E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
TOVERI
Kirj.
LUDVIG ANZENGRUBER
Suomentanut
Maila Talvio
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1895.
Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa.
LUDVIG ANZENGRUBER.
Maailman historiassa ei ole suinkaan harvinaista, että ihmiset, joita
jälkimaailma kunnioittaa ihmiskunnan etevimpinä, eläissään eivät saa
tunnustusta, vaan saavat paljon kovaa kärsiä, tuntemattomina taistella
suuria vaikeuksia ja vastuksia vastaan. Kirjallisuushistoriasta saamme
myöskin lukea monesta semmoisesta elämänvaiheesta. Espanjan suurin
runoilija Cervantes sai kokea mitä erilaisimpia vaiheita, sai nähdä
paljon puutetta. Portugalin ainoa suuri runoilija Camoens eli samoin
mitä tukalimmissa oloissa ja koki omituisimpia seikkailuja. Mutta me
ajattelemme, että siitähän on niin kauvan, olot silloin olivat paljon
vähemmän kehittyneitä kuin nyt. Meidän päivinämme ei varmaankaan
saattaisi niin tapahtua. Nythän ainakin osataan antaa täysi arvo
nerolle, ei kenenkään ansiokkaan ihmisen tarvitse meidän päivinämme
puutetta kärsiä. Niin olemme valmiit ajattelemaan. Ja kuitenkin
saattaa vielä nytkin niin tapahtua. Suuressa, vanhassa sivistysmaassa
saattaa suuri runoilija kokea vaikeimpia kohtaloita, ennenkuin hän
saavuttaa tunnustusta, ja sittenkin kun hänet tunnustetaan aikansa
etevimpien runoilijain joukkoon, ei elämän kovuus lakkaa häntä koko
elämän iän painamasta ja ahdistamasta. Että niin saattaa käydä, nähdään
itävaltalaisen etevän runoilijan Ludvig Anzengruberin elämästä, joka
kuoli muutamia vuosia sitten.
Ludvig Anzengruberin elämänvaiheet ovat niin mieltäliikuttavia, että
semmoisinaan aina ansaitsevat kertomista. Meillä suomalaisilla on
lisäksi toinen syy tuntea häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Hän on
teoksissaan etusijassa kuvannut kansanelämää. Meidän kirjallisuudessa
on tällä runoudenlajilla suuri sija. On sen vuoksi luonnollista, että
me mielellämme tutustumme etevän saksalaisen kansanelämän kuvaajan
teoksiin. Niitä onkin jo useita suomennettu, ja useampia toivottavasti
suomennetaan ja jos hänen teoksiinsa miellymme, haluamme myös tutustua
niiden tekijän elämänvaiheisiin. Seuraavassa koetan muutamin sanoin
niitä kuvata ja samalla mainita sanasen hänen etevimmistä teoksistaan.
* * * * *
Ludvig Anzengruber syntyi Wienissä marraskuun 29 p:nä 1839. Isän
puolelta polveutui hän itävaltalaisesta talonpoikaissuvusta, äidin
puolelta wieniläisestä porvarissuvusta. Isoisä oli talonpoika,
isä Johan Anzengruber, pikkuvirkamies. Johan Anzengruber oli
myöskin runoilija, vaikka hän ei koskaan nähnyt tuskin riviäkään
kirjoittamastaan painettuna. Hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, ja
ilmenee hänen näytelmissään todellisia lahjoja. Ne olisivat ainaiseksi
jääneet unohduksiin, ellei hänen poikansa olisi niitä maininnut
Schillerin ja Shakespearen rinnalla niinä teoksina, joista hän
etusijassa on oppinut. Ehkä hän olisi tunnustustakin saavuttanut, jos
olisi vähän suotuisemmissa oloissa elänyt ja vähän kauvemmin. Nyt hän
kuoli jo 1844 ainoastaan 34 vuoden vanhana, jättäen viisivuotisen
hennon poikansa jalon vaimonsa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi.
Isän kuoleman kautta kadotti pikku Ludvig kasvattajansa, äiti
puolisonsa, molemmat elättäjänsä, sillä paitse kasallista
käsikirjoituksia jätti Johan Anzengruber leskelleen pienen eläkkeen
vähän yli 330 Suomen markkaa vuosittain. Isästään on Ludvigilla hyvin
vähän muistoja. Hän kertoi muistavansa vaan kuinka joskus lempeä mies
nosti hänet ylös, pani polvelleen ja sanoi "tule kelpo mieheksi" ja
sitten leikkasi suuren "pyhäpäiväviipaleen" leipää ja levitti siihen
hunajaa. Myöhemmin oppi hän tuntemaan isänsä tämän painamattomista
teoksista.
Vaikkapa näin niukkoihin oloihin jääneenä osasi äiti kasvattaa
poikaansa, niin ettei hänen koskaan tarvinnut suoranaista puutetta
tuntea ja että hänen lapsuutensa oli rikas ja onnellinen. Silloin
perustui se hellä suhde äidin ja pojan välillä, jota kesti koko elämän
iän, joka saattoi äidin seuraamaan poikaansa kaikilla hänen retkillään,
saattoi hänet jakamaan kaikki hänen vaivansa ja vastuksensa. Ja
vielä sittenkin kun äiti oli kuollut, sanoi Ludvig Anzengruber aina
koettavansa niin elää, kuin olisi hänen äitinsä vielä elossa ja olisi
hänelle iloa tuotettava.
Vaikka he ulkonaisesti elivät hiljaisesti oli Ludvigin lapsuuden aika
sisäisesti rikas. "Se aika", niinkuin hän sanoo, "jolloin köyhyys oli
kyökkimestarina, mutta minä en sitä vielä tiennyt, oli onnellinen
aika". Se oli "ihanteellinen aika". Lapsena jo oli hänellä vilkas
mielikuvitus. Leikkiessään kuvitteli hän huoneen puutarhaksi, siihen
kukkapenkit ja keskelle huonetta pohjattoman kaivon. Ja niin oli hän
leikkiinsä kiintynyt, että hän saattoi surusta huutaa ja itkeä, jos
joku polki hänen olemattomien liljojensa ja ruusujensa päälle, tai
kauhusta, jos joku rakas omainen putosi tuohon hirmuiseen kaivoon.
Aikaisin myöskin hänen näytelmälliset taipumuksensa heräsivät. Hän
teki näytelmiä jo ennenkuin hän osasi kirjoittaa. Aiheensa niihin
sai hän saduista ja kumppalina niitä esittäessä oli kyökkipiika.
Ritari Siniparrasta tehtiin hirmuinen murhenäytelmä. Kyökkipiika
avasi kaapin oven, jossa murhatun rouvan piti olla. Sen näki pikku
Ludvig ja hyökkäsi hänen päälleen ja tappoi hänet rangaistukseksi muka
luvattomasta uteliaisuudesta, eikä hän suinkaan ollut tyytyväinen,
jollei surmattu todellakin huutanut. Itse hän huusi niin, että
kerrankin koko talon väki syöksyi kauhistuneena hätään luullen jonkun
onnettomuuden tapahtuneen. Kun he saivat kuulla asian oikean laidan,
arvelivat toiset poikaa hulluksi, mutta toiset sanoivat että siitä
pojasta kai vielä tulee jotain erinomaisempaa.
