa tulemaisillaan kaupungin
armolliseksi rouvaksi. Ja tuli sitte se aika, että nuoren herran
piti palata kaupunkiin lukuihinsa. Hän odotti kuutamoyötä ja tilasi
rakastuneen tyttöraukan puutarhaan hyvästijätölle. He olivat neitien
ikkunan alla ja ne seisoivat kaniinin takana ja tukahduttivat naurunsa
kuulumattomaksi sillä tavalla, että nätisti pureskelivat rikki kaksi
nenäliinaa. Sillä välillä ylioppilas puhui itkevälle, ja vannotti hänet
pysymään itselleen uskollisena, kunnes hän tulisi takaisin -- jota hän
ei milloinkaan ajatuksissaankaan aikonut tehdä. Ja tyttölapsi vannoi ja
on valansa pitänyt aina tähän päivään asti. Kun hänelle sanotaan: --
tottahan sinun kultasi on kuollut, koskei se tule! niin sen hän kärsii.
Mutta sanokoonpas joku: -- ylioppilas piti sinua vain pilkkanaan!
silloin hän suuttuu, eikä suinkaan itsensä tähden, vaan sentähden että
hänestä sellaista luullaan ja häntä panetellaan. Kai hänestä on tullut
sellainen vanha kansliaherra, jonka kasvoissa nyt on ryppyjä ja poimuja
yhtä paljon kuin hänen nahkatuolissaan. Mutta silloisen tytön muistossa
hän on säilynyt nuorena ja koreana, ja vielä tänäkin päivänä, kun
miehistä tulee puhe, hän sanoo: -- minun kultani on ihan toisenlainen!
Ja saattaapa niin ollakkin, sillä se joksi hän kuvitteli ylioppilasta,
se hän ei ollut; mutta ehkä hän löytyy jossakin maailmalla ylipäänsä,
ehkä hän hänet vielä muualta tapaa. Minä en saata laskea leikkiä hänen
kustannuksellaan. Eihän tuo rakkaus ollenkaan ollut paikallaan, mutta
hän on kuitenkin osoittanut uskollisuutta ja se on sentään vaimoväen
parasta, ja sentähden minä hänestä pidän, ja tervehdin häntä aina kun
menen hänen ohitsensa.
-- Mutta, sanoi tyttö, -- miksi ei kukaan häntä estänyt siitä?
Silloinhan hän nyt olisi paljon onnellisempi.
-- Älä luule, tyttö kulta! Ehkä sinä mieluummin elät todellisuudessa;
mutta ne ihmiset, jotka uneksien vaeltavat elämänsä halki, ne viihtyvät
paremmin haaveiluissa, kuin todellisuuden tapahtumissa. Näetkös, nyt
ollaan ihan kaupungin likellä. Tiedätkö nyt, mihin sinun on meneminen?
-- Minulla on kirje, jonka päälle se on kirjoitettu.
Hän veti kirjoituksen esille kaulaliinansa alta.
-- Aika hyvä kirjelaukku, sanoi Mikko.
-- Wieninkatu, numero 73 siinä seisoo.
-- Todellako? Sepä ikävä, sillä silloinhan minun pian pitää sinut
päästää pois ja mielelläni minä olisin sinua kuljettanut vielä hyvänkin
aikaa. Wieninkatu näkyy tuolla, suoraan sillan yli. Nouse nyt sitte
pois tyttö kulta. Sooh!
Hevoset pysähtyivät, tyttö kiepahti alas rattailta.
-- Kiitoksia paljon!
-- Ei kestä kiittää.
-- Ja onnea kotimatkalle!
-- Niin, onnellista matkaa! Jumalan haltuun! Hei!
-- Jumalan haltuun!
