Tyynen lahden poukamasta kuului aamusta iltaan räiskettä ja pauketta.
Torulv se siellä miehineen rakenteli uutta kotia itselleen. Vaan pianpa
keskeytyi tämä kotoinen työ, sillä Ingolfrin lohikäärmelaivat olivat
juuri lähdössä sankariretkelle etelään, ja kun miehistä oli puute,
kysyi Ingolfr Torulvilta, antaisiko tämä muutamien miestensä lähteä
mukaan. Torulvilla ei ollut mitään sitä vastaan, toistakymmentä miestä
hänen joukostaan sai käskyn valmistua matkalle. Ja lähtevien joukossa
oli Osmakin.
Uljaasti halkoilivat pitkät uiskot valtameren aaltoja. Kun tuuli oli
myötäinen, mentiin suorinta tietä Sudersaarille ja päätettiin vasta
paluumatkalla poiketa Hjaltlantiin, jossa piti toimittaa Ingolfrin
asioita. Kauan eivät he kuitenkaan malttaneet Sudersaarilla levätä,
eteenpäin taas ja pian oltiin Eerinin länsirannalla. Soudettiin
Shannonin suulahden perukkaan. Siellä oli saarella virran suussa
Limerickin kuuluisa kaupunki, ja koko maata Shannonin ympärillä
sanottiin Limerickin kuningaskunnaksi. Pohjanmiehet olivat sen
perustaneet ja he täällä edelleen hallitsivatkin. Limerickin
kuninkaalla oli puolisona Ingolfrin tytär, siksipä ei ollut
kuningattaren ilolla määrää, kun sai nyt isänsä miehiä vieraikseen.
Komeat pidot laitettiin heti ja ylimmilleen nousi ilo, kun kuuluisa
eerilainen bardi saapui harppuineen. Sanoja eivät pohjan miehet
ymmärtäneet, mutta ihmeellisinä kaikuivat harpun säveleet ja soinnukas
oli bardin ääni.
Osma vetäytyi huomaamatta akkunakomeroon. Tämä kaikki muistutti liiaksi
kotoista kanteleensoittoa Karjalassa. Ja tuo sointuva, pehmeä ääni,
-- ihan kuin Osmalassa ennen. Hyvä, että sai olla näin yksikseen
muistoineen, kaikkineen.
Mutta kuningatar oli huomannut Osman. Hän meni veljensä, nuoren
Ingolfrin luo ja kysyi: "Kuka on tuo surunvoittoinen, komea mies, joka
yksikseen vetäytyi tuonne akkunakomeroon, en ole häntä ennen nähnyt
isäni miesten joukossa?"
"Hän onkin Torulvin miehiä, Osmund nimeltään", vastasi Ingolfr. "Kuuluu
olevan kuninkaanpoika Karjalasta ja vankina tuotu Hålogalantiin vuosia
sitten. Sanotaan, ettei viisaampaa miestä ole nähty Hålogalannissa,
mutta surunvoittoinen ja miettivä on hän aina. Tuntikausia kerrotaan
hänen katselleen kosken kuohuja tai kuunnellen metsän huminaa. Ja
kyllä hän nytkin matkalla usein unohti soutamisen ja katseli uneksien
ulapalle."
Tämä kertomus herätti kuningattaressa myötätuntoa ja hän meni Osman
luo. "Mitä mietit, Osmund, täällä yksin?" kysyi hän.
Osma nosti päätään ja heräsi kuin unesta. "Tuo laulu ja soitto on niin
kaunista, ettei sitä kuunnellessa joudu mitään miettimään", vastasi hän.
"Niin, ihanata se todella on, mutta laulaja onkin Eerinin suurin
bardi", sanoi kuningatar.
"Ja miten kaunista se olisikaan, jos vielä ymmärtäisi laulun
sisällönkin", jatkoi Osma.
"Niin, et ymmärrä Eerinin kieltä. Äsken lauloi bardi kuningas Fingalin
pojasta, kuuluisasta Ossianista. Nyt hän laulaa Walesin kuninkaasta,
Artturista, jonka vertaista ei synny auringon alle. Kuule, kuule, mitä
ihmettä ne pyöreän pöydän miehet, ne Artturin kaksitoista sankaria taas
tekivätkään." Ja kuningatar eli niin mukana sankareitten seikkailuissa,
että hän vallan unohti, ettei Osma ymmärtänyt bardin kieltä.
Vihdoin lopetti laulaja. Hän oli itsekin niin vaipunut runoutensa
maailmaan, että unohti harppunsa, unohti ympäristönsä. Kaikki luulivat
jo, ettei tänä iltana enää saataisikaan kuulla bardin laulua.
Mutta äkkiä kohotti bardi päänsä, otti harppunsa ja rupesi hiljaa
näppäilemään. Kohta hän alkoi laulaakin.
"Nyt hän laulaa valkoisesta Kristuksesta", sanoi kuningatar.
Jokainen lihas jännittyi Osman kasvoilla kun hän kysyi: "Mitä bardi
laulaa siitä valkeasta? Miehet puhuivat hänestä niin paljon matkalla?"
Ja kuningatar kertoi säe säkeeltä: "Päivänä muutamana astui Kristus
opetuslapsineen purteen. -- -- -- Hän sanoi: menkäämme meren tuolle
puolen. -- -- -- Vaan katso, nousi myrsky mahdoton, -- -- -- haahti
aaltoihin peittyi vallan. -- -- -- Kristus vain peräkeulassa nukkui.
-- -- -- Oppilaat riensivät luo, herättivät, sanoivat: Kristus, et
välitä siitä, jos hukumme kaikki. -- -- -- Nousi nyt Kristus. Merelle
huusi: vaikene! Tuulelle sanoi: tyynny! -- -- -- Ja tuuli tyyntyi
ja meri asettui. -- -- -- Silmänräpäyksessä tapahtui kaikki. -- -- --
Mutta Kristus katseli tyyntä vettä, virkkoi: Oi te pelkurit!
Uskoa teillä ei ole! -- -- -- Vaan iki-ihmeissään sanoivat oppilaat
toisilleen: Kuka lieneekään tämä, hän ihminen ei ole! -- -- -- Kun hän
käskee tuulta, käskee vettä, ja katso, ne tottelevat. -- -- --"
"Mitä", sanoi Osma hämmästyen, "myrskykö asettui, kun Kristus käski!
Oi, eihän se ole mahdollista, kuningatar!"
"Ja miksei olisi! Herättihän Kristus sanallaan monet kuolleet,
katseellaan paransi sadat sairaat, miksei siis tuulikin tyyntynyt,
olihan hän Jumalan oma poika."
Kaikki oli Osmasta liian ihmeellistä, käsittämätöntä. Vihdoin hän
virkkoi: "Mikä on enkeli, runoilija puhui sellaisesta?"
"Se on lempeyden henki, fylgia", vastasi kuningatar.
* * * * *
Muutaman päivän päästä lähtivät pohjanmiehet. He kulkivat Eerinin
länsirannikkoa pohjoiseen, josta olivat tulleetkin. Illan tullen
noustiin maihin. Kätkettiin veneet rantaviidakkoon ja hiivittiin hiljaa
eeriläistä kylää kohden. Pari miestä lähti edellä vakoilemaan. Pian
he palasivat: "Mitä hirtehistä! Kylä on puolustuskunnossa! Ne ovat
tienneet tulostamme!" kertoi toinen vakooja. Muu ei nyt auttanut kuin
avonainen taistelu. Ja miehet palasivat veneilleen nukkuakseen siellä
yönsä, sitten aamulla aletaan taistelu.
* * * * *
Laaksossa, kylän lähellä sijaitsee vanha luostari. Isä Johannes istui
akkunan edessä ja oli kokonaan syventynyt raamattuunsa. Silloin törmäsi
poikanen hengästyneenä sisään ja sanoi: "Isä, isä Johannes, etkö sinä
tiedä, että kaikki luostarin asukkaat ja kaikki lapset ja vanhukset
kylästä ovat paenneet virran taakse, suon saarelle, sillä pohjanmiehet
ovat rannikolla?"
"En, sitä en tiedä", vastasi isä Johannes ihmeissään. Mutta poika
jatkoi: "Sen minä arvasin! Kun en nähnyt sinua muitten luostarin
asukkaiden kanssa suon saarella, niin ajattelin heti: nyt on isä
Johannes taas ollut niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ole ollenkaan
huomannut, mitä ympärillä on tapahtunut. Ja silloin en voinut jäädä
sinne, kun ajattelin, että sinä olet vaarassa. Jos tietäisivät, miten
minä juoksin! Tule, tule nyt pian, isä, ehkä vielä ennätämme virran
taakse, ennenkuin nuo kauheat pohjanmiehet tulevat!"
"En minä lähde sinne", sanoi isä Johannes.
"Et lähde! Mitä! Silloin pohjanmiehet surmaavat sinut, isä!"
"Eivät, eivät ne surmaa", sanoi isä Johannes ja pani kätensä pojan
päälaelle. Sitten hän laski toisen kätensä raamatulle ja jatkoi:
"Tässä kirjassa sanotaan, ettei hiuskarvaakaan putoa päästämme Jumalan
tahtomatta. Ei hiuskarvaakaan, ajatteles! Jumala on suuri, voimakas,
ijäinen rakkaus. Hänen tahtomattaan ei minulle tapahdu mitään pahaa."
Poika ei vastannut mitään. Hänen oli niin ihmeen rauhallinen ja hyvä
olla. Mutta isä Johannes sanoi: "Istuppa tähän vierelleni, niin luen
sinulle, mitä juuri äsken luin tässä yksin." Ja isä Johannes alkoi
aukiolevasta raamatusta lukea:
"Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä
söisitte tai mitä joisitte, eikä ruumiistanne, mitä pukisitte
yllenne. Eikö henki ole enempi kuin ruoka ja ruumis enempi kuin
vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivätkä
leikkaa, eivätkä kokoo aittoihin, ja taivaallinen isänne ruokkii
ne. Ettekö te ole paljon suurempiarvoiset kuin ne? Ja kuka teistä
voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa? Ja mitä te
murehditte vaatteistanne? Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat;
eivät ne työtä tee, eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei
Salomonkaan kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi
niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään
kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö paljoa enemmän teitä, te
vääräuskoiset? Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?" tahi:
"Mitä me juomme?" tahi: "Millä me vaatetamme itsemme?' Sillä tätä
kaikkea pakanat tavoittelevat, Taivaallinen isänne kyllä tietää teidän
kaikkea tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttaan, niin annetaan teille sen ohessa kaikki tämäkin. Älkää
siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää huolen
itsestään. Riittää kullekin päivälle vaivansa."
Lopetettuaan vaipui munkki ajatuksiinsa, ja pojasta tuntui niin
hyvältä, niin rauhalliselta. Hän ei pelännyt yhtään enää. Viimein hän
tarttui munkin käteen ja sanoi: "Isä Johannes, minä jään tänne sinun
kanssasi, en pelkää enää ollenkaan."
"Niin jää, poikani, ja muista, ettei hiuskarvaakaan putoa päästämme
Jumalan tahtomatta."
Munkki pani pojan nukkumaan omaan vuoteeseensa, mutta itse hän jäi
valvomaan raamattunsa ääreen. Oli mitä ihanin kevät-yö. Isä Johannes
nosti raskaan raamattunsa akkunalaudalle ja työnsi akkunan auki.
Vilpoinen, raitis yöilma virtaili sisään. Mutta oi, se oli tuoksua
täynnä, suloista kevättuoksua. Ja lehdossa tuolla viritti yörastas
laulunsa. Isä Johannes unohti raamattunsa.
"Oi Jumala, ihmeelliseksi, ylen ihmeelliseksi olet luonut tämän maan",
huokasi hän.
Ja yörastas lauloi.
"Miten ihmeellistä ja ihanata lieneekään taivaassasi. Niin, sitähän ei
silmä voi nähdä, ei korva kuulla, ei ihmis-sydän tajuta."
Ja yörastas lauloi.
"Oi, ja sinä Jumala olet rakkaus, ijäinen rakkaus. Sinun rakkaudellasi
ei ole määrää, ei ääriä. Se on kuin meri vailla rantoja. Jumala,
Jumala, sulje minutkin pohjattoman rakkautesi mereen!"
Ja yörastas lauloi.
Isä Johannes otti piirtimensä ja kirjoitti raamattunsa reunaan, miten
ihmeellisesti yörastaa lauloi silloin, kun oli kevät-öistä ihanin.
* * * * *
Seuraavana aamuna tekivät viikingit hyökkäyksen. Kylän luona tasangolla
tuli eeriläinen sotajoukko heitä vastaan. Mutta minkälainen joukko!
Edellä tuli naisia, joilla oli aseina vain pitkät väkäpäiset koukut.
"Hirtehinen", huudahti Ingolfr, "kyllähän tässä miesten kanssa aina
tappelee, mutta nuo muijat, silmät he repivät päästä koukuillaan!"
Tuima oli taistelu, mutta pohjan miehet lopulta pääsivät voitolle.
Ja niin kiire heillä oli kylää ryöstämään, että tuskin ennättivät
katsoa, montako miestä omista riveistä jäi tantereelle. Osma yksin jäi
haavoittuneita sitomaan. Hän huomasi, että kaksi miestä oli kaatunut,
kolme vaikeasti haavoittunut ja monta lievästi. Hellävaroin hän sitoi
haavat ja saattoi miehen toisensa jälkeen veneille. Samaan aikaan
toivat toiset sinne ryöstötavarataakkoja.
Kun Osma oli haavoittuneet hoitanut, palasi hän vielä tantereelle.
Mietteissään hän katseli taistelukenttää. Oi, sieltä kuului valituksia.
Osma meni ja sitoi monen eeriläisen haavat. Hän kulki ruumiskasojen
ohi. Kasassa muuan käsi liikkui. Tuossa jalkapuoli näytti vielä
elonmerkkejä. Tuolla nenä ja posket revittyinä. Täällä katkennut käsi,
jalka, korva, ja verta, verta. Osma pysähtyi. Häntä värisytti. Tuolla
menivät taas toverit ryöstösaaliineen, -- naurunrähäkkä täytti ilman.
Ja tuon kurjan tavaran takia piti uhrata kaksi urhoa ja pari saattaa
raajarikoksi ja hakata maahan koko vihollisjoukko! Ja tämä hirveä
näky tässä! Toiset tässä iloitsevat, ryöstävät, ja hän, Osma, värisi
kauhusta! Mistähän se johtui? Oliko hän pelkuri? Ei, -- kyllä hänkin
uskaltaisi taistella, lyödä, jos olisi Karjalaa puolustamassa. Mutta
mistä se sitten johtui? Ehkäpä siitä, että nuo toverit tuolla olivat
pohjanmiehiä, hän karjalainen. Ei, ei se siitäkään johtunut, sillä yhtä
hurjia olivat Karjalan miehet, kyllä hän muisti Kainun matkan ja sen
vimman, millä miehet tahtoivat Hålogalantiin, vaikka isä olisi kuinka
estänyt. Mutta mistä? Ah, siitä: hän oli Osman poika, suuren Osman, ja
isä kammoksui kauhun töitä. Eikö isä sitten ollutkaan sankari? Oi oli,
suurimmaksi Osmaksi häntä sanottiin, ja Karjalan mahtavuuden oli hän
luonut. Ja mikä teki hänet niin suureksi? Juuri se, että hän kammoksui
kauhun töitä ja puolusti vain Karjalaa. Hän ei lähtenyt vainomatkoille,
teki vain työtä.
Osma heräsi mietteistään ja läksi hitain askelin pois tästä kauhun
paikasta. Mutta vielä kerran hän pysähtyi, loi katseensa yli kuoleman
kentän ja sanoi: "Valkea Kristus, jos olet haltijoista suurin, niin
suo, ettei minun enää koskaan tarvitsisi lähteä tällaiselle retkelle!"
Kun Osma pääsi rannalle, toivat toiset jo viimeisiä ryöstötavaroita.
Sitten kaikki pesivät vaatteensa ja kätensä verestä sekä lähtivät
kohti luostaria. Portin luona he riisuivat aseensa ja astuivat
luostarikirkkoon. Isä Johannes seisoi alttarilla. Hän katseli tyynesti
tuota joukkoa ja sanoi: "Rikoksenne ei jää rankaisematta, niin totta
kuin Jumala on kaikkivaltias!"
Eräs miehistä, joka oli kauan ollut Limerickissä, ymmärsi eerinin
kieltä ja vastasi: "Olemme tulleet tänne kunnioittamaan valkeata
Kristusta, ja sinä uskallat toivoa meille pahaa! Tiedä, munkki, että
olet meidän vallassamme. Rukoile heti valkeata Kristusta meidän
puolestamme, tai katkaisen kaulasi!"
"Ohoh, mies! Vai katkaiset kaulani! Teistä ei kukaan voi katkaista
hiuskarvaakaan päästäni! Ja rukoilla Kristusta teidän puolestanne!
Niin, minä rukoilen, että Kristus rankaisisi teitä niin, ettette enää
koskaan tekisi noita hirvittäviä kauhuntöitä", puhui isä Johannes.
Viikingin silmät välähtivät. Hän tapaili miekkaansa, -- se oli poissa.
Mutta puukko oli tallella. "Vai en voi katkaista hiuskarvaakaan
päästäsi! Katsotaanpa", sanoi hän. Ja puukko välähti ilmassa. Mutta
samassa tarttui Osma käteen, joka piteli puukkoa ja sanoi: "Täällä
Kristuksen huoneessa ei tehdä veritöitä!" Ihmeellisesti lauhtui miehen
viha heti, tyynesti hän virkkoi munkille: "Lähesty kuitenkin Kristusta
puolestamme!" -- "Lähestykää itse!" vastasi munkki ja viittasi
viikinkejä polvistumaan. Kohta oli koko kirkko täynnä polvistuneita
miehiä, ja isä Johanneskin vaipui alttarille rukoukseen.
Osma oli polvistunut hiukan sivulle pieneen syvennykseen. Siinä hän
puheli valkealle haltijalle: "Auta, etten enää koskaan joutuisi
tällaiselle retkelle! Opasta minut kotiini, Karjalaan, -- vaikka
mahdotontahan se sinullekin on, valkea Kristus, niin myrskyn kuin
osasitkin asettaa."
Osma oli niin vaipunut rukoukseen, ettei yhtään huomannut, kun toiset
hiljaa poistuivat kirkosta. Isä Johanneskin oli noussut. Hän katseli
miestä, joka oli jäänyt kirkkoon. Äkkiä hänen katseensa kirkastui:
Sehän on sama mies, joka tarttui puukkoa pitelevään käteen! Ja isä
Johannes astui hiljaa Osman luo, pani kätensä hänen päälleen ja sanoi:
"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikissa vaaroissa nyt ja
ijankaikkisesti, aamen!" -- -- --
Osma saapui parahiksi rannalle. Noustiin veneisiin. Tuuli oli
vastainen, mutta pian soudettiin Sudersaarille. Sieltä lähdettäessä
kävi jo verrattain voimakas vihuri lännestä, ja kun käännyttiin
Hjaltlantiin päin, muuttui vihuri vähitellen myrskyksi. "Ennätämme kai
hyvin Hjaltlantiin pahimman myrskyn tieltä", virkkoi nuori Ingolfr
miehilleen. Hjaltlanti häämöttikin jo etäällä, mutta silloin nousi mitä
kamalin hirmumyrsky. Lastujen lailla lensivät viikinki-uiskot hajalleen
Pohjanmerelle. Toisesta veneestä ei nähty, minne toinen katosi, sillä
vuoren korkuisina vyöryivät aallot. Nyt vene hävisi laineitten väliin,
nyt taas sen kokka kohosi pystysuorana aallon harjalle. Kamala oli
pauhina, noustiin, vajottiin ja vene natisi. Osma koetti lujasti pitää
perää, mutta eihän siitä mitään apua. "Valkea Kristus, olisitpa nyt
purressani, niin sinä vain viittaisit merelle ja se tyyntyisi," huokasi
hän.
Vuorokausia ajelehtivat veneet hurjassa aallokossa. Usein näki
Osma maan häämöittävän edessään, vaan kohta kääntyi myrsky, heitti
toisaalle. -- Mutta jopa taas näkyi maata. Kuljettiin hurjaa vauhtia
kohti rantaa. Lähemmäs, lähemmäs yhä. Aallot pärskyivät hirmuisina
rantaa vasten. Kuului kamala kolahdus, -- viikinkivene oli pirstaleina.
Osma tarrautui kiinni laitalankkuun, mutta samassa kaikki pimeni,
sammui hänen ympärillään.