Nuoren Ludvigin rakkaampiin lapsuuden muistoihin kuuluvat vielä
ne hetket, jotka hän vietti vanhan yli 70 vuoden ikäisen mummonsa
seurassa, joka oli reipas talonpoikaisnainen, ja osasi kertoa
pojanpojalleen kansansatuja ja tarinoita ja taikoja. Mummo on ollut
esikuvana monelle vanhalle naiselle Anzengruberin näytelmissä.
Opetusta sai nuori Ludvig ensin kansakoulussa, jota koulunkäyntiä
myrskyinen vuosi 1848 hetkeksi keskeytti katumelskeineen,
juhlakulkuineen. Kulkipa pikku Anzengruberkin toisten poikien kanssa
henkensä kaupalla kuulasateen läpi mustan-punaisen-kultaisen lipun
perästä. Kun rauhattomuudet asettuivat, jatkettiin koulua taas. Vuosina
1851-53 kävi hän alempaa reaalikoulua ja vuonna 1854 oli hän ylemmän
reaalikoulun alemmalla luokalla. Niihin aikoihin alkavat kuitenkin
hänen todistuksensa käydä huonoiksi. Hän oli löytänyt vinniltä isänsä
kirjalaatikon. Ja sen sisällön tutkiminen antoi hänelle niin paljon
ajattelemisen aihetta, ettei hän malttanut olla koulussa tarpeeksi
tarkkaavainen.
Vuonna 1854 kuoli isoäiti. Kuinka syvästi Anzengruber oli häneen
kiintynyt, näkyy kirjeestä, jonka hän 18 vuotta myöhemmin kirjoitti
ystävälleen Roseggerille, kun samanlainen suru oli kohdannut tätä. Muun
muassa sanoo hän: "Meidän kuolleemme eivät ole kuolleita, niinkauvan
kuin me elämme. Ja kun me kuolemme, silloin me vaan otamme ne mukaamme
maailmasta, jossa ei heitä enää kukaan ymmärrä."
Isoäidin sairastaminen ja hautajaiset olivat kuluttaneet viimeisetkin
säästörahat. Ja koska pieni eläke ei riittänyt molemmille
elatukseksi, otti äiti itselleen pienen paikan, pojan taas täytyi
heittää koulunkäyntinsä kesken. Erään ystävän välityksellä tuli hän
kirjakauppias Sallmayerille apulaiseksi. Isäntä mahtoi olla omituinen
mies, filosoofinen maailmanmies, joka ei muusta välittänyt kuin
mukavuudesta ja nautinnosta. Mutta vieläkin omituisempi oli palvelija.
Käskemättä hän ei kaupan hyväksi liikuttanut sormeakaan. Myöminen oli
hänestä sivuasia, lukeminen pääasia. Kolme vuotta sietivät Sallmayer ja
Anzengruber toisiaan. Illalla kävi Anzengruber kauppakoulua. Mutta ei
sekään häntä huvittanut. Lukeminen täytti hänen mielensä. Ainoatakaan
kirjaa hän ei jättänyt koskematta. Etenkin luki hän maalarien
elämäkertoja ja eli koko sielullaan renessansiajan suurten miesten,
etenkin Leonardo da Vincin elämää. Samalla hän myös ensi kerran
tutustui taiteeseen. Jonkun aikaa luuli hän jo että hänelläkin oli
taipumusta kuvaamataiteeseen. Olihan hänen äitinsäkin nuorena tyttönä
maalannut kukkia. Kaiket joutoaikansa hän nyt vietti taidekokoelmissa.
Rupesipa hän omin neuvoin, ilman mitään ohjausta harjoittamaan
vaskipiirrosta.
Mutta yhä voimakkaammaksi kävivät hänen näyttelijä- ja
runoilijataipumuksensa. Moni näytelmä, jota hän näki esitettävän, teki
häneen hyvin syvän vaikutuksen. Innostuipa hän eräästä ilveilystä
niin, että hän itse kirjoitti samaan malliin pienen näytelmän.
Syvimmän vaikutuksen häneen kuitenkin tekivät erään Prüllerin
kansanelämää kuvaavat näytelmät, joita siihen aikaan Wienissä
näytettiin. Vielä etevänä kirjailijana muisteli hän hartaalla mielin
Prüllerin karkeatekoisia näytelmiä. Näyttelijäksi alkoi hänen oma
halunsakin yhä kiihkeämmin vetää. Ensi kerran koetti hän sillä alalla
voimiaan muutamien toverien kanssa seuranäytelmässä. Hän tahtoi nyt
yrittää sekä kirjailijan että näyttelijän tointa. Eikä hänen hyvä
äitinsä vastustanut tätä tuumaa, etenkin kun hänen oli, Sallmayerin
erotettua hänet, ollut mahdoton saada uutta paikkaa, ja lisäksi oli
sairashuoneessa sairastanut kovaa lavantautia, ollen lähellä kuolemaa,
joten kaikki toimeentulo tuntui ehtyvän. Heti parannuttuaan saikin
hän paikan teaatterissa eräässä Wienin esikaupungissa, ja palkkaa
25 guldenia, s.o. noin 62 Suomen markkaa kuussa. Hänen hyvä äitinsä
piti luonnollisena velvollisuutenaan seurata sinne poikaansa, ruveten
hoitamaan hänen talouttaan.
Talvella 1859 alkoi kaksikymmenvuotias Anzengruber vaikean, raskaan
aikakauden elämässään, alkoi kuljeksijaelämänsä aikana, jolloin
matkustaminen oli taito. Hänen ensimäinen paikkansa oli hänen
parhaimpansa. Ne olivat "kovia vuosia, nämä draamalliset oppivuodet"
ja vaikka Anzengruber "parantumattomana haaveilijana niinkuin
hypnotiseerattu aina oli valmis syömään raakoja perunoita päärynöinä
ja keinuttelemaan tyynyjä lapsina", täytyi hänen kovan koetusajan
perästä tulla huomaamaan, että "ihanteiden kuvitellussa maailmassa
elämä on realistisempaa kuin koskaan missään muualla". Nuorukainen
tosin piti "pahaa, joka koetti tunkea hänen elämäänsä, tietämättään
kaukana itsestään, niinkuin nukkuva kärpäsiä. Tosin pyrki hän kaikesta
typerästä, ontosta, tuskallisesta, joka hänen tukalassa tilassaan
ahdisti häntä, hoitamalla sitä rikasta sisäistä aarretta, jonka hän
luuli omistavansa. Ja seisoihan hänen äitinsä uskollisesti hänen
rinnallaan, auttaen häntä selittämään tulevaisuuden unelmia, luottaen
ja uskoen hänen kanssaan niiden toteutumiseen." Mutta hänen ei sallittu
saada toteutetuksi "vähäistä kunnianhimoa, olla ensimäisenä kylässään
ja säilyttää se paikka kaikista juonista huolimatta". Hänelle ei ollut
suotu sitä onnea eikä luultavasti sitä kykyäkään, että hän näyttelijänä
koskaan olisi voinut luoda jotain taiteellisessa suhteessa etevää.
Vasta vähitellen selveni vasta-alkajalle, ettei hän näyttelijänä
koskaan voisi kohota mestariksi.
Pikku teaatterissa, johon hän kuului, näyteltiin sekaisin uutta ja
vanhaa, pilanäytelmiä ja ritarikappaleita, klassillisia draamoja ja
talonpoikaisnäytelmiä, kaikenluontoisia kappaleita, vähässä ajassa
saattoi tutustua koko sen ajan näytelmistöön. Yleisön vaatimukset
eivät kuitenkaan olleet aivan pieniä, sillä läheisessä Wienissä olivat
he tilaisuudessa aina väliin näkemään parasta sen ajan taidetta.
