Oli kulunut viisi vuotta. Osma oli kehittynyt mieheksi. Hän oli pitkä,
hartiakas, komea kuten kaikki Osmat ja parranhaiveniakin oli jo leuassa.
Nuoresta ijästään ja vieraasta syntyperästään huolimatta oli hän
saavuttanut suuren luottamuksen. Ulvin uskottu oli hän alun pitäen
ollut, mutta aivan huomaamattaan oli Torulvkin tullut siihen, ettei
päättänyt mitään tärkeämpää asiaa kysymättä Osman mieltä. Ja viisaita
olivat Osman neuvot aina. Myöskin häneen luotettiin niin, että hän
usein sitä itsekin ihmetteli. Yhdessä asiassa vain ei luotettu: aina
oltiin varuillaan, ettei hän pääsisi pakenemaan. Eikä Osma päässyt,
mutta silti oli hänen kaipauksensa sanomaton, -- niin, ehkä suurempikin
juuri siksi, kun tiesi turhaksi toiveetkin kotiin pääsemisestä. -- -- --
Kaunis oli keväinen aamu. Tunturien tummat kuuset seisoivat kyllä
yhtä vakavina kuin talvellakin, mutta lehtimetsä upeili uudessa
vaaleanviheriässä puvussaan ja leivon laulu soi laaksossa. Torulvin
miehet olivat juuri lähdössä merelle kalastamaan, kun pikaviesti tulla
lennähytti etelästä, minkä hevosen kavioista lähti. Tuskin oli hän
päässyt pihaan, kun jo huusi: "Kaikki on mennyttä, Tröndalagin vapaus
on mennyttä! Kamalasti kävi taistelussa! Meidät voitettiin perinpohjin,
ja kuninkaamme, Tröndalagin kuuluisa kuningas, joutui Harald Hårfagren
vangiksi. Ja viikon päästä on Harald täällä! Vastustaa ette voi, paitsi
jos itse Odin Valhallan urhojen kera avuksenne rientää!" -- -- --
Torulv vetäytyi heti tupaan neuvottelemaan luotettavimpien urhojensa
kanssa. Joukossa oli Osmakin. Ja pian oli päätös tehty. "En koskaan,
en koskaan alistu Haraldin läänimieheksi ja veronmaksajaksi", sanoi
Torulv. "Ennemmin jätän ijäksi päiviksi tämän Hålogalannin ja lähden
sinne, jonne Haraldin kavala käsi ei ulotu. Kaukana Lännenmeren
vaahtoisessa sylissä on Islanti. Sinne lähti uljas Ingolfr Arnarson,
siellä on tilaa minullekin. Tuskaista on jättää isien maa, mutta
ennemmin vapaana Islannissa kuin orjana täällä Norjassa Ja koittanee
kerran kostonhetki Haraldillekin." -- -- --
Näin oli maastalähtö päätetty. Heti lähetettiin viesti Hålogalannin
huomatuimmille perheille, että voivat lähteä kuninkaansa mukana
Islantiin, jos niin tahtoivat. Ja moni päättikin lähteä.
Kiireesti valmistettiin Torulvin kartanossa lähtöä. Pitkät meriuiskot
otettiin esille ja korjailtiin tarkoin. Kaikki kalleudet ja irtain
omaisuus vietiin veneisiin ja mitä, ei saatu sopimaan, se kätkettiin
tarkoin saarille, josta ne myöhemmin päätettiin käydä noutamassa.
Torulv ja Orvar-skald vetivät parhaan veneen erikseen. Sitten he hitain
askelin menivät temppeliaitan luo. Paljastetuin päin he katselivat sitä
kauan. Vihdoin virkkoi Torulv: "Oletko varma, Orvar-skald, että åsat
hyväksyvät työmme?"
"Olen", oli runoilijan lyhyt vastaus, ja niin alkoi työ. Hellävaroin
hajoittivat he nyt temppeliaitan ja veivät sen osa osalta veneeseen.
Ei pientäkään naulaa tai sirua jätetty viemättä. Ja kun koko aitta
oli veneessä, nostivat he peruskivet maasta ja vierittivät nekin
veneeseen. Viimeiseksi lapioivat he temppeliaitan alla olevan mullan
nahkasäkkeihin ja veivät säkit veneeseen.
Muutaman päivän kuluttua oli kaikki lähtökunnossa, ja joka puolelta
saapui venematkueita, jotka kuninkaan mukana tahtoivat jättää maansa.
Oi, kyllä oli surullistakin surullisempi jättää synnyinmaa! Monta
kyyneltä oli näinä päivinä vuodatettu. Surullisin oli kuitenkin Osma,
sillä hänen suruunsa yhtyi synkkä toivottomuus. Tähän asti oli hän
toki ollut samalla maankamaralla kuin Karjala, mutta nyt lähdettiin
mittaamattoman ulapan taa. Siellä ei ollut enää pelastuksen toivoa.
Mutta mikäs auttoi, lähteä täytyi.
Kun kaikki olivat paikoillaan veneissä, käski Torulv puhaltaa torveen
lähtömerkiksi; vaan samassa huomattiin, että Orvar-skald oli poissa.
Lähteminen jäi ja alettiin tiedustella, mutta kukaan ei tiennyt hänestä
mitään. Torulv tuli jo levottomaksi, vaan silloin näkyi runoilijan
komea olento korkealla kalliolla, meren rannalla. Ja ennenkuin kukaan
ennätti mitään sanoa, alkoi hän valtavalla, miehekkäällä äänellään
laulaa sepittämäänsä jäähyväislaulua. Ensin hän ylisti Hålogalannin
kauneutta, sen valoisia kesäöitä ja mahtavia pohjanpaloja. Sitten hän
lauloi menneitten aikain suurista sankareista. Viimeksi hän kertoi
Torulvista ja hänen mainetöistään. Lopuksi hän lauloi lähtöhetken
kaipauksesta ja kaihosta tavalla, joka pehmitti kovimmatkin sydämet.
Ainoakaan silmä ei ollut kuivana, kun runoilija surun murtamalla
äänellä toisti laulunsa viimeisen säkeistön:
Jää ijäti hyvästi isien maa,
minä katoan kauaksi ulapan taa,
vaan muistosi pyhän mä kanssani vien,
ja kunnekka åsat mun johtavat tien.
Tääll' lapsuutein kehto
ja lauluni lehto,
vaan missähän sammuu eloni ehtoo?
Oi Valhallan åsat, oi Odin ja Frej,
tää lähtö mun iloni ijäksi vei!
Hitaasti kului matka. Sattui kuitenkin olemaan kauniita ilmoja ja niin
vihdoin päivien päästä alkoi Islanti häämöittää etäisyydessä. Torulv,
joka oli täällä ennen käynyt, löysi helposti Ingolfrin valkamoille. Ja
voi sitä riemun määrää, joka nyt syntyi meren myrskyjen ympäröimällä
saarella.
"Tämä ei ole ainoastaan jäiden maa, tämä on myöskin tulen maa, lämmön
kultainen pohjola", puheli Ingolfr innoissaan.