Kollingin Mikon matkatoveri astui sillan yli, osoitettua katua
kohti. Oli jo iltapäivä ja vaikka oli arkipäivä, niin oli siellä
ihmisiä enemmän kuin kotikylässä sunnuntaina ja juhlapäivinä koolla;
hänen täytyi aina olla valmiina poikkeamaan heidän tieltään ja
heti ymmärtämään, kun joku tahtoi poiketa hänen tieltään; useimmat
kiiruhtivat sivutse, katselematta ympärilleen; toiset ohimennessään
heittivät hänellekin ystävällisen silmäyksen, ja hänestä tuntui siltä,
kuin ne silloin olisivat häntä tervehtineet, -- hänhän ei vielä
ollenkaan tuntenut sellaisia ihmisiä, jotka ovat ystävälliset koko
maailmalle. Jos hän ihan vieraana olisi ollut siinä ilman turvapaikkaa,
niin tuo kirjava elämä olisi pannut hänen päänsä pyörälle. Mutta
hänellä löytyi täällä kaupungissa sukulaisia, ja se antoi hänelle
varmuutta. Tuo ihmisten puuhaava sekamelska vaikutti välittömästi
häneenkin; tuli ihan sietämättömäksi kulkea mykkänä tuon tuuppivan,
puhelevan joukon keskellä, hän tahtoi kuulla omaa ääntänsä kaupungissa,
ja jos hän puhuttelisi jotakin, noista kaupunkilaisista, niin tottahan
sen täytyisi vastata ja sitte hän saisi kuulla, millä tavalla ne
puhuvat täällä. Oudolle ei koskaan ole haitaksi kysyä tietä ja hän
kääntyi vanhemmanpuoliseen herraan ja sanoi:
-- Älkää panko pahaksi, onko tämä Wieninkatu? Mutta tuo vanhanpuolinen
osoitti kirjoitusta kadunkulmassa ja ärisi:
-- Ettekö te osaa lukea?
Mitä? Ensin hän ällistyneenä katseli hänen jälkeensä, sitte hänen
mieleensä johtui, että hänhän olikin kaupungissa. Siellä ihmiset eivät
ole niin tuttavat keskenään niinkuin maalla, useimmat jäävät toisilleen
vieraiksi koko elinajaksi, ja kaikki täällä toisiansa teitittelevät
ikäänkuin jokainen olisi toista ylempi. Tuo ei sentään näy estävän
heitä olemasta epäkohteliaita. He puhuttelevat ihmistä monena, ja
jättävät seisomaan ainoaa mitättömämpänä.
Häneltä oli nyt kadonnut puhumishalu. Sentähden hän astui likelle
taloja ja etsi porteista numeroita. Voi niiden mahtavien rakennusten
suuruutta! Ihan niinkuin olisi siirretty kymmenen tai kaksikymmentä
taloa toisiinsa kiinni ja päällättäin _yhdeksi_ kaluksi. Siinä
sitte ihmiset asuvat ja maksavat siitä, että ovat vain talottomia
pikkuisäntiä. Usein heillä ei löydy enempää tilaa, kuin samanlainen
ihminen maalla omistaa; siellä eroittaa hökkelit toisistaan vainio ja
niitty, täällä ihmiset elävät ihan toistensa vieressä, seinä seinässä.
Mikä mylläkkä lieneekään sellaisessa talossa! Mitä siellä tehneekin,
niin aina on vieraita silmiä ympärillä, ja kysytään tai ollaan
kysymättä; se tekee elämän ikäväksi ja pahaksi. Kohtapa hän itsekin saa
kokea sen sekä valo- että varjopuolia.
Tuolla portilla seisoi kirjoitettuna numero seitsemänkymmentäkolme.
Tyttö astui porraskäytävään, jossa vanha akka oli lakaisemassa, ja
kysyi Reinholtti Bruckeria.
-- Kolmannessa kerroksessa vasemmalle.
Hän astui ylös portaita. On niitä kaupungissakin vuoria, mutta
muuratuita ja niissä asuu ihmisiä.
Toinen luku.
Yö rakkaitten sukulaisten luona. Matka jatkuu Wieniä kohti.
Tutustuminen ankaraan olentoon, josta paljon puhutaan maailmassa,
vaikka harvat ovat hänen kanssaan joutuneet likeisempään tekemiseen,
eivätkä senjohdosta ollenkaan ole etuoikeutetut.