Myöskin käyttivät pääkaupungin suuret näyttelijät usein joutopäiviään
vierailuun etukaupungin pienessä teaatterissa. Se oli sen vuoksi
monessa suhteessa hyvin opettavainen aika Anzengruberille. Eikä
elämäkään vielä näyttänyt kovin synkältä. Toverien piirissä oli hän
hyvin suosittu. Hän vielä toivoi voivansa edistyä näyttelijän uralla.
Samalla hän ahkeraan suunnitteli näytelmiä, kuvaillen kerran vielä
luovansa jotain suurta.
Ensimäisestä paikasta lähti hän Steyriin, jonne eräs toveri perusti
oman seuran. Mutta se ei menestynyt ja se täytyi pian hajoittaa. Ja
sitten alkoi vaeltaja-elämän kovuus täydellä todella. Ensimäisenä
kesänä näytteli hän jo monessa eri kaupungissa Kroatiassa,
Etelä-Unkarissa, Slavoniassa. Talvella v. 1862 kuului hän erääseen
teaatteriseuraan Essegissä, kesällä 1863 Böslaussa, talvella samana
vuonna Marburgissa. Monesti oli puute suuri, äiti ja poika olivat
iloisia, jos aina oli kuivaa leipää; lihapala ja kurkku olivat
juhla-ateria. Näyttelijänä hän ei edistynyt. Kotona hän kyllä tiesi,
kuinka oli näyteltävä, mutta ei hän koskaan osannut panna sitä
näyttämöllä käytäntöön. Eriluontoiset osat esitti hän kaikki samaan
leveään malliin, roiston ja ihanneihmisen, palvelijan ja aatelismiehen
kuvasi hän samalla tavalla. Eikä hänen pian annettukaan esittää muuta
kuin palvelijan, vanginvartijan, oikeudenpalvelijan ja muita semmoisia
osia. Sen ohella oli hänellä aina ahkeruutensa ja säännöllisyytensä
vuoksi kirjastonhoitajan toimi. Toverien piirissä häntä suuresti
kunnioitettiin siveellisen elämänsä ja liikuttavan hellän suhteensa
vuoksi äitiinsä, häntä peljättiin ankaran ja oikean arvostelunsa
vuoksi, hän oli rehellinen ja avonainen kaikkien suhteen, mutta
läheinen vain harvoille.
Tähän aikaan Anzengruber eli L. Gruber niinkuin hän teaatterissa kutsui
itseään, kirjoitti ensimäisen näytelmän, joka näyteltiin. Kun hän ensin
tarjosi näytelmän seuransa johtajalle, ei tämä siitä ollut välittää,
arvellen häntä yhtä huonoksi kirjailijaksi, kuin näyttelijäksi.
Mutta luettuansa sen, hämmästyi hän ja sanoi, "ainahan se pienen
kaupungin yleisöä voi miellyttää". Erään näyttelijän resetissä se
sitten näyteltiinkin. Teaatteri tuli yleisöä täyteen, sillä odotettiin
ilmeistä skandaalia. Mutta kävikin päinvastoin, näytös näytökseltä
yltyi yleisön ihastus. Muuten on tämä näytelmä kokonaan kadonnut, eikä
enää ole voitu saada selkoa sen sisällyksestäkään. Tulot näytelmästä
sai resetin antaja, eikä se ollut ainoa, jonka hän tovereilleen
omisti. Eräälle kirjoitti hän hauskoja runoja laulettaviksi, naisille
muistovärssyjä, ja pilalehtiin ivarunoja, joihin hän itse piirusti
kuvia.
Vuonna 1864 näytteli hän ainakin kahdeksassa eri kaupungissa. Sattuipa
hänelle eräässä sekin onni, että hän oli paras joukossa. Mutta muuten
hän ei menestynyt. Elämä oli niin täynnä surua ja masennusta, että
kun hän monta vuotta sen jälkeen parempien päivien koitettua sattui
matkustamaan samoilla seuduilla, tunsi hän vieläkin tuskallisesti,
kuinka äärettömän paljon hän siellä oli kärsinyt ja kuinka vähän
saavuttanut.
Kesällä v. 1865 oli hän taas kerran Böslaussa. Hänellä oli niin pienet
tulot, ettei hän edes voinut asua kaupungissa, vaan asui maalla eräässä
talonpoikaistuvassa. Sattuipa silloin kerran, että hän äärettömästi
hämmästytti pikku kaupungin asukkaita ja toveriaan. He näkivät näet
jörön vastoinkäymisten masentaman, synkän, yksinäisen miehen kävelevän
ihanan nuoren hienon naisen kanssa, hänen, jota ei ennen oltu tuskin
naisten parissa nähty. Nainen oli hänen lapsuudentuttavansa, entisen
koulutoverin sisar, Mathilde Kammeritsch. Lapsena oli Anzengruber
usein ollut hänen kodissaan. Silloin oli Ludvigilla ollut tapana
kertoa hirmuisia kummitusjuttuja ja kaikkein peloittavimmassa kohdassa
äkkiä sammuttaa lamppu, oikein tyttöjä säikyttääkseen. Muuten oli
hän tavallisesti istunut hiljaa ja jo silloin sydämmessään ihaillut
Mathildea. Kun hän nyt monen vuoden perästä taas satunnaisesti näki
hänet, leimahti vanha rakkaus täyteen liekkiin. Eräässä runossa vertaa
hän itseään piikkiseen kaktuskasviin, jonka aurinko saa yhdessä yössä
kehittämään ihanan kukan -- rakkauden kukan, joka on niin outo sille
itselleenkin, ettei se ole tuntea itseään. -- Mutta ihana Mathilde
matkusti pian pois. Anzengruber lähetti kuivaan muotoon mutta
hillittyä intohimoa ilmaisevan kosimakirjeen hänen perästään. Hän ei
saanut mitään vastausta. Ei siksi ettei Mathilde uskaltanut liittää
kohtaloaan köyhän näyttelijän kohtaloon, vaan siksi, ettei hän häntä
rakastanutkaan. Mutta Anzengruber ei voinut koskaan häntä unhottaa,
vielä kuolinvuoteellaan hän puhui hänestä ja sanoi kuinka onnellinen
hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi voinut yhtyä häneen. Tämän
tapauksen jälkeen jäi Anzengruber entistäänkin vielä yksinäisemmäksi
viettämään surullista elämäänsä.
Näyttelijäalalla hän ei edistynyt vaan meni pikemmin alaspäin.
Eräästäkin teaatteriseurasta lähetettiin hänet heti pois
kelpaamattomana. Nyt sai hän jo tyytyä "apulaisnäyttelijän" arvoon ja
toimeen. Pikku näytelmiä hän kirjoitteli tilauksen mukaan. Kerrankin
oli hänen seuransa johtaja saanut Parisista uuden amatsoonipuvun,
yhdessä yössä piti hänen valmistaa yksinäytöksinen näytelmä, jossa tätä
pukua sopi käyttää. Palkaksi sai hän siitä 4 guldenia 50 kreutseriä.
Toisen kerran kirjoitti hän sanat silloin vielä tuntemattoman, mutta
myöhemmin suurta mainetta saavuttaneen Karl Millöckerin operettiin.
Siitä hän sai kokonaista 20 guldenia. Kirjoitti hän vielä toiseenkin
operettiin sanat, Offenbachin irvikuvamalliin. Sitä ei hyväksytty
koskaan näyteltäväksi. Anzengruber ei sitä paljon surrut, sillä ei hän
siitä itsekään pitänyt.
Huolestuttavampaa oli kun hän kadotti pienenkin paikkansa, kun
teaatteri, jossa hän oli, teki vararikon. Nyt ei hän saanut enää
muuta paikkaa kuin statistin, s.o. mykän sivuhenkilön, paikan eräässä
kesäteaatterissa. Palkkaa ei hänellä ollut senkään vertaa kuin hyvällä
päiväläisellä. Talvella 1869 ei hänellä ollut mitään paikkaa. Äiti
ja poika asuivat silloin kurjassa asunnossa Wienissä ja saivat tehdä
tuttavuutta suurimman puutteen kanssa. Hätä oli niin suuri, että,
niinkuin hän itse sanoo, hän aavisti sen demoraliseeraavan, turmelevan
vaikutuksen. Kaikki omaisuus, vanhat perhesormuksetkin oli myöty tai
viety panttilaitokseen. Pientä palkkaa vastaan kirjoitti hän silloin
tällöin pilalehteen nimeltä "Kikeriki". Onnellinen oli hän jos hänet
joskus kutsuttiin apumieheksi erääseen ravintolasta ravintolaan
kulkevaan teaatteriseuraan, tai jos häneltä joku kansanlaulaja tilasi
kuplettia.
Kerran meni hän erään Wiesberg nimisen miehen luo, joka toimitti
yksinäytöksisiä pilanäytelmiä pikkuseuroille. Pistäen vihon hänelle
käteen sanoi Anzengruber: "olen kirjoittanut yksihenkilöisen näytelmän
huvinäytelmän esittäjää varten, olisi hauska kuulla toisenkin
mielipidettä siitä. Lukekaapas se." Wiesberg otti käsikirjoituksen
kotiinsa ja lukiessaan hämmästyi siitä valtaavasta neronvälkkeestä,
joka siinä ilmeni. Se oli nimeltä "Politillinen naurunherättäjä", ja
oli niin vapaasti kirjoitettu, että Wiesberg antaessaan sen takaisin
sanoi: "Se on merkillisintä mitä minä koskaan olen tähän lajiin lukenut
ja kuullut, mutta tehän unohdatte, että Itävallassa on sensuuri.
Kolme vuotta vankeutta saisi se, joka semmoista uskaltaisi näytellä."
Anzengruber pudisti epäillen päätään ja lähetti käsikirjoituksensa
sensuurivirastoon, josta hän sen pian sai takaisin varustettuna
päällekirjoituksella "ei saa näytellä". Loukkaantunut runoilija repi
teoksensa palasiksi ja sanoi: "Mainion käsityksen minä todellakin olen
saanut painovapaudesta, nyt minä en enää eläissäni kirjoita riviäkään."
Aivan täytenä totena ei hän tätä päätöstään pitänyt sillä kohta sen
jälkeen tarjosi hän kertomuksia erääseen lehteen. Niitä otettiinkin
sinne, mutta ei maksettu niin paljon, että hän olisi voinut sillä elää.
Pelastukseksi oli sen vuoksi hänelle, kun hän v. 1870 erään sukulaisen
välityksellä sai praktikantin paikan poliisivirastossa Wienissä, jossa
hänen joka päivä 8:sta aamulla 2:een iltapuolla piti kirjoitella
kopioita ja tuomioita kaiken maailman roistoille. Näyttelijäunelmistaan
oli hän jo kauvan sitten luopunut, silloin tällöin hän vaan esiintyi
paraimmassa osassaan, nimirollissa näytelmässä "Karjakauppias
Ylä-Itävallasta". "Kikerikin" aputoimittajana hän myös herkesi
olemasta samalla kun astui uuteen virkaansa, "ettei hänen tarvitsisi
olla kaksikielinen". Jonkun ajan perästä hän sai kanslistin viran ja
50 floriinia palkkaa kuussa, se oli muuten virka, johon tavallisesti
otettiin aikansa palvelleita alaupseeria. Kuinka masentavaa hänestä
oli tähän toimeen ryhtyminen, näkyy siitä katkerasta ivasta, jolla hän
kirjeessä muutamalle ystävälleen kuvasi uutta tointansa.
Virassaan oli hän muuten tarkan säännöllinen. Kotona hän samaan
aikaan piti tuomiota runollisten esikoistensa kanssa. Hän poltti
melkein kaikki nuoruutensa ajan tuotteet, runoja ja tusinan verran
kansannäytelmiä, jotka hän oli kirjoittanut vuosina 1860-70, ja tuhkaa
katsellessaan päätti hän sulkea ajatuksensa syvälle omaan sydämmeensä.
Näyttelijänä hän oli kokonaan joutunut tappiolle, kirjailijana hän
oli päässyt niin pitkälle, että "Kikerikin" toimittaja käytti häntä
pilajuttujen tekijänä ja "Wandererin" toimittaja palstan täytteen
kirjoittajana. Näyttämöt sulkivat häneltä ovensa, hän alkoi itsekin
epäillä. "Silloin kun realismi minua kaikilta puolin ahdisti,
minä vielä kerran kysyin neuvoa uskolliselta neuvonantajaltani
-- runottareltaniko? -- ei vaan äidiltäni: minulla on aine
kansannäytelmään, kirjoitanko minä sen? Ehkä johtokunta tällä kertaa
hyväksyy sen, mutta sensuuri pidättää". -- "Sinä olet niin paljon
kirjoittanut pöydänlaatikkoa varten, koetahan sen vuoksi vielä." Minä
koetin, ja mitä siitä tuli, tietää jokainen, joka tuntee "_Pfarrer
von Kirschfeldin_". -- Runoilija oli löytänyt kansansa ja kansa
runoilijansa.
Päivät pitkät kopioitsi Ludvig Anzengruber poliissivirastossa
tuomioita, joutohetkensä hän pikku huoneessaan käytti "Pfarrer
von Kirschfeldin" kirjoittamiseen. Ja se valmistuikin muutamassa
kuukaudessa. Eräs ystävä vei sen Wienin teaatterin kansliaan.
Unettomana yönä luki sen johtaja ja hämmästyi sitä voimaa ja
rohkeutta, jolla siinä käsiteltiin suurta kysymystä, ja sen valtaavaa
draamallisuutta. Johtaja antoi sen regissöörilleen luettavaksi ja
hän sanoi sitä paraimmaksi kansannäytelmäksi, jota hän koskaan oli
lukenut. Ja siten otettiin tuntemattoman tekijän tuntematon kappale
näyteltäväksi. Mutta ennenkuin puhun näytelmän menestyksestä, koetan
muutamalla sanalla esittää sen sisällyksen.
Pfarrer von Kirschfeld -- Kirschfeldin pappi -- on nuori ihanteellinen
mies nimeltä Hell. Hän on oikea paimen seurakunnalleen, joka elämässään
toteuttaa, mitä hän opettaa. Mutta hänen oppinsa oli vapaampi ja
suvaitsevaisempi, kuin katolisen kirkon, johon hän kuuluu, hänen
kirkkonsa ei ole taisteleva kirkko, vaan rauhankirkko. Hän ei saarnaa
vihaa, vaan rakkautta, lohdutusta, hän tahtoo sovittaa vanhat haavat,
eikä repiä niitä rikki, kaikkialla hän on itse mukana auttamassa
ja neuvomassa. Mutta esimiestensä luona hän ei ole suosittu liian
vapaamielisyytensä vuoksi. Etenkin vihaa häntä hänen maallinen
esimiehensä, seurakunnan patrooni kreivi Finsterberg, kun hän ei ole
alistunut hänen käskyjään noudattamaan. Hänen pahin rikoksensa on tähän
asti, että hän on siunannut -- ei vihkinyt -- erään nuoren pariskunnan,
joista sulhanen oli katolilainen ja morsian luterilainen. Pahin
vihamies on hänellä kuitenkin omassa piirissä. On eräs yhteiskunnan
hylkiömies Wurzelsepp -- Juuriseppi. Hän oli aikoinaan säännöllinen
työmies. Hän joutui kihloihin luterilaisen tytön kanssa. Vanha pappi
ahdisti tästä niin kauvan Seppin äitiä, että Sepp viimein luopui
kullastaan. Se katkeroitti samalla koko hänen elämänsä. Hän muutti
metsään asumaan, tuli joroksi ihmisvihaajaksi, ja äiti, jonka vuoksi
hän oli suuren uhrinsa tehnyt, tuli surusta mielipuoleksi. Sen jälkeen
vihaa Sepp kirkkoa ja pappia, ja syytöntä Helliäkin.
Tulee sitten Hellille palvelukseen nuori ja kaunis Anna Birkmeier.
Orpo, suloinen tyttö herättää isäntänsä osanoton. Kummankaan
aavistamatta herää heidän välillään hieno, syvä tunne. Kun Anna
kertoo haluavansa samanlaista koristetta kaulalleen, kuin muillakin
kylän tytöillä on, lahjoittaa Hell hänelle äitinsä koristeet, ja
käskee häntä pitämään niitä kirkossa kaikkien nähden. Heidän välinsä
heille itselleen selvittää Sepp, joka on kuunnellut kerran heidän
keskusteluaan. Hän säälimättä tekee heistä pilkkaa, ja kertoo koko
kyläkunnalle, että Hell, katolilainen pappi rakastaa piikaansa, eikä
sen vuoksi ole muita parempi. Kaikki näkevät Seppin puheen todeksi, kun
Anna kaikkien nähden kantaa Hellin äidin koristeita. Mutta hetkeksi
vain Hellin arvo himmenee hänen seurakuntalaistensa silmissä. Annaa
tulee kosimaan eräs nuori talonpoika, hänen vanha tuttavansa, ja
hän hillitsee kaikki tunteensa ja ottaa hänet. Hell hyväksyy hänen
menettelynsä, Anna on auttanut häntä voittamaan itsensä.
Samaan aikaan on Seppin hullu äiti lopettanut itsensä heittäytymällä
jokeen. Katkerimman katkeruuden valtaamana tulee Sepp Hellin luo
pyytämään äidilleen leposijaa siunatussa maassa. Hän on edeltäpäin
vakuutettu, että se häneltä kielletään, ja lain mukaanhan se olisikin
kiellettävä. Mutta Hell ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Hän lupaa
hänelle sijan hautausmaassa, lupaa itse tulla hautaamaan hänet,
pitää hänelle ruumispuheen ja rukoilla koko seurakunnan kanssa
hänen puolestaan. Hän puhuu suurimman rakkauden ja lohdutuksen
sanoja Seppille, koettaa lauhduttaa ja lepyttää hänen pimentyneen
sielunsa, palauttaa hänet takaisin sovintoon ja ihmisten yhteyteen.
Vastustamattoman liikutuksen valtaamana heittäytyy Sepp Hellin jalkojen
juureen ja sanoo: "Tee sinä minun kanssani mitä tahdot, sinä olet
oikea!"
Kun hän sitten on suurinta uhraustaan täyttämäisillään, virkansa
toimessa, menossa vihkimään Annaa ja hänen sulhastaan, kohtaa
häntä vihamiesten kosto, hänet julistetaan virkansa menettäneeksi.
Epätoivoissaan ajattelee hän hetken ajan itsemurhaa, mutta Anna
saa hänet siitä luopumaan. Hän ei enää saa pitää jumalanpalvelusta
seurakuntalaisilleen. Syvin liikutus valtaa kaikki, kun hän yhdessä
seurakuntalaistensa kanssa lukee kirkkomäellä viimeisen kerran
rukouksen.
Kuinka Hell puolusti itseään tuomariensa edessä, sen pyyhki senssori
pois.
Olen puhunut tästä näytelmästä vähän laveammin, koska se on
ensimäinen, jossa Anzengruber täydellisesti löytää itsensä. Onhan hän
myöhemmin kirjoittanut etevämpiäkin, mutta ei ainoatakaan, joka olisi
välittömämpi ja valtaavampi. "Pfarrer von Kirschfeld" on ensimäinen
kansannäytelmä, jossa samalla esitetään suuria koko ihmiskuntaa
koskevia kysymyksiä. Ihmisyys ja maailman kovuus taistelevat siinä
keskenään. Kirschfeldin pappi kieltää itsensä säätynsä kunnian
vuoksi. Mutta siveellistä vakaumustaan hän ei kiellä ja joutuu sen
vuoksi onnettomuuteen. "Mutta eihän Herra Jumala tahdo, että ihmisen
kaiken ikänsä pitää olla onnettoman", sanoo Sepp. Se ajatus on
läpikäyvä useissa Anzengruberin teoksissa. Ja kuitenkin joutuu Hell
onnettomuuteen, Anna Birkmeier saa kärsiä pilkkaa. Suuri elämänarvoitus
kuvastuu syrjäisen maakylän asukkaiden elämässä.
Tämä näytelmä herätti paljon ajatuksia, vakavina ja äänettöminä
palasivat katsojat teaatterista kotiin, eivätkä sanomalehdetkään ensi
kerran jälkeen siitä mitään erikoista sanoneet; Anzengruber jo luuli,
että koko kappaleen menestys oli hukassa. Ja rohkea yrityshän se oli
ollutkin, ei talonpoikaisnäytelmälle ollut kukaan uskaltanut menestystä
toivoa Wienissä, jossa siihen aikaan yleisön suurimmassa suosiossa
oli ilveilyjen kuningas O.F. Berg ja operettikuningas Offenbach.
Seppin osaa näytteli lisäksi näyttelijä, joka sitä ennen oli laakeria
saavuttanut "Kauniissa Helenassa" ja vasta toisten näyttelijäin
vaatimuksesta otti tehtävänsä täytenä totena. Mutta kuitenkin
valtasi näytelmä yleisön luonnonvoiman tavoin. Kun näytelmää toiseen
kertaan esitettiin, täytyi erään ystävän, joka istui Anzengruberin
vieressä teaatterissa vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että ihmiset
siksi olivat niin ääneti, että he olivat syvästi liikutettuja. Yhä
uudestaan näyteltiin näytelmää, ja yhä suurempi oli yleisön mieltymys.
Alettiin käsittää, ettei tässä ollutkaan jokapäiväinen kynäniekka,
vaan suuri runoilija, jommoisia vaan harvoin syntyy. Maaseudulla oli
ihastus vieläkin suurempi kuin Wienissä. Pragiin ja Graziin vaelsi
maalta talonpoikia ja maapappia teaatteriin näkemään "Kirschfeldin
pappia". Ja sen tekijästä tuli hetkeksi tarullinen henkilö. L.
Gruberin takana -- niin kutsui Anzengruber vielä itseään -- luultiin
piilevän jonkun mahtavan kirkkoruhtinaan, toiset arvelivat itse
oikeusministeri Tschabuschoiggia sen tekijäksi. Näihin huhuihin sanoi
eräs lehti puuttuvan vaan, ettei itse paavia sanota sen tekijäksi.
Sen tekijä ei ole tahtonut pysyä salassa, hän on pikkuvirkamies,
pieni silmälasilla varustettu mies, joka pikemmin näyttää surujen
painamalta opettajalta. Harvat kuitenkin tiesivät, että Anzengruber oli
näytelmän tekijä. Suuresti hän itsekin hämmästyi, kun hänen esimiehensä
poliissivirastossa kutsui hänet luokseen ja toivotti hänelle onnea.
Enimmin iloitsi Anzengruber itse siitä, että hän menestyksensä kautta
oli voinut tuottaa vähän ilta-auringon valoa rakkaalle vanhalle
äidilleen.
Monenlaista iloa tuli nyt Anzengruberin osaksi. Läheltä ja kaukaa
ilmoittautui vanhoja toveria, jotka tiedustelivat, oliko se todellakin
sama Gruber, jonka he ennen olivat tunteneet, joka niin säännöllisesti
harmaassa viitassaan oli saapunut harjoituksiin, mutta harvoin
ravintolaan, vaan oli sen sijaan istunut kotonaan neuleensa kanssa
puuhailevan äitinsä luona. Monet toivottivat hänelle sydämmestä onnea,
muuan sanoi: Tiedätkö, sinä voit olla todella ylpeä, sillä mitä sinä
olet, miksi sinä tulet, niin on se kokonaan sinun itsesi kautta.
Mutta oli niitäkin, jotka onnettomuuteen vajonneena kiiruhtivat apua
pyytämään. Ja Anzengruber olikin aina hyvin antelias.
Grazin teaatterin johtaja kutsui hänet vieraakseen katsomaan
kahdettakymmentä esitystä hänen näytelmästään. Tämä matka oli monessa
suhteessa Anzengruberille muistettava. Näytännön jälkeen ei yleisö
tyytynyt, ennenkuin Anzengruber astui esille, jolloin hänelle annettiin
laakeriseppele. Se oli Anzengruberista liikaa. -- Minulle oppilaalle
laakeriseppele, sehän on mestarille tuleva kunnioituksen ja rakkauden
osoite. -- Mutta silloin ottaa sen joku ylös ja ojentaa hänelle. Se on
Sepp kärsimysten kansanmies -- onkohan se esikuva. Meistä tämä tuntuu
oudolta, jotka olemme valmiit tuhlaamaan laakeriseppeleitä jokaiselle
vasta-alkajalle näyttelijälle ja laulajalle. -- Sitten pidettiin
hänelle vielä suuret pidot, joissa lausuttiin monta kaunista puhetta.
Suurin ilo ja onni tästä matkasta oli kuitenkin se, että silloin
Anzengruber solmisi likeisen, kautta koko elämän kestävän ystävyyden
Steiermarkilaisen kansanelämän kuvaajan Roseggerin kanssa. Yhdessä
he kävelivät ihanassa vuoristossa ja avasivat sydämmensä toisilleen.
Rosegger kertoi, kuinka hän oli miettinyt aivan samanlaista näytelmää,
jonka vuoksi Grazissa väkisinkin oli tahdottu pitää häntä "Pfarrer von
Kirschfeldin" tekijänä. Sen vuoksi se olikin tuntunut niin tuttavalta
ja samalla oudolta. Anzengruber taas suunnitteli uutta näytelmää,
jonka hän toivoi tulevan vieläkin paremmaksi. Kerrankin tuntui elämä
onnelliselta, hän sanoi, että hän oli kuin unesta herännyt, ja toivoi
valveilla pysyvänsäkin.
Hänen ulkonainen tilansa parantui myös tuntuvasti. Wienin teaatterin
johtokunta tarjosi hänelle 1,200 guldenin vuotuisen palkan, josta
hänen piti toimittaa kaksi näytelmää vuosittain teaatterille. Tähän
tarjoukseen hän mielihyvällä suostuikin. Poliissivirastosta hän
otti eron. Suuresti huvitti se häntä, kun hänen esimiehensä kielsi
häntä eroamasta ja sanoi, että hän oli osoittanut suurta taipumusta
virkaansa. Entiset virkatoverit toivottivat hänelle onnea, ja lupasivat
muistaa häntä ja kohdella häntä sääliväisesti, jos joskus liian vapaan
puheen käyttämisen vuoksi joutuisi virallisesti heidän kanssaan
tekemiseen.
Suuren maailman seurapiiriin häntä koetettiin vetää, mutta siellä hän
ei viihtynyt. Sen sijaan solmisi hän läheisen tuttavuuden kirjailijain
ja kirjallisuuden ystäväin kanssa, joiden pienessä piirissä hän
erittäin hyvin viihtyi. -- Yksi näitä ystäviä oli nuori kirjakauppias
L. Rosner, joka sitten kymmenen vuoden kuluessa painatti Anzengruberin
teoksia aina katsoen enemmän runoilijan etua kuin omaansa. Ensimäisestä
käynnistään hänen luonaan kertoo Rosner: Anzengruber asui pienessä
kapeassa huoneessa yhdessä äitinsä kanssa. Sisustus oli yksinkertaisin,
mitä ajatella voi. Kummallakin pitkällä seinällä oli vuode, lyhyellä
seinällä vastapäätä ovea kirjoituspöytä. Pöydän yläpuolella oli
vesivärillä maalattu kukkataulu. Kun Rosner astui sisään, istui
runoilija kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli puettu vanhaan jotensakin
kuluneeseen suurikukkaiseen yönuttuun ja poltti pitkää piippua. Vanha
äiti tuli tarkastelemaan viisailla silmillään tulokasta, kun tämä teki
tarjouksensa.
Jotensakin pian eli Joulukuun 9 p:nä 1871 sai Anzengruber toisen
suuren näytelmän valmiiksi, _Meineidbaner_ -- "Valapatto". Siinä ei
perusaate ole yhtä mahtava kuin "Pfarrerissa", mutta muodoltaan se on
tekijänsä etevimpiä. -- Se ei ole suomalaisellekaan yleisölle aivan
outo, sitä on näytetty suomalaisessa teaatterissa. -- Talonpoika vannoo
väärän valan saadakseen periä veljensä suuren omaisuuden, ettei veli
koskaan ole tehnyt testamenttia aviottomien lastensa hyväksi. Rikkaana
miehenä saavuttaa hän yleistä kunnioitusta ja kirkolle tekemien suurien
lahjoitustensa vuoksi kirkon suosion, mutta omatunto ei anna hänelle
rauhaa, kunnes hän viimein lopettaa itsensä.
"Meineidbauerin" menestys oli suuri, samoin seuraavana, vuonna
kirjoitetun _Kreuzelschreiberin._ Samalla alkoi hän kirjoitella
novellia ja kyläkertomuksia ja pilajuttuja. Pää oli hänellä aina täynnä
suunnitelmia suuriin näytelmiin ja kertomuksiin. Toukokuussa 1873 hän
tuttaviensa suureksi hämmästykseksi meni kihloihin kuusitoista vuotisen
Adelinde Lipkan kanssa. Morsiamen isä oli ollut Anzengruberin isän
virkatoveri, hän oli kuollut mutta äidit olivat aina seurustelleet
keskenään. Kun Adelinde oli pieni tyttö, oli Anzengruber laskenut
hänen kanssaan leikkiä ja luvannut tuoda hänelle silkkihuivin ja
persiljaseppeleen. Nyt tuli leikistä tosi. Anzengruber perusti oman
säännöllisen taloudenpidon ja koetti noudattaa nuoren rouvansa jokaista
mielijohdetta. Kaikesta päättäen ei heidän avioliittonsa ollut
erikoisen onnellinen. Koettelemuksia ja suruja oli heillä alusta alkaen.
Ne näytelmät, jotka Anzengruber ensinnä sen jälkeen kirjoitti, eivät
täysin onnistuneet. Hänen välinsä Wienin teaatterin johtokuntaan alkoi
rikkoutua molemmille suureksi vahingoksi. Monet etevätkin näytelmät,
joita hän niihin aikoihin kirjoitti, eivät saaneet aivan monta
täyttä huonetta, sillä sattui onnettomuudeksi keskisäädyille vaikeat
raha-ajat. Syyttä sai Anzengruber siitä kärsiä.
Samaan aikaan oli hänellä muita suruja. Heidän ensimäinen lapsensa
syntyi kuolleena. Suurinta huolta tuotti hänelle hänen vanhan äitinsä
terveys, joka yhä huononi. Vaikeiden tuskien, monen raskaan päivän
ja yön perästä kuoli vanha rouva 69 vuoden ikäisenä maaliskuussa
1875. Äidin viimeiset sanat olivat pojalleen: "Sinä olet minulle
tuottanut paljon iloa. -- Et sinä ole minulle tuskaa tuottanut". --
Anzengruberille se oli suurin suru elämässä. "Vielä kaikuu hänen
äänensä, ikäänkuin ilmassa", sanoi hän. "Mitä siitä, ainaiseksi
vaienneesta minulle soi -- rakkaus, äidin rakkaus, minun osani, minun
ikuinen, ainainen osani rakkautta, jonka maailma minulle tarjosi." --
"Minä en ole kadottanut ainoastaan sen naisen, joka minut synnytti,
äidin, joka minusta lapsena piti huolta, minä olen kadottanut paraimman
ystäväni, osan sydäntäni, sieluani", niin kirjoitti hän Roseggerille.
Samana vuonna oli hänellä vielä toinenkin suru, hänen toinen lapsensa
kuoli kohta syntymisen jälkeen. Monikin näytelmä, jonka hän oli alkanut
jäi kesken, tai hävitti hän sen itse. Huonosti alkoi seuraavakin
vuosi 1876. Heti alussa vuotta näyteltiin hänen hieno huvinäytelmänsä
_Doppelselbstmord_ -- "Kaksoisitsemurha". Arvostelijat kiittelivät
sitä ja yleisö oli siihen mieltynyt, mutta kuitenkaan ei sitä näytelty
kuin kolme kertaa. Epätoivoissaan kirjoitti hän Roseggerille.
"Mitä hyödyttää kansannäytelmien kirjoittaminen. Johtokunta vaatii
kassakappaleita ja kansaa, joka välittäisi kansannäytelmistä ei täällä
ole --". "Pian ei ole kansannäytelmille näyttelijöitä eikä yleisöä,
jonka vuoksi on suurinta tuhmuutta kirjoittaa kansannäytelmiä."
Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, samana vuonna hän kirjoitti
ensimäisen suuren kyläromaaninsa, nimeltä _Der Schandflech_ --
"Kunniantahra". Se miellytti suuresti lukijoita, vaikka sille haitaksi
Anzengruber oli Heimat lehden, johon se painettiin, toimittajan
pyynnöstä suostunut muuttamaan loppua.
Yhä uusia näytelmiä ja novellia seurasi. Niistä mainittakoon vaan
vuonna 1877 valmistunut näytelmä _Der ledige Hof_ -- "Isännätön talo",
koska se on näytelty suomalaisessa teaatterissa. Anzengruber teki niin
ahkeraan työtä näinä vuosina, että hän oli murtua. "Minä en hengitä",
kirjoittaa hän Roseggerille, "minä olen nyt kirjoituskone, draamallinen
kirjoituskone, minulla ei ole muuta kuin ristiriitaisuuksia sielussa,
henkilöitä mielessä, täristyttäviä puheita sydämmessä, toisella
tavalla vaikuttavia puheita palleassa. -- Minä en työn paljouden
vuoksi tiedä missä minulla on pää, tahi usein taas liiankin hyvin,
kun sitä kivistää". Monet hänen näytelmistään eivät saaneet sitä
tunnustusta teaatterissa minkä ne olisivat ansainneet. Viimein 1880
kokonaan rikkautui hänen välinsä Wienin teaatterin kanssa. Varainpuute,
kivuloisuus ja monet muut huolet tekivät näistä vuosista raskaita
vuosia. Hänellä oli tapana kirjoittaa muistiinpanoja kalenteriinsa,
vuoden lopussa lausui hän muutamalla sanalla arvostelun kuluneesta
vuodesta: vuodesta 1879 seisoo siinä "huono aika" ja 1880 "huono vuosi".
Oli kuitenkin näilläkin vuosilla -- 70-luvun viime puoliskolla --
omat ilonsa. Anzengruberille syntyi kaksi tervettä lasta. Vuonna 1878
hänelle aivan odottamatta Berlinissä määrättiin 3,400 Saksan markan
suuruinen Schiller-palkinto. Tämän johdosta hänelle ja kahdelle
toiselle palkinnon saaneelle runoilijalle, jotka myös sattuivat
Wienissä oleskelemaan, pantiin toimeen suuret juhlat eräässä Wienin
suurimmista juhlasaleista. Läsnä oli sivistysasiain ministeri, paljon
näyttelijöitä, kirjailijoita, ylioppilaita y.m. Kiitospuhe jonka
Anzengruber tässä juhlassa piti, on hänen silloiselle mielentilalleen
kuvaava. Siinä kaikuu masennus, rahahuolien painama mielentila, mutta
hyvin vähän innostusta.
Muutamaa vuotta aikaisemmin eli 1876 Anzengruber kirjallisesti teki
ensi kerran tuttavuutta miehen kanssa, josta hänelle sitten tuli ystävä
elämäniäksi, nimittäin professori Wilhelm Bolinin kanssa Helsingistä.
Professori Bolin oli filosoofisten tutkimustensa ohella huvikseen
suunnitellut näytelmiä. Mielituumana oli hänellä muodostaa näytelmä
samasta aiheesta, jota Shakespeare on käyttänyt näytelmässä "Timon
Athenalainen". Vuonna 1876 tutustui hän Anzengruberin teoksiin ja ne
tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, ettei hänen
omista suunnitelmistaan koskaan tulisi mitään. Silloin juolahti hänelle
mieleen kirjoittaa Anzengruberille ja tarjota hänelle suunnitelmansa
valmistettavaksi. Bolinin kirje miellytti hyvin Anzengruberia. Timon
Athenalaisesta ei tosin koskaan mitään tullut. Mutta siitä sai alkunsa
vilkas kirjevaihto ja harras ystävyys. Professori Bolin lähetti
ahkeraan Anzengruberille kirjeitä ja arvosteluja, matkustipa hän
vartavasten Wieniin tehdäkseen persoonallista tuttavuutta Anzengruberin
kanssa. Viisi onnellista viikkoa viettivät he sitten yhdessä ja
kiintyivät läheisesti toisiinsa. Anzengruber luki näytelmiään,
yhdessä suunniteltiin uusia ja niistä keskusteltiin, hauskoja tyyppiä
tarkasteltiin. Vuosien kuluessa kävi Bolin sitten seitsemän kertaa
Anzengruberin luona, ja molemminpuolinen kirjeenvaihto oli hyvin
vilkas. V. 1879 toukokuussa kirjoitti Anzengruber Bolinille: "minulla
ei ole Wienissä eikä täällä lähitienoilla ketään ystävää, jonka kanssa
minä niin sydämmen pohjasta pakinoisin kuin teidän, kaikkein kauvimpana
olevan". Seikka, josta he muun muassa kirjeissään keskustelivat, oli
"Schandfleck" romaanin vaiheet ja sen epäonnistuneen lopun alkujuuri.
