neljä vuotta. Tulevaisuus tosin alkoi näyttää muutamassa suhteessa
valoisammalta. Wienissä puuhattiin uutta teaatteria kansannäytelmiä
varten. Tässä teaatterissa piti Anzengruberin luonnollisesti saada
vaikuttava asema. Hänen näytelmiään näyteltiin hyvällä menestyksellä
monessa eri teaatterissa. Muutamat hänen uusista teoksistaan
menestyivät hyvin. Saipa hän taas kerran kirjailijapalkinnonkin.
Mutta suruja ei suinkaan puuttunut. Eräänä iltana tuli hän tavallista
myöhemmin tavalliseen yhteiseen illanviettoon. Kuivasti kertoi hän
ystävilleen, että hänen rouvansa lähtee pois. Ystävät luulivat hänen
tarkoittavan kylpymatkaa, mutta Anzengruber sanoi: "Hän lähtee pois,
ainaiseksi, 16-vuotisen avioliiton perästä. Me eroamme." Tämä oli
kaikille odottamatonta. Anzengruber ei ollut koskaan sanallakaan
puhunut onnettomuudesta avioelämässään. Hän oli aina ollut erittäin
tunnollinen ja huolellinen aviomies. Monet kuumat kesät oli hän yksin
nääntynyt työtaakan alla, kun perhe lepäili maalla. Sairaus oli
ollut ahkerana vieraana heidän kotonaan. Useita lapsia oli kuollut.
Kuitenkaan ei Anzengruber ollut koskaan valittanut. Ainoan kerran
kirjoitti hän muistikirjaansa: "vieras aines on naisen kautta tullut
minun elämääni".
Eron jälkeen tuli elämä hänelle yhä raskaammaksi. Lapsistaan hän yhä
vastakin piti huolta. Talonsa hän päätti myödä. Pitkää ikää ei hänelle
sen jälkeen enää ollut suotu. Viimeinen ilo oli uuden Kansanteaatterin
avaaminen. Se vihittiin v. 1889 uudella Anzengruberin näytelmällä,
joka saavutti suuren menestyksen. Anzengruberin terveys ei koskaan
ollut oikein hyvä, ja nyt se alkoi yhä enemmän huonontua, kunnes
sairaus hänet voitti ja hän kuoli 10 p. Joulukuuta 1890. Hautajaiset
olivat suuren runoilijan arvoiset, vaikka hän eläissään ei useinkaan
ollut saavuttanut sitä tunnustusta, jonka hän täysin oli ansainnut.
Häntä saattoivat hautaan Wienin kaupungin edustajat, näyttelijät,
taiteilijat, kirjailijat, ylioppilaskunnat sekä suuri joukko porvaria
ja työmiehiä.
* * * * *
Niinkuin lukija on huomannut, oli Anzengruber koko elämänsä ajan
ankarassa työssä ja hän ennättikin kirjoittaa suuren määrän näytelmiä
ja romaania. Näytelmä oli hänen vakinainen alansa, ja kirjoitteli hän
kaikkia eri laatuisia näytelmiä. Hän oli valmis asettamaan suuren,
klassilliseen malliin kirjoitetun draaman etusijaan, ja hän yritteli
joskus itsekin semmoisia kirjoittamaan. Mutta yleensä hän ei siinä
onnistunut, samoin kuin ei historiallisessa näytelmässäkään, vaikka
hän tosin molemmilla aloilla on saanut aikaan muutamia jotensakin
onnistuneita. Hänen pääalansa oli kansan elämän kuvaaminen ja sen
rinnalla Wienin alempien kansan kerrosten. Kansannäytelmä hänen
käsissään ensi kerran muodostui todelliseksi suureksi näytelmäksi.
Hänen kansanäytelmänsä eivät olleet tapainkuvauksia, idyllimäisiä
melodraamoja, joissa laululla ja tanssilla on pääsija. Ei niissä
myöskään taisteltu mitään erikoista pahetta tai epäkohtaa vastaan,
niinkuin usein kansannäytelmissä. Hän asetti kansannäytelmilleen
samat korkeat tarkoitusperät, kuin siihen asti oli totuttu asettamaan
ainoastaan ylhäiselle murhenäytelmälle, jossa kuvatut henkilöt
kuuluivat ylimpiin kansankerroksiin. Hän osoitti "että kansan syvissä
riveissä saattaa tavata henkilöitä, joiden sisällinen ihminen yhtä
tuskallisesti kamppailee ihmisyyden perikysymysten selvittämisessä,
kuin koskaan sivistynyt aatteen ja tunnon mies". Selvästi näkyy tämä
hänen ensimäisessä onnistuneessa suuressa näytelmässään "Pfarrer von
Kirschfeld", josta on puhuttu vähän laveammin.
Lähinnä näitä korkeita tarkoitusperiä halusi Anzengruber sovittaa
suhdetta ihmisten ja luonnon välillä, hänen mielestään ihmiset yhä
enemmän poikkesivat luonnosta. Luonnottomuus, itsekkäisyys, vallanhimo,
jotka olivat vallalla ylhäisissä kansankerroksissa loukkasivat häntä
suuresti, herättivät hänessä katkeruutta ja vihaa. Kansassa luuli
hän näkevänsä luonnollisempia, todellisempia ihmisiä, sen vuoksi
hänen halunsa veti sinne. Hän myöskin ajatteli, että kansan ihmiset
välittömämmin toimivat sisäisten vaikuttimien mukaan, kuin yläluokkien,
joiden toimintaa sovinnaisuus suuremmassa määrässä ohjaa. Joskus
hän kyllä koetti kuvata yläluokan ihmisiä, mutta hän onnistui siinä
harvoin, yläluokan ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän mahtoi
sydämmessään ja sielussaan olla näitten yksinkertaisten luonnollisten
ihmisten kaltainen, joita hän kuvasi. Joka tapauksessa on kuitenkin
omituista, että hän kuvasi talonpoikaista kansaa. Luonnollista oli,
että hän kuvasi wieniläisiä ja onnistui siinä hyvin, sillä Wienissä
hän oli syntynyt ja kasvanut ja siellä hän vietti enimmän aikansa,
mutta maalla hän oleskeli vaan käymältä. Ja kuitenkin tuli hänestä
eteläsaksalaisen kansanelämän vakinainen kuvaaja. Tätä ihmettelivät
hänen aikalaisensakin, ja sanoivat sitä suorastaan luonnon ihmeeksi.
Anzengruber oli näet kuvatessaan kansanelämää niin tarkka, että
eivät yksistään luonteet olleet todellisuuden mukaisia, vaan kaikki
ulkonaiset pikkuseikat. Kuinka tarkkaa työtä hän tässä tahtoi tehdä,
nähdään siitäkin, että hän kirjeissä tiedusteli hienoja erotuksia
kansankäyttämien nimitysten välillä. Anzengruberin taitoa ei tässä
suhteessa voi muulla tavalla selittää, kuin että hänellä oli erittäin
tarkka huomiokyky ja että häntä suuresti huvitti tarkastaa ja tutkia
kansaa, silloin kuin hän aika ajottain sen parissa liikkui. Sekä tämän
kaiken pohjana jo mainittu sisäinen myötätuntoisuus ja heimolaisuus.
Anzengruber käytti näytelmissään kansan murteellista puhetapaa. Siitä
sanovat kuitenkin asiantuntijat, ettei se ollut mitään erikoista
murretta, vaan oli Anzengruber useista eri murteista muodostanut
jonkunlaisen yleisen kansanmurteen.
Kokoonpanoltaan ovat Anzengruberin näytelmät eheitä, hänen etevimmissä
kappaleissa, on joka yksityiskohta oikealla paikallaan. Hänen vahvin
puolensa on kuitenkin luonteiden kuvaaminen. Hänen henkilönsä ovat
todellisia eläviä ihmisiä, ja on hänellä runsas sarja tyyppiä niistä
kansankerroksista, joita hän kuvasi.
Anzengruber pani näytelmänsä etusijaan, ja niin kai olikin. Mutta
myöskin romaanin alalla sai hän paljon täysiarvoista aikaan.
Paraimmissa romaaneissaan on hän käsitellyt samoja aiheita kuin
näytelmissään: kansanelämää ja Wienin keskiluokkien elämää.
Luonnollista on, etteivät runoilijan kaikki teokset aina muodostuneet
yhtä eheiksi, etenkin kun muistaa kuinka Anzengruber oli pakotettu
pysähtymättä työtä tekemään. Tavallisesti ei Anzengruber ollut halukas
ottamaan huomioon niitä muistutuksia, joita hänen teoksiaan vastaan
tehtiin. Joskus hän sen kuitenkin teki. Mainittiin jo aikaisemmin
romaani "Schandfleck", jonka lopun hän oli muodostunut kustantajalle
mieliksi ja siten tehnyt sen epäonnistuneeksi. Myöhemmin hän professori
Bolinin kehoituksesta kirjoitti romaanin uudestaan, muodostaen siitä
kaksi eri kertomusta. Jälkimäinen on juuri se kertomus, joka tässä
seuraa suomennettuna, "Toveri". Jollei se olekaan Anzengruberin
paraimpia, on se siinä suhteessa kuvaava, että siinä nähdään,
kuinka Anzengruber elävästi osasi kuvata sekä kaupunkilais- että
maalaiselämää. Hauska on etenkin tuo hilpeä kyytimies, ehdottomasti
ajattelee lukija, että juuri semmoisen vieressä Anzengruber itse mahtoi
monesti istua ja kuunnella hänen juttujaan, joista sitten Anzengruberin
käsissä muodostuivat hänen paraimmat ja todellisimmat näytelmänsä ja
kertomuksensa.
Jos pikimmiltään silmäilee Anzengruberin teoksien nimiä, niin jo
niistä huomaa, että hän näki maailmassa paljon onnettomuutta ja
paljon rikosta. Ja kun hänen elämänsä vaiheet tuntee, niin hyvin
ymmärtää, että hän oli synkkä mieleltään, että hän usein vastausta
saamatta sai tehdä kysymyksen: minkä vuoksi kaikki tämä onnettomuus:
Mutta kuitenkaan ei voi sanoa että hänen maailmankatsomuksensa oli
epätoivoinen. Hänen mielessään oli ainainen varasto huumoria, ja se
kaikuu voimakkaana sävelenä myös useimmissa hänen teoksissaan. Se
auttoi häntä näkemään ahtaan nykyhetken yli. Hänen teoksensa sen avulla
muodostuivat todellisiksi suuriksi runoteoksissa, joiden arvo pysyy
suurena vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Ja niiden kanssa on Ludvig
Anzengruberin nimi säilyvä suuren runoilijan nimenä.
O. Relander.
Ensimmäinen luku.
Puhelias ajuri kuljettaa vaiteliasta tyttöä: lukija saa siinä
kaupanpäälliseksi koko kourallisen juttuja, joista hän toivottavasti
heti edeltäkäsin joutuu suosiolliseen käsitykseen tekijän
kertomiskyvystä.
Aurinkoinen, kesäinen aamupäivä oli alulla. Retuuttaen suurta
myttyä, käveli maalaistyttö polkua ajotien rinnalla, niittyjen ja
vainioiden ohitse. Takaapäin tulla rämisivät raskaat rattaat, ajajaa
oli auringolta ja sateelta suojelemassa jonkinlainen kuomi, tehty
karkeimmasta liinakankaasta, ja pingoitettu tynnörivanteitten päälle.
Hevoset juoksivat rivakasti, kun ne olivat tytön saavuttamaisillaan,
kuului hänelle huuto:
-- Tyttö hoi!
Hän katsahti ylöspäin, näki kuomin varjosta leveitten, hyvänluontoisten
kasvojen nauravan vastaansa ja pipalakin juhlallisesti nyökyttävän
jokaisesta liikkeestä.
-- Mihin matka?
-- Piirikaupunkiin.
-- Sinne on pitkä matka ja pian tulee kuuma. Etkös tulisi rattaille?
-- Kyllä mielelläni. Kost' Jumala.
-- Sooh!
Ajokalu pysähtyi, tyttö kiepahti sukkelasti rattaille ja istuutui
ajurin viereen, joka heilahutti piiskaa.
-- Hei!
Ja niin sitä mentiin.
Mies kärryissä katseli matkatoveriinsa ja nyökäytti pari kertaa
hyväntahtoisesti päätään.