Tyttö oli nyt osoitettu oikeaan paikkaan ja seisoi kolmannen
kerroksen käytävässä, joka oli yhtä likainen kuin talon portaat. Ovi
vasemmallakin näyttäytyi niin siivottomassa tilassa, ettei hänen
puhtaudentuntonsa olisi sallinut hänen siihen kolkuttaa, mutta hänen
täytyi se sentään tehdä, vieläpä monta kertaa ja yhä kiivaammin
uudistaa. Silloin kuului ovi avautuvan ja sieltä sisältä käheää
koiranhaukuntaa.
Lukko vääntyi auki, hänen edessään seisoi pieni, lihava nainen, jonka
ankarat kasvonpiirteet ikä oli tehnyt vielä terävämmiksi. Hänen
jalkainsa juuressa ärhenteli ruskea, pitkäkarvainen koirarakki, jonka
kynnet olivat kasvaneet pitkälleen ja karvat kimpuissa riippuivat
niiden yli, joten elukka käveli omilla villoillaan ja näytti siltä kuin
se kerran olisi ollut korkeampi ja olisi hakattu poikki jalat, ja se
olisi kävellyt neljällä puretulla sukkavarrella.
-- Huut Jolli! Mitä te tahdotte? sanoi nainen.
-- Päästä Reinholtti Bruckerin luo, vastasi tyttö.
-- Entinen kaupunginaktuario herra Brucker asuu täällä. Mitä te häneltä
haette? Minä olen hänen rouvansa.
-- Sitte minä suutelen rouvatätini kättä, minä olen Leipoldin Pirkitta
Sebensdorfista. Äiti lähetti paljon terveisiä ja tässä on kirje häneltä.
Rouvatäti otti kirjeen.
-- Vai niin, Katri sisareni on sinut lähettänyt ja meille? Ihmeellistä.
Minä jo luulin että te olitte meidän tuttavuutemme ihan unohtaneet,
vuosikausiin ei kukaan teistä ole käynyt meitä katsomassa, ettekä te
koskaan ole lähettäneet meille mitään pienintäkään maalta, vaikka kyllä
olisitte voineet ja olette tietäneet kuinka tarpeen se olisi ollut
meille. Ehkä sinulla täällä on jotakin tuliaisia?
Hän tarttui myttyyn.
-- Ei rouvatäti, ei minulla ole mitään tuomisia.
-- Kyllä minä sen arvasin, sellaiset te olette te maalaiset,
sellaisiksi teidät jo tuntee; ette te lähetä mitään ettekä tuo
mitään, mutta kun itse tarvitsette jotakin, silloin te kyllä tiedätte
kirjoittaa osoitteen ja löytää tien tänne. Olenpa utelias tietämään,
mitä te nyt tahdotte. Tule sisään!
Hän päästi tytön pujahtamaan ohitsensa kyökkiin ja sulki oven
hänen jälkeensä. Molemmat astuivat seuraavaan huoneeseen. Pöydillä
paloi lamppu, jonka varjostin oli painettu toiselle syrjälle,
ja sen syvimmässä varjossa istui vanha mies nojatuolissa, jonka
nahkapäällystää aika niin suuresti oli kuluttanut, että sieltä täältä
hevosenkarvat pistivät näkyviin.
Tyttö astui arasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kätensä.
Hämmästyneenä hän veti oman kätensä takaisin.
-- Mitä? mitä? Kuka tämä on? hän änkytti.
-- Anna vaan hänelle kätesi, sanoi vaimo.
Hän totteli tätä käskyä, odottamatta että hänelle selitettäisiin, miksi
hänen piti se tehdä.
-- Se on Leipoldin Pirkitta, minun sisareni lapsi, jatkoi rouva.
-- Vai, vai, sanoi vanhus, painaen nyt vasta ojennettua oikeaa kättä.
-- Kälyni tytär -- ja miten iso tyttö ja kaunis, -- hihhii, -- niin,
niin -- mutta minkä kälyn?
Sillaikaa hänen vaimonsa oli avannut kirjeen ja ärjäsi hänelle keskeltä
lukemistaan: