Aurinko painui juuri metsän taa kullaten vastarannan kuusikon, jossa
käki harvakseen kukahteli. Iltatuuli huojutteli rannan lehviä ja
satakieli viritti ihanan ylistysvirren morsiamensa kunniaksi.
Osmalan rannassa vetivät miehet juuri veneitä teloille. Osma oli
väsyneenä istahtanut kivelle ja katseli siinä miestensä puuhia. Puhelun
halua ei näkynyt kellään olevan. Jotakin omituista painostavaa tuntui
olevan ilmassa, vaikka luonto kertoi keväästä, kukkasista, rakkaudesta.
-- Joku asteli rantaa kohden. Kaikki kääntyivät katsomaan.
"No Joutti! Jopa vihdoinkin tulet, luulin jo sinutkin menettäneeni!
Vaan ah, muodostasi näen, ettei ole sinulla hyviä uutisia
kerrottavana." Näin puheli Osma noustessaan.
"Ei, isä, hyviä uutisia ei minulla todellakaan ole."
"Koko tällä pitkällä ajalla et siis saanut mitään tietoja pojastani,
Osma-raukasta?"
"Oh, sainpa kyllä tietoja, isä, paljonkin. Suurilla lahjoilla
suostuttelin puolelleni mahtavan lappalaisen poropäällikön, joka eleli
Hålogalannin metsissä. Yhdessä saimme viimein selville Osman olopaikan,
poropäällikkö hänet kerran näkikin, Osma oli ollut terve ja komea.
Olimme päättäneet muutamien vankkojen miesten kanssa murtautua taloon
ja pelastaa Osman. Kaikki oli valmiina, odotimme vain tunturipurojen
kevätkuohujen laskemista. Sitten läksimme matkalle. Sydänyöllä
saavuimme Torulvin talolle, vaan ah, -- se oli tyhjä. Käännyimme
muualle, kaikkialla kohtasimme vain tyhjiä taloja ja raunioita. Aamulla
tapasimme vihdoin vanhan vaimon, joka syötti vuohtaan tunturin kupeella
ja hän kertoi, että kolme päivää sitten Torulv oli väkineen lähtenyt
hirvittävän kauas jonnekin läntisen meren kaukaiselle saarelle. Sinne
oli joutunut Osma, sinne oli lähtenyt melkein koko Hålogalanti."
Osma huokasi syvään ja näytti painuvan vieläkin kumarammaksi. Vihdoin
hän virkkoi: "Miksi kummassa he sinne lähtivät, kaiketi he palaavat
syksyllä?"
"Eivät, eivät he palaa. Torulv ja hänen väkensä jätti ennemmin isiensä
maan kuin antautui kuningas Haraldin valtaan. Jäämaa kaukana läntisen
meren tyrskyissä on nyt heidän kotisaarensa."
Osma ei enää sanonut mitään. Raskain askelin hän lähti pirttiin. Siellä
Alja istui kiukaan korvalla ja Itki hiljaa.