Marraskuussa v. 1879 sai Anzengruber hampurilaiselta kauppiaalta
Maasilta 500 guldenia ja kirjeen, jossa sanottiin, että Anzengruberin
neron tuntemattomat ihailijat halusivat osoittaa hänelle rajatonta
kunnioitustaan. He olisivat sen vuoksi onnellisia, jos hän voisi
päättäytyä muodostamaan "Schandfleckin" semmoiseksi kuin hän oli sen
ensiksi aikonut ja olivat valmiit tarjoamaan hänen käytettäväkseen
pari tuhatta guldenia, jotta hän häiritsemättä saattaisi ryhtyä tähän
työhön. Myötäseuraava 500 guldenia oli vaan ensimäinen suoritus siitä.
Vaikka tämä tarjous tuli erittäin suotuisaan aikaan, ei Anzengruber
ollut heti valmis sitä vastaanottamaan. Hän epäili että Bolin oli
jollain tavalla sen kanssa tekemisissä. Hän kirjoitti sen vuoksi
Maasille: Tämmöinen tarjous ei tule lukijoilta, jotka ovat tekijään
mieltyneet. Se tulee joltakin, joka seisoo ihmistä lähellä. Enkä minä
luule, että minulla on ystäviä, jotka uhrauksetta voivat semmoisia
tarjouksia tehdä. Vasta kun kauppias Maas oli vastannut, että ei
tarjouksen tekijöillä siitä ollut mitään uhrausta, suostui Anzengruber
tarjoukseen. Ja kun hän oli toimittanut kysymyksenalaisen romaanin
uudestaan ja muodostanut sen kahdeksi, kohottivat tuntemattomat
honoraariota vapaehtoisesti alkuperäistä suuremmaksi "huonojen
aikojen vuoksi" ja käskivät Anzengruberia vastakin kääntymään heidän
puoleensa, jos vastoinkäyminen häntä kohtaisi. Ja kohta sen jälkeen
he jo taas tarjosivat 1000 guldenia, jos Anzengruber suostuisi
muuttamaan "Valapaton" loppua. Muuttamaan ei Anzengruber kuitenkaan
suostunut. Anzengruber ei koskaan saanut tietää kuka tai kutka nämä
hänen suojelijansa olivat. Vasta hänen kuolemansa jälkeen on Bolin
ilmoittanut, että hän siten paraiten luuli voivansa käyttää sen tulon,
joka hänellä oli ruotsinkielisen Shakespeare-laitoksen toimittamisesta.
Siten on professori Bolin erittäin hienotunteisella ja kauniilla
tavalla lieventänyt jalon ystävänsä huolia ja edesauttanut hänen
kirjailijatointaan.
Ylempänä jo mainittiin että vuonna 1880 Anzengruberin suhde Wienin
teaatteriin lopullisesti rikkoontui. Ja jos hänen tilansa tätä
ennen usein oli ollut tukala, tuli se nyt vieläkin tukalammaksi.
Kymmenvuotisen kirjailijatoimen perästä, jolla ajalla hän oli
laskenut perustan uudelle kirjalliselle haaralle, kansannäytelmälle,
ja todellakin suurta saanut aikaan, oli hän melkein samassa tilassa
kuin alkaessa. Hänen mielensä kävi hyvin katkeraksi, se näkyy useista
sen aikuisista kirjeistä. Sitä hän katkerimmin valittaa, että "hänen
täytyi, mitä hän ei tahtonut". Taas koetteli hänen ystävänsä professori
Bolin häntä auttaa. Anzengruberin tietämättä koetti hän yhdessä
edusmies Carnerin kanssa saada toimeen, että Norjan malliin valtion
puolelta Anzengruberille maksettaisiin elinkautista runoilijapalkkiota,
tai toimittaa hänelle kirjastonhoitajan virkaa. Mutta nämä puuhat eivät
saaneet asianomaisten kannatusta. Päätulona oli hänellä aputoimittajan
palkka kuvalehdestä Heimat, 1,200 floriinia. Tässä toimessaan sai
hän tehdä paljon raskasta päiväläisen työtä. Vieläkin raskaammaksi
tuli tämä työ sen kautta, että lehti ei monesta syystä menestynyt.
Lisätuloja hankkiakseen oli Anzengruber pakotettu pitämään esitelmiä
eri kaupungeissa. Näillä esitelmämatkoilla hänelle kyllä osoitettiin
paljon ystävyyttä ja kunnioitusta, mutta ne kiihottivat liiaksi
väsyneen miehen hermostoa, ja tuottivat hänelle sen kautta paljon
kärsimystä. Kaikista näistä raskaista oloista huolimatta kirjoitti
Anzengruber näinä vuosina yhden paraimpia romaaniaan.
Vuonna 1884 alkoivat Anzengruberin ulkonaiset olot taas vähän parantua.
Hänen näytelmiään alettiin eri teaattereissa taas näytellä ja siitä
sai hän tuloja. Hänet otettiin vuosipalkalla kirjailijaksi erääseen
teaatteriin Wienissä. Samaan aikaan tuli hän myös wieniläisen
etevimmän pilalehden päätoimittajaksi. Tämä toimi jossakin määrin
miellytti häntä, hänen suhteensa lehden hienotunteiseen omistajaan
oli aina hyvä, apumiehinä hänellä oli useita hyviä piirtäjiä ja
kirjailijoita. Mutta joka tapauksessa vei tämä toimi häneltä hyvin
paljon aikaa ja työtä, jotka olisi voinut paremmin käyttää muulla
tavalla. Katkerasti sitä valittikin hänen ystävänsä Rosegger.
Vuonna 1885 osti Anzengruber äkkiä ystävilleen siitä edeltäpäin
puhumatta oman pienen talon yhdessä Wienin etukaupungeista. Tämä
tuuma oli kauvan ollut hänelle hyvin mieleinen. Nähtävästi ei kauppa
ollut aivan edullinen. Vuosimaksujen suorittaminen kävi hänelle
hyvin raskaaksi. Aluksi tunsi hän itsensä kuitenkin tyytyväiseksi
omassa pienessä kodissaan. Hänen työhuoneensa oli yksinkertaisinta
yksinkertaisempi. Puinen seisomapöytä, ruskea kirjakaappi, jota voi
yhtä hyvin otaksua ruokakaapiksi, horjuva kirjoituspöytä, muutamia
tuolia, siinä kaikki. Seinillä muutamia kuvia, äidin, professori
Bolinin, Dürerin ja Lionardon Mona Lisa. Vähän runsaammin oli
sisustettu viereinen huone, jossa runoilijalla oli tapana lukea
ystävilleen uusia kirjoitelmiaan.