-- Minä en voi nähdä teitä vaimoväkeä noin tietä kulkemassa, sanoi
hän. -- Se on niin vaivaloista, ja teillähän sentään, meihin miehiin
verraten, on osallanne elämän suurimmat huolet. Nyt kun minä olen
vanha, kuljetan mieluummin nuorta väkeä, vaikkei se toimi ehkä enään
kuuluisi minulle; itse minä olen tarpeeksi raihnas ja likainen, en
siis huolisi toista samanlaista rinnalleni hytkyttämään. Koska täällä
maailmassa löytyy niin paljon kaunista, niin minä mielelläni tahdon
läheisyyteeni jotakin sellaista sen kauneudesta, joka ei häiritse
minua katselemasta eteeni ja ympärilleni. Nuorena minä kuljetin vain
vanhoja ihmisiä ja niin saavat nykyisetkin nuoret ajurit tehdä. Kun
näkee heidän kuskailevan punaposkista tyttöä, niin tietysti tulee
ajatelleeksi, että he sitä tekevät omaksi ilokseen, jota vastoin tuntuu
totiselta ihmisrakkaudelta, joka ei siedä minkäänlaista panettelua, jos
he nostavat rattailleen vanhan muorin. Niin, tyttö kulta!
-- Minä olen nyt vanha kuormarenki, jo poikana minä olen ajanut
edestakaisin samaa tietä; alussa edemmäksi, mutta sitte kun rautatie
tuli maahan, vain piirikaupunkiin ja sieltä takaisin. Herranen aika,
kun ajattelen, että siitä on yli viisikymmentä vuotta! Tie on pysynyt
samanlaisena, paitsi muutamaa puuta, joka oli kuollut rivistään ja
jonka sijalle olen nähnyt toisen puun kasvavan; pari mökkiä on kohonnut
sen varrelle, muutoin se on ihan samanlainen, tunnen siitä jokaisen
kiven. Moni muu henkilö on istunut rattaillani mitään huomaamatta.
Minä olen hänelle jutellut, antanut hänen kertoa itselleni ja siinä
kulkiessani olen katsellut maailmaa ja niin tottunut sen näkemiseen,
ettei minun tee mieleni muistaa mitään siitä, minkä tiellä näen
makaavan. Useassahan paikassa pitäisi viivähtää, mutta koska saattaisi
kadottaa sen, minkä rattailleenkin saattaa ottaa, niin minä tyydyn
siihen, että tervein silmin vain saan katsella ympärilleni. Hyvää
kyytiä kulkiessa, ei ehdi nähdä hiukkaakaan siitä surusta ja murheesta,
joka muutoin niin usein täällä maailmassa viruu, ja kaikki näyttää niin
somalta, niin herttaiselta. Niin, tyttö kulta!
-- Näetkö tuota, kirkkotornin huipun tuolla puolella, kukkulan takana?
Se on Krondorf, siellä olen minä syntynyt. Tuolla maantien puolella on
heidän pieni hautausmaansa -- hän osoitti suuntaa piiskalla -- sinne
on isäni haudattu, siitä on jo kolmekymmentäviisi vuotta; äitini lepää
Wienissä, sisareni Pragissa, veljeni Italiassa kaatuneitten sotamiesten
joukossa, ja sitä en vielä tiedä mihin minä itse joudun, mutta arvelen
että Jumala kerran viimeisenä päivänä haravoi meidät kokoon niinkuin
hän alussakin teki. Sen minä sanon, ettei minussa koskaan ole ollut
mitään erityistä, ja nyt taas minä en enään kelpaa mihinkään. Minä
paneudun siivosti maata hautaani, enkä luultavasti koskaan sieltä nouse
itsestäni, mutta luotan siihen että hyvä Jumala paremmin tietää, mihin
sitä mahdollisesti vielä kelpaamme. -- Niin, tyttö kulta!
-- Totta tosiaan, eikö täällä ole kaunista? Sinä niin ihmeissäsi
katselet ympärillesi, kuin kaikki olisi sinulle vallan uutta. Ajatkohan
sinä ensi kertaa tätä tietä?
-- Tämä on ensi kerta eläessäni, jolloin yleensä olen poissa kotoa.
-- Huomasinhan minä sen heti sinusta. Jäätkö piirikaupunkiin?
-- En, edemmäksi minä menen, Wieniin asti, hakemaan palvelusta.
-- Vallan oikein. Parempi kaupungissa pienempikin palveluspaikka kuin
maalla oman talouden pienet puuhat. Tunnenkohan minä sukulaisiasi?
-- En luule. Minulla ei enään olekkaan elossa kuin äitini, ja kukapa
sinulle olisi puhunut Sebensdorfin koulumestarin leskestä?
Myöntäen mies ravisti päätänsä.
He ajoivat pienen mökin ohitse, jonka seinälle oli pantu viini- ja
olutkylttejä. Laiha mies, joka arvonsa merkkinä kantoi viheriää
takkipahaista, seisoi ovella.
-- Hei Kollingin Mikko! huusi hän nähdessään ajopelit. -- Hyvää
huomenta!
-- Hyvää huomenta.
Paksu akka törmäsi samassa ulos ovesta.
-- Kuka ajaa sivutse?
-- No tuossahan tulee sydänkäpyni, huusi vanha kuormarenki. -- Hyvää
huomenta emäntä. Sinua silmäni jo kauvan on kyttäellyt, sitä kirvelee
aina jo aamulla varhain, ja kun ei vain olisi vasen silmä! Vain sinua
mielistelläkseni minä aina kotimatkalla hankin puhuttavaa teille.
Se sinun toki kerran pitäisi huomata ja toimittaa isäntä syvimpään
kellariin, jotta saisimme olla yksin.
Sekä isäntä että emäntä nauroivat.
-- Vielä tänäpäivänä kun tulet, sen toimitan, huusi lihava akka
voimiensa takaa, sillä rattaat olivat jo rientäneet hyvän matkaa
sivuitse.
-- Hyvä hyvä, minä suinkaan en laiminlyö tilaisuutta, mylvi Mikko
takaisin.
Sitte hän rupesi puhumaan tytölle rinnallaan.
-- Tuollaista kunniallista pientä pilaa kai uskaltaa käyttää
tällainenkin vanha aasi kuin minä, eikö niin? -- Katsos vaan, miten
herttaisena Grottensteinin luostari seisoo tuolla ylhäällä, korkealla
vuorella, auringon paisteessa! Ja tuolla rakennuksessakin on hyvin
hauskaa, olen sen kerran nähnyt. Siitä liikkuu sellainen taru, että
siellä kerran kaukaisina aikoina eli munkki, joka oli suunnattoman
oppinut ja samalla sangen hurskas. Jumalanpalvelusten välisenä aikana
hän keitteli kopissaan terveellisiä yrttejä ja vietti mietiskelevää
elämää, ja vihdoin hän sai senkin selville, miten kultaa tehdään.
Minä nyt en tiedä, miten asian laita on, mutta sanovat, että se joka
omistaisi viisasten kiven, saattaisi parantaa kaikki taudit; ja juuri
sen taidon munkki omisti. Sinä saatat ajatella, miten kaikista maailman
maista tultiin kysymään neuvoa luostariin. Mutta kukaan ihminen ei
mielestään omista kylläksi, ei edes hurskainkaan. Hän tahtoo aina
omistaa enemmän kuin muut, ja tämäkin minun munkkiparkani ajatteli:
minun ei koskaan tarvitse peljätä sairauden surkeuksia ja heikkouden
vammoja, ja kaikki ihmiset jotka luokseni tulevat, minä niistä autan;
mutta nyt minä vain vielä tahtoisin keksiä sellaisen juoman, jonka
voimasta ei kuolemaa enään olisi maailmassa! Ja hänpä rukoilemaan
Jumalalta apua siihen, ja oli muka vain tahtovinansa sitä, että hän
kaikkina aikoina voisi auttaa kaikkia sairaita ja vaivaisia. Tätä
hän rukoilee, ja Herramme häntä kuulee. Yhtenä yönä hän äkkiä tulee
ihan haltioihinsa ja valmistaa tuon kuolemattomuuden juoman. Keskiyön
aikana seisoo pikari, laidantasalle täynnä, hänen edessään. Ja kun
hän sen tyhjentää, niin kuolema ei voi häntä koskaan saavuttaa.
Kun kello lyö kahtatoista, kohottaa hän pikaria juodakseen -- ja
silloin on ikäänkuin kaukaa, kaukaa, syvältä maan sisältä, jossa jo
tähdet loppuvat, miljoonia murtuneita silminä olisi häntä kiihkolla
katselemassa; kuin kaikki kuolleet himoiten kurkottaisivat onttoja
kitojaan juomaa tavottelemaan. Silloin hänet valtasi tunne ikäänkuin
hän olisi tahtonut käyttää väkivaltaa eläviä ja kuolleita kohtaan,
hänen tuli paha ollaksensa ja hän heitti pikarin luotaan ja lausui:
minäkin tahdon tulla teidän luoksenne. Mutta ne tarttuivat heti
kiinni hänen sanoihinsa ja seuraavana aamuna hän tavattiin kuolleena.
Puhutaan sitä taas toiselta puolen silläkin tavalla, että tämä juttu
aikoinaan olisi vain sepitetty, jotta munkki ihmisten muistossa
säilyisi todellisena luostaripyhimyksenä, ja että tuo kuolemattomuuden
juoma olisi ollut vain myrkkyä, jota toiset luostariveljet olivat
hänelle juottaneet, siitä syystä, ettei hän säilyttänyt viisasten kiven
salaisuutta yksinomaan luostarille, vaan tahtoi sitä ilmoittaa koko
ihmismaailmalle. Sellainen oli tarina Grottensteinin munkista. Niin,
tyttö kulta!
-- Silta, josta me nyt menemme, ei ole paljoakaan yli kolmenkymmenen
vuoden vanha. Suuren tulvan aikana aukaisi joki itselleen tuonne uuden
uoman, ja huomaa nyt tarkoin: se uoma josta nyt ajamme -- hopsis, alas
ja taas ylös -- siinä se ennen juoksi.
Tuli näkyviin risti tien vierellä matkan päässä. Vanha ajuri vaikeni,
äänetönnä hän ajoi sitä kohti, kun oli päästy sen ohitse, teki hän
ristinmerkin ja kiirehti hevosten kulkua.
-- Totta vie tyttö, alkoi hän hetken perästä, -- näetkö miten äkkiä
minä saan liukkaat suuvehkeeni tukituiksi? Tuo piinaristi ["Piinaristi"
on tehty puusta tai kivestä ja pystytetty paikalle, jossa joskus on
tapahtunut onnettomuus, usein on lyhyt kirjoitus ilmoittamassa, miten
ja millä tavalla, välistä siihen saattaa kuulua kuvallinenkin esitys.
Sitte löytyy "lupausristejä", joita ovat pystyttäneet onnettomuudesta
pelastuneet, hurskaan lupauksen täyttämiseksi.], tuolla, joka jäi
taaksemme, se on minulle ainoa vastenmielisyys koko tiellä. Minä
maksaisin mitä tahansa, kunhan vain saisin sen siitä pois. Se minulta
ihan pimentää kirkkaan auringonvalon. Yksin matkustaessani, minä aina
nukun sen matkapätkän, josta se pistää päänsä esiin, kunnes se on
selkäni takana. Sata kertaa minä olen päättänyt, etten asiaan kajoo ja
yhtä usein minä olen koettanut sitä unohtaa; mutta mikään ei auta: niin
pian kuin näen tuon surkean merkin, nousee taas kaikki niin elävänä
eteeni, kuin se eilen olisi tapahtunut. Ja kun on kokenut jotakin, joka
raskaasti painaa muistoa, niin sen luulee tulevan helpommaksi kantaa,
jos sen uskoo toiselle. Kun samaan paikkaan sattuu lankeemaan kurjuutta
niin paljon, että sitä riittää toisillekin kuin itse asianomaisille,
silloin rupeavat ihmiset tutunomaisesti haastelemaan keskenään,
ikäänkuin se koskisi heitä kaikkia, silloin he yhdessä pelkäävät tätä
elämää, jossa sellaistakin saattaa tapahtua.
Hän kumartui hiukan tyttöön päin ja sanoi hiljaa:
-- Tuolla ristin tykönä tapettiin monta vuotta sitte mies, ja se joka
hänet tappoi oli minun paras ystäväni. Niin, paras ystäväni, huokasi
hän syvästi -- niin, tyttö kulta!
Hetken vaiettuaan hän taas alkoi:
-- Häntä kutsuttiin Sennfeldin Jaakoksi, ja muutoin hän oli niin kelpo
poika, ettei kukaan hänestä saattanut yrittääkään pahaa puhumaan,
mutta juomiseen hänen ei käynyt puuttuminen, sillä se vei hänet ihan
järjiltä pois, ja sitä hän rehellisesti karttoikin. Hänen vanhempansa
olivat kunnon väkeä ja ainoana lapsena hän rauhassa ja rakkaudessa eli
heidän kanssaan. Siellä paikkakunnalla sitte kasvoi hänen ikäisensä
tyttö, ja tuo tuli hänelle vuosi vuodelta mieluisammaksi; mutta se
olikin korea kuin kuva, tuo Langhammerin Aune. Eikä aikaakaan, niin
jo ilmestyi toisiakin pitämään hänestä ja hakemaan hänen suosiotaan.
Sellaisia oli Friedbergin Antti, joka yleensä paremmin tiesi
seurustella vaimoväen kanssa, ja ne taas mielellään pitivät häntä
joukossaan, vaikka hänestä ajattelivat, että olkoon iloissaan jos
itse saa elää, vaikkei henttuakaan saa. Kauniin Aunenkin tunkiolla
oli hän ensimmäisenä kukkona, mutta salaisesti, joten ei kukaan sitä
huomannut, sillä kosijana Jaakko kyllä oli otettava, ja häntä hän
uskotteli omakseen kokonaisen vuosikauden. Mutta toinen poika, Antti,
oli ylpeä ja sanoi: olkoon joko niin taikka näin! Jos sinä Jaakon otat,
niin et minua koskaan enään näe; jos taas otat minut, niin älä pidä
peliä toisen kanssa! Ja nähtiinkin, ettei hän voinut luopua hänestä,
vaan antoi Antille rukkaset. Vuosikauteen ei poika raukan päähän ollut
pistänyt, että tyttö häntä piteli vain pilkkanaan; ne rukkaset hänelle
putosivat kuin taivaasta, hän joutui ihan epätoivoon. Ja silloin
hemmetin peijakas häntä neuvoi menemään sinne, jota hän niin kauvan
oli kavahtanut -- kapakkaan, juomaan tuskansa kuoliaaksi. Tämä jo oli
paha; kunhan vain se toinen olisi jäänyt tulematta, mutta sekin tuli
sinne, ja siitä se vasta pahin syntyi! Antti huomasi Jaakon istuvan
siellä sisällä, eikä voinut olla menemättä katsomaan, miltä mies nyt
näytti. Ja se oli hulluinta: hän kun näkee hänen siellä istuvan aivan
lamaantuneena, rupee hän säälimään, menee hänen luokseen, pyytää kaataa
hänelle puhdasta viiniä, jotta hän huomaisi, ettei tyttö kuitenkaan
olisi hänelle sopinut, ettei hän olisi tuonut hänen taloonsa kunniaa,
eikä sitä sinne jälkeensä jättänyt. Yksi sana synnyttää toisen, hän
saa Jaakon epäluuloisaksi, ja Jaakko, jonka jo ensimmäinen lasi aina
panee humalaan, käsittää hänen hyvät tarkoituksensa väärin ja luulee
että tuo häntä vain tahtoo ivata, tai hänen silmissään häväistä Aunea.
Hän puolestaan ei anna minkäänlaisia viittauksia, vaikenee vain, ja kun
toinen lähtee pois, yhtyy hän hänen seuraansa ja seuraavana päivänä
löydetään Friedbergin Antti tapettuna tieltä. Mutta Sennfeldin Jaakkoa
ei mistään löydetty, ja koko maailma sanoi: hän on murhaaja.
-- En ikipäivinä unohda sitä, kun samana iltana sitte tulin Jaakon
vanhempien mökkiin. Ihan epätoivoissaan molemmat vanhukset istuivat
kukin nurkassaan erillään, eivätkä saaneet katsotuksi toistensa
silmiin. -- Se ei ole mahdollista, vaikeroi ukko, -- hän ei ole voinut
niin erehtyä; taikka sitte hän ei ole minun lihastani ja verestäni
syntynyt. Tunnusta pois -- huusi hän vaimolleen, -- myönnä, minä suon
sinulle nyt kaikki anteeksi, mutta sano minulle sieluni lohdutukseksi,
ettei hän ole minun lapseni! -- Vanha muori itki kuin hullu. -- Kaikki
Sennfeldit, -- jatkoi ukko -- ovat olleet suorat ja rehelliset.
Tuo raju, jumalaton luonne ei ole voinut häneen syntyä kenestäkään
esi-isistäni. Minun täytyy häneltä itseltään kysyä, onko hän sen
todellakin tehnyt! Ja samassa hän hypähtää pystyyn, menee vaimonsa
luo ja huutaa; -- sano paikalla missä hän on, sinä sen tiedät! --
Akalle ei löytynyt minkäänlaista pakoa ja niin hän myönsi, että Jaakko
lähtökiireessään oli sanonut lähtevänsä harmaalle kalliolle; -- katsos
tyttö, tuo mahtava korkea vuoria on se harmaa kallio.